K O N R A D L E H T / M ' A ' K !
*YH DENNELLÄTOISTA H E T K E L L Ä
K J ■ G'
l/ M M £ G . U S
OY.
Y H D E N N E LLÄTOI STA
H E T K E L L Ä
K O N R A D LEHTIMÄKI
YHDEN NELLÄTOISTA H ETK ELLÄ
NOVELLEJA
K. J. G U M M E R U S O.Y., JYVÄSKYLÄ
K. J. G um m erus O sakeyhtiön kirjapainossa Jyväskylässä 1925
K O L M E K O H T A U S T A
A
urinko v aipui p a rh a illa a n s u u re n a j a p u n a ise n a v ih reän m e ts ä n r e u n a n taak se. Vain k o rk e im pien puid en l a t v a t h e lo ittiv a t sen k u lta h o h te e s s a , ja ta iv a a n r a n n a lla le p ä ä v ä k a p e a p ilv en k aistale loisti a iv a n k u in s u la n a h e h k u v a m e ta lliv irta .K a u p p a n e u v o s R o s e n b e r g i n nuori t y t ä r , Agnes ja parooni B. k ä v e liv ä t hiljalleen S e u ra s a a re n tie tä k a u p u n k iin päin. He olivat olleet p u rje h tim a s s a , m u t t a tu u le n t y y n n y t t y ä o liv a t he j ä t t ä n e e t m a t ruusin k u t t e r i n k a n ssa S e u ra sa a re n ran n alle j a p ä ä t t ä neet k u lk e a jalkaisin kotiin.
N uori mies n ä y t t i olevan iloissaan t ä s t ä t a p a u k sesta. N y t h ä n saisi h a r t a a s t i t o iv o m a n s a tila is u u den t u n n u s t a a r a k k a u t e n s a ty tö lle . H ä n ei h e t k e ä kä ä n epäillyt, e t t ä t y t t ö voisi v a s t u s t a a h ä n t ä . J a silloin olisi asia valm is. H ä n menisi naim isiin, tulisi rik k aak si — ja pääsisi v ih d o in k in s u u r is ta velois
t a a n . . .
Paro o n i p u h u i p a rh a illa a n r a k k a u d e s t a a n s o in tu valla, pehm eällä ä ä n ellään , jo n k a v a i k u t u s t a eiv ät naiset yleensä voin eet v a s t u s t a a . Se oli runollinen,
tu n te e llin e n j a h iu k a n e p ä m ä ä r ä in e n puhe, jo n k a h ä n oli p i t ä n y t lu k e m a t t o m i a k e r to ja ennen s a m a n laisissa tilaisuuksissa. H ä n kuvaili r a k k a u t t a a n niin ihanteellisen p u h t a a n a ja u h ra u tu v a is e n a , ettei m is
s ä ä n ro m a a n is s a ole e s ite tty p a re m p a a . J a se n ä y t t i m yös te k e v ä n t o iv o tu n v a i k u tu k s e n . T y t ö n t u m m a t silm ä rip se t p a i n u i v a t alas j a vieno p u n e rru s leviytyi h ä n e n hienohipiäisille poskilleen. A iv a n k u in v a s t u s ta a k s e e n t u o t a v a i k u t u s t a k a t s a h t i t y t t ö v e itik k a - m aisesti se u ra la is ta a n j a lausui kev y esti h y m ä h tä e n :
— M u tta , h e rra paro o n i, m in ä p e lk ä ä n , e t t ä te o lette jo m onelle naiselle s a n o n u t sam oin . . . t a r k o i t t a m a t t a sillä sen e n em p ää. Sellaista s u u r ta , u h r a u t u v a a r a k k a u t t a ei ole e n ä ä n y k y a i k a n a — m u u a lla k u in r o m a a n e issa . . .
N uo s ilm ä y k se t j a vieno ä ä n i v a i k u t t i v a t su o ra s
t a a n h u u m a a v a s t i h e rra parooniin. H ä n seisahtui, t a r t t u i t y t ö n käsiin j a k atso i h ä n t ä v a ie te n silmiin.
J a k u n h ä n s itte n p u h u i, värisi h ä n e n ä ä n e n sä t o dellisesta liik u tu k se sta :
— K u u lk a a , r a k a s neiti. Minä t a h d o n t u n n u s t a a teille sellaista, j o t a en ole k en ellek ään naiselle sa n o n u t . . . L u p a a t t e k o te uskoa m in u a ?
— L u p a a n . . . — kuiskasi t y t t ö , j a tu o h a r v i n a i n e n l u o t t a m u s s a a t t o i h ä n e t p u n a s t u m a a n ilosta ja y lp e y d e stä .
— Niin, se on t o t t a . . . M inä olen s a n o n u t monelle naiselle s a m a n t a p a i s t a — sillä m in ä olen lu ullut r a k a s t a v a n i . . . M u t t a tä llä h etk e llä on k a ik k i niin to i
senlaista, s u u r ta j a k u m m a llis ta — n iin k u in jokin p y h ä tä y t t ä i s i sy d ä m e n i . . .
H ä n vaikeni hetkeksi, k a t s a h t i t y t ö n silmiin kuin ro h k e u tta a m m e n ta e n j a alkoi ta a s selitellä h a r v i naista r a k k a u t t a a n . H ä n h u o m a u t t i surum ielisesti, miten n y k y a i k a n a kaikki suuri ja k a u n is u n o h d e t a a n rah an ja aineellisuuden vuoksi. Vieläpä m o n e t a a te - lismiehetkin o v a t u n o h ta n e e t, m ite n h eid ä n esi- isänsä m uinoin olivat v a lm iit k u o le m a a n r a k a s t e t t u jensa tä h d e n , j a an to i y m m ä r t ä ä , e t t ä h ä n olisi v a l mis m e n e tte le m ä ä n m u in a iste n esi-isiensä tav o in .
— V oisitteko te todella kuolla sen t ä h d e n . . . j o t a r a k a s ta tte . . ? — kuiskasi t y t t ö liik u tu k s e s ta v ä r i sevällä äänellä.
— Minä en toivo m u u t a ku in t ila is u u tta , o s o i t t a a k seni sen teille! — h u u d a h t i parooni v a k u u t t a v a s t i , silm ät in n o sta loistaen.
H än en p u h e e n sa m u u t t u i y h ä lä m p im ä m m ä k s i j a korkealentoisem m aksi. J a k u n h ä n tu n si t y t ö n k ä s i
v arren v ä r ä h t ä v ä n , näki h ä n e n k o h o t t a v a n lii k u t u k sesta k o s te a t silm änsä — oli paro o n i v a r m a t y t ö n ra k k a u d e s ta . H ä n p ä ä t t i t e h d ä lopullisen t u n n u s tu k sen j a vaikeni hetkeksi, aja te lle n m ite n alkaisi.
M u t t a silloin kuului y h t ä k k i ä edessäpäin laulun lo ilotusta — ja sam assa tuli t i e m u t k a n t a k a a n ä k y viin kuusi j u o p u n u t t a h u lik a a n ia .
— Voi, jo s p a ne t e k e v ä t meille j o t a i n p a h a a . . . — kuiskasi t y t t ö , t a r t t u e n p e lo k k a a s ti s a a t t a j a n s a k ä si
varteen.
— Äikää y h t ä ä n p e ljä tk ö , ky llä m in ä suojelen
t e i t ä . . . — lausui parooni p ä ä t t ä v ä l l ä äänellä. — On
neksi on m in u lla revolveri m u k a n a . . . ja jos ne us
k a l t a v a t , niin . . .
K u u lu i villi h ihkaisu ja parooni vaikeni, k a t s a h t a e n v a isto m a ise sti ym pärilleen. H ä n e n kasvonsa m u u t t u i v a t y h ä le v o tto m a m m ik s i, sikäli k u n jo u k k o läheni. J a jo p i t k ä n m a t k a n p ä ä ssä siirtyi hän v a s t a k kaiselle puolelle tietä.
J u o p u n e e t h u o m a s i v a t h eti tä m ä n , j a p ä ä t t ä e n peloitella, s iir ty iv ä t he sam alle puolella ku in v a s t a a n tu lija tk in .
J o s p a ro o n i edes n y t olisi y m m ä r t ä n y t esiintyä m ie h e k k ä ä s ti, niin k a ik k i olisi m e n n y t h yvin. M u t t a h ä n k o e tti vieläkin v ä i s t ä ä — j a silloin m iehet a s e t t u i v a t yli tien u l o t t u v a a n riviin j a lä h e n iv ä t h e itä pil
kallisesti virnistellen.
P a ro o n i seisah tu i k a lv e te n , sieppasi revolverin ta s k u s t a a n j a ärjäsi röyhkeällä, v ap isev alla äänellä:
— M itä te a ijo tte , lu rjukset! J o lle tte p aikalla poistu tie ltä , niin m in ä a m m u n te id ä t jokaisen . . . J a h u o m e n n a j o u d u t t e v a n k ila a n . . .
T u o p u h e ä r s y t t i ju o p u n e ita , j a lä h e n e v ä stä jo u k o s ta k u u lu i pilkallisia j a k iih ty n e itä hu u to ja:
— K u k a perkele sinä olet, jo k a u h k a a t a m p u a ra u hallisia ihm isiä?
— P a n e se p a u k k u task u u si, ta i sinulle k ä y huonosti!
— Me la ita m m e sin u s ta k u k o n r u o k a a . . .
— Ä lk ä ä ä r s y t t ä k ö h e itä . . . — kuiskasi t y t t ö h ä täisesti j a k o e tti v e t ä ä s a a t t a j a a n s a poispäin.
M u t t a t ä m ä p ä in v a s to in k iih o itti p a ro o n ia osoit
t a m a a n r o h k e u t t a a n j a h ä n ä rjy i y h ä u h k a a v a m m i n :
— M itä te oikein t a r k o i t a t t e , roistot! J o l l e t t e heti m ene . . .
— Me ta r k o i t a m m e sitä, e t t ä tuo llain en jä n is h o u s u ei saa olla noin n ä tin t y t ö n seurassa. Niin e t t ä m ars m etsään! Me kyllä p i d ä m m e hänelle s e u ra a . . .
K u u lu i h y v ä k s y v iä n a u r u n r ä h ä h d y k s i ä j a parooni tu n si y lp e ä n aa te lisv e ren s ä k u o h a h t a v a n raiv o sta.
H ä n k atso i salam oivin silmin ju o p u n e i t a j a o je n ta e n revolverinsa karjasi:
— Roistot! J o s te u s k a lla tte s o r m e n p ä ä llä n n e k o s
kea häneen . . . niin t ä s t ä tulee . . .
Revolverin h a n a nousi jo, m u t t a se ei e h t i n y t laueta. Sillä m ieh et o liv a t jo y m p ä r ö in e e t p aro o n in , ja y h t ä k k i ä hän p a is k a u tu i p a u k a h t a v a s t a k o r v a p u u s tis ta pitk älleen m a a n tie lle — j a revolveri len
n ä h ti h ä n e n k ä d e s t ä ä n k a u a s p ensaikkoon.
— A a . . . A u tta k a a ! — p a rk a s i paro o n i ku in k u o le m a n h ä d ä s s ä . H ä n nousi j a y r i t t i p a e ta , m u t t a sai sam assa niskalleen sellaisen v a u h d in lis ä y k s e n , e t t ä len n äh ti p ä ä edellä kivikovalle m aantielle, jolloin h änen hieno aatelisn en än sä, (jo k a esiin p istäv än ase
m a n s a vuoksi sai k e s tä ä v a ik e im m a n osan y h t e e n tö rm ä y k se stä ) oli v ä h ä llä sä rk y ä j a t ä h d e t sinkoili
v a t h änen y m p ä rillä ä n pölypilven j a p i l k k a n a u r u n seassa . . . J a k u n paro o n i veren j a pölyn t a h r a a m a n a k o e tti p a e ta toiselle puolelle tie tä , lä jä h ti li
kainen ny rk k i vielä k e rra n h ä n e n n e n ä ä n s ä v a s te n — ja n y t sai selkäpuoli t e h d ä t u t t a v u u t t a kivisen tien
kan ssa. J a ta a s k u u lu i h ä n e n k a u h i s t u n u t h ä t ä h u u tonsa:
— A u t t a k a a ! Poliisi . . . t a p p a v a t . . !
J u o p u n e e t p u r s k a h t i v a t e n tis tä h u r je m p a a n n a u r u u n . J a ku in parooni lo p u lta pääsi jaloilleen, s y ö k syi h ä n h u r j a a v a u h t i a m e ts ä ä n , eikä n ä y t t ä n y t edes m u i s t a v a n s e u ra la ista a n .
N y t k ä ä n t y i v ä t ju o p u n e e t t y t ö n puoleen j a vir- n is te liv ä t ivallisesti:
— Kai n y t n ä e tte , h y v ä neiti, e tte i t e id ä n sovi k u l
kea tuollaisen j ä n is h o u s u n seu rassa . . .
— Vielä v ä h e m m in , k u n tässä k in on kuusi näin reilua poikaa!
— J a me p id ä m m e te is tä v a r m a s t i h u o lta . . . T y t t ö oli h ä m m ä s t y k s e n j a h ä p e ä n v a l t a a m a n a t u i j o t t a n u t seuralaisensa m e n e tte ly ä . Noiden huli- k a a n ie n p ilk k a t u n t u i h ä p ä is e v ä n koko h ä n e n luok
k a a n s a , se h e r ä t t i h ä n e n v ih a n s a j a y lp e y te n s ä ja h ä n h u u d a h t i j a l k a a n s a polk aisten:
— J o l l e t t e te k u r j a t lu rju k s e t m ene heti tiehenne, niin te t u l e t t e k a tu m a a n ! M inun setän i on poliisi- m estari j a ky llä h ä n . . .
H ä n e n ä ä n e n s ä h u k k u i n a u r u u n j a s itte n h u o m a u tti eräs kiusotellen:
— E ikö t o t t a p o ja t, e t t ä olisi sy n ti, jos noin kaunis j a r o h k e a t y t t ö jo u tu isi sellaiselle raukalle, jo k a v a p i
see kai tu o lla jossakin — p ä ä tiheässä p e n s a a s s a . . . Niin e t t ä kai m e id ä n v e lv o llisu u te m m e on p e la s ta a h ä n e t?
H ä n e t k e s k e y t t i v ä t n a u r u j a h y v ä k s y v ä t h u u d o t:
— T ietysti! S y n tih ä n olisi sallia sellaista!
— Niin sy n ti j a h ä p e ä . . .
— Minä p y y d ä n siis, e t t ä arm ollinen neiti suvaitsisi t a r t t u a käsivarteeni.
T y t t ö ei v ie lä k ä ä n y m m ä r t ä n y t a s e m a n s a v a a ra llis u u tta , ja k u n h ä n y h ä solvasi ja uhkasi j u o p u neita, ä r t y i v ä t n ä m ä y h ä e n e m m ä n . H e id ä n n a u r u n s a ja s u tk a u k s e n s a m u u t t u i v a t k atk e rik si, ilkeiksi. J a k u n eräs teki h ä m ä r ä n , kaksim ielisen e h d o tu k se n , h y v ä k s y ttiin se heti h u rja lla riemulla. Heissä h e r ä t t i eläim ellistä t y y t y v ä i s y y t t ä m a s e n t a a j a n ö y r y y t t ä ä t u o t a y lp e ä tä y lä lu o k a n t y t t ö ä , jo k a luuli v o iv a n sa tä ä llä k in k o m e n ta a j a h a u k k u a h e itä . . .
H u lik a a n it t a r t t u i v a t t y t t ö ö n ja a lk o iv a t r a a h a t a h ä n t ä m e tsä ä n . J a n y t v a s t a hu o m asi t y t t ö heidän k a ts e is ta a n ja h e n g ity k s e s tä ä n , m issä k a u h e a s s a v a a rassa h ä n oli. H ä n k o e tti h u u t a a a p u a , m u t t a h ä n e n su u n sa tu k ittiin ; h ä n p uri ja p o tk i, h ä n taisteli ku in villieläin . . . M u t t a se ei a u t t a n u t , h ä n hu o m asi k a u h u k se e n j o u tu n e e n s a y h ä sy v e m m ä lle m e ts ä ä n ja tunsi voim iensa lo p p u v a n . Viim eiset v o im a n s a p o n nistaen, onnistui h ä n e n r i u h t a u t u a irti ja h u u t a a a pua. M u t t a silloin h ä n e t h e ite ttiin r a a ’asti m a a h a n , h änen käsiinsä t a r t u t t i i n — j a h ä n k ä sitti, e t t ä kaikki pelastu k sen toivo oli t u r h a a . . .
M u t t a aivan viim e h e tk ellä k uuli h ä n y h t ä k k i ä p a u k a h d u k s ia , tuskallisia ä lä h d y k siä . J a s itte n h ä nen a h d is ta ja n s a h e llittiv ä t o tteen sa, h y p ä h t i v ä t p elä sty n e in ä seisaalleen . . .
T y t t ö kohosi koneellisesti polvilleen j a alkoi k a u h u s ta t y r m is ty n e e n ä k atsella t u o t a n u o r ta , v ie ra s ta
m iestä, jo k a k a lp e a n a j a ä ä n e t t ö m ä n ä iski j a riehui ku in h u r m a h e n k i h ä n e n vihollistensa joukossa. N ä m ä h y ö k k ä s iv ä t h ä n e n k i m p p u u n s a t a k a a p ä i n , h y ö k k ä si
v ä t yksitellen ja y h t a i k a a , m u t t a hänellä n ä y t t i ole
v a n s ilm ä t jo k a puolella. A ina h ä n v äisti toisten is
k u t j a h ä n e n o m a t iskunsa s a t t u i v a t niin hurjalla n opeudella j a voim alla, e t t ä jo k a k e r t a len n äh ti mies m a a h a n — väliin kak sik in . . .
K e r r a n n ä y t t i h ä n e n t u h o n s a jo v a r m a lta , k u n kaksi m ie stä h y ö k k ä si t a k a a p ä i n h än en jalkoihinsa.
H ä n k o m p a s tu i, h ä n t ä - l y ö t i i n jo p ä ä h ä n . . . K un k a ik k i h y ö k k ä s iv ä t h ä n t ä k o h ti, p eitti t y t t ö kirkais
te n k a s v o n s a . . .
M u t t a to iste n v o ito n h u u d o t v a ik e n iv a t, t y t t ö a u kaisi silm än sä ja näki p e la s ta ja n s a ta a s jaloillaan.
H ä n e n isk u n sa p a u k a h t e l i v a t e n tis tä h u rje m m in ja ik ä ä n k u in säestykseksi kuului h ä n e n k iris te tty je n h a m p a i t t e n s a lo m a s ta r a iv o k k a ita s ä h ä h d y k siä :
— O d o t t a k a a — perkeleet . . . K y llä — m in ä — n ä y t ä n — teille . . . R a u k a t . . .
T y t t ö katseli k a u h u n ja h ä m m ä s ty k s e n vallassa t u o t a ta iste lija a , jo llaista hän ei k o sk a a n ollut voi
n u t k u v ite lla k a a n . N uo k a lp e a t k a s v o t verisine otsa- k u lm in e e n j a kiiluvine silmineen n ä y t t i v ä t niin ju l
m ilta j a p ä ä t t ä v i l t ä , e t t ä h ä n t ä k a u h is ti — j a k u i
te n k in h ä n e n t ä y t y i ihailla . . . H ä n oli lu k e n u t pal
jo n r ita r i r o m a a n e j a j a n y t h ä n e s tä t u n t u i , niinkuin näkisi sellaisen v o i t t a m a t t o m a n s a n k a rin taistelevan p u o le s ta a n . . . J a t i e t ä m ä t t ä m i t ä teki, rukoili h ä n ä ä n e t t ö m ä s t i , e t t ä t ä m ä voittaisi.
T y t t ö ei ti e t ä n y t , m ite n k a u a n ta is te lu a kesti.
M u tta lo p u lta k u n kolm e h u lik a a n ia m ak asi t i e d o t to m a n a m aa ssa , l ä h tiv ä t to iset p a koon.
N y t v a s t a läheni nuori mies t y t t ö ä j ä n n i t t y n e e n näköisenä j a kysyi h u o h o tta e n :
— E h t i v ä t k ö nuo r o i s t o t . . . t e h d ä teille . . . j o ta in . . . p a h a a . . ?
— Ei . . . e iv ät e h tin eet . . . J a siitä s a a n k i i t t ä ä teitä . . . — sanoi t y t t ö o je n ta e n k ä t e n s ä l i i k u t e t tu n a pelastajalleen.
— Sepä oli onni . . . M inä jo pelk äsin . . .
H ä n lysähti m ä ttä ä lle is tu m a a n , p y y h k ä s i veren o tsaltaan ja toisti ku in n ä ä n ty m ä is illä ä n :
— Olipa onni . . .
— M u t t a m iten on te id ä n la ita n n e ? Te o le tte h a a v o i t t u n u t m in u n t ä h t e n i . . . — lausui t y t t ö huolissaan.
— M itä p ä siitä . . . E ik ä se ole v aa ra llista .
— On se . . . A n t a k a a m in u n k a ts o a . . .
T y t t ö meni n u o ru k aisen luo, p y y h k i v e re n h ä n e n o tsa lta a n j a kuiskasi v ä r ä h t ä v ä l l ä äänellä:
— Voi, tu o ssa on h a a v a . . . M inä sidon sen n e n ä liinallani . . .
Sitten h ä n hellästi ja v a r o v a s ti sitoi hienolla n e n ä liinallaan h a a v a n , j a h ä n e n hienojen s o rm ien sa k o sk e tu s s y n n y t t i om ituisen m ie lih y v ä n t u n t e e n h a a v o i t t u neessa. H ä n tunsi n y t v a s t a , m ite n a n k a r a s ti oli p o n n istellu t äsken, h änen koko olem uksensa v altasi herpaiseva v äsy m y s. H e tk e n k u l u t t u a kysyi h ä n hiljaa, arasti:
— Miten te jo u d u i t t e t ä n n e yksin, näin m y ö h ä ä n . . ?
— E n m in ä ollut yksin . . . M u t t a . . .
P o l t t a v a h ä p e ä n p u n a le h ah ti t y t ö n kasvoille, m u t t a s itte n h ä n lausui p ä ä ttä v ä s ti:
— H ä n . . . h ä n pakeni, k u n ne löivät . . . J a sen- t ä h d e n m in u n onkin . . .
— Ooh! — h u u d a h t i n u o ru k a in e n , k a sv o t h a r m is ta p u n a s tu e n . M u t t a h ä n hillitsi itsensä ja la u sui läm pim ästi:
— Minä y m m ä r r ä n kyllä, m iten tu skalliselta se t u n t u u . . . jos on p i t ä n y t jo ta in m iehenä j a . . . M u tta ä lk ä ä a ja te lk o sitä e n ä ä . . . n y t h ä n on kaikki v a a ra ohi . . . Niin, e h k ä s a a n s a a t t a a te id ä t kotiin . . . Oh, s u o k a a a n te e k si neiti! M in äh än en ole m u is ta n u t e s ittä ä itseäni . . . N im eni on M a rtti T u n tu ri.
N u o ru k a in e n oli t u n t e n u t s e l i t t ä m ä t ö n t ä lähei
s y y t t ä t y t t ö ö n , m u t t a k u u llessaan t ä m ä n nimen, m u u t t u i h ä n ä ä n e ttö m ä k s i — niin k u in heidän välil
leen olisi n o u s s u t k o rk e a m u u ri. H ä n tarjosi tytölle k o h te lia a sti k ä siv a rte n s a , j a he l ä h tiv ä t k a u p u n k ia kohden.
M u t t a t y t t ö ei h u o m a n n u t m u u to s ta , sillä h ä n oli m y ö sk in ä ä n e tö n , v a ik k a toisesta sy y stä. H ä n e n s y d ä m e n s ä oli niin tu lv illaan , ettei h ä n v o in u t p u h u a . N y t v a s t a h ä n oikein k ä sitti, missä v a a r a s s a oli ollut, miten hänelle olisi k ä y n y t , ellei tu o ihmeellinen n u o ru k a i
n en olisi h ä n t ä p e l a s t a n u t . . . J a k u n h ä n katsoi noita v a k a v i a k a sv o ja , j o t k a n ä y t t i v ä t niin perin erilai
s ilta k u in äsken, silloin tu n si t y t t ö suuren hellyyden, ihailun ja kiitollisuuden t ä y t t ä v ä n rin tan sa. Vihdoin alkoi h ä n p u h u a ku in itsekseen:
— M in k ä tä h d e n te p e la s titte m in u t — m in u t, jo k a olen teille a iv a n vieras . . ?
— M in k ä tä h d e n . . . — toisti M a rtti ihm etellen. — K u in k a m in ä olisin v o in u t toisin m enetellä?
— M u t t a se oli niin k a u h e a t a k atsella . . . Minä näin, tie d ä n e t t ä ne olisivat t a p p a n e e t te id ä t, jos olisivat voineet. Minä pelkäsin niin kovin, sillä jos ne . . . Niin, te olisitte u h r a n n u t h e n k e n n e m in u n t ä h teni — ihan v ieraan ih m isen vu o k si . . .
T y t t ö vaikeni häm illään , k a t s a h t i a ra s ti seu ralais
t a a n ja ja tk o i hiljaa:
— J a m ite n on m ah d o llista, e t t ä te v o ititte yksin koko jo u k o n ? Se on niin ih m eellistä . . . M inä en olisi koskaan u s k o n u t, e t t ä yksi a in o a mies voisi . . .
— Ä lk ää n y t . . . — v a s tu s ti M a rtti h ä m m e n t y neenä ja h ä n e n poskensa p u n a s t u i v a t ku in n uoren ty tö n . — Ei se niin m erkillistä ole . . . M inä olen k a u a n h a rjo ite llu t p a in ia j a n y rk k e ily ä . . . Niin . . . se jo h t u u v ain t a id o s ta . . .
Silloin k u u lu i t y t ö n h ä m m ä s t y n y t ääni:
— M u t t a oletteko te ollut . . . O le tte k o te s a m a T u n tu ri, jo k a sai ensim äisen p a lk in n o n keväällä painikilpailuissa?
— K yllä se m in ä olen . . . — m yönsi M a rtti v a a t i m a tto m a s ti h y m ä h tä e n .
— Voi, onko se m ahdollista! — h u u d a h t i t y t t ö . — Serk k u n i oli k a tso m a ssa siellä j a p u h u i ju u ri te i s t ä . . . M u tta m in ä k u v itte lin te itä t a v a t t o m a n su u rik o k o i
seksi j a . . .
T y t t ö v a ik e n i p u n a s tu e n j a k atso i ta a s h ä m m ä s t y -
2 —■ Y h d e n n e l lä t o is t a h e tk e l lä .
nein j a ihailevin silmin s e u ra la ista a n . H e tk e n v a i
tiolon jälk een j a tk o i h ä n liik u tu k s e s ta v ä r ä h t ä v i n äänin:
— Siinä on jo ta in niin ihmeellistä, e t t ä juuri te s a t u i t t e tu l e m a a n . . . E ih ä n k u k a a n m u u olisi v o it
t a n u t k u u t t a m iestä . . . J a . . . j a k u ite n k in te o le tte niin . . . v a a t i m a t o n . . .
— Ä lk ä ä h ä n n y t, h y v ä neiti . . . — sopersi M artti, k a r a h t a e n h e h k u v a n punaiseksi. — E n h ä n m in ä m i t ä ä n . . .
T a a s m uisti t y t t ö ne r a iv o s ta k a lp e a t, j u l m a t k a s v o t, t u o n olennon, jo n k a p e to m a in e n viileys j a r a ju u s sai h ä n e t vieläkin v a p is e m a a n . J a k u n h ä n a ja t- teli, e t t ä n u o lem peät, p u n a s t u n e e t k a s v o t olivat s a m a t, tu n si h ä n oudolla riem ulla, e tte i k o sk a a n ol
lu t t a v a n n u t sellaista m iestä. V a s t a viim e v u o n n a oli h ä n p ä ä s s y t seurapiiriin j a t u n t e n u t p e t t y m y s t ä , tu t u s t u e s s a a n miehiin. H ä n p u n a s tu i h äp eästä, m u ista e ssa a n , m ite n äsken oli lu u llu t löytäneensä todellisen m iehen, u s k o n u t t ä m ä n a a te lista k e rsk a i
lu a . . . J a hän, m ite n v a a t i m a t o n h ä n oli . . . Siinä s u h teessa t y t t ö tosin ere h ty i. Sillä vaikkei M a r tti s itä k o s k a a n n ä y t t ä n y t , niin todellisuudessa oli h ä n ä ä rim m ä is e n k u n n ia n h im o in e n lu onne. H ä n oli p e r in y t sen isältään , s a m o in k u in v o im a k k a a n ru u m iin . Se oli in n o s ta n u t h ä n e t jo la p se sta asti h a r j o i t t a m a a n r u u m is ta a n . J a v u o sik a u sia kestän eid en a n k a r ie n h a r jo itu s te n jälk een olikin h ä n e s tä k e h i t t y n y t e te v ä p a in ija j a yleisurheilija.
T y t ö n ih a ile v a t s a n a t ja s ilm ä y k s e t t ä y t t i v ä t hänen
s y d ä m e n sä k u o h u v a lla y lp e y d e llä j a riem ulla. H ä n tiesi todella teh n een sä sellaista, jo h o n v a in a n i h a r v a pystyisi j a ih m etteli itsekin, e t t ä oli s e l v i y t y n y t sel
laisella ta v a lla . Tosin h ä n tu n s i s a a n e e n sa u s e a m piakin isk u ja ruumiiseensa, m u t t a m i t ä p ä n iistä k u n v a a n oli o n n i s tu n u t p e l a s t a m a a n ty tö n .
M a rtti h a v a h tu i, ku u llessaan t y t ö n s o in tu v a n , liik u tetu n äänen:
— Minä toivoisin niin s y d ä m e s tä n i, e t t ä saisin olla te id än y s t ä v ä n n e . Sillä senjälkeen k u n te p e la s titte m in u t . . .
H ä p vaikeni h ä m m e n ty e n . M a r t t i k a t s a h t i h ä n e e n tu tk iv a s ti, j a k u n h ä n h e tk e n k u l u t t u a p u h u i, k u v a s tu i h än en ään e ssä ä n p i d ä t e t t y k a t k e r u u s j a s u r u mielisyys:
— M itä se k a n n a tta is i . . . T e h ä n o le tte hieno ja siv isty n y t, t o t t u n u t h e rra sm ie ste n hie noon p u h e t a pa a n j a kohteliaisuuksiin. J a kai te o le tte h u o m a n n u t , e t t ä m in ä olen työläinen, jo n k a s a n a t j a k ä y t ö s v a r sin pian k y llä s ty ttä is i t e i t ä . . .
Voi l o p e tta k a a jo tu o lla in e n puhe! — h u u d a h t i t y t t ö tulisesti. — M inun mieleeni ei ole j u o l a h t a n u t a ja te lla k a an , oletteko te herrasm ies vai ty ö m ie s — ja se on minulle v a lla n siv u asia . . . Sillä m i n ä en ole koskaan n ä h n y t sellaista m iestä . . . Niin, m in u n t ä y ty y sanoa sekin, e tte n tu n n e y h t ä ä n h e rra s m ie s tä , jo k a olisi k ä y t t ä y t y n y t niin m ie h e k k ä ä sti j a ritarillisesti kuin te . . .
M a rtti p u n a s tu i t a h t o m a t t a a n sisäisestä y lp e y destä j a onnesta. H ä n tu n si, e t t ä t y t t ö to d e lla a j a t -
teli sam o in ku in p uhui. I k ä ä n k u in t u o t a t u n n e t t a h e ik e n tä ä k se en , alkoi h ä n p u h u a hiljaa, p a in a v a sti:
— E h k ä te itse y m m ä r t ä i s i t t e m i n u a . . . ain ak in ensin . . . M u t t a m i t ä lu u lis itte v a n h e m p a in n e , suku- laistenne j a t u t t a v i e n n e a ja tte le v a n , jos te sanoisitte t y ö lä is tä y s tä v ä k s e n n e ? He p itä is iv ä t m in u a röyh- k e ä n ä t u n k e ilija n a ja . . .
— Ei, ei . . . Ä lk ää sa n o k o noin! — k esk e y tti t y t t ö k iih k e ä sti j a aikoi ju u r i j a t k a a p u h e t t a a n , k u n t a k a a p äin k u u lu i kiireisiä a sk e le ita j a sitte n p a ro o n in s u r
kea ään i:
— K u u lk a a , neiti Agnes . . . T a h to is itte k o te k u u n nella m in u a . . . M inä ta h to is in s e littä ä . . .
— K u u l k a a n y t k e r t a k a ik k ia a n , h y v ä h e rra p a rooni! — lausui t y t t ö k y lm ä s ti k e s k e y ttä e n . — Te o le tte s e l i t t ä n y t lu o n n e tta n n e a iv a n tarpeeksi. Meillä ei t ä m ä n jä lk e e n ole toisillem m e m i t ä ä n sa n o tta v a a !
— Voi r a k a s neiti . . . Minä v a k u u t a n , e t t ä . . .
— Te v a k u u t i t t e ju u ri äsken, m ite n mielellänne te t a h t o i s i t t e u h r a t a henk en n e. J a jos te a j a tte le tte , m ite n minulle olisi k ä y n y t , ellei . . .
— M u t t a m in ä h ä n en v o in u t m itä ä n ! — h u u d a h t i paro o n i puolustellen. — M in ä h ä n m e n e tin revolve
rini . . .
H ä n v a ik en i n e u v o t t o m a n a j a M a rtti h u o m a u tti ivallisen kohteliaasti:
— A nteeksi, e t t ä k e s k e y tä n . H e rra lla oli siis re- v elverikin?
Paro o n i ä h k ä si ku in piisk an isk u n s a t u t t a m a n a . M u t t a k u n h ä n ei v o in u t v a s t a t a m itä ä n tuolle röyh-
keälle lurjukselle, k ä ä n t y i h ä n t y t ö n puoleen j a kysyi k y lm ä n ylhäisestä:
— O n k o m ahdollista, e t t ä tu o llain en vieras mies . . . jo k a . . .
— Se on todella m a h d o llis ta , — k e s k e y tti t y t t ö ku o h u v a lla k a tk e ru u d e lla . — E t t ä a iv a n vieras mies, jo k a ei edes t u n t e n u t m in u a , j a jo k a ei k o s k a a n ollut lu va n n u t m itä ä n — h ä n p elasti to d ella m in u t! E ik ä hänellä ollut a lu s s a k a a n revolveria. M inä voin siis v a rm a s ti l u o t t a a h än een j a s e n tä h d e n olen p y y t ä n y t h ä n t ä s a a t t a m a a n itseäni k o tiin asti.
— K u u lk a a neiti, ä lk ä ä l o u k a tk o m in u a tuollaisen nulikan läsnäollessa . . .
— Vieläkö te k e h t a a t t e p u h u a lo u k k a a m ise sta ! — h u u d a h ti t y t t ö silm ä t säkenöiden. — K e h t a a t t e k o te lo u k a ta m iestä, jo k a on t u h a n n e n k e r t a a p a re m p i ku in te . . . jo k a on p e l a s ta n u t teidät ik u isesta h ä p e ä s t ä . . .
— Tuo! Tuollainen . . . J a t e s a n o t t e . . . louk- k a a t t e . . .
P arooni oli h u u t a n u t n u o s a n a t ä ä rim m ä is e n v im m a n vallassa, n iin k u in aikoen h y ö k ä t ä M a rtin k i m p puu n . M u t t a n y t h ä n vihdoin huom asi, m ite n p e rin pohjin oli n o la n n u t itsensä j a vaik en i n e u v o tto m a n a . J a k u n t y t t ö aikoi vieläkin s a n o a jo ta in , k e s k e y tti M a rtti h ä n e t lausuen ivallisen kohteliaasti:
— Anteeksi neiti, e t t ä k e s k e y tä n , m u t t a e tte k ö t o d ellakaan h u o m a a , e t t ä t e id ä n on t u r h a p u h u a . . . J a v a ik k a m in ä en a n n a k e n e n k ä ä n m iehen itseäni lo u k ata, niin se, jo k a j ä t t ä ä naisen tuollaiseen ase m a a n ,
— h änen s a n o ja a n ei o t e t a v a k a v a l t a k a n n a l t a . . .
— Herra! — k a rja s i parooni h a m m a s t a purren, m u t t a M a r t t i ei ollut k u u le v in a a n h ä n t ä , v a a n k ä ä n t y i neidin puoleen j a lausui k e v y e sti k u m a rta e n :
— S u o k a a a n te e k si neiti. E t t e k ö äsken san o n u t, e t t e t t e t a h d o k u u n n e lla h e r r a paro o n in puh eita?
O nko niin?
— On!
— Siinä ta p a u k s e s s a ilm o itan v a a n herra paroonille, ette i k u k a a n tu le h ä ir its e m ä ä n t ä t ä neitiä m in u n seu
rassani. J a k u n h e rra parooni n y t on o s o itta n u t, ettei n a is te n k u n n ia j a e läm ä m e rk itse m itä ä n , k u n h änen kallis p e rso o n a n sa v a a n on t u r v a t t u , niin ei kai h ä n sitä a s e ta v a a r a n a l a i s e k s i . . . H y v ä s ti siis h e rra p a rooni.
H ä n lausui t ä m ä n k aik e n niin pirullisen k o h teliaasti j a ivallisesti, e t t ä t y t t ö k a t s a h t i h ä n e e n ih m e ty k se n ja ihailun v a l t a a m a n a . K u n h ä n a ja tte li, ettei k u k a a n voi h ä n t ä n y t lo u k a ta , e t t ä h ä n e n vierellään käv elev ä olento on to d e lla k in v alm is u h r a a m a a n henkensä h ä n e n t ä h t e n s ä , tu n s i h ä n oud o n on n en j a liik u tu k sen l ä i k ä h t ä v ä n rin n a ssa a n . H ä n t a r t t u i M artin k ä s iv a r te e n j a he l ä h t i v ä t k a u p u n k iin päin.
K u n he s a a p u i v a t t y t ö n k otiin, p y y si t y t t ö M a rttia tu le m a a n sisäpuolelle. T u k k u k a u p p i a a n miljoona- ta lo oli edellisenä v u o n n a v a l m i s t u n u t , j a n äh d essään hienon s i s ä ä n k ä y t ä v ä n m a rm o rip o rta in e e n , tunsi M a r tti t a a s m ite n k a u k a n a t y t t ö oli h ä n e s tä . . .
M u t t a k u n he i s tu iv a t sohvalle j a t y t t ö alkoi vie
nolla, s o in tu v a lla ään e llä p u h u a e lä m ä stä ä n , huom asi
M a rtti h ä n e t harv in aisen a ja tte le v a k s i ja itsenäiseksi luonteeksi. J a m itä k a u e m m in he p u h u i v a t , sitä e n e m m ä n h ä n kiintyi t y t t ö ö n .
K u n M a rtti nousi lä h te ä k se e n , ei t y t t ö s a n o n u t m itä ä n , katsoi vain M a rttia , ja t ä m ä tu n si pienen k äd en v a p ise v a n om assaan. H ä m ä r ä s s ä p o r r a s k ä y tä v ä s s ä oli ä ä n e t ö n t ä j a hiljaista, t y t ö n h e n g ity s vain kuului y h ä n o p e a m p a n a ja h ä n e n h ie n o t so ik eat k as
vonsa suu rin e silmineen, n ä y t t i v ä t h ä m ä r ä s s ä niin iha
nilta j a salap eräisiltä . . . J a s itte n h ä n y h t ä k k i ä kietoi k ä te n s ä M a rtin k a u la a n , suudellen h ä n t ä tulisesti . . .
M itä senjälkeen t a p a h t u i sitä ei M a rtti oikein k ä s it
t ä n y t . K a ik k i oli niin u u t t a j a sa la p e rä istä . K u n h ä n kuunteli t y t ö n ä ä n t ä ja katseli n o ita k a u n iita kasvoja, j o t k a h ä n v a s t a äsken oli n ä h n y t , t u n t u i k a ik k i ih a n a lta u n e lta . . .
M u t t a k u n M a rtti puoli t u n t i a m y ö h e m m in erosi t y t ö s t ä j a t ä m ä juoksi vielä k e rra n h ä n e n jä lk e e n sä ja h e ittä y ty i n y y h k y t t ä e n h ä n e n r i n ta a n s a v a ste n . S itten suuteli vapisevin huulin — ja M a rtti tu n si h ä n e n k u u m a t k y yneleensä poskillaan. Silloin t ä y t t i jo k in uusi j a ihmeellinen h än en s y d ä m e n s ä j a h ä n tunsi, e t t ä hei
dän k o h ta lo n s a olivat jollain salaperäisellä ta v a l l a si
d o t u t toisiinsa . . .
H ä n käveli hiljalleen kesäisessä yössä. Itäinen ta iv a s alkoi jo r u s k o t t a a ja K aisaniem essä lau lo iv at jo m u u t a m a t lin n u t . . . M u t t a M a rtti oli y h ä näkevi- n ä ä n t y t ö n l iik u te tu t k a s v o t suurine, tu m m i n e silm i
neen — s am an laisin a ku in äsken h ä m ä r ä s s ä eteisessä . . . H ä n tu n si, ettei voisi k o s k a a n u n h o i t t a a t y t t ö ä . . .
K a k si v u o t t a oli k u lu n u t.
N ä in ä v u o sin a oli M a rtin e läm ä ollut v alla n to i
sen laista k u in ennen. H ä n oli siitä kesäillasta asti r a k a s t a n u t A g n e sta , j a v a ik k a t ä m ä ra k a sti h ä n t ä vielä e n e m m ä n , niin he e iv ä t olleet onnellisia.
Se jo h tu i t u o s t a erilaisesta y h te is k u n ta - a s e m a s ta . E n s in n ä k in oli t y t t ö s a a n u t k ä rs iä M artin vuoksi l o u k k a u k s ia j a v a in o a o m a iste n sa ta h o lta . J a k u n h ä n p u h u i s iitä Martille, k ä s itti t ä m ä sen väärin.
Siitä a s ia s ta o liv a t he m o n t a k e r t a a riita a n tu n e e t, ero n n e e t to isista a n j a jälleen sopineet.
Vuosi s itte n o liv a t he ta a s ero n n e e t riidassa, j a v a i k k a M a r tti tu n s i olleensa s y y p ä ä siihen, oli h ä n liian y lp e ä m y ö n tä ä k s e e n s e n . . S itte n t ä y t y i h ä n e n y h t ä k k i ä p a e t a R u o tsiin ts a a riv a lla n vain o a, s a a m a t t a t a v a t a t y t t ö ä ennen lä h tö ä ä n , v a i k k a oli k o e t
t a n u t . M u t t a R u o t s i s t a oli h ä n h eti l ä h e t t ä n y t kirjeen A gnekselle, jossa t u n n u s t i v ik a n s a j a pyysi t y t t ö ä k i r j o i t t a m a a n siinä ta p a u k s e s s a , jos an ta isi anteeksi.
J a s itte n oli k u l u n u t k o k o n a in e n vuosi, h ä n e n elä
m ä n s ä pisin vuosi, ilman, e t t ä h ä n sai m itä ä n v a s t a u s t a . E n sin oli h ä n tu skallisella jä n n ity k s e llä o d o t
t a n u t p ä iv ä s tä p ä iv ään , v iik o sta viikkoon. — M u t t a väh itellen h ä n e n to iv o n s a sa m m u i, ja lo p u lta h ä n p ä ä t t i , e t t ä t y t t ö oli h ä n e t u n o h t a n u t .
Se oli k o s k e n u t häneen j u lm e m m in kuin m ik ä ä n ennen. Silloin h ä n v a s ta huo m asi, m ite n v ä ä r in oli m en e te lly t, k u n ei k o e t t a n u t p a r e m m in y m m ä r t ä ä Agnesta, eikä t u k e n u t h ä n tä , k u n h ä n yksin oli k es
t ä n y t koko y m p ä r is tö n s ä vainoa. P ä in v a s to in oli h ä n n ulikkam aisessa y lp ey d essään e p äilly t t y t ö n jo k a is ta sanaa. Oliko siis ihme, jos t y t t ö oli lo p u lta p ä ä t t ä n y t u n o h ta a h ä n e t.
K a h d e n k u u k a u d e n k u l u t t u a h ä n oli k i r j o i t t a n u t vielä k e rra n , s e littä n y t kaikki j a p y y t ä n y t , e t t ä t y t t ö läh e ttä isi edes k o rtin m erkiksi siitä, e t t ä a n t a a a n teeksi.
M u t t a k u n ei n y t k ä ä n t u l l u t v a s t a u s t a , oli M a r tti lo
p u l t a h u o m a n n u t , e t t ä k a ik k i oli lo p p u n u t — j a n y t hän v a s t a tu n si, m iten kallis t y t t ö hänelle oli ollut.
J a v a i k k a h ä n k e r t a toisensa jä lk e e n oli p ä ä t t ä n y t u n o h ta a t y t ö n , niin h ä n ei v o i n u t . . .
J a e ilisa a m u n a oli h ä n s a a n u t A g n e k s e lta kirjeen!
Se oli y h t ä k k i ä m u u t t a n u t ko k o h ä n e n eläm änsä, hän tunsi sa m a a kuin p im e ä ä n k orpeen e k s y n y t v a e l
ta ja , jo k a n ä ä n ty n e e n ä la s k e u tu u o d o t t a m a a n k u o le m aa, ja sitte n h erääk in au rin g o n p a iste ise lla k e d o lla j a näkee k a u a n sitte n k a d o n n e e n m a t k a t o v e r i n s a vie
rellään . . .
Agnes kirjoitti, e t t ä h ä n e n v a n h e m p a n s a o liv a t s a a
n eet käsiinsä M a rtin en sim m äisen kirjeen ja lahjo
m alla posteljoonin, sen su ro in eet siitä lähtien kaikki h ä n e n kirjeensä. J a k u n h ä n oli s a a n u t tie tä ä , e ttä M a r t t i oli k i r j o i t t a n u t toisenkin kirjeen, ilm oitti hän tu l e v a n s a R u o ts iin t a p a a m a a n M arttia.
J a n y t n ä k e e M a rtti h ä n e t tu n n i n k u lu ttu a ! M a r tti oli k ak si t u n t i a a ik aisem m in s a a p u n u t t y ö s tä , k ä y n y t k y lp e m ä ssä , j a n y t oli hän valm is lä h te m ä ä n . S a a d a k se e n a j a n k u lu m a a n , p ä ä t t i hän m e n n ä j a la n A gneksen m a in its e m a a n hotelliin.
H ä n h a rja s i vielä t u k k a a n s a ja sipaisi pieniä, t u m m ia v iik siään , j o t k a h ä n tä ä llä ollessaan oli k a s v a t t a n u t . H ä n vilkaisi vielä peiliin, ja n ä h d e ssä ä n solakan v a r ta lo n s a , joh o n uusi, v a a le a k e sä p u k u sopi kuin v a l e t t u n a , tu n s i h ä n m ielihyvää, e t t ä oli ju u ri n y t s a a n u t hienon p u v u n .
M a rtin ääni v ap isi hiem an, k u n h ä n hotellin oven
v a r t i j a l t a k y sy i neiti R o s e n b e r g i n h u o n e tta .
A iv a n k u in h ä m ä r ä s s ä unessa seurasi h ä n vorm u - p u k u is ta p o ik a a hissiin, k e rro k se t v ila h te liv a t h änen silmissään, j a s itte n tuli p i t k ä k ä y t ä v ä punaisine m at- toineen. J a k u n po ik a oli k o p u t t a n u t e rä s tä ovea, kuuli M a rtti s o in tu v a n äänen:
— Sisään . . .
P o ik a poistui k u m a r t a e n j a M a r tti aukaisi oven.
H ä n a s tu i sisään, m u t t a p y s ä h ty i ovelle . . .
Oliko, oliko tu o Agnes? T u o h e n to , so la k k a v a rta - loinen neiti . . .
Agnes oli paljon m u u t t u n u t . H ä n e n k a s v o n s a olivat tu lleet h ienopiirteisem m iksi j a k alp eam m ik si. M u t t a h än oli vielä k au n iim p i k u in ennen, s u u r e n t u n u e e t silm ä t k a ts o iv a t h ä n t ä , h u u l e t v a p is iv a t j a r i n t a k o hoili kiivaasti. S itte n h ä n ojensi k ä te n s ä , syöksyi M a rtin luokse j a painoi p ä ä n s ä h ä n e n rinnalleen, so p e rta e n vapisevalla ä än ellä k e r t a toisensa jälkeen:
— M a r tti . . . M a rtti . . .
T u o ä ä n i v a i k u t t i M a r ttiin k u in h u u m a a v a m u siikki. H ä n syleili j a suuteli t y t t ö ä , nosti h ä n e t sy liinsä kev y esti kuin lapsen, j a k atso i t a a s n o ita r a k k a ita kasv o ja. M u t t a h ä n ei v ie lä k ä ä n p u h u n u t — h änen sy d ä m e n s ä t u n t u i olevan niin o m itu isen t ä y n nä, ettei t i e t ä n y t m itä sanoisi. T y t ö n p o sk e t a lk o iv a t h o h ta a , h ä n e n silm änsä t ä y t t y i v ä t kyyneleillä, ja ta a s h ä n kuiskaili k u in au tu a a llise ssa h u u m a u s tila s s a :
— M a r tti . . . M a rtti . . . Sano j o ta in . . .
K u m m a llin e n tu n n e v alta si M artin . H ä n tu n s i r a k a s ta v a n s a t u o t a olen to a vielä e n e m m ä n k u in ennen.
H ä n ei t u n t e n u t m i t ä ä n a istillista — v a in s y v ä ä , p u h d a s ta h e lly y ttä j a o n n ea . . . V ihdoin kuiskasi h ä n hiljaa, m a ta la lla äänellä:
— Olen k a i v a n n u t s in u a niin kov in . . . Agnes . . .
— Oi, n y t m in ä ta a s k u u le n sin u n äänesi! — k u is
kasi Agnes tulisesti, j a j a tk o i lapsellisen rie m u n v a l t a a m a n a : — Sinullahan on v iik se tk in . . . M iten mie- hekäs j a uljas sinä olet! J o s p a tie tä is it, m ite n sinua r a k a s ta n . . .
H e o liv a t k ä y n e e t y h d e ssä u lk o n a, syöneet illal
lista o m a ssa h uoneessaan ja v i e t t ä n e e t eläm änsä ih a n im m a n illan. P i e n i m m ä n k ä ä n epäilyksen tai s u r u n v a r jo ei ollut h i m m e n t ä n y t heid än n u o rta o n n e a a n . H e o liv a t k e r to n e e t toisilleen kaip au k sen sa j a k ä rs im y k s e n s ä , m u t t a ne e iv ä t e n ä ä t u o t t a n e e t heille p i e n i n t ä k ä ä n k a t k e r u u t t a ta i surua. P ä in v a s to in t u n s i v a t he vielä s u u r e m p a a h e lly y ttä to i
sia a n k o h ta a n .
Oli jo a a m u p u o li, m u t t a he e iv ä t voineet n u k k u a . Väliin he o liv a t p i t k ä n a ik a a ä ä n e ttö m in ä , m u t t a uni ei v o in u t s u m e n t a a h e id ä n o n n e s ta loistavia silm iään.
H e p u r i s t i v a t to is te n s a käsiä, k a t s o i v a t toisiansa k a s voihin — j a t a a s p u h u i v a t he o n n e s ta a n , t u le v a is u u d esta, e n tis y y d e s tä . . .
M a r t t i tu n s i t u o m in n e e n s a A g n e s ta v ä ä rin . J a niin h ä n t u n n u s t i senkin, e t t ä oli ep äilly t Agneksen m e n neen kihloihin s e rk k u n s a k a n s s a — j o t a v a n h e m m a t jo silloin t a h t o i v a t . H ä n k ertoi, m i t ä helvetillisiä tu s k ia oli k ä r s i n y t k u v ite lle ssa a n heidän yhdessä- oloaan, m ite n he s u u t e l e v a t j a h y v ä ile v ä t toisiaan.
H ä n pyysi k a t u v a i s e n a a n te e k si j a lupasi, e tte i t ä m ä n jä lk e e n k o s k a a n epäilisi, sillä t y t ö n uskollisuus oli o s o itta n u t, e t t ä h ä n r a k a s ti todellisesti.
M a r tti tu n s i t y t ö n k ä d e n v a v a h t a v a n , j a n äk i h ä n e n m u u t t u v a n lev o tto m a k si. H ä n k y sy i s y y tä , m u t t a t y t t ö hy m y ili v ä k in ä is e s ti j a v a k u u t t i , ettei se ollut m itä ä n .
M a r t t i k a tso i v a ie te n r a k a s t e t t u a a n j a ra sk a s h u o
k a u s puhkesi h än en r in n a s ta a n . J a silloin Agnes ä k kiä p u r s k a h ti herm o stu n eeseen , r a j u u n i tk u u n .
M a r tti pelästyi j a k o e tti lo h d u tta a . M u t t a lo p u lta h ä n y m m ä rsi, e t t ä t y t t ö s a la a jo ta k in . H ä n sanoi sen j a pyysi t y t t ö ä ilm o itta m a a n . T y t t ö ei v a s t a n n u t heti, itki v ain y h ä k a t k e r ä m m i n . . .
— M inä en v o i . . . en v o i . . . — sopersi h ä n v ih d o in .
— V o ith a n sinä . . . E m m e h ä n voi olla n äin . . . J a jos m in u a k e r r a n r a k a s t a t . . .
— Minä r a k a s t a n . . . r a k a s t a n — s in u a yksin! E n k o sk aan k e t ä ä n m u u ta ! E n m illoinkaan!
K u n t y t t ö ei v ie lä k ä ä n s a n o n u t, h u o m a u t t i M a rtti, e tte iv ä t he voi k o sk a a n olla onnellisia, jos tu o lla in e n epäilys j ä ä heid än välilleen, j a silloin on p a r a s t a , e t t ä h ä n lähtee iäksi. J a a i v a n k u in t ä y t t ä ä k s e e n u h kauksensa, k o h o u tu i M a rtti i s tu m a a n .
M u t t a silloin t y t t ö t a r t t u i h ä n e n k ä t e e n s ä j a h u u d a h ti epätoivoisesti:
— Ei ei! Sinä et saa j ä t t ä ä m in u a , m in ä r a k a s t a n sinua! M u t t a a n n a anteeksi. Sillä m in ä en ole sellai
nen kuin luulet . . . Olen m e n n y t k ihloihin . . . M artti tunsi, j ä h m e t t y v ä n s ä . H ä n ei v o i n u t sanoa m itään . J o k in k y lm ä oli t u n k e u t u v i n a a n t a a s h ä n e n rin ta a n sa , niinkuin silloin k u n h ä n kuuli, e t t ä äiti oli kuollut . . . H ä n t u i j o t t i v ain jä y k ä s t i itk e v ä ä t y t t ö ä .
— Niin, v o itk o sinä y m m ä r t ä ä sitä, ra k a s . . ? V oitko a n t a a anteeksi . . .
T y t t ö k o h o tti k atseen sa, m u t t a n ä h t y ä ä n M a rtin k a lp e a t kasv o t, painoi h ä n p ä ä n s ä k a t k e r a s t i itkien
t y y n y ih in , n iin k u in olisi t a h t o n u t h a u t a u t u a m aan alle . . .
M a r tti ei v o in u t v ie lä k ä ä n v a s t a t a . H ä n istui vain s a m a s s a asennossa, ja h ä n e s tä t u n t u i , e t t ä se suuri onni j a r a k k a u s , j o k a äsk en t ä y t t i h ä n e n rintansa, oli s a a n u t k u o l e t t a v a n h a a v a n . Ei h ä n k y s y n y t, ei p y y t ä n y t m i t ä ä n selityksiä. K u in u n en lävitse, kuuli h ä n t y t ö n itkien k e r to v a n , m ite n kaikki oli k ä y n y t.
H änelle oli s a n o t t u e t t ä M a r tti oli j o u t u n u t Sipe
ria a n j a siellä k uollut. H ä n oli ollut v ä h ä llä tu lla hulluksi, j a puoliväkisin oli h ä n e t lo p u lta s a a tu lä h t e m ä ä n Ita lia a n äidin j a siskon kanssa. H ä n e n s e rk k u n s a oli t u l l u t sinne jä le stä p ä in .
S e rk k u oli ollut ainoa, j o k a y m m ä rs i h ä n tä . Agnes oli k e r t o n u t k aikki j a to in e n oli l o h d u t t a n u t h ä n t ä niin h ie n o tu n te ise sti, e t t ä h ä n lo p u lta alkoi p itä ä t ä t ä y s t ä v ä n ä ä n . J a k u n kaikki v a a t i v a t h ä n t ä m en e
m ä ä n kihloihin, v a k u u t t i v a t , e t t ä h ä n silloin u n o h t a a p a r e m m in s u ru n s a , tulee t a a s terveeksi ja iloi
seksi, niin oli h ä n lo p u lta s u o s tu n u t. Siihen oli v a i k u t t a n u t osaksi m y ö s sääli, sillä serk k u oli la p s u u d e s ta asti r a k a s t a n u t h ä n t ä . . .
— H ä ä t on p ä ä t e t t y p i t ä ä syksyllä — vai k u in k a ? M a rtti lausui nuo s a n a t kylm ällä, kalsealla äänellä, j a Agnes v a v a h t i k u in ru o sk a n is k u s ta . H ä n tu ijo tti M a r t t i a ku in k a u h u s t a l a m a a n tu n e e n a , s itte n sopersi katkonaisesti:
— Voi miksi s a n o t noin . . ? Älä a ja tte le sitä . . . E t k ö y m m ä r r ä . . . e tte n m in ä sitä t a h t o n u t . . .
M a r tti hu o k asi ra s k a a s ti j a alkoi t u i j o t t a a seinään
. . . H ä n e n m ielik u v itu k sen sa kiiti k iih k e ä n ä t y t ö n en tisy y te e n . H ä n näki k o h ta u k s ia I t a l i a n m a t k a l t a , näki t y t ö n r a k a s ta v a n m iehen sy lissä, heid än s u u t e lonsa, kaikki, kaikki . . . J a nuo n ä y t p u to iliv a t h ä n e n s y d ä m e e n sä kuin r a s k a a t k iv e t. H ä n t u i j o t t i kuki- k a s ta t a p e t t i a , ja ta a s oli h ä n n ä k e v in ä ä n siinä o m an k u o lev an ra k k a u te n s a . T u o n olennon, jo k a vielä ä sken oli v o im a k a s kuin nuori jä t t i l ä i n e n j a n y t sitä t a p e t a a n . . . Se taistelee epätoivoisesti, j ä n n i t t ä ä viim eiset v o im a n sa . . . M u t t a t a u k o a m a t t a putoilee sen päälle su u ria k iv ilo h k areita — sen t ä y t y y kuolla . .
— M a r tti . . . M artti, sano j o ta in . . . — k u u lu i t y tö n ruk o ilev a ääni.
M a rtti käänsi k a lp e a t k a s v o n s a t y t t ö ö n , j a h ä n e n vieraassa ään essään k u v a s tu i v ain ra s k a s v ä s y m y s j a suru:
— K a u a n sinä m in u a m u is tit . . .
T y t t ö painoi r in ta a n sa , n iin k u in jo k a in e n s a n a olisi p u u k o n is k u n a s a t t u n u t h ä n e n s y d ä m e e n s ä j a ä n k y t t i tuskallisesti:
— Voi, älä sano niin M a r t t i . . . k o e ta y m m ä r t ä ä . . . E n m inä sinua k o s k a a n ole u n o h t a n u t . . . M u t t a k u n h ä n oli lap su u d en y s t ä v ä j a niin . . . o n n e to n . . .
T aas vilisi M artin sisäisten silm ien editse k o k o n a i
nen sarja r^äkyjä heidän e lä m ä s tä ä n . H ä n oli n ä k e v i
n ä ä n h eid ä t k ah d e n kesken häm yisessä huoneessa, illan toisensa jälkeen. Se mies on k u is k in u t helliä s a n o ja h än en k o rv aan sa, p u r i s t a n u t t u o t a h e n to a v y ö tä rö ä , su u d ellu t n o ita h u u lia j a . . .
M a rtti huokasi ra sk a a sti k u in olisi t u k e h tu m a is il-
laan, j a s itte n kuuli h ä n o m a n ä ä n e n s ä v iiltä v ä n k a t keran a:
— Y m m ä r r ä n . . . y m m ä r r ä n . . . K u n m in u n k e rra n s a n o ttiin j ä ä n e e n Siperiaan, niin m ite n sinä enää oli
sit v o in u t v a s t u s t a a h ä n t ä . . . H ä n t ä , jo k a oli niin h ie n o tu n te in e n , o n n e to n — j a r a k a s t u n u t . . .
A gnes p u r s k a h t i u u d e s t a a n i t k u u n ja painoi k a s v o n s a ty y n y ih in .
M a rtin m ielik u v itu s le n n ä h ti y h ä kauem m aksi.
H ä n m uisti, m ite n ä sk e n oli p u r i s t a n u t t u o t a h e n to a , s o la k k a a v a r t a l o a r in ta a n s a v a s t a a n , j a ajatellessaan, e t t ä to in e n . . .
Ei, ei . . . H ä n e n s y d ä m e n s ä t u l v a h t i tä y te e n ku in p o l t t a v a a m y r k k y ä , h ä n tu n s i ju lm a n halu n t a r t t u a tu o h o n lu m iv a lk e a a n k a u la a n , k u ris ta a , repiä k a p p a leiksi! H ä n ei k ärsi sellaista! Ei! H ä n e n h a m p a a n s a k i r s k a h t i v a t niin r a ju s ti k u in toisiinsa s o p im a tto m a t h a m m a s r a t t a a t j a h ä n sanoi hiljaa, lä p itu n k e v a sti:
— T ie ty s ti sinä olit h ä n e n k a n ssa a n niin . . . niin k u in m u u t k i n kihloissa o le v a t . . .
T y t t ö nosti i t k e t t y n e e t k a sv o n sa j a kau h istu i. M ar
tin k a s v o t o liv a t v ielä k a m a l a m m a t , ku in silloin . . . siellä tiellä. H ä n sopersi hiljaa:
— M a rtti . . . M ikä sinun on? M itä sinä . . .
— Sano n y t heti! — s ä h ä h ti M a r tti ta a s h a m m a s t a p urren .
N y t v a s t a t y t t ö y m m ä rs i, j a p u n a s tu e n h a rm ista , h u u d a h t i h ä n tulisesti:
— M itä sinä a j a t t e l e t m i n u s ta ? Ei koskaan! Ei koskaan!
J o k in om itu in en v o im a t u n t u i p i d ä t t ä v ä n M a rttia , t y ö n t ä v ä n h ä n t ä ta k a is in p ä in . H ä n tunsi, e t t ä t y t t ö puhui t o t t a . M u tta h ä n ei v o in u t vielä p e r ä y t y ä , v a a n j a tk o i m u r h a a v a lla ivalla:
— Olisiko se niin suuri ihm ej jos olisit ollut niin h ien o tu n teisen h errasm ieh en k a n s s a . . . k o sk a k e r
ran r a a k a sällikin on k elv a n n u t!
M u t t a n y t h ä n k a tu i. A gneksen kasv o issa k u v a s tu i sellainen h ä t ä j a tu s k a , ettei h ä n ollut k o s k a a n n ä h n y t . M u t t a k u n M a rtin huulilla vieläkin väreili tu o pilkalli
nen h y m y , jolla h ä n k o e tti p e i t t ä ä h ä m m e n n y s t ä ä n , l e im a h tiv a t t y t ö n silm ä t j a h ä n h u u d a h t i s y y t t ä v ä s t i :
— N y t v a s t a n äen, e t t ä sinä to d e lla k in olet r a a k a sälli . . .
J a h ä n itki niin s y d ä n tä s ä r k e v ä s ti, k u in ih m in en k o sk aan voi itkeä.
M artin v alta si tu sk a . H ä n y m m ä r s i o le v a n sa r a a k a ja s y d ä m e tö n . M u t t a miksi A gnes p u n a s tu i niin . . . Ei
— he o v a t olleet . . . K ä rsik ö ö n . . .
M u tta tu o a ja t u s ei l o h d u t t a n u t M a rttia . H ä n tunsi y h ä s u u r e m p a a k a t u m u s t a j a h ä p e ä ä . T y t ö n itk u viilsi kuin veitsi h ä n e n s y d ä n t ä ä n , j a y h t ä k k i ä hän alkoi p u h u a käheällä, t u k e h tu n e e lla äänellä:
— Oi Agnes, jo s p a tie tä isit, m ite n olen k ä r s i n y t . . . ja m iten kärsin . . .
M a rtti ei ollut i t k e n y t vuosikausiin, m u t t a n y t h ä n p u r s k a h ti r a ju u n i tk u u n . H ä n e n r u u m iin s a v a v a h te li ja h y tk y i, niin k u in r i n t a olisi ollut h alk eam aisillaan . H ä n itki, niinkuin voi a in o a s ta a n v o im a k a s mies, j o k a itkee v ain m u u t a m a n k e r r a n elä m ä ssä ä n . . .
3 — Y h d e n n e l lä t ^ i s ta h e tk e l lä .
T y t t ö ei ollut k o s k a a n n ä h n y t sellaista, h änen s y d ä m e n s ä v a lta s i sääli ja hellyys j a hän sopersi h iljaa, k a tu e n :
— M a r tti . . . älä itke . . . A n n a a n t e e k s i . . . E t sinä ole r a a k a sälli . . .
— Olen . . . p a h e m p i . . . — ä n k y t t i M a rtti n y y h k y - t y k s e n s ä hilliten. — Y k s ik ä ä n t u k k i j ä t k ä ei olisi ollut niin r a a k a ja r a u k k a m a i n e n kuin m inä . . . Niin — m in ä olen konnal E n k ä m in ä enää k e h ta a p y y t ä ä an teek si . . .
H ä n lausui sen niin koomillisen v a r m a s ti j a jär- k ä h t ä m ä t t ö m ä s t i , e t t ä sivullinen olisi n a u r a n u t. M u tta t y t t ö y m m ä r s i siinä ilm en ev än s y v ä n k a tu m u k s e n , j a h ä n h u u d a h t i m iltei h ä t ä ä n t y n e e n ä :
— Ei, ei rakas! Älä sano niin . . . M in ä h ä n syylli
n en olen, k u n lo u k k asin s in u a niin h i r v e ä s t i . . . Voitko a n t a a a n te e k si m in u n h i r v e ä t s an an i?
N äin he v ä i t t e l i v ä t h e tk e n , j a k u n k u m p ik in s y y tti itse ä ä n eniten, ei a n te e k s ia n to ollut v a ik eata.
U lk o n a k u u lu i en sim m ä iste n ra itio v a u n u je n j y rinää, j a a la s la s k e tu t ik k u n a v e r h o t p u n e rs iv a t. M u tta M a rtti k u u n te li t y t ö n sanoja, j o t k a h a i h d u t t i v a t h ä nen s y d ä m e s tä ä n viim eisenkin epäily n ja tu s k a n , niin
k u in n o u se v a a u rin k o öisen p im e y d e n j a u svan. Sillä n y t h ä n sai t i e t ä ä m i t ä t y t ö n k o to n a oli t a p a h t u n u t , m ite n t y t t ö oli heti s a n o n u t v a n h e m m ille e n , ettei ikinä m ene n aim isiin k e n e n k ä ä n m u u n k u in M a rtin kanssa.
Isä oli ta a s v a n n o n u t n iin k u in en n en k in , ettei Agnes siinä ta p a u k s e s s a saa p e n n iä k ä ä n .
T y t t ö k a t s a h t i hellästi M a r ttia , h ä n e n vieno ä ä n e n sä v ä r ä h te li onnesta, k u n h ä n uneksien jatk o i:
— Voi m ite n v ä h ä n he y m m ä r t ä v ä t m in u a — ja r a k k a u t t a . . . M itä m in ä v ä littä is in heid än ra h o is
ta a n , jos v a a n s a a n elää s in u n k an ssasi . . . Silloin olen onnellinen, v a i k k a m issä . . . Niin . . . me m e nem m e jo n n e k in k a u a s m aalle . . . a s u m m e pienessä mökissä k a h d e n . . . M inä teen t y ö t ä . . . M inä k ärsin v a ik k a n ä lk ä ä . . .
M a rtti h ä tk ä h ti. H ä n ei ollut k a h te e n v u o te e n a j a te llut tu o lla ista m a h d o llis u u tta j a t y t ö n s a n a t p a lja s t i v a t hänelle y h t ä k k i ä todellisuuden, n iin k u in k irk a s valo pim eän huoneen. H ä n huom asi, m ite n t ä y dellisen t i e t ä m ä t ö n t y t t ö oli siitä e lä m ä s tä , jo s ta p uhui, j a jo h o n h ä n jo u tu isi — sillä isä pitäisi v a rm a s ti s a n a n sa . K u n tu o lla in e n e lä m ä y leen säkin h ä ä t ä ä r a k k a u d e n ty ö lä is p e rh e is tä , jossa m o le m m a t o v a t siihen t o t t u n e e t , niin m ite n se vai- k u tta is ik a a n h äneen, j o k a oli e l ä n y t ää rim m ä ise ssä loistossa ja ylellisyydessä? P u v u t , h u v it, p a lv elijat, tu o s ta k a ik e s ta lu o p u m in e n olisi h ä n e s tä niin suuri uhraus, ettei m ik ä ä n r a k k a u s kestäisi sitä . . . K u n h ä n ajatteli, e t t ä Agnes alkaisi k a t u a , s y y ttä is i h ä n t ä o n n e tto m u u d e s ta a n j a e h k ä vielä solvaisikin h ä n tä , niin h ä n tu n si ettei voisi sitä kärsiä. H ä n voisi pika- päissään ly ödä A gneksen kuoliaaksi . . .
T y t t ö p u h u i jo ta in , m u t t a h ä n e n le m p e ä ä ä n e n sä kuului kuin jo s ta k in k a u k a a j a M a r tis ta t u n t u i , i k ä ä n kuin heidän välilleen olisi y h t ä k k i ä a u e n n u t a m m o t ta v a , m u s ta kuilu, jo n k a ylitse on m a h d o t o n p ä ä s t ä . .
H ä n e n a j a t u k s e n s a k iitiv ä t k a u a s tu lev aisu u teen , h a j a a n t u i v a t kaik k ialle etsien — a iv a n k u in n älk ä i
nen k o r p p ip a r v i . . . J a n iin k u in ne l ö y t ä v ä t etäisim - m ä t k i n k ä rs im y k s e n ja k u o le m a n j ä t t e e t , sam oin n äk i h ä n e n m ie lik u v itu k s e n s a siellä v ain su ru n ja o n n e t t o m u u d e n k a u h e i t a k u v i a — j a tu o m u s ta kuilu n ä y t t i s y v e n e v ä n p o h j a t t o m a k s i . . .
— M ikä s in u n on r a k a s . . . m i t ä sinä a j a t t e l e t . . ? P u h u m i n u l l e . . . — kuiskasi t y t t ö hiljaa, huolestuneesti.
R a s k a s h u o k a u s oli a in o a v a s ta u s .
T y t t ö u u d is ti p y y n t ö n s ä y h ä hellem m in j a l e v o tto m a m m in . J a k u n h ä n lo p u lta kietoi k ä te n s ä M a rtin k a u la a n , v e d o te n äskeiseen ta p a u k s e e n , t ä y t y i M a r
tin k e r to a pelkonsa. H ä n k o e tti siis p u h u a m a h d o lli
s im m a n ty y n e s ti, to d isti j a perusteli perinpohjin, , e t t ä t y t ö n o m a n o n n e n sa vu o k si on p a ra s e ro ta h ä n e s tä n y t h eti j a m e n n ä naim isiin s e rk k u n s a k an ssa : . .
Vain ä ä rim m ä is illä p o n n istu k silla oli M a rtti p y s y n y t t y y n e n ä . M u t t a v a in m u u t a m a n k e r r a n uskalsi h ä n k a ts o a r a k a s t e t t u a a n — eikä siis h u o m a n n u t sitä tu s k a llis ta h ä m m ä s t y s t ä , jo k a k u v a s tu i t y t ö n k a s voilla. K u n ei t y t t ö k e r t a a k a a n v a s t a n n u t , luuli M a r tti t y t ö n h y v ä k s y v ä n h ä n e n p u h een sa, j a p ä ä tti, e tte i m y ö s k ä ä n osoita h e ik k o u tta .
K u n M a r tti vih d o in lo p etti j a k y sy i t y t ö n m ieltä, ei t ä m ä v ie lä k ä ä n v a s t a n n u t , istui v ain liik k u m a t t o m a n a j a k atso i t a u k o a m a t t a M a r t t i a silmiin. H än en k a s v o n s a o liv a t a iv a n k u in j ä h m e t t y n e e t , j a tu o t u s kallisen t u t k i v a k a ts e koski M a rtin sy d ä m e e n kuin p u u k o n p is to . . .
— M itä . . . m itä sinä k a t s o t ? E t k ö sinä ole s a m a a mieltä, e t t ä . . . e t t ä — t ä y t y y e ro ta . . ?
T y t t ö hu o k asi ra sk a a sti j a h e n n o t h a r t i a t p a in u i
v a t a le m m a k s i — a iv a n k u in r a s k a a n t a a k a n alla.
J a tu o to iv o to n , liik k u m a to n k a ts e n ä y t t i k u in s y y t tä v ä n . M a r t t i kysyi y h ä u udelleen j a v a k u u t t i , e t t ä h ä n oli a j a t e l l u t vain t y t ö n onnea.
— Älä p u h u m in u n o n n e sta n i . . . — sopersi Agnes v ärisev in ään in . — M inun onneni on ainiaaksi m e n n y t . .
M artin mielessä v ä lä h ti h ä m ä r ä a a v istu s; h ä n v a a t i y h ä k iih k e ä m m in s e lity stä j a v ih d o in t y t ö n silm ä t k y y n e lty iv ä t. H ä n ponnisti k a ik e n t a r m o n s a , m u t t a y h t ä k k i ä h ä n p u rs k a h ti it k u u n , j a sen lo m a s ta k u u lu i k a tk o n a ise n a , epätoivoisena:
— Voi etk ö sinä y m m ä r r ä . . . ette i m in u lla m i
t ä ä n ole . . . k u n sinä e t e n ä ä . . .
M a rtti t a r t t u i p ä ä h ä n s ä , j a ku in s a la m a n a v ä lä h ti hänelle to tu u s : Agnes oli ko k o a ja n lu u llu t h ä n e n e h d o tta n e e n eroa s e n tä h d e n , ettei lo p u lta k a a n saisi m itä ä n k a u p p a n e u v o k s e n r ik k a u k s is ta . . .
H ä n seisoi ku in p ö k e r ty n e e n ä , m u t t a h ä n e n sie
luunsa t u l v a h t i sa m a lla su u ri ilo j a onni: Agnes ei siis t a h d o erota, n iin k u in h ä n oli epäillyt. H ä n k ä ä n t y i itk e v ä ä n t y t t ö ö n , koski v a v a h t e l e v a a o l k a p ä ä t ä ja lausui:
— Agnes . . . K a ts o h iu k a n m in u a . . . k e r t a v a a n . . . No katso!
T uossa ään essä oli j o ta in s a la p e r ä is tä j a v a r m a a , Agnes p y y h k ä s i k y y n e le e n sä j a k o h o tti k a tse e n sa .
M a r tti k atso i h ä n t ä ku in säälien, j a h ä n e n koh o te
tu issa k a sv o issa a n k u v a s tu i j o t a i n oud o n s u u r ta ja y lp e ä tä , j o k a v a i k u t t i t y t t ö ö n k u in s ä h k ö v irta . . . H ä n e n s y d ä m e n s ä alkoi h u r ja s ti sy k k iä ku in u u d e s ta e lä m ä s tä j a poskille k a r a h t i riem u n , h ä m m ä s ty k s e n j a h ä p e ä n p u n a . . .
— A ja tte litk o sinä to d e lla niin? — lausui M a rtti hiljaa, p a in a v a s ti.
T y t t ö h ä t k ä h t i ku in n ä k y m ä t t ö m ä n r u o sk a n iskusta, h ä n e n r i n t a n s a alkoi k iih k e ä sti kohoilla. M a rtti to isti k y s y m y k s e n s ä vielä h ilja ise m m a lla ja lem peäm - m ällä äänellä, j a vihdoin Agnes y h t ä k k i ä syöksyi h än en syliinsä, h u u d a h t a e n kiihkeällä, ru koilevalla äänellä:
— R a k k a a n i . . . A n teek si . . . a n teek si . . . Voitko a n t a a a n te e k si . . .»
— R a k a s . . . Älä sano noin . . . — sanoi M a rtti hellästi j a k o e tti k o h o t t a a h än en k a s v o ja a n . M u t t a t y t t ö painoi vielä lu je m m in k a s v o n s a h än en rin n a l
leen j a sopersi:
— Ei ei . . . M inä en e n ä ä voi k a ts o a sinua silmiin!
S inä et t ie d ä . . . M inä olen en n e n k in . . . koko a ja n . . . J a vielä ä sk e n k in . . .
M a r tti kuiskaili helliä s a n o ja h ä n e n k o rv a a n sa . M u t t a k u n k a s v o t y h ä p y s y iv a t piilossa, o tti h ä n t y tö n syliinsä j a k o h o tti hellällä v ä k iv a lla lla h ä n e n k a s v onsa, lau su e n hiljaa:
— S inun t ä y t y y k a t s o a m in u u n . . . M inä ta h d o n sen . . . Sillä t i e d ä t h ä n sinä, e t t ä m in ä r a k a s t a n sinua.
M a rtti vaikeni, k atso i h e tk e n t y t t ö ä silmiin ja lisäsi vielä hiljem m in:
