OSALLISUUDEN MAHDOLLISUUDET LASTEN HARRASTUSRYHMÄSSÄ
Tutkimus 8–10-vuotiaiden tyttöjen harrastusryhmän toiminnasta
Riina Muotka Pro gradu -tutkielma Sosiaalipedagogiikka Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden laitos Huhtikuu 2016
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yhteiskuntatieteiden laitos, Sosiaalipedagogiikka
MUOTKA, RIINA: Osallisuuden mahdollisuudet lasten harrastusryhmässä.
Tutkimus 8–10-vuotiaiden tyttöjen harrastusryhmän toiminnasta.
Pro gradu -tutkielma, 97 sivua, 3 liitettä (3 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Ma yliopistonlehtori Sanna Ryynänen, FT Tomi Kiilakoski Huhtikuu 2016_________________________________________________________
Avainsanat: osallisuus, yhteisö, harrastusryhmä
Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on osallisuuden mahdollisuudet lasten harrastusryhmässä. Tutkimuksen kohteena on 8–10-vuotiaiden tyttöjen harrastusryhmä, jossa harjoitellaan muodostelmaluistelua. Tutkielman tavoitteena on tarkastella ryhmän muodostumisen vaiheita, yhteisön muodostumisen prosessia ja tyttöjen osallisuutta liikuntaryhmässä. Tavoitteena on selvittää, voiko lasten harrastusryhmästä muodostua tiivis yhteisö. Harrastusryhmää perustettaessa ja toimintaa suunnitellessa on pohdittu sosiaalipedagogiikan metodologiasta käsin osallistumista ja yhteisöllisyyttä. Toiminnan päätavoitteena on ollut yhteisöön osallistumisen mahdollistaminen, eikä lajitaitojen harjoitteleminen. Harrastusryhmää on lähdetty ohjaamaan niin, että toiminnassa on huomioitu yhteistoiminnallisuus, refleksiivisyys ja dialogisuus. Nämä luovat edellytykset yhteisön muodostumiselle ja osallisuuden kokemukselle.
Tutkimus on etnografisesti orientoitunut toimintatutkimus, jossa tytöt osallistuivat luisteluharjoituksiin kerran viikossa puolen vuoden ajan. Tutkija on toiminut kaksoisroolissa tutkijana ja ohjaajana. Tutkija on myös toiminut ryhmän perustajana ja toiminnan suunnittelijana yhdessä tyttöjen kanssa.
Tutkimuksessa todetaan ryhmänmuodostumisen vaiheiden edeltävän yhteisön muodostumista. Vapaaehtoisesta harrastusryhmästä voi muodostua tiivis yhteisö ja tässä tiiviissä yhteisössä on mahdollista kokea osallisuutta. Osallisuuden kokemuksen mahdollistava toiminta perustuu toiminnan yhteiseen suunnitteluun, aktiiviseen osallistumiseen ja luottamuksen syntymiseen.
Harrastusryhmät muodostavat useille lapsille tärkeän toimintaympäristön.
Harrastusryhmien toiminnan tavoitteisiin ja toimintatapoihin tulisikin kiinnittää huomiota, sillä harrastukset ovat lasten keskeinen osallistumisen kenttä. Lasten osallistumisen tukemiseksi rentoon ja toimintaorientoituneeseen harrastamiseen perustuvia harrastuksia tulisi tukea vahvemmin. On tärkeää tarjota vaihtoehtoja kilpailemiseen tähtäävien harrastusten rinnalle.
Social Pedagogy MUOTKA, RIINA:
Master's thesis, 97 pages, 3 appendices (3 pages)
Advisors: Temp. Senior Lecturer Sanna Ryynänen & PhD Tomi Kiilakoski April 2016_________________________________________________________
Participation, community, hobby
The subject of this master’s thesis is the potential for participation in a children's hobby group. The study focuses on a hobby group that consists of girls 8-10 years of age practising synchcronized skating. The aim of this study is to take a look at the stages and the process of group formation and the girls' participation in the sport group. The aim is to find out whether a children’s hobby group can form a close-knit community. The main aim of the activity has been to enable community participation, taking co-operation, reflectivity and dialogue into account. These will create the conditions for the formation of the community and the experience of participation.
The research is an ethnographically oriented action research, where the girls took part in skating rehearsals once a week for half a year. The researcher has worked a double role in the group as a researcher and as a director. The researcher has also worked as a founder of the group as well as a designer of the group's activities.
The study concludes that the stages of group development precede the formation of the community. A voluntary hobby group can form a close-knit community, and in this community it is possible to experience inclusion. The activity enabling the experience of participation is based on active participation, emergence of trust and the act of designing the activities together.
For many children, hobby groups provide an important environment for activity. The operational objectives and the methods of operation of hobby groups should be paid attention to, because hobbies are a central field of participation for children. Hobbies based on relaxed, action-oriented activity should be more stongly supported and alternatives to hobbies with competitive goals should be offered in parallel.
2 YHTEISÖ OSALLISUUDEN PERUSTANA ... 6
2.1 Ryhmän ja yhteisön määrittelyä ... 6
2.1.1 Ryhmä ... 6
2.1.2 Yhteisö ... 8
3 OSALLISUUS ... 13
3.1 Osallisuuden määrittelyä ... 13
3.2 Sosiaalipedagoginen näkökulma osallisuuteen ... 16
3.3 Lasten ja nuoren osallisuuden erityisyys ... 17
4 KANSALAISKASVATUS OSALLISUUDEN TUKENA ... 20
4.1 Kansalaiskasvatus harrastusryhmässä ... 20
4.2 Sosialisaatioprosessi harrastusryhmässä ... 23
4.2.1 Sosialisaatio ja kansalaiskasvatus ... 23
4.2.2 Näkökulmia sosialisaatioon... 24
4.3 Harrastaminen osallistumisen mahdollistajana ... 28
4.3.1 Liikuntaharrastus ja kansalaiskasvatus ... 28
4.3.2 Harrastustoiminnan yhteistoiminnallisuus, refleksiivisyys ja dialogisuus ... 30
4.3.3 Muodostelmaluistelun erityisyys ... 33
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 35
5.1 Ideasta toimivaksi ryhmäksi ... 35
5.2 Tutkimusmenetelmänä etnografisesti orientoitunut toimintatutkimus ... 39
5.2.1 Toimintatutkimus ... 39
5.2.2 Etnografia ... 42
5.3 Tutkimuksen eteneminen ... 46
5.3.1 Toiminnan käynnistäminen ... 46
5.3.2 Ryhmän toiminta ... 47
5.3.3 Aineiston kerääminen ... 49
5.3.4 Aineiston analyysi ... 51
5.4 Eettiset kysymykset ... 54
6 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 57
6.1 Ryhmän toiminta ... 57
6.1.1 Yhdessä tekemässä ... 57
6.2.1 Ryhmän muodostumisen vaiheiden erottelu ... 60
6.2.2 Muotoutuminen ... 63
6.2.3 Kuohuntavaihe ... 64
6.2.4 Yhdenmukaistuminen ... 66
6.2.5 Toiminta ... 67
6.2.6 Lopetus ... 69
6.3 Osallisuuden toteutuminen ... 70
6.3.1 Osallisuuden lähtökohdat ... 70
6.3.2 Toiminnan suunnittelu yhdessä ... 72
6.3.3 Aktiivinen osallistuminen ... 74
6.3.4 Luottamuksen saavuttaminen ... 76
6.4 Osallisuuden kokemuksen muodostuminen edellyttää toimintaan osallistumista ... 79
6.4.1 Dialogisuus, yhteistoiminnallisuus ja refleksiivisyys osallisuutta tukevan toiminnan tausta-ajatuksena... 79
6.4.2 Rento liikuntaharrastus osallistumisen tukena ... 81
7 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 84
8 POHDINTA ... 87
LÄHTEET ... 90
LIITTEET ... 97
LIITE 1 Luisteluryhmän esite ... 98
LIITE 2 Tutkimussuostumus ... 99
LIITE 3 Luistelukerhon säännöt ... 100
KUVIOT Kuva 1 Lasten osallistumisen portaat ... 18
Kuva 2 Osallisuuden tukeminen ... 27
Kuva 3 Toimintatutkimuksen eteneminen ... 41
Kuva 4 Tutkimuksen eteneminen ... 49
Kuva 5 Aineiston analyysi ... 53
Kuva 6 Aineiston analyysin eteneminen ... 54
Kuva 7 Ryhmän muodostumisen vaiheiden eteneminen ... 62
Kuva 10 Kansalaiskasvatus ja harrastaminen ... 80 Kuva 11 Osallistumisen tukeminen ... 83
TAULUKOT
Taulukko 1 Osallistumiskerrat... 75
1 JOHDANTO
Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2013 tekemässä tutkimuksessa todetaan, että 85 prosentilla suomalaisista lapsista ja nuorista on jokin harrastus (Myllyniemi & Berg 2013, 39). Suurin osa suomalaisista lapsista ja nuorista kuuluu siis jo jonkin ohjatun harrastustoiminnan piiriin. Harrastusten kautta lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan uusiin ihmisiin ja toimimaan omien mielenkiintojensa mukaan. Usein harrastuksiin liittyy myös yhteiskunnallista toimintakykyä kehittävien taitojen omaksumista. (Nivala 2007, 106.) Lapset eivät vielä voi osallistua yhteiskunnan toimintaan äänestämällä, tai muuten poliittisesti vaikuttamalla, joten lasten yhteiskunnallisten valmiuksien ensisijainen harjoittelupaikka on perhe, ja toissijainen on harrastukset. Perhe muodostaa lapsen kasvun lähiyhteisön, ja esimerkiksi harrastusryhmä paikallisyhteisön (Nivala 2008, 281).
Koska suurin osa lapsista harrastaa ohjatusti, voitaisiin näitä paikallisyhteisön tarjoamia yhteisön, osallisuuden ja kasvatuksen tukemisen mahdollisuuksia hyödyntää entistä tehokkaammin.
Alakouluikäisten osallisuutta on toistaisesti tutkittu vähän ja lasten kokemukset tulevat usein esille epäsuorasti aikuisten kautta (Karhuvirta & Lestinen 2015, 17). Tässä tutkimuksessa on lähdetty selvittämään, mitä lasten harrastusryhmässä tapahtuu kasvun, yhteisön ja osallistumisen näkökulmasta. Tutkimuksen kohteena on ollut harrastusryhmä, jonka toimintaan ei liity kilpailua, ja jossa on tietoisesti otettu osallistujat mukaan jo toiminnan suunnitteluun ja tavoitteiden asettamiseen. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää ryhmän muodostumisen vaiheet, yhteisön muodostumisen mahdollisuudet ja tutkia tyttöjen osallisuutta liikuntaryhmään.
Osallisuutta ja yhteisöllisyyttä on tutkittu paljon, mutta tutkimus painottuu nuorten ja kouluympäristön tutkimiseen. Gretschel ja Kiilakoski ovat tutkineet lasten ja nuorten osallisuutta ja esittelevät koululaisten yhteisöllisyyttä ja osallisuutta esimerkiksi kirjassaan Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa (2012). Myös Nivala ja Ryynänen ovat tutkineet yhteisöllisyyttä ja osallisuutta esimerkiksi artikkelissaan Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia (2013). Yhteisö- ja osallisuustutkimusta on tehty paljon myös erilaisten hankkeiden ja projektien aikana ja niiden raportoinnissa. Vapaa-ajan tutkimusta on varsin vähän, hieman enemmän
englanninkielisenä kuin suomenkielisenä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuoda oma lisä lasten osallisuus- ja yhteisöllisyys keskusteluun ja nostaa esiin vapaa-ajan ja harrastamisen osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvana toimintaympäristönä.
Tässä tutkimuksessa kohderyhmänä ovat lapset, tarkemmin 8–10-vuotiaat tytöt.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalipedagoginen ymmärrys yhteisöistä ja osallisuudesta. Tutkimuksessa nojataan myös sosiaalipedagogiikan lähitieteiden, kasvatustieteen, sosiaalipsykologian ja psykologian teorioihin.
Tutkimus oli etnografisesti orientoitunut toimintatutkimus, jossa tutkittiin 8–10- vuotiaiden tyttöjen luisteluharrastusryhmää. Ryhmä perustettiin tätä tutkimusta varten ja toimintaa ohjasi tutkija. Tutkittavan ryhmän toiminnassa kiinnitettiin huomiota osallistumisen tukemiseen ja pyrittiin luomaan osallistumista tukevia rakenteita.
Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta keskeistä on, nähdäänkö osallistuminen ja osallisuuden tukeminen ylhäältä päin annettavaksi vai onko se jotain sellaista mitä tulee rakentaa yhdessä (Nivala & Ryynänen 2013, 17). Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisia osallisuuden mahdollisuuksia vapaaehtoiset harrastusryhmät voivat tarjota, ja miten osallisuutta voidaan rakentaa yhdessä. Tärkeänä tavoitteena oli siksi tarkastella osallisuuden käsitettä yhteisön toiminnan kannalta, ja siksi ryhmän ja yhteisön käsitteet ovat oleellisia. Tutkimuksessa nousee esiin myös ryhmänmuodostumisen vaiheet. Tässä etnografisesti orientoituneessa tutkimuksessa ei pyritä suuriin yleistettävyyksiin, vaan rakennetaan tulkintaa, jossa yhdistetään tutkijan teoreettinen tietämys tutkittavaan aiheeseen (Syrjälä ym. 1996, 68).
Tätä tutkimusta ohjaa vahvasti sosiaalipedagoginen teoriakehys. Tutkimuksessa keskeistä on sosiaalisen ja kasvatuksellisen näkökulman yhdistäminen, käytännön ja teorian tiivis yhteys, sekä sosiaalipedagogisen teorian ja tutkimuksen normatiivisuus.
Toiminnan tavoitteena on edistää inhimillistä ja sosiaalista hyvinvointia vallitsevissa olosuhteissa. (Nivala 2008, 26.) Ensin määrittelen ryhmän, yhteisön ja osallisuuden käsitteet tutkimukseni näkökulmasta. Sen jälkeen pohjustan sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen metodologiaa suhteessa harrastusryhmätoimintaan ja näin yhdistän sosiaalisen ja kasvatuksellisen näkökulman. Tämän jälkeen kuvaan tutkimuksen toteuttamisen vaiheita ja etenen siitä analyysiosioon, jossa avaan tutkimuksen keskeisiä
tuloksia. Lopuksi teen yhteenvetoa ja pohdin saatujen tulosten merkitystä harrastusryhmätoiminnan kannalta.
2 YHTEISÖ OSALLISUUDEN PERUSTANA
2.1 Ryhmän ja yhteisön määrittelyä
2.1.1 Ryhmä
Ryhmän ja yhteisön käsitteet ovat haastavia, sillä niitä käytetään usein toistensa synonyymeinä. Tässä tutkimuksessa ryhmä ja yhteisö toimivat esimerkkeinä sosialisaatioympäristöistä, joita muodostuu esimerkiksi kodeissa, koulussa ja vertaisryhmissä. Kuulumme elämämme aikana useisiin, hyvinkin erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin, ja olemme yhtä aikaa eri ryhmien ja yhteisöjen jäseniä.
Tässä tutkimuksessa tarkastelen ryhmä-käsitteen avulla ihmisjoukkoa, joka on tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Yhteisö-käsitteellä tarkoitan sosiaalipedagogista tapaa ymmärtää yhteisö. Yhteisöllä tarkoitetaan sellaista sosiaalista suhdetta, jonka välityksellä yhteinen toiminta on yhteisten arvojen ohjaamaa, ja se sisältää normatiivisen ulottuvuuden. Yhteisöllisessä sosiaalisessa toiminnassa toimijat jakavat yhteisen tavoitteen ja toiminta alkaa vähitellen muotoutua normeiksi ja ohjeiksi. Nämä normit ja ohjeet saavat aikaan sosiaalista toimintaa. Persoona toimii kuitenkin aina tässä ympäristössä henkilökohtaisten merkitysten pohjalta, joten tämä normatiivinen orientaatio ei tukahduta yksilöä. Yhteisölliset suhteet nousevat dialogista, jokaisen osallistujan kuuntelemisesta. (Kurki 2002, 51–52.) Ryhmän ja yhteisön välillä on selkeä ero, mutta koska niitä käytetään toistensa synonyymeina, voidaan joissakin lähteissä esiintynyt ryhmä nähdä tutkimukseni kannalta yhteisönä. Seuraavassa paneudun käsitteisiin vielä tarkemmin.
Ryhmien toimintaa on tutkittu paljonkin ja huomion painopiste on kiinnittynyt usein ryhmän muotoutumisen ja kehityksen vaiheisiin. Ryhmiä ja ryhmätyöskentelyä hyödynnetään nykypäivänä niin työpaikoilla, kuin erilaisissa tukiryhmissäkin. Ryhmä voidaan määritellä usealla tavalla. Kaikille määrittelyille on yhteistä se, että ryhmä ei ole vain joukko ihmisiä, vaan ryhmän jäsenillä on jokin yhteinen tavoite (Saastamoinen 2007, 68–69). Tavoitteen saavuttamiseksi ryhmän jäsenet ovat tiiviisti vuorovaikutuksessa
keskenään. Ryhmän koko vaihtelee kahdesta tai kolmesta jäsenestä, aina kahteenkymmeneen jäseneen asti. (Emt.) Ryhmän toimintaan vaikuttavat erilaiset ympäristötekijät, kuten fyysinen ja sosiaalinen ympäristö eli se missä ryhmä toimii.
Toimintaan vaikuttavat myös ryhmän koko, ryhmän ohjaaja, sekä ryhmän jäsenten erilaisuus. (Niemistö 2007, 34.)
Harrastusryhmän yhteinen tavoite voi olla esimerkiksi kilpailuihin, peleihin, turnaukseen, näytökseen tai näyttelyyn osallistuminen. Myös ystävien tapaaminen, uusien taitojen harjoittelu ja oppiminen ovat keskeisiä tavoitteita. Harrastusryhmällä voi olla myös muita tavoitteita, kuten yhdessä toimimisen ja toisen huomioon ottamiset harjoittelu, sekä ryhmätyöskentelytaitojen kehittäminen. Tavoite voi myös olla vielä väljempi, esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ystävien kanssa. Ryhmän tavoitteita on hyvä pohtia yhdessä ryhmän kanssa, jotta toiminta on kaikille mielekästä. Ryhmän jäsenillä voi myös olla omia, henkilökohtaisia tavoitteita, joita ei välttämättä kerrota muille ryhmän jäsenille. Jos ryhmällä on vetäjä, on hänen toiminnallaan suuri merkitys siihen, miten ryhmä toimii ja millaiseksi ryhmä muodostuu.
Sosiaalipsykologisen määrittelyn mukaan ryhmä koostuu ihmisistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja tuntevat kuuluvansa ryhmään (Pennington 2005, 8).
Vuorovaikutus voi tapahtua kasvokkain, mutta myös esimerkiksi internetin välityksellä.
Ryhmään kuulumisen tunne on myös tärkeä ryhmää määrittävä tekijä. Ryhmän jäsenten täytyy tietää ketkä kuuluvat ryhmään ja kuinka monta heitä on (emt.). Harrastusryhmässä ryhmän jäsenet tietävät, ketkä kuuluvat meidän ryhmään. Usein omalle ryhmälle annetaan yhteinen nimi, jotta se on helppo erottaa muista ryhmistä. Ryhmän jäsenet tuntevat toisensa myös nimeltä ja erottavat, ketkä kuuluvat ryhmään.
Ryhmät voidaan jakaa primaari- ja sekundaariryhmiin. Merkittävin primaariryhmä on perhe. Primaariryhmässä opitaan taitoja, jotka luovat perustan lapsen elämälle. Näitä primaariryhmässä opittuja taitoja kuitenkin muokataan uudelleen koko elämän ajan.
Sekundaariryhmät muodostuvat puolestaan ihmisistä, joita tapaamme säännöllisesti, mutta niissä ei välttämättä esiinny kiinteää tunnesidettä. Vahvan tunnesiteen muodostuminen on kuitenkin mahdollista, ja silloin sekundaariryhmän vaikutus yksilön toimintaan voi kasvaa primaariryhmää merkittävämmäksi. Tällaisia voimakkaita
tunnesiteitä sisältävien ryhmien merkitys korostuu nuoruudessa vertaisryhminä.
Sekundaariryhmillä on yhteiset arvot ja yhteinen päämäärä. Sekundaariryhmillä on jokin käytännön tavoite, harrastusryhmillä se on harrastukseen liittyvien tietojen ja taitojen kartuttaminen. (Antikainen ym. 2000, 18–19.) Harrastusryhmä ei siis automaattisesti ole yksilölle merkityksellinen sekundaariryhmä, mutta siitä voi kehittyä hyvinkin merkityksellinen ryhmä, jos ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuuden tunne on vahva.
Nuoruudessa harrastusryhmän vertaisryhmän vaikutukset yksilöön voivat olla jopa suuremmat, kuin perheen vaikutus.
Ryhmät muodostavat ihmisten kiinteinä yhteenliittyminä perustan yksilön sosialisaatiolle. Ryhmät toimivat yksilön ja yhteiskunnan välisinä toimintapaikkoina, joissa voidaan harjoitella yhteiskunnassa toimimista pienemmissä ryhmissä. Ryhmään kuuluminen motivoi yksilön elämää ja kasvua, sekä voi tarjota yksilölle mielekkäitä sisältöjä elämään. Ryhmän jäsenet muokkaavat toistensa toimintaa ja ryhmään kuuluminen antaa yksilölle uusia ajattelun ja toiminnan tapoja. (Antikainen ym. 2000, 18.) Ryhmään ja ryhmiin kuuluminen on tärkeää yksilön kehityksen kannalta, sillä lapset samaistuvat ryhmään ja omaksuvat ryhmänjäsenyyden kautta asenteita ja käyttäytymistapoja (Harris 1999, 217). Vahvan tunnesiteen, ja tukea tarjoavan ryhmän jäsenyys voimistaa yksilön identiteettiä ja auttaa identiteetin kehityksessä (Johnson &
Johnson 2002, 524).
2.1.2 Yhteisö
Ryhmästä voi muodostua tiivis yhteisö, mutta se vaatii muutakin kuin säännöllisiä yhteisiä tapaamisia. Yhteisö, kuten ryhmäkin, voidaan määritellä usealla tavalla riippuen tieteenalasta ja katsontakannasta. Käsitteitä käytetään usein toistensa synonyymeina ja tämä saattaa aiheuttaa sekaannuksia. Tässä tutkimuksessa yhteisö ymmärretään sosiaalipedagogiikan näkökulmasta käsin, jolloin painottuu yhteisön merkitys yksilön kasvun tukemisessa, ja samalla yksilön persoonallinen kehittyminen (Kurki 2002, 38).
Sosiaalipedagogiikan keskeinen tarkastelukohta on, miten yksilö ja yhteisö määritellään.
Huomio kiinnittyy siihen, millainen suhde niillä on toisiinsa, sekä kumpi on ensisijainen
tai tärkeämpi. (Emt., 36.) Tämän tutkimuksen yhteisöajattelussa korostuu, sekä yksilön ainutlaatuisuus ja yksilöllisen persoonan merkitys, että yhteisön merkitys (emt., 48).
Yhteisön jäsenet ovat alueellisesti rajattavissa ja tiiviissä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. He toimivat yhdessä ja jäsenten välillä vallitsee yhteenkuuluvuuden tunne. (Jauhiainen & Eskola 1994, 43.) Yhteisöksi voidaan nimittää sellaista sosiaalista toimintaa, joka on yhteisten arvojen ja intressien ohjaamaa (Kurki 2008, 130). Yhteisöllä on yhteiset pysyvät arvot, yhteinen ymmärrys, yhteinen historia ja yhteiset käytännöt. Yhteisöjen katsotaan edellyttävän yhdessä tekemisen ja ryhmään sitoutumisen lisäksi suhteita, joissa ryhmän jäsenten yksilöllinen ja kollektiivinen ymmärrys lisääntyy. Yhteisöksi muodostuneen ryhmän sisällä arvostetaan erilaisuutta ja ollaan aidosti kiinnostuneita ryhmän ja siihen kuuluvien jäsenten hyvinvoinnin edistämisestä. (Hännikäinen & Rasku-Puttonen 2006, 12.)
Yhteisöissä tapahtuu kasvua, jonka päämääränä on kasvatettavan sosiaalistuminen yhteisön jäseneksi (Hämäläinen & Nivala 2008, 145). Yhteisö itsessään, jokapäiväisenä toimintaympäristönä, kasvattaa ja sosiaalistaa yksilöitä yhteisön jäseniksi ja sitä kautta yhteiskunnan jäseniksi (emt., 155). Yhteisössä toimittaessa lapset oppivat tuntemaan toisensa ja toistensa ajatuksia. Samalla he joutuvat hyväksymään sen, että muut voivat ajatella asioista eri tavalla, kuin he itse ajattelevat. Tämä tukee lapsen ajattelun kehitystä ja laajentaa lapsen omia käsityksiä itsestä ja ympäröivästä yhteisöstä. (Hännikäinen &
Rasku-Puttonen 2006, 14.) Yhteisön välittömissä suhteissa yhteisön jäsen saa toiminnastaan heti palautetta, joka ohjaa jäsentä kehittämään toimintaansa.
Merkityksellisessä yhteisössä toimiminen antaa valmiuksia toimia ”tosielämän”
yhteisöissä. Tutussa yhteisössä voidaan harjoitella turvallisesti yhteiselämän edellyttämiä valmiuksia. Turvallinen yhteisö vahvistaa jäsentensä positiivista minäkuvaa ja tarjoaa perustan identiteetin rakentamiselle (Hämäläinen & Nivala 2008, 157). Ferdinand Tönniesin mukaan yhteinen elämistapa voidaan jakaa yhteisöön (Gemeinschaft) ja yhteiskuntaan (Gesellschaft) ja näiden kahden elämistavan välillä on selvä ero. Yhteisestä elämismuodosta puhutaan yhteisönä, kun ihmisten väliset suhteet ovat intiimejä, syviä ja todellisia. Kun ihmisten väliset suhteet ovat julkisia, mekaanisia ja muodollisia puhutaan yhteiskuntamuotoisesta elämistavasta. (Kurki 2006b, 135.)
Yhteisöt ovat ihmisen olemassaolon ja toiminnan edellytyksiä (Antikainen ym. 2000, 13).
Yksilön kasvun kannalla yhteisön vaikuttavia tekijöitä ovat yhteisön jäsenten väliset suhteet ja niiden kasvattavat vaikutukset (Hämäläinen & Nivala 2008, 156). Yksilön sosiaalisuus syntyy ja kasvaa yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa.
Vuorovaikutuksessa yhteisön jäsenet vaikuttavat yksilön persoonaan ja aidossa yhteisössä myös yhteisö määrittyy näiden yksilöllisten persoonien kautta. (Kurki 2002, 52.) Yhteisöissä yhteenkuuluvuus voi olla toiminnallista, jolloin yhteisyys syntyy jaetuista päämääristä, joihin pyritään toimimalla yhdessä (Antikainen ym. 2000, 14).
Harrastusryhmissä yhteenkuuluvuus on usein toiminnallista, koska yhteinen tekeminen, esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai laulujen laulaminen ohjaa ryhmän toimintaa.
Tässä tutkimuksessa painottuu nimenomaan yhteisöllisyyden toiminnallisuus, koska tutkimuksen ryhmä harrastaa yhdessä luistelua, ja kohtaamispaikkana toimii luisteluharjoitukset.
On kuitenkin muistettava, että ryhmästä ei automaattisesti muodostu ihanteen mukaista kasvattavaa yhteisöä. Vaikka yhteisöt ovat luonnollisia persoonallisen ja sosiaalisen kasvun ympäristöjä, voivat ne sisältää myös kasvua vahingoittavia elementtejä, kuten syrjintää, alistussuhteita ja autoritaarista vuorovaikutusta. (Nivala 2008, 287.) Kasvua vahingoittavien vaikutusten ehkäisemiseksi on tärkeää kiinnittää huomiota yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen laatuun, ja kehittää vuorovaikutukseen perustuvaa toimintaa. Yhteisölliset suhteet voivat vahvistua yhteisössä, jonka yhteistoiminta pyrkii johonkin yhteiseen päämäärään. Yhteisön jäsenten pitää olla sitoutuneita toimintaan, sekä yhteistoiminnan on oltava keskustelevaa ja yhteistä arviointia edellyttävää. ”Kasvattavan yhteisön luonne on siis olennaisesti vuorovaikutuksellinen ja toiminnallinen”.
(Hämäläinen & Nivala 2008, 157–158.) Mitä vanhempia ryhmään kuuluvat jäsenet ovat, sitä enemmän toiminnassa voidaan hyödyntää yhteistä arviointia ja käydä dialogista keskustelua yhteisön arvoista ja normeista. Tämä on kuitenkin mahdollista myös lasten ryhmissä, eikä lasten ymmärrystä tule aliarvioida.
Sosiaalisissa suhteissa voi siis esiintyä myös vihamielisyyttä ja ristiriitoja. Siksi yhteisökeskustelussa puhutaankin sosiaalisten suhteiden sijaan yhteisöllisistä suhteista.
Yhteisöllisen suhteen tunnusmerkkejä ovat dialogi, solidaarisuus, avoimuus, uudistuminen ja pysyvyys. Yhteisöllisessä suhteessa ihmiset tuntevat toisensa ja jäsenten
väliset suhteet perustuvat dialogiin. Dialogisessa suhteessa jokaisen jäsenen sanottavaa arvostetaan ja pidetään tärkeänä yhteisön kehityksen kannalta. Solidaarisuudella tarkoitetaan sitä, että yhteisön jäsenet osallistuvat toimintaan vastuullisesti ja toiminta on yhteiseen tavoitteeseen tähtäävää. (Kurki 2002, 50–51.)
Harrastusryhmät voidaan nähdä postmoderneina yhteisöinä, joihin ihmiset kuuluvat vapaaehtoisesti (Saastamoinen 2007, 106). Vapaa-ajan viettomahdollisuudet ovat lisääntyneet ja niin myös harrastaminen ja harrastusten merkitys on kasvanut. Näin harrastusryhmät voivat tarjota yksilölle merkityksellisiä yhteisöjä. Yhteisöt tarjoavat usein merkityksellisiä ihmissuhteita ja vuorovaikutusta muiden kanssa. Yhteisöjen avulla voidaan myös tukea sosialisaatiota ja ehkäistä syrjäytymistä (emt., 106).
Yhteisön määrittely on tämän tutkimuksen kannalta tärkeää, koska osallisuus on kuulumista johonkin (Hämäläinen 2008, 26). Osallisuus toteutuu ihmisen ja yhteisön suhteessa ja tarkoittaa yhteisön jäsenenä olemista ja toimimista. Yhteisössä olemisen ja toimimisen synnyttämä kokemus yhteisöön kuulumisesta on oleellinen osa osallisuutta.
(Nivala & Ryynänen 2013, 26.) Osallisuuden edellytyksenä, olemisen tasolla on, että yhteisö hyväksyy yksilön jäsenekseen ja, että yksilö haluaa olla yhteisön jäsen. Osallisuus edellyttää yhteisöltä myös toiminnan tasolla mahdollisuutta toimia aktiivisesti osana yhteisöä. Jotta yksilö pystyy osallistumaan yhteisön toimintaan, täytyy hänellä olla myös tietyt valmiudet siihen. Osallisuuden kannalta on myös tärkeää yhteenkuuluminen yhteisöön ja yhteisön merkitykselliseksi kokeminen. (Nivala 2008, 168–172.) Yhteisöön kuulumisen tunne on osallisuuden sosiaalinen perusta (Nivala & Ryynänen 2013, 32).
Yhteisöllisyyden periaate yhdistyy osallistumiseen. Periaatteena oleva yhteisöllisyys on luonteeltaan toiminnallista eli yhteisön jäsenten keskinäiseen vuorovaikutukseen perustuvaa. Toiminnallisuus edellyttää osallistumista yhteisön elämään ja toimintaan.
Yhteisöllisyyden periaate tarkoittaa huomion kiinnittämistä erityisesti sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen laatuun. Yhteisöllisyys kehittyy sellaisessa toiminnassa, jossa yhteisön jäsenet osallistuvat vuorovaikutuksessa yhteisen ymmärryksen muodostamiseen toiminnasta, sen tarkoituksesta, tavoitteista ja keinoista.
Yhteisöllisyydessä on kyse vuorovaikutussuhteiden kehittymisestä henkilökohtaisiksi,
dialogisiksi, avoimiksi, vastuullisiksi ja sitoutumiseen perustuviksi suhteiksi. (Nivala 2008, 288.)
Yhteisöllisyys perustuu toiminnalliseen osallistumiseen. Tässä kappaleessa olen avannut tämän tutkimuksen ryhmä- ja yhteisökäsitettä. Tämä yhteisökäsitys on ollut tutkitun harrastusryhmän taustalla koko toiminnan suunnittelun ja toteutuksen ajan. Olen myös avannut yhteisön ja osallistumisen välistä suhdetta. Seuraavaksi pureudun vielä tarkemmin osallisuuden määritelmään ja merkitykseen yhteisön muodostumisen kannalta.
3 OSALLISUUS
3.1 Osallisuuden määrittelyä
Suomessa osallisuuden käsite on noussut suosituksi 2000-luvun kuluessa. Käsitteen käytön yleistyminen on ollut yhteydessä julkishallinnon pyrkimyksiin luoda uusia toimintatapoja eri ihmisryhmien osallisuuden edistämiseksi, tämä on tärkeää huomioida, kun tarkastellaan käsitteen muodostumista. (Nivala & Ryynänen 2013, 14.) Esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriön Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategiassa sanotaan, että
”Strategiamme tavoitteena on sosiaalisesti kestävä yhteiskunta, jossa ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti, varmistetaan kaikkien osallisuus, sekä edistetään jokaisen terveyttä ja toimintakykyä… Myös tulevalle hyvinvoinnille luodaan vahva pohja työllä ja osallisuudella… ” (STM 2011, 3). Tässä strategiassa ei kuitenkaan avata osallisuuden käsitettä sen enempää.
Osallisuuden määritteleminen on usein vajavaista, koska osallisuus nähdään kyseenalaistamatta hyvänä asiana (Nivala & Ryynänen 2013, 18). Osallisuudelle ei ole olemassa yhtä jaettua määritelmää ja siihen on yhdistetty toisistaan poikkeavia merkityksiä. (kts. Nivala & Ryynänen 2013; Kiilakoski 2007, 10; Kiilakoski, Gretschel
& Nivala 2012.) Osallisuudelle ei myöskään ole olemassa suoraa englanninkielistä käännöstä, joka kattaisi sanan täyden suomenkielisen merkityksen. Käsitteitä participation (Kiilakoski, Gretschel & Nivala 2012, 15) ja inclusion (Nivala 2008, 166) on käytetty, mutta ne eivät ole suoraan käännettävissä suomeksi, koska ne sisältävät myös muita merkityksiä, kuin mitä suomenkielinen osallisuus-sana sisältää. Jotta käsitteen moninaisuus tulee esiin, tarvitaan lisäksi käsitettä social engagement (Anttiroiko 2003, 16). Useimmissa osallisuuden määrittelyissä keskeiseksi lähikäsitteeksi nostetaan osallistuminen. Näitä käsitteitä käytetään usein myös rinnakkain ja tämä johtaa epäselvyyksiin. Osallisuus voidaan myös määritellä tietynlaiseksi osallistumiseksi ja silloin osallisuutta on vain tietyt laadulliset kriteerit täyttävä osallistuminen. (Nivala &
Ryynänen 2013, 20.)
Osallisuuden käsite voidaan määritellä rinnakkaiskäsitteiden: osallistuminen, johonkin kuuluminen tai vastakäsitteiden: osattomuus, syrjäytyminen kautta (kts. Nivala 2008).
Vastakäsitteiden avulla voidaan tarkastella sitä, mitä osallisuus ei ainakaan ole.
Vastakäsitteitä tarkastelemalla osallisuus hahmottuu
”aktiivisuudeksi ja osallistumiseksi (vrt. passiivisuus), kiinnostukseksi ympäristöä kohtaan ja halu vaikuttaa siihen (vs. välinpitämättömyys), osansa saamiseksi yhteiskunnan resursseista ja mahdollisuuksista (vs.
osattomuus), paikan löytämiseksi suhteessa yhteiskunnan eri toimintajärjestelmiin (vs. syrjäytyminen) sekä elämiseksi yhteydessä itseensä, ympäristöön ja yhteiskuntaan (vs. vieraantuminen).” (Nivala &
Ryynänen 2013, 19–20.)
Osallisuutta voi määritellä myös ei-osallisuuden kautta, eli mitä osallisuus ei ainakaan ole (Gretschel 2002, 93).
Osallisuutta on olla osa jotakin yhteisöä, toimia osana yhteisöä ja kokea olevansa osa yhteisöä. Osallisuuden edellytyksiä ovat 1. jäsenyys yhteisössä 2. osallistuminen yhteisössä ja 3. kokemuksen kehittyminen johonkin kuulumisesta. (kts. Nivala 2008.) Osallistumisen edellytyksenä on kaikkien näiden kolmen toteutuminen eli osallisuus tarkoittaa yhteisöön kuulumista, yhteisössä toimimista ja kokemusta yhteisöön kuulumisesta. (Nivala & Ryynänen 2013, 26.) Osallisuus voidaan myös määritellä 1.
tunnustetuksi asemaksi (oikeus toimia ja vaikuttaa ympäristöön) 2. toimintaa syntyy (pelkkä asema ei riitä, vaaditaan toimintaa) ja 3. toiminta tuottaa osallisuuden kokemuksen (kokemuksellisuus tärkeää) (kts Gretschel, Kiilakoski & Nivala 2012).
Osallisuuden käsitteen käytön yhteydessä tulee myös tarkastella mistä tai mihin ollaan osallisia, tai mistä haluttaisiin olla osallisia. Eli suhteessa mihin osallisuutta aletaan määrittää. (Nivala & Ryynänen 2013, 25.)
Lasten ja nuorten arkipäivässä osallisuus edellyttää sosiaalista vuorovaikutusta, jossa on luottamuksellisia suhteita aikuisten ja nuorten välillä, sekä innostavaa fyysistä ympäristöä (Kiilakoski, Gretschel & Nivala 2012, 26). Osallisuus tapahtuu yhteisöissä, mutta sillä on aina yhteiskunnallinen ulottuvuus. Pienyhteisöjen osallisuus luo edellytykset yhteiskunnalliselle osallisuudelle. (Hämäläinen 2008; Nivala & Ryynänen 2013.)
Osallisuus tarkoittaa vastuuntuntoista toimintaa yhteiskunnassa ja aktiivista kansalaisuutta, mutta myös kykyä huolehtia itsestä ja itsensä kehittämisestä esimerkiksi koulutuksen ja harrastusten avulla (Hämäläinen 2008, 30).
Nuorten osallisuusympäristöjä on tutkittu esimerkiksi kunnan näkökulmasta Gretschelin väitöskirjassa Kunta nuorten osallisuusympäristönä 2002. Nuorten ryhmän ja kunnan vuorovaikutussuhteen tarkastelu kolmen liikuntarakentamisprojektin laadunarvioinnin keinoin. (Gretschel 2002.) Osallisuus on osallisuuden tunnetta, joka voidaan yhdistää käsitteeseen empowerment, voimaantuminen, valtautuminen. Osallisuus nuorten vaikuttamisprojekteissa on sitä, että nuori saa olla mukana projektin kaikissa vaiheissa suunnittelusta toteutukseen ja arviointiin. Tällöin nuorella on vaikuttamisen kaikissa vaiheissa voimaantuneen subjektin positio. (Emt., 93.) ”Osallisuutta ei ole, ellei yksilö ole saavuttanut voimaantuneen ja valtautuneen subjektin positiota. Osallisuusympäristön laatua voidaan osallisuuden tunteen lisäksi tarkastella osallisuusprosessien ja -projektin lopputuloksen laadukkuutena”. (Emt., 105.) Nuoret arvostavat osallisuustoiminnassa oman toiminnan tulosten näkemistä. Nuorten osallisuusprojektien tulokset eivät ole vain konkreettisia rakenteita, vaan myös elämyksiä, eettisiä aspekteja ja positiivisia nuorista kertovia tarinoita. (Emt., 179).
Kenelle lasten ja nuorten osallisuus sitten kuuluu? Gretschelin väitöskirjan alkulähtökohtana oli, että nuorten osallisuus kuuluu kunnalle. Nuorisotyölaissa kuitenkin viitataan, että nuorten kansalaistoiminta tapahtuu järjestöissä. (Greschel 2002, 195.) Kunta toteuttaa omaa osallisuuden tukemistaan, mutta sen lisäksi kaivataan järjestöjen ja harrastusryhmien tukea. Järjestöt ja harrastusryhmät tarjoavat otollisen pohjan lasten ja nuorten osallisuuden lisäämiseksi, koska suurin osa lapsista kuuluu jonkun harrastustoiminnan pariin. Liikuntaharrastuksessa oman haasteensa tuo kilpaileminen ns.
vakava vapaa-aika (Berg 2015, 88). Useat harrastukset tähtäävät kilpailulliseen menestykseen. Lasten harrastustoiminnassa voitaisiin kuitenkin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota harrastuksen kasvatuksellisuuteen, lasten osallistumisen tukemiseen ja osallisuuden vahvistamiseen.
3.2 Sosiaalipedagoginen näkökulma osallisuuteen
Sosiaalipedagogisen osallisuuskäsityksen perustana on osallisuus kuulumisena johonkin (Hämäläinen 2008, 26). Osallisuus ei ole yksilön tai yhteisön toimintaa, vaan toteutuu näiden välisessä suhteessa. Sosiaalipedagogisen osallisuuden toteutumisen edellytyksenä on osallisuuden, toiminnan ja yhteisöön kuulumisen tunteen toteutuminen. (Nivala &
Ryynänen 2013, 26.) Nivala ja Ryynänen ovat määritelleet osallisuuden sosiaalipedagogiseksi näkökulmaksi ”tasa-arvon ja demokratian ideaaleihin juurtuvaa, kaikkien osallisuutta ja osallistumista tukevaa ideaalia, jolla on niin teoreettista jäsennysvoimaa kuin käytännöllisiä sovellusmahdollisuuksia.” (Nivala & Ryynänen 2013, 9).
Sosiaalipedagogiikan näkökulmasta osallisuuden käsitteen käytön haasteet ovat siinä, onko osallisuuden tukeminen ja osallistuminen ylhäältäpäin annettua vai rakennetaanko sitä yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita asiat ja tilanteet koskevat. Tärkeää on ottaa huomioon osallistujien oma kokemus, se millainen osallistuminen koetaan mielekkääksi.
Myös kriittisten näkökantojen huomioiminen ja uusien toimintatapojen luominen ovat keskeistä sosiaalipedagogisessa osallisuusnäkökulmassa. (Nivala & Ryynänen 2013, 17.)
Sosiaalipedagogisessa osallisuuskäsityksessä on vahvasti esillä vuorovaikutuksellisuus, kokemuksellisuus ja tasa-arvo. Osallisuus ei ole vain osallistumisen tavan tai laadun määre, vaan laaja-alaisempi yksilön ja yhteisön suhdetta kuvaava käsite. Osallisuus muotoutuu ihmisten elämässä toiminnallisesti ja sisältää myös mahdollisuuden vastakkainasetteluihin. (Nivala & Ryynänen 2013, 24).
Yksilölle ja yhteisölle voidaan asettaa tiettyjä edellytyksiä, jotta suhdetta voidaan kutsua osallisuudeksi (esim. Nivala 2008). Tämä on hyvä muistaa, sillä pelkkä yhteisön halu toimia osallisuuden edistämiseksi ei riitä, jos yksilö on haluton tai jopa kyvytön osallistumaan. Osallisuutta ei voi edistää pelkästään osallistumista edistämällä. Näin ollen osallistuminen ei automaattisesti tuota osallisuutta. Sosiaalipedagogisen toiminnan taustalla on osallistavan pedagogiikan idea, eli kaikki mitä yhdessä tehdään, on toiminnallista ja osallistavaa (Nivala & Ryynänen 2013, 30–32).
Sosiokulttuurinen innostaminen tuo sosiaalipedagogiseen osallisuuskäsitykseen lisää tarkennusta. Sosiokulttuuriseen innostamiseen kuuluu keskeisesti osallistumisen edistäminen ja asioita pyritään tietoisesti muuttamaan paremmiksi. (kts. Kurki 2006a.) Osallisuus on tapa nähdä maailmaa ja tapa olla maailmassa, osallisuus alkaa siis jokapäiväisessä elämässä. Teorian ja käytännön tiivis yhteys mahdollistaa myös voimaantumisen (empowerment) kokemuksen. (Ledwith & Springett 2010, 13,20,33.)
3.3 Lasten ja nuoren osallisuuden erityisyys
Lasten ja nuorten osallisuus eroaa aikuisten osallisuudesta. Lapset eivät voi vaikuttaa ympärillä oleviin asioihin esimerkiksi äänestämällä tai yhdistykseen kuulumalla. Lasten ja nuorten äänen kuunteleminen ja kysyminen ovat pitkälti aikuisten vastuulla ja lasten on ehkä vaikeampi saada ajatuksiaan kuuluviin kuin aikuisten. Lapsille osallisuus voi tarkoittaa erilaisia osallistumismahdollisuuksia harrastuksiin ja mielekästä yhteistä tekemistä.
Horelli (1994, 39) on tarkastellut lasten osallistumista viisiportaisella asteikolla. Asteikon ensimmäinen vaihe on osallisuuden puutetta prosessissa ja viimeisessä vaiheessa lapset ja aikuiset tuovat tasapuolisesti näkemyksensä esiin. Alla olevassa kuviossa esitellään asteikon vaiheet, jotka ovat: lasten sopeutuminen valmiisiin suunnitelmiin, lasten kuuleminen, lasten osallistuminen aikuisten suunnitteluun, lasten ja aikuisten suunnitteluyhteistyö ja lasten oma suunnittelu, aikuiset apuna. Asteikolla edettäessä siirrytään osallistumisesta osallisuuteen ja ylimmällä tasolla lapset osallistuvat tasavertaisina aikuisten kanssa. (Horelli 1994, 39.) Tässä tutkimuksessa on tietoisesti pyritty pääsemään ylimmälle tasolle ja luomaan tila, jossa lapset suunnittelevat toiminnan itse.
Kuva 1 Lasten osallistumisen portaat
Tutkimuksessa havainnoidun luisteluryhmän osallisuuden toteutumiseksi kiinnitettiin huomiota näiden portaiden lisäksi toiminnan dialogisuuteen, refleksiivisyyteen ja yhteistoiminnallisuuteen. Dialogisuudella tarkoitetaan ohjaajan ja ryhmäläisten välistä tasavertaista vuorovaikutusta, sekä ryhmän jäsenten välistä tasavertaisen vuorovaikutussuhteen syntymistä. Refleksiivisyys näkyy tutkimuksessa kokemusten pohdintana ja lasten kanssa projektin aikana esille tulevien ajatuksien ja tapahtumien reflektoimisena. Reflektio mahdollistaa omasta itsestä ja heikkouksistaan oppimisen, mutta myös sosiaalisten taitojen vahvistumisen ja muiden kokemuksista oppimisen.
Yhteistoiminnallisuus tutkittavassa ryhmässä tarkoittaa sitä, että pyritään tukemaan ja laadullisesti kehittämään osallistujien yhteistoimintaa. (Nivala 2010, 117–119.)
Osallistaminen voidaan ymmärtää menettelytavoiksi ja toimintamalleiksi, joilla annetaan mahdollisuus ja tilaa vaikuttavalle osallistumiselle. Se muodostaa osallistumisen kokemuksen kanssa vastavuoroisen prosessin, jonka myötä voidaan osallistua oman kiinnostuksen mukaisesti. Osallistaminen tarkoittaa siis kiinnostuksen herättämistä, viestintää, mahdollisuuksien ja osallistumiskanavien avaamista, tilan tekemistä, osallistumisen valmiuksien parantamista, sekä osallisuuden, kuulumisen ja yhteisöllisyyden kokemusten tukemista. (Niiranen 1997, 137–188.) Osallistamisella voidaan tarkoittaa myös ylhäältäpäin annettavia ohjeita, jolloin osallistujilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia. Tällainen orientaatio on vastakkainen tämän tutkimuksen osallisuus-käsitykselle, jossa nimenomaan korostetaan ihmisten aktiivista mukanaoloa ja vaikuttamista.
Lasten sopeuttaminen valmiisiin suunnitelmiin
Lasten kuuleminen
Lasten osallistuminen aikuisten suunnitteluun
Lasten ja aikuisten yhteinen suunnittelu
Lasten oma suunnittelu aikuiset apuna
Lasten ja nuorten osallistumis- ja osallisuuskeskustelussa tulee siis ottaa huomioon lasten kyvyt ja kiinnostus osallistua toimintaan. Hyvin pienetkin lapset pystyvät osallistumaan ikätasolleen sopivan toiminnan suunnitteluun Horellin portaiden mukaan. Seuraavassa luvussa kuvaan kansalaiskasvatuksen ja osallisuuden välistä suhdetta ja sitä, mitä kansalaiskasvatus tarkoittaa harrastusryhmästä puhuttaessa.
4 KANSALAISKASVATUS OSALLISUUDEN TUKENA
4.1 Kansalaiskasvatus harrastusryhmässä
Tässä tutkimuksessa tutkitaan osallistumisen ja osallisuuden mahdollistumista harrastusyhteisössä. Osallisuuden tukemisen teoreettisena viitekehyksenä on kansalaiskasvatus. Yksi kansalaiskasvatuksen keskeisistä ajatuksista on yksilön toimintavalmiuksien lisääminen ja näitä toimintavalmiuksia voidaan harjoitella ja lisätä jo olemassa olevissa harrastusryhmissä.
Laajasti katsottaessa kansalaisuus on suhde yksilön ja kansalaisyhteisön välillä.
Kansalaisuus ei siis ole yksilön ominaisuus, vaan toteutuu yksilön suhteena toisaalta yhteisöön kokonaisuudessaan ja toisaalta yhteisön muihin jäseniin. Kansalaisuus toteutuu joko muodollisesti, toiminnallisesti tai kokemuksellisesti. Muodollinen kansalaisuus on annettua ja määritellään yksilön ulkopuolelta. Toiminnallinen kansalaisuus on osallistuvaa ja toteutuu yksilön osallistumisena yhteisön toimintaan. Kokemuksellinen kansalaisuus on nimensä mukaan kokemukseen perustuvaa ja toteutuu kuulumisen kokemuksesta. (Nivala 2007, 123–124.) Kansalaisen osallisuuden perustana ovat siis nämä kolme muodollinen, koettu ja osallistuva kansalaisuus. Osallisuuden ihanteena on kokonaisvaltaiseen kansalaisuuteen perustuva vahva osallisuus, siis pelkkä osallistuminen ei riitä (Nivala 2008, 166). Kansalaisella on muodollisen aseman kautta mahdollisuus osallistua yksilönä erilaisiin yhteisön toimintoihin. Näihin ympärillä oleviin yhteisöihin osallistuminen on perusta kansalaisen osallisuudelle konkreettisemmalla tasolla. Osallistumisen kautta konkretisoituu kansalaisen kuuluminen yhteisöön.
Ihanteena on osallisuuden toteutuminen osallistuvana jäsenyytenä. (Nivala 2008, 167.) Ihmisillä tulisikin olla yhteisöjä, joiden toimintaan heidän on mahdollista osallistua.
Lapsilla nämä osallistumisen tilat muodostuvat luonnollisesti koulun ja harrastusten ympärille.
Ihanteellisessa demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaisella on oikeus toimia ja ilmaista omat mielipiteensä julkisesti. Kansalaisuus on julkisessa toimintaympäristössä toteutuvaa osallistuvaa yhteisön jäsenyyttä. Kansalaiskasvatuksella tarkoitetaan kasvatustoimintaa,
jolla pyritään lisäämään yksilön valmiuksia, tietoja ja taitoja, toimia yhteiskunnassa.
Kansalaiskasvatuksen tavoitteena on kansalaisen autonomian tukeminen, osallistumisen valmiuksien kehittäminen ja kriittisen ajattelun ja toiminnan kehittäminen. (Nivala 2008, 144–151.)
Kansalaisuus koettuna yhteisön jäsenyytenä ei muodosta perustaa vain toteutuvalle kansalaisidentiteetille, vaan kokemus yhteisöön kuulumisesta on merkittävä tekijä myös kansalaisten välisen suhteen vahvistumisessa. (Emt., 156.) Yhteisöön kuulumisen kokemus edistää kansalaisuuden ja yhteiskuntaan kuulumisen kokemusta.
Kansalaiskasvatuksen haasteena onkin kehittää kansalaisten valmiuksia monipuolisesti siten, että jokainen yhteiskunnan jäsen kykenee muodostamaan sosiaalisia suhteita ja rakentamaan vuorovaikutusverkostoja. Osallisuuden tunteen muodostuminen vaatii osallistumista, joten kansalaisen on tärkeää löytää itselleen mielekkäitä tapoja osallistua yhteiskunnassa. (Nivala 2008, 270.) Harrastusryhmät ovat lapsille luonteva paikka näiden mielekkäiden osallistumismahdollisuuksien luomiseen.
Yhteiselämän valmiuksien perusta luodaan lapsuudessa lähiyhteisöissä ja paikallisyhteisöissä. Lähiyhteisö, erityisesti perhe, tarjoaa välittömissä vuorovaikutus- ja tunnesuhteissa persoonallisen kehityksen ja lähiyhteisön jäseneksi kasvun pohjan.
Yhteiselämän valmiuksien tukeminen tapahtuu suurimmaksi osaksi tiedostamattomasti, perheen yhteiselämässä, sosialisaatioprosessin kautta. Tietoisella sosiaalisella kasvatuksella opetetaan puolestaan lapsille sosiaalisia normeja. Paikallisyhteisöllä tarkoitetaan sellaista päivittäistä toimintaympäristöä, jonka kohtaamisissa muodostuu henkilökohtaisia vuorovaikutussuhteita ja kokemus kuulumisesta kyseiseen yhteisöön.
Lapsen kehitys yhteiskunnan jäseneksi alkaa vasta paikallisyhteisössä, koska se tarjoaa kodin kulttuuria laajemman sosiaalisten valmiuksien kehittymistä edellyttävän toimintaympäristön. Näitä paikallisyhteisöjä ovat esimerkiksi asuinalue, koulu ja harrastusryhmät, sekä niissä muodostuvat vertaisyhteisöt. Lasten vertaissuhteet ovat persoonallisen ja sosiaalisen kasvun kannalta tärkeitä, sillä toiminta vertaisyhteisön jäsenenä tapahtuu aikuissuhteita monimutkaisemmassa vuorovaikutusverkostossa.
Lisäksi vertaisyhteisö tarjoaa perustan vanhemmista erottautuvan identiteetin rakentamiselle. (Nivala 2008, 281–282.)
Vertaisryhmillä tarkoitetaan ryhmiä, jotka koostuvat suunnilleen saman ikäisistä lapsista.
Vertaisryhmät ja harrastusryhmät ovat tärkeitä lasten oppimisen ja sosialisaation kannalta, sillä lapset oppivat ikätovereidensa kanssa toimiessaan tietoja, taitoja ja asenteita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten hyvinvointiin, sekä heidän tulevaisuuteensa (Salmivalli 2000, 15). Harrastusryhmä muodostuu usein suurin piirtein saman ikäisistä ihmisistä, joilla on jokin yhteinen mielenkiinnon kohde, tällöin harrastusryhmästä voidaan käyttää myös nimitystä vertaisryhmä. (Antikainen ym. 2000, 18.) Sosialisaatioprosessin kannalta ryhmät ovat tärkeitä sosiaalisia tiloja, joissa vertaiset voivat harjoitella vuorovaikutustaitoja (Antikainen ym. 2000, 18).
Vertaissuhteilla on merkittävä vaikutus lapsen sosioemotionaalisten suhteiden muodostuksen kehityksessä (Frønes 1995, 40). Lapset oppivat leikkiessään toisten lasten kanssa uusia taitoja, joita he eivät välttämättä oppisi vanhempien kanssa. Leikkiessään saman ikäisten lasten kanssa lapset ovat samanarvoisessa asemassa ja tämä asetelma takaa yhteisten taitojen kehittymisen. Lapsen ja aikuisen leikkiessä aikuisella on vanhemman tai ohjaajan rooli, joten suhde on epäsymmetrinen. (Emt., 74.) Vertaisten merkitykseen vaikuttaa myös ryhmän koko ja elämän olosuhteet (emt., 77). Kouluiässä vertaissuhteiden merkitys ja vertaissuhteissa käytävän vuorovaikutuksen merkitys kasvavat, verrattuna aikaan ennen kouluikää (Kronqvist & Pulkkinen 2007, 154).
Yhteisökasvatuksen käsitettä voidaan käyttää kasvatustoiminnasta, jossa hyödynnetään tietoisesti vertaisryhmän kasvattavia vaikutuksia. Kasvatuksellisessa tarkoituksessa muodostetaan ryhmiä ja järjestetään aktiviteetteja, joissa osallistujat kehittävät yhteistoiminnan edellyttämiä valmiuksia, esimerkiksi oppivat sosiaalisia taitoja ja omaksuvat yhteiselämää yleisemminkin määrittäviä toimintatapoja. Epämuodollisessa nuorisotoiminnassa hyödynnetään usein vertaisryhmän kasvatuksellisia vaikutuksia.
(Hämäläinen ja Nivala 2008, 161.) Jo olemassa olevissa vapaa-ajan harrastusryhmissä voidaan kiinnittää huomiota ryhmän kasvattavaan vaikutukseen ja pyrkiä luomaan kasvulle suotuisa ympäristö.
”Yhteiselämän valmiuksien kehittymisen kannalta keskeisiä ovat erilaiset harrastus- ja yhdistystoiminnan yhteisöt, joiden yhteiskunnallisesti kasvattava merkitys perustuu erityisesti toiminnan vapaaehtoisuuteen, yhteistoiminnallisuuteen ja tarjolla olevien osallistumisen mahdollisuuksien monimuotoisuuteen” (Nivala 2008, 282).
Harrastusryhmät ovat siis paikkoja, joissa lapset opettelevat yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja. Kansalaiskasvatuksen näkökulmasta harrastusryhmät ovat lasten yhteisöjä, joiden toimintaan he voivat vaikuttaa. Harrastusryhmässä harjoitellaan taitoja, joita tarvitaan myöhemmin yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Kansalaiskasvatuksen ja vertaissuhteiden lisäksi harrastusryhmissä tapahtuu sosialisaatiota, jota avaan enemmän seuraavassa luvussa.
4.2 Sosialisaatioprosessi harrastusryhmässä
4.2.1 Sosialisaatio ja kansalaiskasvatus
Harrastusryhmät ovat keskeisiä sosialisaation tiloja. Jotta harrastamista ja sen merkitystä lapselle voidaan ymmärtää syvemmin, on tärkeää tutkia myös sosialisaatioprosessia.
Sosialisaatioprosessi liittyy myös oleellisesti osallistumiseen, sillä sosialisaatiossa yksilöstä kasvaa yhteisön jäsen (Takala 1974, 17). Kun kansalaiskasvatuksella pyritään tukemaan lapsen kasvua ja edistämään lasten osallistumista, on sosialisaation näkökulma tärkeä, sillä sosialisaatioprosessi voidaan nähdä yhtenä kansalaiskasvatuksen osa- alueena.
Nivala määrittelee sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen kokonaisvaltaiseksi ihmisen kasvuprosessin tukemiseksi, jonka osa-alueina ovat sosialisaatio-, personalisaatio- ja sivistysprosessit. Sosiaalipedagogisen kasvatuskäsityksen mukaan osallisuuden vahvistamisessa korostuu personalisaatio- ja sivistysprosessia enemmän sosialisaatioprosessin merkitys. Osallisuuden toteutumisen kannalta sosialisaatioprosessi on tärkeää, koska se mahdollistaa pääsemisen osalliseksi yhteiskunnan turvaamista
hyvinvoinnin ja toiminnan mahdollisuuksista. Sosialisaatio ei kuitenkaan tarkoita vain yhteiskuntaan sopeutumista, vaan yhteiskunnallisen toimintakyvyn sosiaalisen ja kulttuurien perustan rakentumista. Kansalaiskasvatuksen keskeisenä muotona on luoda erilaisia osallistumismahdollisuuksia, jotta jokainen voi löytää itselleen mielekkäitä osallistumisen tapoja. (Nivala 2008, 327–328.) Lapset eivät kykene ottamaan osaa laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja siksi harrastusryhmät voivat tarjota heille paikan harjoitella näitä taitoja ja päästä osallistumaan.
Sosialisaatiosta puhuttaessa täytyy muistaa, että se on eri asia kuin kasvatus. Se eroaa kasvatuksesta sillä, että sosialisaatio on suhteellisen suunnittelematonta, ja kasvatus on puolestaan tavoitteellisempaa ja suunnitelmallisempaa. (Nivala 2006, 53.) Toisaalta sosialisaatiolla tarkoitetaan myös sitä prosessia, jossa yksilöstä tulee yhteiskunnan ja sen kulttuurin jäsen (Frønes 1995, 7). Sosialisaation tarkastelu on yksilön ja yhteisön välisten kysymysten kautta keskeistä tässä tutkimuksessa (Kurki 2002, 38). Sosialisaation käsitteen avaaminen luo pohjaa myös osallisuuden käsitteen ymmärtämiselle ja siksi pohdin seuraavaksi sosialisaation ja harrastamisen suhdetta tarkemmin.
4.2.2 Näkökulmia sosialisaatioon
Perinteinen näkökulma sosialisaatioon näkee prosessin yksisuuntaisena, edellinen sukupolvi opettaa seuraavia siinä, mikä on oikein ja väärin sekä sitä, miten yhteiskunta toimii. Sosialisaatio voidaan siis nähdä kulttuurin siirtämisenä sukupolvelta toiselle.
Sosialisaatio on prosessi, jonka kuluessa ihminen oppii ne tiedot, taidot ja asenteet, joiden avulla hän pystyy toimimaan yhteiskunnan jäsenenä. (Helkama ym. 1998, 82.) Arvot ovat kulttuurisesti suhteellisia ja määräytyvät sen mukaan, mitä yhteisössä pidetään arvokkaana. Yhteiskunnan arvot ja normit vaikuttavat yksilöön ja näin yksilö on yhteiskunnallisten voimien tuotos. (Puolimatka 1999, 147–148.) Tämän näkökulman mukaan sosialisaatiossa keskeisintä on yksilön sopeuttaminen yhteisöön. Sosialisaatio on siis kasvatusta yhteiskunnan jäsenyyteen. Sosialisaatiossa yksilöt mukautetaan yhteisön käyttäytymismalleihin ja näin sosiaaliset asiat vaikuttavat yksilöihin, heidän tahdostaan riippumatta. ”Yksilö on ulkopuolisten voimien hallitsema ja ohjaama”. (Puolimatka 1999,
146–147.) Tässä näkökulmassa yksilöllä ei ole vaikutusta ympäröivään yhteisöön, vaan häneen siirretään tieto oikeasta ja väärästä. Arvot ja normit opitaan aiemmilta sukupolvilta eikä arvoja ja käyttäytymismalleja kyseenalaisteta.
Uudempi näkökulma puolestaan korostaa lapsen ja nuoren aktiivista vaikutusta sosialisaatiossa, ja tarkastelee tätä prosessia yksilöiden välisenä vuorovaikutuksena (Helkama ym. 1998, 83). Sosialisaatiolla tarkoitetaan sukupolvien välistä vuorovaikutusprosessia, jossa uusi sukupolvi sosiaalistuu vallitsevaan yhteiskuntaan ja samalla kykenee kehittämään sitä edelleen (Takala 1974, 17). Sosialisaatio voidaan siis nähdä lapsiin kohdistuvana toimintana tai prosessina, jossa lapsi itse on pääasiallisena toimijana (Harris 1999, 217). Uudemman näkökulman mukaan myös lasten ja nuorten vaikuttaminen sosialisaatioon on merkittävää ja sosialisaatio nähdään koko elämän jatkuvana prosessina (Helkama ym. 1998, 82). Sosiaalipedagogisessa tarkastelussa korostetaan, että sosialisaatio ei ole vain yksilön sopeuttamista yhteiskuntaan, vaan samalla tulee tukea yksilön kasvua omaksi itsekseen. Sosialisaatiossa korostuu prosessin aktiivisuus ja vuorovaikutteisuus. (Nivala 2007, 79.) Tämä tutkimus pohjautuu nimenomaan tähän uudempaan sosialisaatio näkökulmaan ja korostaa lasten aktiivista roolia vaikuttajina. Tätä vaikuttamista ja osallistumista lapset voivat harjoitella harrastusryhmissä.
Sosialisaatiota voidaan tarkastella lasten ja aikuisten välisenä vuorovaikutuksena, mutta myös lasten välisenä vuorovaikutuksena (Frønes 1995, 1). Lapset eivät vain sisäistä yhteisön kulttuuria, vaan myös muokkaavat sitä omalla aktiivisella panoksellaan (Hännikäinen & Rasku-Puttonen 2006, 14). Tässä tutkimuksessa on otettu huomioon myös lasten väliset suhteet ja vuorovaikutus, joka on luonnollista harrastusryhmässä.
Sosialisaatio on vuorovaikutuksellista ja yksilö on koko elämänsä ajan aktiivinen osallistuja, eikä vain passiivinen vastaanottaja. Tiivis tunneperäinen vuorovaikutus takaa lapsen sosiaalistumisen ympärillä vallitseviin arvoihin ja asenteisiin. (Puolimatka 1999, 147.) Molemminpuolisessa sosialisaatiossa vuorovaikutus on keskeisessä asemassa.
Yhteisössä yhdessä toimivien jäsenten tasavertainen suhde toisiinsa edistää vuorovaikutuksen toimivuutta. (Takala 1995, 11–12.) Sosialisaatio on monimuotoinen kokonaisuus, jossa vaikuttavat perhe, koulutusjärjestelmä, nuorison vertaisryhmät sekä
joukkoviestintä. Sosialisaatio nähdään vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa yhteisön jäsenyyteen kasvava yksilö vaikuttaa vuorovaikutuksen kautta koko yhteisöönsä.
Olennaisinta on, että yksilöstä kehittyy yhteisönsä toimintakykyinen jäsen. (Hämäläinen
& Nivala 2008, 151.) Tämä näkemys voidaan nähdä myös yhteisöön sopeuttamisena.
Sosialisaatio on siis yksilön kasvua tai kasvattamista yhteiskuntaan. Kasvamista tapahtuu erilaisissa yhteisöissä, joihin yksilö kuuluu. Kaikissa yhteisöissä esiintyy kasvatusta ja siksi yhteisöjen tarkastelu sosialisaatioprosessissa on tarpeellista. (Leino & Leino 1995, 7.)
Sosialisaatio nähdään prosessina, joka voidaan jakaa kahteen osaan:
primaarisosialisaatioon ja sekundaarisosialisaatioon. Primaarisosialisaatio tapahtuu lapsuuden lähiympäristöissä, kuten perheessä. (Hämäläinen & Nivala 2008, 152.) Primaarisosialisaatiossa lapsi oppii muun muassa kielen ja pystyy vähitellen kommunikoimaan muiden kanssa. Lapsi ei voi valita itselleen merkityksellisiä yksilöitä, sillä vauvan ensisijaiset hoitajat ovat usein vanhemmat. (Pirskanen 2007, 114.) Primaarisosialisaatio alkaa varhaislapsuudessa ja muokkaa yksilön persoonallista identiteettiä. Sekundaarinen sosialisaatio painottuu myöhempiin ikävuosiin ja tarkoittaa yksilön osallistumista yhteiskunnan jäsenyyteen. (Antikainen 1998, 104.)
Sekundaarisosialisaatiota tapahtuu lapsuus- ja nuoruusvuosina erilaisissa toimintaympäristöissä ja yhteisöissä (Hämäläinen & Nivala 2008, 152). Tällaisia yhteisöjä ovat mm. harrastusryhmät, joihin lapsi kuuluu. Historiallinen aika ja yksilöä ympäröivä yhteiskunta määrittävät millaisia taitoja sekundaarisosialisaation aikana on merkittävää sisäistää. (Pirskanen 2007, 115.) Sekundaarisosialisaation voidaan nähdä jatkuvan läpi elämän, sillä muuttuvassa yhteiskunnassa yksilö ei koskaan omaksu kaikkea (Nivala 2007, 89). Primaari- ja sekundaarisosialisaatiolla on oma aika ja paikka lapsen ja nuoren kehityksessä. Sekundaarisosialisaation toimintaympäristöt ja yhteisöt voivat olla lapsen harrastusyhteisöjä, joissa hän viettää useita tunteja viikossa. (Antikainen ym. 2000, 18.)
Alla olevassa kuviossa on vielä koottu edellä esitellyn teorian suhteutuminen tähän tutkimukseen. Taustateoriana toimii kansalaiskasvatus ja sosialisaatioteoria. Näiden pohjalta on muodostettu vapaaehtoinen harrastusryhmä, johon lapsilla on ollut
mahdollisuus liittyä. Harrastusryhmä on muodostanut lapsille tiiviin ryhmän ja sitä kautta yhteisön, johon he ovat saaneet kuulua ja jossa he ovat saaneet harjoitella luistelutaidon lisäksi esimerkiksi vuorovaikutustaitoja. Ohjaajana olen pyrkinyt tukemaan yhteisön toimintaa huolehtimaan toiminnan dialogisuudesta refleksiivisyydestä ja toiminnallisuudesta. Nämä ovat mahdollistaneet osallistumisen toimintaan ja sitä kautta osallisuuden kokemuksen muodostuminen on ollut mahdollista.
Kuva 2 Osallisuuden tukeminen
4.3 Harrastaminen osallistumisen mahdollistajana
4.3.1 Liikuntaharrastus ja kansalaiskasvatus
Harrastukset ovat merkittäviä yhteiskunnallisen toimintaympäristön laajentajia. Ne tukevat myös fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia ja sosiaalista kehitystä. (Nivala 2007, 105.) Harrastamiseen liittyy paljon muutakin, kuin vain itse harrastuksen suorittaminen tai kilpaileminen. Harrastuksen keskiössä on usein yhdessäolo ja yhdessä tekeminen ja usein harrastamaan tullaan nimenomaan tapaamaan ystäviä. Harrastustapahtumaan kuuluu siis myös itse harjoituksen lisäksi yhteinen ajanvietto. (Kts. esim. Ojanen 2011.) Harrastustoiminnassa on keskeistä kiinnittää huomiota lasten motivoimiseen. Tämä onnistuu nostamalla osallistujien oma subjektius esiin. Osallistujilla tulee olla mahdollisimman suuri rooli suunnittelusta arviointiin asti. (Laine ym. 2011, 108.) Koska harrastustoiminnan periaatteena on vapaaehtoisuus, lapsi on alttiimpi oppimaan uutta muiden näkemyksistä ja omaksumaan vastuullisuutta, sekä kehittämään avointa ja suvaitsevaa suhtautumistapaa (Nivala 2007, 106). Harrastusyhteisöt kehittävät vuorovaikutus- ja yhteistyövalmiuksien lisäksi kykyä itseilmaisuun, luovuuteen ja itsensä toteuttamiseen (emt., 98). Harrastustoiminta lisää myös yhteenkuuluvuuden tunnetta ja luo osallistujalle muista vertaisista muodostuvia tukiverkkoja, joista voi olla apua nyt tai tulevaisuudessa. Rakentavaan toimintaan osallistuminen antaa turvallisen ympäristön kohdata ja käsitellä vastaan tulevia haasteita. (Pulkkinen 2002, 25.)
Harrastukset voivat olla esimerkiksi kulttuuriin, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai liikuntaan liittyviä. Esimerkiksi suomalaisen urheiluliikkeen juuret ovat kansalaistoiminnassa ja nuorten sosiaalistamisessa (Hakkarainen ym. 2009, 15).
Suomalaisessa yhteiskunnassa urheilulla on pitkä ja vahva yhteiskunnallinen arvostus (emt.). Urheilussa opittavia asioita, kuten ihmissuhdetaidot, keskittyminen ja tavoitteisiin pyrkiminen ovat asioita, jotka helpottavat jokapäiväistä elämää (Eskola 1995, 10).
Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2014 tekemän tutkimuksen mukaan liikuntaa harrastavista lapsista 36 prosenttia kilpailee ja 64 prosenttia harrastaa (Puronaho 2014, 13). Tämä puolestaan kertoo siitä, että esimerkiksi urheilua harrastavista suurin osa haluaa vain harrastaa lajia, eikä päätavoitteena ole menestyä kilpailuissa tai luoda
harrastuksesta tulevaisuuden ammattia. Tästä huolimatta opetus- ja kulttuuriministeriön tekemän raportin mukaan harrastusten kilpaurheilullisuus on lisääntynyt. Niille lapsille, jotka haluavat vain harrastaa, tulisi silti myös löytää paikka. (Puronaho 2014, 5.) Pienissä seuroissa harrastajamäärät ovat kuitenkin niin alhaiset, että samasta ikäluokasta on mahdotonta pyörittää kahta rinnakkaista ryhmää, joista toiset tähtäävät kilpauraan ja toiset vain harrastavat. Seurat joutuvat tekemään kompromisseja ja perustamaan yhteisiä ryhmiä, joissa kummallekin löytyy tilaa. Seurojen tulisi kuitenkin kiinnittää huomiota myös harrastusmahdollisuuden tarjoamiseen niille lapsille, joiden aika tai resurssit ei riitä aktiiviseen kilpaurheiluun (Puronaho 2017, 5).
Kilpaharrastamiseen liittyy myös oma erityisyytensä, sillä tavoitteena saattaa olla enemmän harrastuksen fyysisten ominaisuuksien kehittyminen, jolloin sosiaalisen käyttäytymisen merkitys liikuntaharrastuksessa jää vähemmälle huomiolle (Liimatainen 2000, 11). Tässä tutkimuksessa keskitytään kuitenkin nimenomaan harrastetoimintaan, jossa sosiaalinen käyttäytyminen on keskiössä. Liikuntaharrastusten voidaan katsoa vaikuttavan sosiaalisiin taitoihin, koska harrastus tarjoaa runsaasti tilanteita, missä taitoja voidaan käyttää ja kehittää (emt., 42). Toki myös muu harrastustoiminta tarjoaa näitä tilanteita, joissa osallistujat voivat kehittää omia vuorovaikutustaitojaan.
Lasten ja nuorten yhteisöllisyyttä ja osallisuutta voitaisiin tukea jo näiden olevassa olevien harrastusryhmien kautta. Tavoitteena voisikin olla jo olemassa olevien yhteisöjen vahvistaminen, sekä uusien yhteisöjen muodostumisen tukeminen (Nivala 2008, 286).
Seuratoiminnassa tulisi tukea laadukasta toimintaa, joka vastaa lasten ja perheiden arvoja ja synnyttää arvostusta (Puronaho 2014, 75). Sosiaalipedagoginen kansalaiskasvatuksen teoria tarjoaa vahvan pohjan, jota voidaan soveltaa yhteisön ja osallistumisen tukemiseen myös vapaa-ajan harrastusryhmissä. Kansalaiskasvatuksen näkökulmasta harrastusryhmien toiminnan täytyy kuitenkin olla tietynlaista ja ohjaajan täytyy olla tietoinen toiminnastaan ja kykenevä reflektoimaan omaa ja ryhmän toimintaa.
Sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen keskeisiä toteutumismuotoja yleisellä tasolla ovat yhteisöjen vahvistaminen ja kansalaisten osallistumisen edistäminen.
Metodologisina lähtökohtina ovat yhteisöllisyyden ja osallistumisen periaatteet ja menetelmällisellä tasolla se tarkoittaa käytettyjen menetelmien yhteistoiminnallista,
refleksiivistä ja dialogista luonnetta. (Nivala 2008, 327.) Kansalaiskasvatuksen näkökulmasta osallisuutta voidaan tarkastella osallisuutena pienten lähiyhteisöjen tai laajojen jopa globaalien keskusteluverkostojen jäsenyytenä. (Emt., 246.) Harrastustoiminnan tarkoituksena ei tarvitse olla yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien laajentaminen, vaan kasvattava kansalaistoiminta laajasti ymmärrettynä voi toteutua monenlaisessa harrastustoiminnassa. (Nivala 2007, 106.)
Tässä tutkimuksessa keskitytään erityisesti tyttöjen liikuntaharrastamiseen. World Health Organization on tehnyt tutkimuksen tyttöjen liikuntaan ja urheiluun osallistumisesta.
Tutkimuksen mukaan liikunnalla oli positiivista vaikutusta terveyteen, mielenterveyteen ja kouluttautumiseen. Positiivisilla liikuntakokemuksilla voidaan vaikuttaa myös osallistumiseen. Kun erilaisista sosiaalisista taustoista tulevat nuoret kokoontuvat tavoittelemaan yhteistä päämäärää, muodostuu yhteen kuulumisen kokemus johonkin joukkueeseen. Tämä taas mahdollistaa omien taitojen kehittämiseen ja pystyvyyden kokemuksen lisääntymiseen. Myös osallistujan verkostot laajenevat ja yhteisöön kuulumisen tunne lisääntyy. Lisäksi urheileminen tarjoaa voimaantumisen tunteen, joka kasvattaa itsetuntoa. (Kts. Bailey, Wellard & Dismore 2004.)
4.3.2 Harrastustoiminnan yhteistoiminnallisuus, refleksiivisyys ja dialogisuus
Tämän tutkimuksen luisteluryhmän toiminnassa on tietoisesti käytetty yhteistoiminnallisia, reflektiivisiä ja dialogisia menetelmiä tukemaan lasten osallistumista ja mahdollistamaan yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemusta.
”Sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen metodologisena lähtökohtana ovat osallistumisen ja yhteisöllisyyden periaatteet, jotka toteutuvat erityisesti luonteeltaan yhteistoiminnallisten, reflektiivisten ja dialogisten menetelmien kautta.” (Nivala 2008, 335). Yhteistoiminnallisuus on näkynyt eniten toiminnan suunnittelussa ja toiminnassa, reflektiivisyys minun pohdinnoissani ja päiväkirjamerkinnöissä, dialogisuus on ollut vahvasti mukana kaikilla toiminta-alueilla.
”Yhteisöllisyyden ja osallistumisen periaatteet tarkoittavat sosiaalipedagogisessa kansalaiskasvatuksessa konkreettisesti yhteistoiminnan keskeisyyttä toimintamuotona. Yleisellä tasolla määriteltynä yhteistoiminnassa on kyse osan ottamisesta aktiivisesti yhteisten tehtävien toteuttamiseen, eli se ei ole vain yksilöllistä osallistumista tai muiden toiminnan seuraamista. ” (Quintana 2005, ref.
Nivala 2008, 288).
Jo olemassa olevissa yhteisöissä jäseniä voitaisiin tukea ja innostaa luomalla yhteistoiminnallisia prosesseja, joissa yhteisön jäsenet määrittelevät toimintansa päämäärän. Uusien yhteisöjen muodostaminen voi puolestaan tapahtua toiminnallisuuden kautta, kun ihmisiä saadaan osallistumaan johonkin yhteiseen toimintaan, jossa heidän välilleen alkaa muodostua kokemuksellisesti merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita.
Sitoutuminen toimintaan ja muihin osallistujiin luo pohjan yhteisöllisten suhteiden ja uuden toiminnallisen yhteisön muodostumiselle. Sitoutumista voidaan vahvistaa osallistujien aktiivisuutta tukemalla ja huolehtimalla siitä, että jokainen osallistuu toimintaa koskevaan päätöksentekoon ja vastuun kantamiseen. Esimerkiksi pelit ja leikit ovat yhteistoiminnan muotoja, jotka kehittävät valmiuksia toimia tietyn sosiaalisen järjestyksen mukaan eli noudattamaan sääntöjä, asettamaan yhteisiä tavoitteita, jakamaan tehtäviä ja ratkaisemaan konflikteja. Joukkueurheilussa yhteistoiminnallisuus on olennaisesti mukana. (Nivala 2008, 288–289.)
Yhteistoiminnallisuutta on tutkittu yhteistoiminnallisen oppimisen (cooperative learning) parissa 1970-luvulta lähtien ja se on sovellettavissa myös harrastusryhmän yhteistoiminnallisuuteen. Yhteistoiminnallisen oppimisen tunnuspiirteitä ovat ryhmän jäsenten positiivinen riippuvuus toisistaan, ja samalla vastuu omista teoistaan. Ryhmän toiminta perustuu vuorovaikutukselle ja sosiaalisten taitojen harjoittelemiseen.
Yhteistoiminnallisessa oppimisessa keskeistä on myös oppimisen ja ryhmän toiminnan reflektointi suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. (Kts. Saloviita 2006.) Pelkät yhteistoiminnalliset menetelmät eivät yksin riitä sosiaalipedagogisen kansalaiskasvatuksen muodoksi, vaan olennaista on, että toimintaa reflektoidaan eli tarkastellaan ja pohditaan yhdessä (Nivala 2008, 289). Tässä tutkimuksessa suurin toiminnan reflektointi on minun kirjoittama päiväkirja ja sinne kirjaamani huomiot ja
