237
Yhteistoiminnallisen oppimisen ylistys
Saloviita, Timo (2006). Yhteistoiminnallinen oppiminen ja osallis- tava kasvatus. PS-Kustannus. 200 s.
Opetusmenetelmiä käsittelevälle kirjallisuudelle on kysyntää.
Kouluttajan uraansa aloittelevat kaipaavat niitä kehityksensä oh- jenuoriksi, pidemmälle ehtineet voivat käyttää niitä työnsä tu- kena. Menetelmäkirjallisuus on parhaimmillaan selkeästi kirjoitet- tua, käytäntöön suuntautunut- ta sekä alan tutkimukseen kytkettyä. Timo Saloviidan teos vastaa tähän tarpeeseen: se on yleistajuisesti kirjoitettu, mutta tieteellisesti argumentoitu katsa- us menetelmään, jolla on paik- kansa myös aikuiskouluttajan työkalupakissa.
Kirja on pyritty kirjoittamaan käytännönläheisesti. Kirjassa on monia arkisia esimerkkejä, jotka kaikki sijoittuvat peruskouluun.
Ratkaisu tuo mukanaan tiettyjä ennakko-olettamuksia. Kirjan lu- kijakunnan oletetaan koostuvan opettajista, jotka opettavat sa- manikäisiä henkilöitä. Ryhmä- koko vastaa peruskoulun ryhmä- kokoa. Opetus kestää 45 minuut- tia. Ryhmä koostuu lapsista.
Ryhmän kanssa toimitaan luku- vuoden mittaisen ajan verran.
Opetus tapahtuu luokkahuo- neessa eikä esimerkiksi verkon oppimisalustalla.
Nämä peruskoulun rakenteel- liset reunaehdot poikkeavat merkittävästi vaikkapa vapaan sivistystyön toiminnasta, mikä laskee kirjan käytettävyyttä ai- kuiskoulutuksessa. Esimerkiksi lukupiirin kaltainen perinteinen yhteistoiminnallinen ja vapaaeh- toinen oppimismuoto jää huo- miotta. Kirjasta lieneekin suurinta iloa peruskoulun opet-
tajille, heistäkin ehkä eniten luokanopettajille. Teos tarjoaa toki välineitä analysoida omaa toimintaa kouluttajana myös aikuisten parissa.
Oppiminen ryhmäilmiönä
Kirja jakautuu neljänä osaan.
Ensimmäinen osio tarkastelee yhteistoiminnallista oppimista sosiaalipsykologiseen tietoon tukeutuen. Toinen esittelee eri- laisia yhteistoiminnallisia mene- telmiä. Kolmas käsittelee tutki- mustuloksia siitä, miten menetel- mien käyttö on näkynyt oppimis- tuloksissa. Neljäs osio vetää tekstiä yhteen kysymyksin ja vastauksin. Kiireinen lukija hyö- tyy eniten viimeisen osion luke- mista, josta selviävät Saloviidan näkemykset menetelmästä sekä sen soveltamisesta.
Saloviita on omaksunut mal- tillisen lähestymistavan. Hän ei pyri argumentoimaan, että kou- luissa tulisi siirtyä yksinomaan yhteistoiminnalliseen oppimi- seen. Hän tarjoaa sitä työtavak- si opettajajohtoisempien mene- telmien lisäksi. Hän pyrkii va- kuuttamaan lukijansa osoittamal- la, että yhteistoiminnallinen oppiminen lisää aikaa, jonka yksittäinen oppilas on äänessä, opettaa ryhmässä toimimisen taitoja sekä luo parempia oppi- mistuloksia.
Oppimista tarkastellaan kir- jassa sosiaalisena prosessina.
Tärkeän tietoperustan muodos- tavat sosiaalipsykologiset teori- at ryhmän vaikutuksesta yksilön suoritukseen, ryhmän kehitys-
vaiheista sekä ryhmän rooleista.
Saloviita on tietoinen – kuten yhteistoiminnallisen oppimisen edustajat ylipäätään – siitä, että ryhmätyöskentely sinänsä ei automaattisesti tuota hyviä oppimistuloksia. Saloviita nostaa esiin neljä vaatimusta, joita menestyksellinen ryhmätyö edellyttää. Osallistujilla on oltava suoraa vuorovaikutusta keskenään. Ryhmän jäsenten välillä on oltava positiivista keskinäisriippuvuutta. Tällä tarkoitetaan, että ryhmän toimin- ta tulee rakentaa sellaiseksi, että yksilöiden suoritukset hyö- dyttävät koko ryhmän tulosta.
Yksilöillä on oltava vastuuta, jotta vapaamatkustajan ongel- maa ei pääse syntymään.
Ryhmätyöt rakennetaan siten, että ne edellyttävät yhtäläistä osallistumista. Kysymys, miten ryhmä ryhmäytetään toimivaksi, jää teoksessa vähälle huomiolle.
Yhteistoiminnallisina työta- poina Saloviita esittelee tarkem- min Kaganin rakenteellisen mallin, Aronsonin palapeliteknii- kan sekä Cohenin kompleksi- opetuksen. Muita malleja käsitel- lään lyhyemmin.
Erilaisuuden huomioiminen
Suomeksi on jo aiemmin ollut lu- ettavissa teoksia yhteistoimin- nallisesta oppimisesta sekä sen soveltamisesta suomalaisessa koulukontekstissa. Ilmeinen ver- tailukohta on Pasi Sahlbergin ja Slomo Sharanin toimittama Yh- teistoiminnallisen oppimisen kä- sikirja (WSOY 2001). Saloviidan teos ei edusta samaa teoreettis- ta tasoa eikä sivumääräisesti
3/2007 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
238
suppeampana kirjana saavuta samaa tarkastelun laajuutta. Li- säksi monet Saloviidan esittele- mät tekniikat on esitelty tässä teoksessa alkuperäisten kehittä- jien kirjoituksina. Saloviidan teos ei siis korvaa käsikirjaa yhteis- toiminnallisen oppimisen keskei- senä teoksena. Uutena panokse- na voi pitää yritystä avata me- netelmiä tiukasti luokkahuone- kontekstin näkökulmasta, sosi- aalipsykologisen aineksen esiin- nostamista oppimisen taustateo- riana sekä yhteistoiminnallisen oppimisen tarkastelua perintei- sen erityispedagogiikan korvaa- jana.
Kirjan otsikon termi osallista- va kasvatus on englannin käsit- teen inclusion käännös. Sillä viitataan sosiaalisesti erityisek- si tuotettujen ryhmien ja taval- listen ryhmien toimimiselle sa- massa tilassa. Juuri osallistavan kasvatuksen yhdistäminen yh- teistoiminnalliseen oppimiseen on teoksen lupaavinta antia. Sik- si onkin sääli, että tämä teema jää vähälle kehittelylle.
Sivumääräisesti osallistavaa kasvatusta käsitellään kahdek- san sivun verran. Sitä sivutaan muualla kirjassa. Se ei kuitenkaan tematisoidu keskeisissä osiois- sa. Luokkien valikointia esiteltäessä ei käsitellä yhteistoi- minnallista oppimista, vaan oppilaiden opettamista samassa
tilassa ylipäätään. Yhteistoimin- nallisten menetelmien vaikutus- ta esittelevissä tutkimussa ei viitata erityispedagogiikkaan, vaan pysytään normaalissa ke- hyksessä. Voitaneen siis todeta, että Saloviidan teos avaa kentän yhteistoiminnallisista menetelmi- tä sekä erilaisuuden kohtaami- sesta, mutta ei tyhjennä tämän kentän ainesta.
Yhteistoiminnallisuuden vaih- toehtot
Jos opetusmenetelmä on väline eikä päämäärä, olisi hyödyksi tuntea myös välineen kritiikkiä.
Sama väline ei sovellu kaikkiin tilanteisiin. Menetelmän itsenäi- nen ja onnistunut käyttö edel- lyttää paitsi tietoa eduista myös siitä, mikä on menetelmän luon- teva sovellusala. Opetusmenetel- mäkirjallisuudelle tyypillisesti kirja ei auta vastaamaan tähän ky- symykseen. Kirjassa ei tarjota jä- sentynyttä yhteistoiminnallisen oppimisen kritiikkiä tai pohdin- taa, milloin sitä ei kannata sovel- taa. Saloviidan mukaansa mene- telmästä on vaikea löytää kieltei- siä puolia, jos sitä vertaa yksi- lölliseen opiskeluun.
Toisinaan Saloviita kirjoittaa ikään kuin perinteisen opetuksen vaihtoehtoina olisi vain ryhmä- työ ja sen kehittynyt muoto, yhteistoiminnallinen oppiminen.
Tomi Kiilakoski
Muut tavat tuoda mukaan sosiaalista tiedon konstruointia ja kokemuksellisuutta jäävät mainitsematta. Koska teos keskittyy peruskoulun, on sen painopiste tiedollisen aineksen haltuunotossa. Näin muut pedagogiikat, kuten vaikkapa seikkailu- ja taidekasvatus jäävät tarkastelutta. Ne ehkä tukisivat Saloviidan ja laajemmin yhteistoiminnallisten oppimisen edustajien toivetta siitä, että koulun toimintakulttuuri on muutettavissa yhteisölliseksi ja erilaisuutta hyväksyväksi.
Saloviidan teos soveltunee parhaimmin sinne, mihin se epäi- lemättä on tarkoitettukin. Se pystyy osoittamaan peruskou- lun opettajille, että opettajajoh- toinen toimintamalli on mahdollista murtaa ja että yhteis- toiminnalliset tavat tuovat mukanaan useita etuja. Muissa ympäristöissä toimiville teos toimii muistinvirkistäjänä ja näkökulmien herättäjänä.
uNÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUSu3/2007
Arvion kirjoittaja tekee Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin väitöskirjaansa aiheena kasvatus teknolosoituvassa kulttuurissa.
