Teuvo Koskinen
Huhtikuussa ne parhaat poijat . . .
Kun puutavaran uitot loppuivat Saa
rijärven reitillä 1960-luvun puolivä
lissä, se päätti aikakauden, jo ta m o
ni vielä nytkin kaiholla muistelee.
Keväisin rannoilla oli eläm ää, ja ke
sän tullen tukit uivat jokia pitkin, joiden rannoilla miehet olivat keksei- neen — niinkuin konsanaan tukki- laiselokuvissa.
U ittoja ryhdyttiin valmistelemaan latvapuroilla jo ennen jäiden lähtöä huhtikuun alkupuolella. Närelenkit, joita puomien yhdistämiseen käytet
tiin, tehtiin valmiiksi. Samoin veneet ja uittokopukat kunnostettiin. Uitto- puomien ja lauttojen kokoamisessa tarvittiin suunnattomasti närelenkke- jä, joita voitiin teettää uittom aiden lähistöllä jo talvella. Kun hevosmie
het olivat talvenmittaan saaneet puu
tavaran ajetuksi jokien ja järvien varsille varatuille lääneille, aloitettiin pian rantatyöt. Jo kevättalvella kun ilmat lämpenivät sen verran, että puu alkoi sulaa, alkoivat puun kuorim i
set elikkä parkkuut. Kun oli vielä ko
via yöpakkasia, puu jäätyi yöllä, m utta suli päivän m ittaan, kun au
rinkokin sitä sulatteli. Jäinen puu oli kovaa ja hidastakin kuoria, joku yritti niinkin tehdä. Sitä m ukaan kun puut kuorittiin, tulivat siihen toiset miehet heti perään. Alkoi puiden ris
tikoiminen ja m erkkaam inen. Joka puuhun täytyi leimakirveellä lyödä om istajan, eli yhtiön leimat. Ennen uittam ista ehtivät puut, ristikolla kun olivat, hyvin kuivua ja pysyivät hyvin veden pinnalla.
N ämä ristikoimisen ja leim akir
veen aiheuttam at äänet olivat jo k i
varren ja järvenrantojen asukkaiden korviin niitä ensimmäisiä kevään ää
niä. Nämä työn äänet kantautuivat etäälle, kun oli raikas kevättalven pakkasaam u. Palokärki silloin täl
löin säesti näitä ääniä lyödessään no
kallaan kuivan kelon sälöön.
Jokien ja järvien rantamille ilmes
tyivät sitten puomien reikien hakkaa- jat. Nämäkin olivat aina samoja alan ammattilaisia. Heillä oli pitkä- ja ka- peateräiset kirveet, jo tk a siihen työ
hön ainoastaan kävivät. Suuret m ää
rät puom ia piti keväisin aina valmis
taa, kun yhteen lautaan meni 7 m pit
kiä puom eja noin 120 kpl. L auttoja oli noin 10— 15 kpl, siihen vastuu-
puom it vielä lisäksi. Rantatöihin kuului lisäksi koivujen päiden ter
vaus, vettymisen estämiseksi. Tietysti vastuut täytyi laittaa paikoilleen, en
nen uiton alkua, m utta sehän ei tie
tenkään käynyt, ennen kuin jäät läh
tivät. Närelenkkimiehet tulivat urak
kaansa lenkkikuorm iensa kanssa.
Keluveneellä hinattiin vain puomi- puut paikoilleen ja sitten vain näre- lenkeillä yhteen.
R antatöitä tehdessä ja niiden lä
hestyessä loppuaan kevät oli ehtinyt niin pitkälle, että alkoivat jokien ja purojen latvavedet ja juoksut vapau
tua jäistä. Silmäkoskelta noin kilo
m etrin verran ylöspäin M ahlunjoki haarautuu kahteen suuntaan. Kota- joki nim eltään on yli 20 km pitkä päättyen Multian Sahrajärveen. Toi
nen haara, noin puolta lyhyempi, tuo vetensä Kulhasta M ustilta lammilta.
Kum paakin haaraa myöten uitettiin puita periltä saakka. Näm ä latvave
det olivat sen verran pieniä ju oksu
ja, että täytyi kiireesti uitto alkaa tul
vavesillä jäiden lähdettyä. M uodos
tettiin työporukoita ja alettiin tu k kien ja taapeleiden vieritysurakoita.
Yötä päivää kuului ilmoille puiden kolina, työntahti oli kiivas. Tarjolle
i
uittoon alkoi virrata miestä ja poi
kaa. Jos luokitellaan uittomiehet so- siaaliluokittain, niin tilastojen m u
kaan pienviljelijät olivat enemmistö
nä. Kylvötyötkään eivät vielä alku
vaiheessa hätyyttäneet. Sitten myö
hemmin tuli sekin aika, m utta jo s
sain välissä peltotilkut sitten kylvet
tiin. Sama ryhm ä m uodosti metsä
työmiesten enemmistön. T orpparit ja m ökkiläiset m uodostivat om an ryhm änsä. Vielä olivat irtolaiset tai kulkumiehet omaa joukkoaan. Sota- aikana, jolloin miehet olivat puolus
tam assa m aataan, tulivat naiset uit
toon lastensa kanssa. Jokien varsil
la rintam assa keksinvarren mitan- päässä toisistaan he seisoivat pahem milla kohdilla.
Joukossa oli silloin myös vanhoja miehiä. Ensikertalaisen kuului tehdä
” tukkilaisvala” . Vanhem mat ruuk
kilaiset — niin kuin heitä nim itettiin
— vaativat kastelemaan ensikertalai
set, jolloin tuli vala tehdyksi. Varus
teet olivat monilla huonot, niin kuin yleensäkin varsinkin sota-aikana.
Kumijalkineita ei vielä siihen aikaan ollut. Nahkajalkineetkin olivat usein huonot ja likom ärät jo töihin tulles
sa kevätrospuutossa jokivartta p ati
12
koidessa. N uotiolla yritettiin niitä vähän kuivailla, jos nuotiolle sattui pääsem äänkään. Tukkilaisrom an- tiikka siinä oli usein kaukana, kun märissään ja kylmissään oli yritettä
vä vain tulla toimeen.
Aikaisin keväällä, heti jäiden läh
dettyä, tulvavesien aikana aloitettiin uitot jokien latvavesillä, jo tta saatiin puut tuotua kivikkoisia ja kapeita puro ja pitkin väljemmille vesille.
Rannoille kahtapuolen laitettiin tuk
keja limittäin ohjaam aan puiden kul
kua ja rakennettiin ohjauspuom eja eli otvia, jo tk a sitten viimeksi puret
tiin. Koskien yläpuolelle tehtiin pui
den laskun säännöstelemiseksi pääs- tinpuom it ja pahim piin koskiin oli rakennettava uittorännit. Mahlun- joessa, Konttikoskessa oli 800 m pit
kä ränni. Kun ruuhka syntyi alakos
kella, annettiin merkki nostam alla keksinvarsi poikkipäin ylös. Merkki kulki mieheltä miehelle päästinpuo- min hoitajalle, jo k a kiireesti sulki puomin. Yksi pahim m ista ruuhkista sanotaan olleen v. 1901 Kemijoessa Rovaniemen m aalaiskunnan Petä- jäiskoskella. Sumassa oli kilometrin matkalla n. 300 000 tukkia ja joki oli pohjaa myöten tukossa. Sumaa oli purkam assa yli 400 miestä, ja sen lauettua kolme purkajaa ruhjoutui liikkelle lähteneiden puiden alle. Ker
rotaan myöskin jossain päin käyte
tyn nuoria ja ketteriä poikia sumien laukaisijana, antam alla heidän juos
ta sum an päällä, jo tta tukit olisivat lähteneet liikkeelle.
Aiemmin Kulhanjoen latvavesiltä alettiin uittaa M ustalam men rannas
ta saakka, m utta myöhemmin alem
paa ns. Kissanevalta. Kulhanjoen yläpäässä oli myös tammi jolla sään- nösteltiin uittovesiä. Sitten kun uiton
” h än n ät” saatiin Kulhan ja Kota- joen haaraan, alkoi siitä kilometrin mittainen suvanto. Se päättyi Silmä- koskelle. Se on H arjunjoki nimel
tään. Se sai nimensä niiltä ajoilta, kun joki kuului H arjun sotilasvirka
talon maihin.
Sitten alettiin vähentää jo uitto
miehiä, elikkä " p o ltta m a a n ” liiko
ja pois. Jäljelle "valkkaantui” se pa
ras ” p o ru k k a” , jo k a sitten hoiteli hännät M ahlunjärveen. H arjunjoen jälkeen tultiin Silmäkoskelle. Silmä- koski on saanut nimensä, kun joskus kauan sitten oli tukinuitto käynnis
sä, niin jo ku ruukkilainen oli vahin
gossa tökännyt keksinkärjellä kave
riaan silmään, että silmä oli puhjen
nut — siitä jäi koskelle nimi. Silmä- koskellahan oli mylly ja myös tam mi eli pato. P adon vieressä toisella rannalla oli uittoränni. U ittorännin suulta lähti syväpuomi yläviistoon
toiselle rannalle joka esti puiden pää
syä myllyn padolle. Puom in yläpuo
lella oli aina päästinpuom i, jolla säännösteltiin puiden päästöä rän niin ja sen alapuolelta alkavaan Sil- mäkoskeen.
Kerran sattui seuraava tapaus. Sil
loinen Äänekosken ” firm a” uitti puitansa Taito Paanasen ollessa työnjohtajana. Oli sunnuntaiaam u, kun padon yläpuolella oleva vastuu petti. Vastuun laittaja oli huolim a
ton asettaessaan sitä paikoilleen.
Vastuun taakse oli yöllä tullut pal
jon kuoripäällisiä tukkeja. Kun vas
tuu kovasta puiden paineesta murtui, tukit rynnistivät syväpuomia päin, jo k a väistyi edellä ja painoi myllyn patoa vasten. Näin onneksi, muuten pato olisi lähtenyt mukaan. Soitettiin työnj. Paanaselle, jo ka pyörällään tuli kiireemmän kaupalla Silmäkos
kelle. T odettuaan tilanteen hän ryh
tyi kiireesti haalim aan miehiä mistä sai. H än pani miehen joen suuhun laittam aan vastuuta eteen, etteivät tukit leviäisi järvelle. Koko yö siinä meni räntäsateessa, ennen kuin tukit oli yksitellen suollettu padon edestä uittoränniin ja siitä edelleen järveä kohti.
Silmäkoskelta oli järvelle vielä noin 2 km, sen ja järven välinen pu- touskorkeus on 2,5 m. Kun "h än- n ät” alkoivat lähestyä Silmäkoskea, kuultiin tavallisesti, että näin tapah tum an pitää. Sen kuuli lauluista ja huudoista sun m uusta. Miehet, jo t
ka saivat lopputilin, alkoivat siinä vaiheessa pitää ns. "keksinpesiäi-
siä” . Yhtenä keväänä jäi Silmäkos- keen suuri joukko koivutukkeja, kun niiden uitto oli jätetty viimeiseksi ja vedet olivat laskeneet siihen pistee
seen, että syvällä uivat koivut ottivat pohjaan kiinni. Siinä ne odottivat sit
ten kesän ylitse syksyvesiä.
Kun sitten " h ä n n ä t” oli saatu pa
don alapuolelle, tuli tavaksi yhtiön miesten tulla myllyn ja padon omis
tajan puheille pyytämään saada ” os- taa vettä” . Täm ä tarkoitti sitä, että tam m i aukaistaisiin aivan auki, jo ka toimenpide vaikutti tietenkin ve
den nousuun alakoskella. Nyt " h ä n n ä t” menivät nopeasti järvelle. Yh
tiö korvasi tappion, mikä siitä koi
tui myllyn toiminnalle.
Kortinpeluu kävi jokivarressa, kun siihen suinkin tilaisuus tuli, m ut
ta tuskin sitä paljon tohdittiin työn aikana tehdä. M utta tehtiin niinkin, että jo ennen ruokatuntia alettiin syödä eväitä, ja sitten kun tuli varsi
nainen ruokatunti, alettiin pelata korttia. M usta kahvipannu kuului monen ruukkilaisen varusteisiin.
Kahvia keiteltiin usein. Myöskin oli kahvin keittäjäm um m oja jokien var
silla, ja kauppa kävi. Moni muistaa esim. Niitty-Miinan, jok a aina uitto- aikana oli kahvinkeitossa. Olihan niitä sitten kiinteitäkin kahvinkeitto
ja juontipaikkoja. Jokien varsilla tai lähistöllä olevat asumukset olivat sel
laisia paikkoja, joista sai ostaa kah
via ja ruokaa, jo tk u t yöpyivätkin.
Kulhanjoella oli m onta koskea, kuten N attaaninkoski, jo ka oli joen alkupäässä, (lienee saanut nimensä
13
siitä yksinäisestä erakosta, joka asui Kulhassa ja sanottiin ” Kulhan Na- taaniksi” , liekö asunut vallan kosken rannalla), H alkokoski, N älkäkoski, Vääräkoski, Myllykoski, Konttikos- ki, Pienikoski ja Konkim äenkoski, jo ta sanottiin myös Konkimäen sä
lliksi. Sitten olikin jokihaara, Har- junjoki ja Silmäkoski. Konttikoskel- la oli 800 m pitkä uittoränni, sitä en
nen sillä kohdalla piti ola 100 mies
tä uitossa, se oli niin paha koski.
Konttikoski sai nimensä siitä, kun ruukkilaiset aamulla aina uittoon tul
lessaan olivat ripustaneet eväskont- tinsa puiden oksiin riippum aan.
Romantiikkaakin oli jokien varrel
la jossain m äärin. Tulihan uittoon nuoria tyttöjä ja poikiakin — ja kun oli vielä kevät!
Purojen ja jokien järvien laskevil
la suilla uitettu puutavara koottiin puomeilla lautoiksi, joita lähdettiin hinaam aan selkien poikki ponttoilla.
Tukkilauttaa hinattiin hevoskierrol- la varustetulla ponttoonilla, joka oli lossin tapainen. Kun puolen kilomet
rin pituinen "p o o liin a” eli pellavai
nen köysi soudettiin järvelle ja kiin
nitettiin pohjaan ankkurilla, voitiin hevoskiertoisella vorokilla hinata laut
ta ankkurin luo. Sillä tavalla tukki
lautta siirrettiin järven yli. Ponttoil- le rakennettiin myös miehille suoja ja sinne makuulaveri, ruokapöytä ja kivistä m uurattu liesi ruuanlaittoa varten. Hevosta varten oli erillinen suojakatos. Sattui usein niinkin, et
tä kun ankkuri heitettiin pohjaan, se saattoi jääd ä kiven tai jonkin m uun alle niin kovaan, ettei saatu ylös, vaan täytyi lyödä köysi poikki.
P onttoolauttojen jälkeen otettiin käyttöön kelluveneet, jotka toimivat samalla periaatteella. Veneessä oli varokki, jo ta miesvoimin tapeista kierrettiin. L auttoja hinattiin Mah- lunjärveltä Taipaleenkosken niskal
le, josta puut uitettiin eteenpäin.
Myöhemmässä vaiheessa tulivat jär- ville höyrylaivat, ja sitten öljymoot- torilla kulkevat laivat. M ahlunjär- veen tuotiin hinaajalaiva v. 1937 Saarijärvestä, missä se oli ollut en
sin pari kesää. Laivan nimi m uutet
tiin Mahluksi. Se vietiin myöhemmin takaisin, m utta v. 1945 se tuotiin taas M ahlunjärveen, jossa oli v. 1952 saakka. Laiva ei hinannut suoraan, vaan vei ankkurin edellä ja varppa- si. Laiva kulki halkojen voimalla, kun oli "höyrylaiva” . M uistan kun laivan "k ipp ari” joskus huudatti lai
van pilliä, ääni kuului tyynellä sääl
lä kauaksi, jolloin me pojat juoksim
me laivaa katsom aan ja ihmettele
m ään, jo pa sousimme veneellä vie
relläkin.
Vielä taka aikoina puutavarayh
tiöt suorittivat uittonsa erillisuittoi- na. Kukaan ei välittänyt tehdä esim.
uittoväylien perkausta, koska se oli
si koitunut kilpaileville yhtiöille eduksi. Suurimmilla uiottoväylillä alettiin sittemmin huom ata yhteisuit- tojen hyödyllisyys ja ennenkaikkea taloudellisuus. Alettiin perustaa uit
toyhdistyksiä, ja mentiin ns. sekaviit- toihin. Sen seurauksena syntyi per- kausyhtiöitä, jo tk a huolehtivat eri uittoväylien kunnostam isesta.
En ole aivan varm a perustam is
vuodesta, m utta v. 1930 alussa pe
rustettiin saarijärveläinen työporuk
ka, jo k a kierteli ympäri Keski-Suo- mea uittoväyliä parantam assa. Mie
het timpuroivat rännejä, rakensivat niiden suille patoja sekä räjäyttelivät kiviä uittoreiteiltä. " P o ru k k a a n ” kuuluivat: Heikki Sironen, Vihtori Viinikainen, Eino Piispanen ja Emil Minkkinen sekä työnjohtajana M an
ne Kärkkäinen Kannonkoskelta. T ä
mä ryhmä pysyi koossa parikym mentä vuotta.
Saarijärven uittoreitin puut uitet
tiin Äänekosken kautta Päijänteelle ja aina Jäm sään saakka. Sekauitto- jen vuoksi oli välillä eri yhtiöiden erottelupaikkoja, ensimmäinen oli Äänekoskella. Esim. silloisen Ä äne
koski yhtiön puita ei uitettu sekauit- tona vaan eri uittona, näin vältyttiin erottelulta.
Uitot ja siihen liittyvät m uutkin työt toivat aikoinaan maaseudun asukkaille ansioita ja toim eentuloa.
Kun se loppui, jäi sen kohdalle vai
keasti korvattava aukko. Uitot eivät kuitenkaan ole jäneet historiaan.
Uittoihin on kiinnitetty uudelleen huom iota, kun tuontiöljystä riippu
va autokuljetus on alkanut tulla yhä kalliimmaksi kustannusten noustes
sa. O nkohan uitolle vielä uusi tule
mus?
H aastattelin m ahlulaista Taito P aanasta. H än palveli eläm änsä ai
kana 34 v. metsätyönjohtajana silloi
sessa Äänekoskiyhtiössä, myöhem
min om istussuhteiden m uuttuessa siirtyi muodostettuihin uusiin yhtiöi
hin uittotöitä johtaessa. Kotajoen kuin myös Konttijoenkin joki varret kävivät hänelle tutuiksi sinä aikana.
Hän viettää vanhuudenpäiviään M ahlun vanhustentalon yksiössä.
Elämänmyönteinen ja nuorekas van
hus on täyttänyt 85 vuotta. Hyvän kuntonsa hän on varmaankin perinyt ajoilta, kun hän kulki keväisin työk
seen jok irantoja uittotöitä johtaes
saan. Hän joutui päivittäin kulke
m aan Kotajoen pituuden päästä pää
hän, eli m atkaa tuli tehdyksi 40 km.
Nytkin aina kesän tullen hänen mie
lensä palajaa jokien varsille, ei tosin enää entisissä merkeissä, vaan m a
tonpesulle Konttikosken rantakalli
oille. H än sanoi aina siellä ollessaan m uistojen palaavan mieleen, kun hän eläm änsä parhaim pina vuosina jokivarsilla uurasti. "K yllä minä eläisin sen ajan vielä uudestaan, en yhtään panisi vastaan” , tuumasi elä
män ehtoopuolelle ehtinyt vanhus haastattelun lopuksi. Kovin vähän on keväisistä tapahtum ista jokien ja järvien varsilta kertoiltu. Nyt olisi jo korkein aika tarttu a kynään ja ker
toilla siitä ajasta, kun "huhtikuussa ne parhaat poijat tukkijoelle astui” .
14
