Vapaaehtoistyö oppimisen ja auttamisen areenana näkymä

152

Antti Eskolan ja Leena Kurjen kirjan artikkelit ovat vapaaehtoistyön nimikkovuo- den tärkeitä puheenvuoroja.

Teokselle on ajan tilaus. On- kin kiitettävä Vastapainoa ja kirjan toimittajia ilmeisestä peräänantamattomuudesta kir- jahankkeen toteuttamisessa.

Vapaaehtoistyössä saadun op- pimisen yhteiskunnallista hyötyä ei välttämättä ole huo- mattu, vaikka se on tuottanut monille perustavaa tieto-tai-

Vapaaehtoistyö oppimisen ja auttamisen a r e e n a n a

Antti Eskola & Leena Kurki (toim. 2001).

Va p a a e h t o i s t y ö auttamisena ja oppimisena. 216 s.

VASTAPAINO

toa myös työuralle. Kun ote- taan huomioon vapaaehtois- työstä syntynyt sosiaalinen pääoma ja sen piiristä löytyvä hiljainen tieto, millaiseksi sen yhteiskunnallinen arvo nou- seekaan!

Eskolan ja Kurjen kirjan näkökulma on yliopis- tomaailmasta. Kirjassa on kui- tenkin antia ruohonjuuritason toimijallekin, sillä teoria ja käytäntö kytkeytyvät näkökul- mien moninaisuudessa. Kirja soveltuukin vapaaehtoistyön peruskirjaksi aloittelijasta ko- keneempaan toimijaan. Se ei suinkaan ole tyhjentävä, mut- ta se avaa ovia sellaiseenkin suuntaan, mitä kentällä ei tule huomanneeksi. Esimerkiksi

lääketieteen, teologian tai arkkitehtuurin opiskelijalle vapaaehtoistyö tarjoaa oivalli- set tuntosarvet arkielämään.

Perinteisesti vapaa- ehtoistyö on liitetty sosiaali- alaan, mutta sielläkin se on varsin uusi alue. Kun lähde- tään raaputtamaan hyvinvoin- tivaltion historiallista pintaa, sieltä tulee esiin kansalaistoi- minta innovaattorina ja toi- minnan käynnistäjänä. Saattoi olla, että Suomen valtasi uni- versalistisen hyvinvointivalti- on lumo ja vapaaehtoistyö kä- sitettiin vielä kymmenkunta vuotta sitten hyvinvointival- tion rakentamisen esivaiheek- si. Tähän on tämän kirjoittaja- kin törmännyt sekä omassa

AIKUISKASVATUS 2/2002

153

ajatusmaailmassaan että aika- naan toimiessaan opettajana sosiaali- ja terveysalalla. Ope- tusohjelmissa vapaaehtoistyö jäi taka-alalle. Opiskelijoille on annettava tunnustus siitä, että he arvostivat sitä valitse- malla vapaavalintaisille käytän- nön opiskelujaksoilleen va- paaehtoistyön järjestöjä.

Teos valottaa vapaa- ehtoistyön asemaa monien eri tieteenalojen näkökulmasta.

Kirjan logiikka toimii. Se läh- tee aluksi kartottamaan näkö- kulmia vapaaehtoistyöhön so- siaalipolitiikan, oikeustieteen ja kasvatuksen näkökulmista.

Toisena kirjan jaksona on va- paaehtoistyön niveltäminen psykologian, kasvatustieteen, teologian, lääketieteen ja ark- kitehtuurin koulutukseen.

Oma lukunsa on naistutki- muksesta. Kolmannessa osassa pohditaan sitä, mitä vapaaeh- toistyössä opittiin.

Briitta Koskiaho tavoittaa artikkelissaan vapaaehtoistyön yhteiskunnallisen paikan vi- rallisen sosiaalityön liepeillä.

Vapaaehtoistyötä tarkastellaan- kin kovin usein irrallaan yh- teiskunnallisesta kontekstista ja ajassa olevista virtauksista.

Saman olen minäkin huoman- nut liikkuessani eri vapaaeh- toistyön verkostoissa. Vapaa- ehtoistyön paikkaa yhteiskun- nassa ei pitäisi kuitenkaan tar- kastella ilman ajan suuntauk- sia. Koskiaho ottaakin tarkas- telussaan mukaan uusliberalis- min, sosiaaliliberalismin ja kommunitarismin. Viime mainitusta suuntauksesta kes- kusteltiin muutama vuosi sit- ten vilkkaasti, mutta nyttem- min keskustelu tuntuu laantu- neen. Toivottavaa onkin, että vapaaehtoistyön paikkaa sekä toiminnallisesti että filosofi-

sesti mietittäisiin edelleen.

Koskiahon artikkeli on tähän yksi esimerkki. Tarkan paikan määrittämiseen ei kuitenkaan ole tarvetta eikä mahdolli- suuttakaan, sillä vapaaehtois- työn raja markkina- ja yhteis- kuntavetoisiin sektoreihin on häilyvä.

Vapaaehtoistyön ja liike- elämän suhdetta pohtivat kir- jassa Arja Repo ja Päivi Eriksson.

He päätyvät toteamaan, että sekä liike-elämä että vapaaeh- toistyö voivat oppia toisil- taan. Erityisesti kirjan talous- elämään liittyvää artikkelia lu- kiessa tulee mieleen käsiteon- gelmat. Kirjoittajat puhuvat johdonmukaisesti vapaaehtois- työstä. Talouden määritteissä tämä sijoitetaan kolmannen sektorin talouteen. Kuitenkin myös vapaa-ehtoisjärjestöillä on liiketoimintaan rinnastet- tavaa toimintaa, mikä kenties ei kuulu kolmanteen sekto- riin, tai sitten käsitteitä on täsmennettävä. Kirjoittajat to- teavat, että vapaaehtoistyössä- kin voidaan toimia liikeyri- tyksen tavoin ja omaksua siel- tä johtamisoppinsa. Miten sii- nä sitten käynee aatteellisuu- den?

Vapaaehtoistyöntekijän oikeudellista asemaa pohdis- kelee Hannu Tapani Klami tar- kastellessaan palkattoman työn oikeusturvaa. Oikeudelliset kysymykset mm. työoikeuden näkökulmasta ovat nyttemmin entistäkin ajankohtaisempia, sillä vapaaehtoistyön kentällä sukkuloi ihmisiä sekä palkka- työntekijöinä että vapaaehtoi- sina. Monien oikeudellinen asema vaihtelee, jolloin ihmi- nen itse ei välttämättä ole no- tee-rannut asemansa muuttu- misen merkitystä. Toimijoi- den ja organisaatioiden vas-

tuukysymysten selvittäminen on ajankohtainen koulutuk- sellinen haaste. On kaikkien kannalta hyvä selvittää, mitä kyseinen työ on ja mitkä ovat oikeudelliset normit sitä teh- dessä. Hannu Tapani Klami persoonalleen uskollisena ei jää pohtimaan vain oikeuden normeja, vaan hänen artikke- linsa henki on myös oikeus- eettinen.

Leena Kurki avaa

osuudessaan vapaaehtoistyön ovia opetukseen. Vaikka hä- nen näkökulmanaan onkin yliopisto-opetus, teksti sopii muullekin opetuksen ja kasva- tuksen alueelle. Taustalla Kur- jen tekstissä on jesuiittojen tekemän vapaaehtoistyön ja siihen kasvamisen kokemuk- set. Juuret ovat uskonnolliset ja juontavat ikivanhaan arme- liaisuustyöhön. Humanismi ja eräänlainen subjektivismi olisikin saatavissa opetukseen vapaaehtoistyön kautta.

Leena Kurjen artikkelissa näkyy käsitemäärittelyjen merkitys. Esimerkiksi solidaa- risuus-sanaa tulee usein käyt- täneeksi löysästi miettimättä, mitä se todella tarkoittaa. Lee- na Kurki katsoo vapaaehtois- työn perustana olevan soli- daarisuuden, joka ei ole äkil- linen myötätunnon tunne ja ele, vaan se on käsitettävä po- sitiiviseksi utopiaksi, näyksi paremmasta maailmasta. Vaara- na luonnollisesti on ajautumi- nen idealismiin, minkä vuok- si opetuksessa tulee olla riittä- vä annos realismia. Leena Kur- jen tekstiä lukiessa jäikin omaatuntoa kaivelemaan se, olemmeko nyky-yhteiskun- nassa kadottaneet aidon soli- daarisuuden sisällön. Me läh- demme herkästi mukaan eri- laisiin sinänsä hyviin kampan-

154

joihin ja projekteihin lyhyek- si ajaksi, mutta emme halua sitoutua paremman maailman tavoitteeseen. Joskus tuntuu- kin siltä, että taidamme olla huonoa omaatuntoamme pai- kataksemme ns. ”osa-aikasoli- daarisia”, kun ihmisenä ole- miseen pitäisi kuulua ”koko- aikasolidaarisuus” kanssaihmi- siä kohtaan.

Kirjan toinen osa

pureutuu eri alojen mahdolli- suuksiin vapaaehtoistyöstä oppimisen areenana. Markku Ojasen näkökulmana on psy- kologian opetus ja vapaaeh- toistyö. Hän toteaa, ettei va- paaehtoistyölle ole siinä ollut sanottavammin tilaa. Psykolo- giassa ihminen on nähty Freudista lähtien itsekkäänä olentona, jolla ei ole kykyjä auttaa itseään eikä lähimmäi- siäänkään, vaan se on asian- tuntijoiden tehtävä. Nyttem- min psykologiankin viiteke- hykseen näyttää tulleen käsi- tyksiä, jotka antavat tilaa aut- tamistyölle. Kari Uusikylä jatkaa uusien urien avaamista kutsu- malla vapaaehtoisia kasvatus- alalle. Uusikylän teksti on muutoin akateemiselta tuntu- vassa kokoelmassa poikkeuk- sellinen. Siinä on muita teks- tejä vahvempi inhimillinen viritys. Uusikylän mielestä opiskeluun tarvitaan humaa- nimpaa otetta markkinavetoi- suuden sijaan. Esko Koskenvesal- la on tärkeä teologian näkö- kulma. Tuleville hengellisen työn tekijöille vapaaehtois- työstä löytyy aitoa ”pelaajako- kemusta”. Vapaaehtoistyön merkitystä opiskelussa koros- taa se, että monet kirkkojen toiminnot ovat vapaaehtois- ten varassa niin kirkossa kuin vapaissa suunnissakin. Staffan Lodenius valottaa omaehtoistoi-

mintaa kotikadulla ja sen antia arkkitehtikoulutuksessa ja Kaa- rina Kailo tuo naistutkimuksen näkökulman. Vapaaehtoisista naiset ovat enemmistönä, mutta monelle miehellekin vapaaehtoistyö tarjoaa terve- tulleen toiminnallisen aree- nan.

Kirjan kolmas osa käsittelee yliopisto-opiskeli- joiden saamaa antia vapaaeh- toistyöstä. Juha Nieminen ker- too artikkelissaan opiskelijois- ta ”ylös, ulos ja kentälle”-läh- tijöinä. Otsikko kytkee yh- teen vapaaehtoistyön käytän- nön ja teorian, mikä on artik- kelin keskeisintä antia. Samaa osoittaa toinenkin aihetta kä- sittelevä artikkeli, jossa Timo Ahonenja Eeva Valjakkakerto- vat, miten oikeustieteen yli- oppilas kohtaa ihmisen vapaa- ehtoistyön kautta. Kirjan si- netiksi voidaan nostaa Antti Eskolan artikkeli vapaaehtois- työstä oppimisen sosiaalipsy- kologiana. Eskola tiivistää va- paaehtoistyön merkityksen niin, että se opettaa opiskeli- joille ”prososiaalista käyttäyty- mistä”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ollaan valmiita autta- maan lähimmäisiä, vaikka aut- taminen on tekona epäitse- näinen tai auttamisen kannus- timena on mielihyvää tuotta- va altruismi.

Toimittajat ansaitsevat kiitoksen intomielisyydestään.

Asiaan vihkiytyneisyyttä on varmasti tarvittu, sillä markki- na-arvoihin perustuvassa ny- kymaailmassa teema ei ole myyvimpiä. Vastapaino an- saitsee samoin kiitokset kus- tantajana rohkeudestaan. Tämä on jälleen yksi osoitus kustan- nusliike Vastapainon merki- tyksestä. Kirja johdattelee

osaltaan vapaaehtoistyön sy- viin merkityksiin, kuten sosi- aalisen pääoman ja hiljaisen tiedon lähteille, vaikka näitä teemoja ei kirja varsinaisesti käsittelekään. Kirja kulkee johdonmukaisesti vapaaeh- toistyön ”nimilapun” alla, vaikka alueen yksi keskeisim- mistä ongelmista on käsitteel- linen hämäryys.

Vapaaehtoistyö ja kolmas sektori eivät ole käsit- teinä sama asia. Viitteitä tä- män rajanvedon ongelmaan on kirjassakin. Vapaaehtois- työn teemavuoden 2001 jul- kisuuden käsittelyssä tämä on- gelma näkyi usein ja siksi Antti Eskolan ja Leena Kurjen toimittaman kirjan luku Joh- dannoksi kannattaa lukea eri- tyisen huolellisesti. Siinä mää- ritellään lähtökohdat erin- omaisesti, mitä useinkaan me innolla vapaaehtoistyöstä kir- joittajat ja puhujat emme muista tehdä. Kirja ”Vapaaeh- toistyö oppimisena ja autta- misena” avaa ovia kasvatuksen alueelle, mikä on saatettu usein unohtaa vapaaehtois- työn piirissä. Kirja osaltaan to- teuttaa ”vapaaehtoispedago- giikkaa”, jolle teoreettinen kehys löytyy sosiaalipedago- giikasta. Vapaaehtoisorgani- saatiot ovat luonteeltaan sosi- aalisia, joten pedagoginen nä- kökulma tuo monipuolisuut- ta. Jatkolukemiseksi suositte- len myös sosiokulttuurista in- nostamista ja sosiaalipedago- giikkaa käsitteleviä erinomai- sia teoksia. Keskustelu vapaa- ehtoistyöstä jatkukoon!

Heikki Kemppainen