70 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 KIRJALLISUUS
tekstin tunnusteluna aistien kei- noin.
Sanataiteen etsintää
Esseessään ”Sanataiteen jäljillä”
Kainulainen tarkastelee 2010-lu- vun kaunokirjallisuuden Finlan- dia-palkinnon saaneita romaane- ja Mikko Rimmisen Nenäpäivästä Jukka Hurmeen Niemeen lukuun- ottamatta vuoden 2012 voittajan Ulla-Lena Lundbergin romaania Jää. Kainulainen etsii Finlandia- raadin perusteluista ja Helsingin Sanomien kritiikeistä kuvauksia palkittavan romaanin ”taiteellisuu- desta”, mitä se sitten pitääkin si- sällään. Kainulainen toteaa, että enemmän kuin taidesisältöä näy- tetään korostavan totuudellisuutta ja tietosisältöä sekä kieltä.
Taiteellisuuden yhteydessä usein vähintään vihjataan myös vaikeuteen. Kainulainen arvelee- kin, että edelleen oletetaan sana- taiteen olevan jotain niin vaikeaa, ettei tavallinen lukija sitä ymmär- rä. Hän nostaa esille kaksi tutki- musta kolmenkymmenen vuoden takaa. Näissä tutkimuksissa pää- tellään, että eri yleisöt etsivät kir- joista eri asioita ja lukevat niitä eri tavalla tai peräti, että lukijakunta on jakautunut tavallisiin lukijoihin ja ammattilaisiin. Näyttää siltä, että ainakin sanomalehtiarvioissa ole- tetaan edelleen tavallisen lukijan etsivän helppoa lukemista ja ka- vahtavan vaikeaksi arvioitua tai- teellisuutta.
Monenlaista löytämistä Lyriikan ulkopuolelta Kainulainen nostaa esille myös Hanhiemon sa- tuaarteen, Frances Hodgson Bur- nettin Salaisen puutarhan sekä Maria Langin dekkarit. Hän kertoo Hanhiemon satuaarteen olleen hänen lapselleen ja hänelle itsel- leen mieluinen iltasatukirja, jos- ta kuitenkin välteltiin yhtä satua.
”Ruma ankanpoikanen” oli liian lii- kuttava. Satu jättää lukijalle tilaa kuvitella itse kaikkia niitä vastoin- käymisiä, joihin poikanen joutuu.
Frances Hodgson Burnet- tin Salaista puutarhaa Kainulai- nen käsittelee pitempään. Kirjan
päähenkilö Mary on kirjan alussa eräänlainen ruma ankanpoikanen, joka kuitenkin tapahtumien kulu- essa kasvaa joutseneksi. Marysta ei tule kilttiä eikä kaunista, mutta hän löytää puutarhan, jolla on tär- keä osa kirjassa.
Esseessä ”Dekkarien opetuk- set” Kainulainen siirtyy ruotsalai- sen Maria Langin rikosromaani- en maailmaan. Kainulainen löytää näistä nuoruutensa suosikkikirjois- ta monenlaista pohdittavaa. Hän toteaa, ettei näissä kirjoissa ker- rota, miten asiat ovat, vaan useim- miten, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat yhden mukanaolijan nä- kökulmasta. Päähenkilönä on nuo- ri nainen nimeltä Puck Ekstedt, avioiduttuaan Bure, joka viehättyy monista naisista ja miehistä sekä tuntee toisinaan myötätuntoa mur- haajiakin kohtaan.
Karjalatunnetta
Kainulainen kertoo isänsä usein aloittaneen kertomuksensa sanoil- la ”Kotona Karjalassa”. Kainulaisen isä oli syntynyt Kurkijoella, Laato- kan rannalla. Isälle Karjala oli kulta- maa, jossa puutkin kasvoivat kau- niimmiksi ja komeammiksi kuin missään muualla. Hän kävi innolla kotiseutumatkoilla, jonne hän ha- lusi perheenjäseniä ja sukulaisia mukaan. Isälle käynnit Karjalassa olivat juhlaa, tytär tunsi olonsa ir- ralliseksi ja vieraaksi. Silti myös hä- nelle jäi kaipuu jonnekin, mitä sel- laisenaan ei ollutkaan. Kainulainen määrittää omaa Karjalaansa pa- remminkin tunteeksi kuin paikaksi.
Karjalatunne oli Kainulaisel- la mukana, kun hän ryhtyi teke- mään väitöskirjaa. Hän valitsi tut- kimuskohteekseen Sortavalassa vuonna 1921 syntyneen runoilijan Eila Lambergin, taiteilijanimeltään Eila Kivikk’aho. Kivikk’aho julkai- si kuusi runokokoelmaa, joissa ei juurikaan edes mainita Karjalaa, karjalaisuutta tai evakkoutta. Kai- nulainen pohtiikin tässä yhteydes- sä erontekoa sen välillä, mitä sa- notaan ääneen ja mikä jätetään sanomatta. Ehkä jotkut asiat sääs- tetään vain ”omaan käyttöön” eikä jaeta julkisesti.
Muistoja ja mielikuvia lukemisesta
Elämäni kirjat on takakansiteks- tin mukaan lukijaelämäkerta. Sitä- kin se on, sillä kirjoittaja käsittelee omia lukukokemuksiaan elämän- sä eri vaiheissa. Lukemiseen liittyy tunteita ja muistoja, osa teksteistä liittyy vahvasti kirjoittajan henkilö- kohtaiseen elämään.
Teos on myös hyvin analyyt- tinen ja irtoaa henkilökohtaisista lukukokemuksista tekstien ja nii- den lukemisen yleisempään tar- kasteluun. Kainulaisen analyyseis- sä lukemiseen liittyvät tunteet ja aistimukset ovat keskeisiä, niitä seuraamalla teksteihin löytyy uu- sia, tuoreita näkökulmia.
Kirja herätti muistoja ja mieliku- via omista lukemiskokemuksista.
Samalla se tarjosi uusia virikkeitä.
Pieni kaunis kirja on nopeasti luet
-
tu, mutta sen sisältämiin ajatuksiin on helppo palata myöhemmin uu- delleen.
MERJA LEPPÄLAHTI
Kirjoittaja on kulttuurintutkija, tietokirjai- lija ja kriitikko.
Seuramatka kirjastomaahan
Muutoksen tekijät hyvässä seu- rassa. Suomen tieteellinen kir- jastoseura 1970–2010. Toim.
Tuula Ruhanen ja Marja Sarvilin- na. Suomen tieteellinen kirjasto- seura 2018.
Kirjastoväen odottama kirja Suo- men tieteellisen kirjastoseuran (STKS) historiasta vuosina 1970–
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 71 KIRJALLISUUS
kirjoittanut jälkimmäisen osuuden aiem man ylikirjastonhoitajan Esko Häklin kanssa käymiensä keskus- telujen, julkaistujen haastattelu- jen ja kirjoitusten pohjalta. Kahden kirjoittajan osuudet ovat hyvin eri- laisia, joskin sisällöltään osin pääl- lekkäisiä. Molemmat ylikirjaston- hoitajat ovat työssään kokeneet varmasti värikkäitä ja jännittäviä vaiheita, siksi odotin, että he oli- sivat kertoneet enemmän myös niistä. Lukijasta olisi myös ollut mukavaa, jos tarina olisi edennyt kronologisesti.
Entisenä Tampereen yliopis- ton kirjaston keskuskirjastonhoita- jana minua kiinnosti Mirja Laitisen kirjoitus tieteellisistä keskuskir- jastoista verkostoitumisen mal- lina. Vuosina 1972–2003 Suo- messa oli 10 tieteellistä kirjastoa, joille oli annettu keskuskirjasto- tehtävät. Niillä oli valtakunnal- linen vastuu oman tieteenalan- sa kokoelmien kartuttamisesta, tietopalvelusta, kaukopalvelus- ta ja bibliografiatyöstä. Lisäksi nii- den tuli tehdä yhteistyötä tutki- joiden ja alan muiden kirjastojen kanssa. Jo 1940-luvulla keskuskir- jastoja suunniteltiin, mutta vasta 1960-luvulla, korkeakouluverkos- ton laajetessa, asiat alkoivat ede- tä. Kun 1990-luvulla yliopistot al- koivat kilpailla keskenään, yhteisiä valtakunnallisia palveluja haluttiin säästösyistä karsia. Pikkuhiljaa jär- jestelmä kuihtui ja vuonna 2003 se lakkautettiin.
Ruhanen kertoo valaisevas- ti ammattikorkeakoulukirjastojen synnystä. 1990-luvulla pidin luen- toja ammattikorkeakoulujen kirjas- tonhoitajille ja opettajille ja muis- tan hyvin, miten innokkaasti ja ennakkoluulottomasti he halusi- vat yhdessä kehittää uusia toimin- toja ja palveluja. Sitä intoa välittyy myös Ruhasen artikkelista, joka pohjautuu pitkälti alan vaikuttaji- en haastatteluihin. STKS on tarjon- nut hyvän yhteistyöfoorumin sekä ammattikorkeakoulujen että eri- koiskirjastojen väelle, mistä kertoo myös Sirkka Kanniston, Elisa Paa- volaisen ja Hellevi Yrjölän erikois- kirjastoja käsittelevä artikkeli.
Ruhasen artikkeli kirjasto- ja tietopalvelualan koulutuksesta 1970-luvulta lähtien kuvaa eri kou- lutusväylien perustamista ja nyky- tilaa sekä sitä, miten tärkeä STKS on ollut täydentävän ja ennakoi- van koulutuksen tarjoamisessa jä- senilleen. Ruhanen on haastatellut useita henkilöitä, jotka ovat vai- kuttaneet siihen, että kirjastoalan yliopistollinen koulutus saatiin Suomeen ja Tampereen yliopis- toon. Lisäksi kirjallinen lähde- aineisto on runsas.
Yliopistollinen koulutus keskit- tyi Tampereen lisäksi Ouluun ja Turkuun. Ruhanen mainitsee myös Helsingin yliopiston viestinnän lai- toksen vuosina 2003–05 järjes- tämän kurssin ja toteaa, että kou- lutus Helsingissä olisi loppunut tuolloin. Olin kuitenkin vielä myö- hemmin 2000-luvulla mukana kou- luttamassa Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksen Palmenian järjestämillä kursseil- la, jotka vastasivat informaatiotut- kimuksen aineopintoja ja antoivat pätevyyden kirjastonhoitajan tehtä- viin. Ne loppuivat vuosina 2011–12.
Kirjasto- ja tietopalvelualan muutoksia käsittelevä artikkeliko- konaisuus antaa myös kirjastoalan ulkopuolisille kuvaa siitä, mitä kir- jastoissa on tehty. Internetin myö- tä alettiin puhua verkkojulkaisujen näkyväksi nostamisen yhteydessä metadatasta ja hashtageistä. Ne ovat itse asiassa samaa kuin kir- jastotyön ikiaikainen ydin eli luet- telointia ja sisällönkuvailua.
Tässä osassa minua kiinnosti Juha Hakalan kirjoitus tieteellisten kirjastojen atk-järjestelmän VTLS:n tulosta Suomeen. Me, jotka kirjas- toissa tuolloin teimme työtä kes- kellä muutosta, emme voineet nähdä niitä suuria linjoja, joita Ha- kala tässä esittelee. Hakala työs- kenteli Tieteellisten kirjastojen atk-yksikössä, joka 1990-luvulla siirrettiin Kansalliskirjaston osak- si. Hän oli näköalapaikalla ja osaa kirjoittaa hauskasti sekä asiantun- tevasti. VTLS:n jälkeen tuli uusi järjestelmä Voyager – miten sii- hen päädyttiin, on jännittävää luet- tavaa. Se kertoo myös suomalais- 2010 on nyt ilmestynyt sopivas-
ti ennen seuran 90-vuotisjuhlia.
Teokseen on tallennettu suuri ai- neisto ja valtavasti muistitietoa.
Johdantona uudempaan ai- kaan on kirjastohistoriaan syväl- lisesti perehtyneen Pirjo Vatasen kirjoittama artikkeli seuran perus- tamisesta ja ensimmäisestä 40 vuodesta. Vatanen kertoo kiehto- vasti siitä, miten pieni joukko tie- teellisten kirjastojen innostuneita kirjastonhoitajia päättää perustaa omalle alalleen seuran. Tieteellis- ten kirjastojen verkko oli 1920-lu- vun alussa kasvanut uusien yli- opistojen perustamisen myötä ja ammattikunta etsi identiteet tiään.
Haluttiin luoda kansainvälisiä yh- teyksiä, edistää koulutusta ja teh- dä yhteistyötä.
Kun seuraa perustettiin, pohdit- tiin myös mahdollisuutta liittyä jo vuodesta 1910 toimineen Suomen kirjastoseuran jaostoksi. Koska yleisillä ja tieteellisillä kirjastoilla nähtiin kuitenkin olevan omanlai- sensa tehtävät, tieteellisille kirjas- toille haluttiin perustaa oma seura.
22 perustajajäsenen muodosta- massa seurassa on tällä hetkellä noin 700 jäsentä.
Kirjasto- ja tietopalvelualan ra- kenteellista kehitystä käsittelevä jakso on mainio kokonaisuus siitä, miten tieteellisten kirjastojen ala eriytyi, erikoistui ja verkostoitui.
Päivi Kytömäki luo katsauksen tietohuollon ja tieteellisten kirjas- tojen ohjausjärjestelmään. Hän on itse ollut yliopistokirjastojen yh- teistyöorganisaatioiden jäsenenä toteuttamassa tietohuoltopolitiik- kaa yli 20 vuoden ajan. Kytömäki kirjoittaa selkeästi ja analyyttisesti.
Tekstistä näkyy myös se, miten yli- opistokirjastot itse ovat halunneet vaikuttaa omaan kehitykseensä ei- vätkä olla vain ylempää tulevien ohjeiden toteuttajia.
Kansalliskirjastoa koskevalta osuudelta odotin paljon – onhan Kansalliskirjasto ollut kirjastojen kehityksen veturi. Viime vuon- na eläkkeelle jäänyt ylikirjaston- hoitaja Kai Ekholm on kirjoittanut tämän luvun alkuosan. Kirjan toi- nen toimittaja Tuula Ruhanen on
72 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 KIRJALLISUUS
ten tieteellisten kirjastojen halusta ja valmiuksista yhteistyöhön ilman ylhäältä päin tulevia käskyjä. Ar- tikkelin on tekniset yksityiskohdat saattavat tuntua kirjastoalan ulko- puolisista tylsiltä, mutta asiaa tun- teville ne kertovat paljon. Lopussa hahmotellaan tulevaisuutta ja sitä, miten ratkotaan ongelmia, joita on digijulkaisemisen ja avoimen tie- teen alalla.
Sauli Laitinen toimi VTT:n Tek- nillisen informaatiopalvelulaitok- sen johtajana vuosina 1975–2003.
Hänen kirjoituksensa tiedonha- kupalvelujen teknisen kehityksen alkuvaiheista herätti nostalgisia tunnelmia oman työurani alkuvuo- silta. Tuolloin ihmettelimme joukol- la sitä, miten satelliitin avulla voi- daan tehdä tiedonhakuja toiselta puolen maailmaa. Tässä luvussa on varmasti paljon outoa ja kum- mallista diginatiiville sukupolvelle.
Kirjasto- ja tietopalvelutyön muutokset luetteloinnin alalla on kuvattu perusteellisesti ja ansiok- kaasti. Muutosta on visualisoitu luvun lopussa olevissa kuvioissa, joissa havainnollistetaan sitä, mil- lainen prosessi kirjastojen luette- lointi oli 1970-luvulla, 1980-luvulla ja 2000-luvulla. Artikkelin kirjoitta- jat Vuokko Palonen ja Eeva Mur- tomaa ovat työskennelleet tämän kirjastotyön perustehtävän parissa vuosikymmeniä sekä olleet vaikut- tamassa sen kehitykseen kansain- välisellä ja kansallisella tasolla.
Niinpä lukija saa tietää, millaisia vaiheita on ollut ja millaisia kes- kusteluja on käyty, ennen kuin yh- teisiin ratkaisuihin on päädytty.
Toisesta tiedon löytymiseen olennaisesti vaikuttavasta kirjas- totyön alueesta, sisällönkuvailus- ta, kirjoittavat Vuokko Palonen ja Ruhanen. He esittelevät yleisen kymmenluokituksen, UDK:n, jonka juuret ulottuvat 1870-luvulle. Sii- nä tieto ja tieteet on jaettu kym- meneen pääluokkaan sekä edel- leen hierarkkisesti alaluokkiin.
Järjestelmä on kansainvälinen ja numeroperusteisena kielestä riip- pumaton. Se ei kuitenkaan so- vellu kaikille tieteenaloille, kuten
humanistisiin tieteisiin ja yhteis- kuntatieteisiin. Yhtenä ratkaisu- na sisällönkuvailuun kehitettiinkin asiasanastot. Kirjoittajat kuvaavat kiinnostavasti sitä, kuinka 1980-lu- vulla syntyi Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA), siitä verkkosa- nasto VESA ja edelleen Yleinen suomalainen ontologia. Artikke- lissa on paljon omiin kokemuksiin perustuvaa tietoa, joka antaa elä- vyyttä tekstille. Luvussa on myös dokumentoitu sitä, miten 1980- luku oli kirjastoalalla sisällönkuvai- lun seminaarien, koulutuksen ja tutkimuksen vuosikymmen. Oltiin siirtymässä kirjastojen omista kor- tistoista yhteisiin tietokantoihin ja tarvittiin paljon keskustelua, yhtei- siä näkemyksiä ja sopimuksia.
Klassisen määritelmän mukaan kirjasto on järjestetty kokoelma.
Kirjan toimittajat käyvät läpi kehi- tystä painetuista kokoelmista digi- taaliseen. Kokoelmien kartuttami- nen oli vielä 1970-luvulla työlästä verrattuna nykyiseen. Monissa kir- jastoissa vaihdot olivat tärkeä tapa hankkia ulkomaista tutkimuskirjal- lisuutta ja tutkijoiden lahjoitukset kirjastoille toivat uusia tuulia maa- ilmalta. Kokoelmien suuruus hylly- metreissä oli perinteinen tapa ker- toa kirjaston tasosta, siksi moni kirjasto ylpeilikin niteiden määräl- lä. Määrä ei kuitenkaan aina kerto- nut kokoelmien laadusta.
Ensimmäinen kokoelmien yh- teiskäyttöön tähtäävä toiminta- muoto oli kaukolainaus, joka teki mahdolliseksi käyttää myös ul- komaisten kirjastojen aineistoja.
1990-luvulla digitaaliset aineistot ja niiden käyttöoikeuksien hankin- ta mullisti suomalaistenkin kirjasto- jen kokoelma-ajattelua. Kokoelmia arvioitiin, kartoitettiin ja karsittiin.
2000-luvulla digitaaliset julkaisut ja tietoverkot merkitsevät uudenlaista tapaa käsittää kokoelma.
”Kirjastonkäytön opetukses- ta metalukutaitoon” -luku kertoo siitä, miten yksi kirjastossa muun ohella tehty työmuoto nousee ai- van keskeiseksi ja muuttaa kirjas- tonhoitajan ammattikuvaa, kun ympäröivä maailma muuttuu. Vielä
1980-luvulla kerroimme kirjastois- sa oman kirjaston kokoelmista ja kierrätimme opiskelijoita hyllyjen välissä. Nyt kirjaston rooli koulut- tajana on toisenlainen, kun opis- kelijoiden ja tutkijoiden täytyy tie- tää avoimesta julkaisemisesta, tutkimusdatasta ja tutkimuksen ar- vioinnista. Arja Juntunen, jolla on pitkä kokemus tiedonhankintatai- tojen opetuksesta, kirjoittaa pe- rusteellisesti ja elävästi siitä, mi- ten kirjastoasiantuntijat ovat olleet usein aikaansa edellä, opetelleet uusia taitoja ja jakaneet tietämys- tään opiskelijoille ja tutkijoille.
Kirjan neljännessä luvussa käy- dään läpi STKS:n toimintaa vuo- sina 1970–2010. Erityisen kiin- nostavasti on kerrottu seuran järjestämistä koulutuksista eri vuo- sikymmeninä. Ne kertovat samalla siitä, mitä kirjastoalalla kulloinkin tapahtui ja mitä pidettiin tärkeänä.
Jaostot ja työryhmät olivat meil- le käytännön työssä puurtaville myös henkireikiä ja mahdollisuuk- sia oppia tuntemaan samanlaista työtä tekeviä kollegoita muissa kir- jastoissa.
Oma lehti on yhdistyksen toi- minnan kannalta tärkeä, ja se on monelle tärkein syy olla seuran jä- sen. STKS:n lehden Signumin en- tiset päätoimittajat Martti Blåfield, Päivikki Karhula ja Ruhanen muis- televat lehden toiminnan muut- tumista aina ulkoasuun liittyvistä seikoista sisällöllisiin kysymyksiin.
Signum kehittyi vuosikymmenten aikana seuran tiedotuslehdestä kirjasto- ja tietopalvelualan ajan- kohtaisiin kysymyksiin pureutu- vaksi julkaisuksi, jossa on käyty aika ajoin myös terävää kirjasto- poliittista keskustelua.
Kansainvälisten yhteyksien luo- minen oli yksi keskeinen ajatus seuraa perustettaessa. Ruhanen, Päivi Pekkarinen ja Marja Sarvilinna kertovat eloisasti eri yhteistyömuo- doista, historiasta ja myös matkoilla tapahtuneista kommelluksista.
Kansainvälisestä yhteistyös- tä kertoo myös pohjoismaista yh- teistyötä käsittelevä luku, jon- ka kirjoittajat Meri Kuula-Bruun,
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 73 KIRJALLISUUS
Teodora Oker-Blom ja Gunilla Häkli ovat olleet siinä aktiivisia.
Kotimaisten kirjastoseurojen yh- teistyöstä ja yhdistymisajatuksista kertoo Ruhasen artikkeli. Molem- mat artikkelit sisältävät paljon yk- sityiskohtaista jäsenneltyä tietoa, jossa on alalla toimivillekin pal- jon uutta.
STKS:n kehitys vuosina 1970- 2010 kertoo joustavasta organisoi- tumisesta tärkeiden asioiden ää- relle. Kun alalle tulee jotain uutta, koulutusta antavat oppilaitokset eivät ennätä heti reagoida, mut- ta seura reagoi. Kun tulee tarve muuttaa jonkin jaoston tai työryh- män nimi vastaamaan ajan vaa- timuksia, se muutetaan. Tuntuu, että seura on aina vähän edellä sitä, mihin suuret laitokset – kirjas- tot ja yliopistot – ehtivät.
Kirjan lopussa kaksi entistä puheenjohtajaa hahmottaa tule- vaisuutta. Jarmo Saarti pohtii tie- teellisten kirjastojen muuttumista kirjavarastoista digitaalisiksi osaa- miskeskuksiksi. Kimmo Tuominen esittää ajatuksia tieteellisten kir- jastojen kansainvälisen yhteistyön tulevaisuudesta. Molemmissa nou- see esiin tieteen ja tiedon avoi- muus sekä ihmisen mahdollisuus saada tietoa asuinpaikasta ja syn- typerästä riippumatta.
Muutoksen tekijät hyvässä seurassa on melkoinen tietopa- ketti, jossa on sekä viileää asiaa että omiin kokemuksiin liittyviä tuntemuksia. Me alalla jo 1970-lu- vulla toimineet voimme tuntea lämmintä kaihoa muutosten ää- rellä. Nuoremmille polville historia saattaa tuoda uutta näkökulmaa omaan työhön. Alan ulkopuolisille kirja voi osin olla liiaksi sisäpiirin juttelua, mutta tieteen kehitystä tunteville ja ja tuon ajan kokeneil- le se antanee ajateltavaa.
MARIA FORSMAN
Kirjoittaja valtiotieteen tohtori, joka on työskennellyt kirjasto- ja tietopalvelu- alalla tutkijana, opettajana ja käytännön kirjastotyössä vuosina 1972–2015, vii- meksi johtavana tietoasiantuntijana Hel- singin yliopiston kirjastossa.
Muinaisten puutarhojen menneisyyttä
kaivamassa
Teija Alanko: Malva ja mulperi – Poimintoja entisajan puutar- hoista. Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura 2018.
Teija Alanko käsittelee Malva ja mulperi -kirjassaan suomalais- ta puutarhakulttuuria 1400-lu- vun luostaripuutarhoista 1700-lu- vun hyödyn aikakauden kautta 1800-luvun Kaisaniemen kasvitie- teelliseen puutarhaan. Kirjan puu- tarhat keskittyvät Alangon tutki- muskohteiden mukaan lähinnä Lounais- ja Etelä-Suomeen.
Varhaisimpien puutarhojen menneisyys häipyy historian hä- märään, kuten kaikki muutkin van- hat asiat. Perinteisillä historiantut- kimuksen menetelmillä voidaan kirjallisista lähteistä selvittää pal- jon mielenkiintoisia asioita, vaikka tarkkoja merkintöjä, kuten kuvauk- sia puutarhoista, luetteloita puu- tarhassa kasvatetuista kasveista tai puutarhaan tilatuista taimis- ta, ei olekaan säilynyt kovin pal- jon nykypäiviin asti. Kaikkein van- himmista historian kerrostumista saadaan tietoa vain arkeologian avulla. Kasviarkeologiset löydöt paljastavat alueen puutarhavilje- lystä paljon todellisempia tietoja kuin kirjallisista lähteistä voidaan selvittää.
Alanko on koulutukseltaan kasviarkeologia ja biologi. Hän on tutkinut vanhojen puutarho- jen ja hyötykasvien viljelyn histori- aa aina 1400-luvulta alkaen ja sel- vittänyt puutarhojen kasvillisuutta myös maakerrostumista löytynei-
den arkeologisten kasvijäänteiden perusteella. Hän on toiminut Tu- run yliopistossa postdoc-tutkijana vuodesta 2017 alkaen.
Valistunut sivistyneistö kiinnostui puutarhanhoidosta Satoja vuosia sitten puutarhan- hoidosta innostuneet sivistyneet kansalaiset verkostoituivat keske- nään. Puutarhakasvien kasvatuk- sesta sekä uusien kasvien kokei- luista kerrottiin tutuille kirjeissä ja niistä kirjoitettiin muistiinpanoja päiväkirjoihin. Kartanoiden ja pap- piloiden puutarhoista taimet ja pis- tokkaat levisivät vähitellen myös lähiympäristön pihoihin, mutta säätyläisten tekemät muistiinpa- not eivät kuitenkaan kerro juuri mitään tavallisen kirjoitustaidotto- man kansan harjoittamasta puu- tarhaviljelystä.
Kirjallisia tietoja puutarhoista on vasta varsin myöhäisiltä ajoilta.
Kattavia lajiluetteloita puutarhan istutuspäiväkirjoista ja muita kirjal- lisia lähteitä puutarhojen kasvilli- suudesta on säilynyt Ruotsista ja Suomesta jo 1600-luvulta lähtien, mutta vain harvoista puutarhois- ta. Tämän ajan kasviluetteloista- kaan ei aina voida aivan varmasti päätellä, mistä kasvilajista oli oi- keasti kyse, sillä kasvinimistö alkoi selkiytyä vasta Carl von Linnén ai- kana 1700-luvulla. Suomesta tark- koja kasviluetteloita on Mäntsälän Frugårdin kartanon puutarhasta, jonka istutuksista on säilynyt yksi- tyiskohtaisia muistiinpanoja vuo- desta 1745 lähtien.
Alanko esittelee kirjassaan yli 50 vanhaa hyötykasvia, joita on viljelty mausteina, lääkekasveina tai värikasveina. Vanhojen puu- tarhojen kasveista useimmat tun- netaan nykyisin kestävinä perin- nekasveina tai jopa lähiluontoon villiintyneinä ja vakiintuneina kult- tuurikasveina.
Kaikkein varhaisimmista puu- tarhoista voidaan saada tietoa kasviarkeologian eli arkeobotanii- kan keinoilla tutkimalla maanäyt- teistä löytyviä kasvijäänteitä. Kai- kista kasveista ei kuitenkaan ole jäänyt säilyviä osia, jos kasvi ei
