Suomen murteiden sanakirja
valmistumassa
Suomen murteiden sanakirja. Ensimmäi- nen osa: a - elää. Päätoimittaja TUoMo TUoMI. Kotimaisten kielten tutkimus- keskuksen julkaisuja 36. Helsinki 1985.
XXIV + 802 s. - Toinen osa: emalı' - havuvasta. Päätoimittaja TUOMO TUOMI.
Helsinki 1988. XV -I- 1031 s. -l- karttalii- te.
Pian viimeiselle kymmenluvulleen kään- tyvä vuosisatamme on suomen kielen historiassa suurten sanakirjojen aikaa.
Etymologinen sanakirja esittää sano- jemme alkuperän, Nykysuomen sanakir- ja uudemman kirjakielemme ilmaisuva- rat ja Vanhan kirjasuomen sanakirja vanhemmat sanamme, ja nyt on päästy jo toteuttamisvaiheeseen hankkeista laa- jimman ja vanhimman, Suomen murtei- den sanakirjan julkaisemisessa. Kaksi osaa siitä on jo ilmestynyt; ensimmäinen osa, a - elää, ja toinen osa, emali - havuvasta. Teoksen on toimittanut Ko- timaisten kielten tutkimuskeskus ja pai- nattanut Valtion painatuskeskus. En- simmäinen osa ilmestyi 1985, toinen 1988. Parikymmenosaiseksi suunnitellun suurteoksen seuraavat osat päässevät il- mestymään kahden kolmen vuoden väli- ajoin.
Sanakirjahanke pantiin alulle jo lähes 100 vuotta sitten. V. 1896 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhtyi toimiin kan- sankielen sanakirjaan tarvittavan aineis- ton keräyttämiseksi, ja siitä pitäen lyhyi- tä keskeytymiä lukuun ottamatta hanke on ollut vireillä ja jatkuu ensi vuositu- hannelle. Vuosisataisia tehtäviä suur- sanakirjat ovat olleet myös muissa sivis-
tysmaissa, esim. Saksan kielen vastaa- vasta teoksesta Grimmin veljesten sana- kirjasta ilmestyi ensimmäinen osa jo 1852 ja loppusuoralla olevaa työtä yhä jatketaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassakin työ havaittiin pian niin suu- reksi ja vaativaksi, että v. 1916 perustet- tiin sitä varten Suomen kielen sanakirja- osakeyhtiö. Ensimmäisen maailman- sodan jälkeinen inflaatio heikensi yhtiön taloudellisia mahdollisuuksia, ja v. 1924 työn jatkaminen siirtyi valtion varoin toimivalle Sanakirjasäätiölle. V:sta 1976 alkaen tehtävää on hoitanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Sanakirjan tavoitteena on kaikkien suomalaismurteiden sanastojen kuvaa- minen. Työn piiriin kuuluvat siten kaik- ki Suomen valtakunnan alueella ennen vuotta 1940 puhutut paikallismurteet lu- kuun ottamatta Suomen ruotsalaismur- teita ja Laatokan-Karjalassa puhuttuja karjalan kielen murteita. Rajojemme ul- kopuolelta siihen luetaan Pohjois-Ruot- sin (Länsipohjan) ja Ruijan suomalais- murteet ja lisäksi Keski-Skandinaviaan (Vermlantiin) muuttaneiden savolaisten murre, joka ruotsalaisessa ympäristös- sään säilyi tälle vuosisadalle asti.
Sanakirjan aineisto sisältää 8,5 mil- joonaa sanatietoa. Kukin tieto sisältää vähintään yhden puheesta merkityn sa- naesiintymän ja sen selitykset eri käyt- töyhteyksissä. Monilla sanoilla on mon- ta merkitystä. Puhesitaatit esimerkkiai- neksina tuovat ne kuitenkin luotettavasti ja havainnollisesti esille. Eri sanojen määrä koko aineistossa on n. 400 000,
Suomen murteiden sanakirja
valmistumassa
Suomen murteiden sanakirja. Ensimmäi- nen osa: a - elää. Päätoimittaja TUoMo TUoMI. Kotimaisten kielten tutkimus- keskuksen julkaisuja 36. Helsinki 1985.
XXIV + 802 s. - Toinen osa: emalı' - havuvasta. Päätoimittaja TUOMO TUOMI.
Helsinki 1988. XV -I- 1031 s. -l- karttalii- te.
Pian viimeiselle kymmenluvulleen kään- tyvä vuosisatamme on suomen kielen historiassa suurten sanakirjojen aikaa.
Etymologinen sanakirja esittää sano- jemme alkuperän, Nykysuomen sanakir- ja uudemman kirjakielemme ilmaisuva- rat ja Vanhan kirjasuomen sanakirja vanhemmat sanamme, ja nyt on päästy jo toteuttamisvaiheeseen hankkeista laa- jimman ja vanhimman, Suomen murtei- den sanakirjan julkaisemisessa. Kaksi osaa siitä on jo ilmestynyt; ensimmäinen osa, a - elää, ja toinen osa, emali - havuvasta. Teoksen on toimittanut Ko- timaisten kielten tutkimuskeskus ja pai- nattanut Valtion painatuskeskus. En- simmäinen osa ilmestyi 1985, toinen 1988. Parikymmenosaiseksi suunnitellun suurteoksen seuraavat osat päässevät il- mestymään kahden kolmen vuoden väli- ajoin.
Sanakirjahanke pantiin alulle jo lähes 100 vuotta sitten. V. 1896 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhtyi toimiin kan- sankielen sanakirjaan tarvittavan aineis- ton keräyttämiseksi, ja siitä pitäen lyhyi- tä keskeytymiä lukuun ottamatta hanke on ollut vireillä ja jatkuu ensi vuositu- hannelle. Vuosisataisia tehtäviä suur- sanakirjat ovat olleet myös muissa sivis-
tysmaissa, esim. Saksan kielen vastaa- vasta teoksesta Grimmin veljesten sana- kirjasta ilmestyi ensimmäinen osa jo 1852 ja loppusuoralla olevaa työtä yhä jatketaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassakin työ havaittiin pian niin suu- reksi ja vaativaksi, että v. 1916 perustet- tiin sitä varten Suomen kielen sanakirja- osakeyhtiö. Ensimmäisen maailman- sodan jälkeinen inflaatio heikensi yhtiön taloudellisia mahdollisuuksia, ja v. 1924 työn jatkaminen siirtyi valtion varoin toimivalle Sanakirjasäätiölle. V:sta 1976 alkaen tehtävää on hoitanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Sanakirjan tavoitteena on kaikkien suomalaismurteiden sanastojen kuvaa- minen. Työn piiriin kuuluvat siten kaik- ki Suomen valtakunnan alueella ennen vuotta 1940 puhutut paikallismurteet lu- kuun ottamatta Suomen ruotsalaismur- teita ja Laatokan-Karjalassa puhuttuja karjalan kielen murteita. Rajojemme ul- kopuolelta siihen luetaan Pohjois-Ruot- sin (Länsipohjan) ja Ruijan suomalais- murteet ja lisäksi Keski-Skandinaviaan (Vermlantiin) muuttaneiden savolaisten murre, joka ruotsalaisessa ympäristös- sään säilyi tälle vuosisadalle asti.
Sanakirjan aineisto sisältää 8,5 mil- joonaa sanatietoa. Kukin tieto sisältää vähintään yhden puheesta merkityn sa- naesiintymän ja sen selitykset eri käyt- töyhteyksissä. Monilla sanoilla on mon- ta merkitystä. Puhesitaatit esimerkkiai- neksina tuovat ne kuitenkin luotettavasti ja havainnollisesti esille. Eri sanojen määrä koko aineistossa on n. 400 000,
Kirjallisuutta
mikä osoittaa suomen kielen sanojen runsautta.
Aineiston kokoaminen on tapahtunut pääosiltaan vuosina 1900-1974 ja se on merkitty muistiin miltei yksinomaan pu- hutusta kielestä. Keruutyö oli tulokselli- sinta v. 1923-1948 ja 1964-1974. Kie- lenoppaista valtava enemmistö oli siten viime vuosisadalla syntyneitä naisia ja miehiä. Kielitieteellisen koulutuksen saaneet kerääjät työskentelivät määrä- pitäjissään nelisen vuotta ja saivat täl- löin kokoon oman pitäjänsanastonsa.
Nämä sanastot ovat sanakirjan runko- aines, ja niistä otetut esimerkit erottuvat muista esimerkeistä pienen alkukirjai- mensa perusteella. Keruukohteen sana- tiedonantoja näissä kokoelmissa on kes- kimäärin 35 000-40 000, mutta laajim- missa niistä yli 50 000. Toimituksen kä- sityksen mukaan eroavuudet perustuvat murteiden erilaisuuteen, joskin rajanveto murteen ja yleiskielen ilmauksen välille on monissa tapauksissa vaikeaa, vaikka esim. Nykysuomen sanakirja tarjoaa sii- hen apuaan. Koulutettujen kerääjien ohella sanatietoja ovat antaneet mur- teenpuhujat ja -tuntijat. Tästä ryhmästä muodostui vähitellen n. 2000 kirjeen- vaihtajan ryhmä, joka jatkuvasti antoi kotimurteistaan tietoja sanakirjan toimi- tukselle. Kyselyjä esitettiin alkuun sano- malehdissä, mutta tärkeäksi kanavaksi muodostui Sanastaja-lehti, joka jo sana- kirjan l. osan ilmestymiseen mennessä oli ilmestynyt 128 numerona.
Täydellisyyttä tavoittelevia tai niihin rinnastuvia pitäjänsanastoja on nykyi- sessä aineistossa kaikkiaan kuutisen- kymmentä eli jokseenkin se määrä, jota Martti Rapola v. 1926 antamassaan lau- sunnossa piti toivottavana. Koossa ole- van aineiston riittävyyttä ja edustavuutta on monin keinoin tutkittu. Olennaisia puutteita ei ole havaittu.
Sanakirjan toimitusperiaatteiden vah- vistamiseksi on työn kestäessä laadittu koeartikkeleita, ensimmäiset niistä jo niin varhain kuin 1930-luvulla. Näin voi- tiin havainnollisesti kehittää keruumene- telmiä, joissa on otettu huomioon artik-
kelityön vaatimukset. Koeartikkelit oli- vat Lauri Hakulisen, R. E. Nirvin ja Veikko Ruoppilan käsialaa. Seuraavat artikkelinäytteet ilmestyivät Virittäjässä vuosina 1948-1950, nekin samojen sa- nakirjamiesten työnä.
Rinnan muiden valmistelutöiden kans- sa laadittiin yksityiskohtainen toimitus- työn ohjeisto. Ensimmäinen versio siitä valmistui v. 1968. Sen perusteella jul- kaistiin sanakirjan koevihko, josta pyy- dettiin arviot yliopistojen opettajilta ja tutkijoilta. Erityisesti haluttiin kannan- ottoja esitetyistä vaihtoehdoista. Periaat- teet ja menettelytavat selkiintyivät. Toi- mitusohjeiden toinen versio ilmestyi v.
1988.
Sanakirjatyön johdossa on ollut lukui- sa joukko suomen kielen ansioituneita tutkijoita. Professori TUoMo TUoMI, Ko- timaisten kielten tutkimuskeskuksen joh- taja ja sanakirjan päätoimittaja, esittää teoksen saatesanoissa kiitoksensa profes- sori LAURI HAKULISELLE, akateemikoille MARTTI RAPoLA, KUsTAA VILKUNA ja LAURI PosTI sekä edeltäjälleen KKTK:n johtajana lisensiaatti SIMO HÄMALÄISEL- LE, joilla kaikilla on ollut takanaan vuo- sikymmenien uurastus sanakirjan suun- nittelussa ja valmistelussa, työn johtami- sessa ja sen toteuttamisessa.
Tuomo Tuomen tultua sanakirjan päätoimittajaksi ryhdyttiin syksyllä 1966 pitämään viikoittaisia toimituksen ko- kouksia. Tavoitteena oli toimituskäy- tännön yhdenmukaistaminen taajaan toistuvien tapausten varalle. Neuvonpi- dot, joihin mm. Jaakko Sivula, Osmo Nikanne, Olavi Nuutinen, Esko Vierik- ko, Raimo Jussila, Matti Vilppula ja Pirkko Vuorenpää laativat yksityiskoh- taisia alustuksia, vakiinnuttivat artikke- lien laadinnan periaatteita.
Kun myös Virossa laaditaan kansan- kielen sanakirjaa, joka nimeltäänkin, Eesti murrete sönaraamat, on monessa suhteessa rinnakkainen Suomen vastaa- valle teokselle, on haluttu olla yhteis- työssä eteläisen veljesmaan sanakirjan toimituksen kanssa. Esimerkistössä ja merkitysten selityksissä on periaatteelli-
Kirjallisuutta
mikä osoittaa suomen kielen sanojen runsautta.
Aineiston kokoaminen on tapahtunut pääosiltaan vuosina 1900-1974 ja se on merkitty muistiin miltei yksinomaan pu- hutusta kielestä. Keruutyö oli tulokselli- sinta v. 1923-1948 ja 1964-1974. Kie- lenoppaista valtava enemmistö oli siten viime vuosisadalla syntyneitä naisia ja miehiä. Kielitieteellisen koulutuksen saaneet kerääjät työskentelivät määrä- pitäjissään nelisen vuotta ja saivat täl- löin kokoon oman pitäjänsanastonsa.
Nämä sanastot ovat sanakirjan runko- aines, ja niistä otetut esimerkit erottuvat muista esimerkeistä pienen alkukirjai- mensa perusteella. Keruukohteen sana- tiedonantoja näissä kokoelmissa on kes- kimäärin 35 000-40 000, mutta laajim- missa niistä yli 50 000. Toimituksen kä- sityksen mukaan eroavuudet perustuvat murteiden erilaisuuteen, joskin rajanveto murteen ja yleiskielen ilmauksen välille on monissa tapauksissa vaikeaa, vaikka esim. Nykysuomen sanakirja tarjoaa sii- hen apuaan. Koulutettujen kerääjien ohella sanatietoja ovat antaneet mur- teenpuhujat ja -tuntijat. Tästä ryhmästä muodostui vähitellen n. 2000 kirjeen- vaihtajan ryhmä, joka jatkuvasti antoi kotimurteistaan tietoja sanakirjan toimi- tukselle. Kyselyjä esitettiin alkuun sano- malehdissä, mutta tärkeäksi kanavaksi muodostui Sanastaja-lehti, joka jo sana- kirjan l. osan ilmestymiseen mennessä oli ilmestynyt 128 numerona.
Täydellisyyttä tavoittelevia tai niihin rinnastuvia pitäjänsanastoja on nykyi- sessä aineistossa kaikkiaan kuutisen- kymmentä eli jokseenkin se määrä, jota Martti Rapola v. 1926 antamassaan lau- sunnossa piti toivottavana. Koossa ole- van aineiston riittävyyttä ja edustavuutta on monin keinoin tutkittu. Olennaisia puutteita ei ole havaittu.
Sanakirjan toimitusperiaatteiden vah- vistamiseksi on työn kestäessä laadittu koeartikkeleita, ensimmäiset niistä jo niin varhain kuin 1930-luvulla. Näin voi- tiin havainnollisesti kehittää keruumene- telmiä, joissa on otettu huomioon artik-
kelityön vaatimukset. Koeartikkelit oli- vat Lauri Hakulisen, R. E. Nirvin ja Veikko Ruoppilan käsialaa. Seuraavat artikkelinäytteet ilmestyivät Virittäjässä vuosina 1948-1950, nekin samojen sa- nakirjamiesten työnä.
Rinnan muiden valmistelutöiden kans- sa laadittiin yksityiskohtainen toimitus- työn ohjeisto. Ensimmäinen versio siitä valmistui v. 1968. Sen perusteella jul- kaistiin sanakirjan koevihko, josta pyy- dettiin arviot yliopistojen opettajilta ja tutkijoilta. Erityisesti haluttiin kannan- ottoja esitetyistä vaihtoehdoista. Periaat- teet ja menettelytavat selkiintyivät. Toi- mitusohjeiden toinen versio ilmestyi v.
1988.
Sanakirjatyön johdossa on ollut lukui- sa joukko suomen kielen ansioituneita tutkijoita. Professori TUoMo TUoMI, Ko- timaisten kielten tutkimuskeskuksen joh- taja ja sanakirjan päätoimittaja, esittää teoksen saatesanoissa kiitoksensa profes- sori LAURI HAKULISELLE, akateemikoille MARTTI RAPoLA, KUsTAA VILKUNA ja LAURI PosTI sekä edeltäjälleen KKTK:n johtajana lisensiaatti SIMO HÄMALÄISEL- LE, joilla kaikilla on ollut takanaan vuo- sikymmenien uurastus sanakirjan suun- nittelussa ja valmistelussa, työn johtami- sessa ja sen toteuttamisessa.
Tuomo Tuomen tultua sanakirjan päätoimittajaksi ryhdyttiin syksyllä 1966 pitämään viikoittaisia toimituksen ko- kouksia. Tavoitteena oli toimituskäy- tännön yhdenmukaistaminen taajaan toistuvien tapausten varalle. Neuvonpi- dot, joihin mm. Jaakko Sivula, Osmo Nikanne, Olavi Nuutinen, Esko Vierik- ko, Raimo Jussila, Matti Vilppula ja Pirkko Vuorenpää laativat yksityiskoh- taisia alustuksia, vakiinnuttivat artikke- lien laadinnan periaatteita.
Kun myös Virossa laaditaan kansan- kielen sanakirjaa, joka nimeltäänkin, Eesti murrete sönaraamat, on monessa suhteessa rinnakkainen Suomen vastaa- valle teokselle, on haluttu olla yhteis- työssä eteläisen veljesmaan sanakirjan toimituksen kanssa. Esimerkistössä ja merkitysten selityksissä on periaatteelli-
sia eroavuuksia, mutta yhteydenpito on kuitenkin ollut molemmille osapuolille suureksi hyödyksi.
Oman toimituksen kesken on vielä viime vuosinakin jouduttu tekemään laa- jahkoja selvitystöitä. Toimittajat RAIMo JussILA ja KARI ToıvıAINEN ovat tutki- neet merkityksen selitystapoja, päätoi- mittaja TUoMo TUoMI ja toimittaja LEENA SARvAs valoladontajärjestelmien soveltuvuutta tarkekirjoitukseen ja pää- toimittaja Tuomi ja toimittaja MAIJA- LıısA LÄNSIMÄKI artikkelin osien katego- riointia ja formaalisia tuntomerkkejä.
Viimeistellyn toimitustyön ohjeiston on laatinut työryhmä Tuomi, Sivula, Ni- kanne, Toiviainen ja Vilppula.
Sanakirjan ainekset
Murresanakirjan perusaineistona ovat kaikki ne sanat, joita vanhastaan on käy- tetty suomen kielen murteissa tai jossa- kin niistä. Tämä selvältä tuntuva määri- tys ei ole kaikissa tapauksissa ollut helppo toteuttaa. Nykyaikainen elämän- kehitys on tuonut kieleen jatkuvasti uu- sia käsitteitä ja niiden nimityksiä, ja vanhat sanat ovat saaneet uusia merki- tyksiä. Yleiskieli on vaikuttanut murtei- siin ja murteet yleiskieleen.
On sanaryhmiä, joissa rajankäynti sa- nakirjaan otettavien ja siitä pois jätettä- vien sanojen välillä on vaatinut tarkkaa harkintaa. Jo toimitusohjeissa on kiinni- tetty huomiota mm. seuraaviin sana- ryhmiin:
l. Konekulttuurin sanoista vain van- himmat ja tärkeimmät ovat murre- sanakirjassa paikallaan, esim. au- to, hankmo, separaattorı', mutta eivät enää auton tekniset osat ja niiden nimitykset.
2. Slangin sanat erottuvat murteissa- kin omaksi ryhmäkseen. Ne eivät ole varsinaista kansankieltä.
3. Lastenkielestä on sanakirjassa vain varsinaiset sanat, esim. häppä, pep- 4. Vanhojen ammattilaisten, kutenpu.
räätälien, suutarien, muurarien ja
veneentekijäin termit ovat paikal- lismurretta.
5. Uskonnollisen kielen kansanomais- tunut sanasto on sanakirjassa mu- kana.
6. Kansankieleen juurtuneita oikeus- toimiin liittyneitä sanoja on sana- kirjassa mukana, mutta virallinen termistö vain tarkan harkinnan mukaan.
7. Sekä paikan- että henkilönnimistö on tuonut runsaasti ilmauksia kan- sanomaiseen käyttöön, esim. koi- vistolainen (lakki), tuuloslaı'nen (reki), kauhavalainen (puukko).
8. Periaatteena on, että minkä elä- mänalan sanat tahansa, kun ne ovat kansanomaistuneet joko mer- kitykseltään tai asultaan, ovat murresanoja.
Hakusanan valinta
Sanakirjaan on sovellettu periaatetta, jonka mukaan kustakin sanasta kirjoite- taan oma artikkeli. Äänne- ja johdosva- riantteja on yhdistetty yhteisen hakusa- nan alle, ja useissa tapauksissa tällainen kokoava artikkeli onkin tarkoituksen- mukaisempi kuin pääartikkeli ja sitä täydentävät erilliset sivuartikkelit. Kun sanalippujen hakusanoitus ei läheskään aina ole täysin yhtenäistä, toimittajat ovat joutuneet sangen itsenäisesti ratkai- semaan esittämistapansa. Sanakirjan käyttäjä voi joissakin kohdin ajatella toisenlaista vaihtoehtoa kuin on toteu- tettu, mutta toimittajien asiantuntemus näkyy työn selkeydessä.
Hakusanaksi on otettu nomineista yks. nominatiivi, verbeistä I infinitiivin lyhyempi muoto, partikkeleista niiden yleisin esiintymä. Ãänteellisesti hakusa- na on yleiskielistetyssä asussa, esim. odot- taa: vuottaa, läski: fläski. Homonyymit on kirjoitettu omiksi artikkeleikseen va- kiintuneessa järjestyksessään: nominit, verbit ja partikkelit. Jos on ollut epä- varmaa, ovatko sanat homonyymeja vai esimerkityksisiä sanoja, niistä on kirjoi- tettu eri artikkelit. Yleiskieleen täysin sia eroavuuksia, mutta yhteydenpito on
kuitenkin ollut molemmille osapuolille suureksi hyödyksi.
Oman toimituksen kesken on vielä viime vuosinakin jouduttu tekemään laa- jahkoja selvitystöitä. Toimittajat RAIMo JussILA ja KARI ToıvıAINEN ovat tutki- neet merkityksen selitystapoja, päätoi- mittaja TUoMo TUoMI ja toimittaja LEENA SARvAs valoladontajärjestelmien soveltuvuutta tarkekirjoitukseen ja pää- toimittaja Tuomi ja toimittaja MAIJA- LıısA LÄNSIMÄKI artikkelin osien katego- riointia ja formaalisia tuntomerkkejä.
Viimeistellyn toimitustyön ohjeiston on laatinut työryhmä Tuomi, Sivula, Ni- kanne, Toiviainen ja Vilppula.
Sanakirjan ainekset
Murresanakirjan perusaineistona ovat kaikki ne sanat, joita vanhastaan on käy- tetty suomen kielen murteissa tai jossa- kin niistä. Tämä selvältä tuntuva määri- tys ei ole kaikissa tapauksissa ollut helppo toteuttaa. Nykyaikainen elämän- kehitys on tuonut kieleen jatkuvasti uu- sia käsitteitä ja niiden nimityksiä, ja vanhat sanat ovat saaneet uusia merki- tyksiä. Yleiskieli on vaikuttanut murtei- siin ja murteet yleiskieleen.
On sanaryhmiä, joissa rajankäynti sa- nakirjaan otettavien ja siitä pois jätettä- vien sanojen välillä on vaatinut tarkkaa harkintaa. Jo toimitusohjeissa on kiinni- tetty huomiota mm. seuraaviin sana- ryhmiin:
l. Konekulttuurin sanoista vain van- himmat ja tärkeimmät ovat murre- sanakirjassa paikallaan, esim. au- to, hankmo, separaattorı', mutta eivät enää auton tekniset osat ja niiden nimitykset.
2. Slangin sanat erottuvat murteissa- kin omaksi ryhmäkseen. Ne eivät ole varsinaista kansankieltä.
3. Lastenkielestä on sanakirjassa vain varsinaiset sanat, esim. häppä, pep- 4. Vanhojen ammattilaisten, kutenpu.
räätälien, suutarien, muurarien ja
veneentekijäin termit ovat paikal- lismurretta.
5. Uskonnollisen kielen kansanomais- tunut sanasto on sanakirjassa mu- kana.
6. Kansankieleen juurtuneita oikeus- toimiin liittyneitä sanoja on sana- kirjassa mukana, mutta virallinen termistö vain tarkan harkinnan mukaan.
7. Sekä paikan- että henkilönnimistö on tuonut runsaasti ilmauksia kan- sanomaiseen käyttöön, esim. koi- vistolainen (lakki), tuuloslaı'nen (reki), kauhavalainen (puukko).
8. Periaatteena on, että minkä elä- mänalan sanat tahansa, kun ne ovat kansanomaistuneet joko mer- kitykseltään tai asultaan, ovat murresanoja.
Hakusanan valinta
Sanakirjaan on sovellettu periaatetta, jonka mukaan kustakin sanasta kirjoite- taan oma artikkeli. Äänne- ja johdosva- riantteja on yhdistetty yhteisen hakusa- nan alle, ja useissa tapauksissa tällainen kokoava artikkeli onkin tarkoituksen- mukaisempi kuin pääartikkeli ja sitä täydentävät erilliset sivuartikkelit. Kun sanalippujen hakusanoitus ei läheskään aina ole täysin yhtenäistä, toimittajat ovat joutuneet sangen itsenäisesti ratkai- semaan esittämistapansa. Sanakirjan käyttäjä voi joissakin kohdin ajatella toisenlaista vaihtoehtoa kuin on toteu- tettu, mutta toimittajien asiantuntemus näkyy työn selkeydessä.
Hakusanaksi on otettu nomineista yks. nominatiivi, verbeistä I infinitiivin lyhyempi muoto, partikkeleista niiden yleisin esiintymä. Ãänteellisesti hakusa- na on yleiskielistetyssä asussa, esim. odot- taa: vuottaa, läski: fläski. Homonyymit on kirjoitettu omiksi artikkeleikseen va- kiintuneessa järjestyksessään: nominit, verbit ja partikkelit. Jos on ollut epä- varmaa, ovatko sanat homonyymeja vai esimerkityksisiä sanoja, niistä on kirjoi- tettu eri artikkelit. Yleiskieleen täysin
Kirjallisuutta
vakiintunut sana voi esiintyä murteissa niin monimuotoisena, ettei eri esiintymiä ole helppo samaksi sanaksi tunnistaa.
Kokoavan artikkelin laatiminen on usein ollut kiintoisaa tutkimusta. Erityisesti vieraslähtöiset sanat ovat saaneet mur- teissa vaihtelevia asuja, kun niiden ori- ginaalit ovat olleet joko vähän tunnetut tai niitä ei ole tunnettu lainkaan. Haku- sanan valinnassa on toimitusohjeiden mukaan menetelty siten, että epäselvissä tapauksissa on originaalille läheisin va- riantti otettu lähtökohdaksi.
Asyndeettiset rinnastukset on hakusa- noitettu tavallisimmin alkuosan mukaan, esim. suksi: suksineen sauvoineen, mutta
on muunkinlaista tapaa, esim. päivä: he- vosineen, taloineen tms. päivineen.
Monikollisten sanojen hakusanoitta- misessa on ollut monet pulmansa, sillä useat niistä esiintyvät joissakin yhteyk- sissä myös yksiköllisinä. Mitään vai- keuksia ei ole ollut sellaisissa sanoissa kuin sakset, keritsı'met, hohtı'met, luoma- puut, rı'llat, purilaat, länget ja päitset. Jos taas sana esiintyy myös yksiköllisenä ja sillä on joko samassa murteessa tai eri murteissa kummassakin luvussa sama merkitys, hakusana on yksiköllinen, niin kuin se yleensä on yksikössä, vaikka yk- sikkö ei ulottuisikaan kaikkiin merkitys- ryhmiin ja käyttöyhteyksiin. Jos taas sa- na on monikollisena kehittynyt termin luonteiseksi ja merkitykseltäänkin muut- tunut, se on tullut sanakirjaan omana hakusananaan.
Eräissä tapauksissa on jouduttu rat- kaisemaan, kumpi kahdesta tai mikä useammasta variantista on ollut otettava hakusanaksi, esim. rämäyttää, främäyt- tää - flätı'stä, plätistä, lätistä. Sanakir- jan toimittamiseen omaksuttu käytäntö, että on otettu eri hakusanoja pikemmin liikaa kuin liian vähän, helpottaa kirjan käyttöä. Usein kuitenkin riittää mainin- ta, että esim. lätistä-sana esiintyy myös pl- jafl-alkuisena. Tällöin on kuitenkin ollut otettava huomioon artikkelin ko- konaisuus, esim. merkitysten ja esiinty- misalueiden sovittaminen sanan yhtey- teen.
Murteissa on vaihtelua ensi tavun ly- hyissä ja pitkissä vokaaleissa ja niiden jatkajissa, esim. hahlo, haa/110, haalho;
huuhtoa, huhtoa. Varsinkin jos merkityk- sissä on eroa, eri hakusanojen käyttö on ollut selvempää kuin sanojen yhdistämi- nen saman hakusanan yhteyteen. Toimi- tuksen menettely näissä tapauksissa on ollut johdonmukaista.
Astevaihteluvarianteista on käytetty hakusanana tavallisimmin yleiskielen muotoa tai sitä lähinnä olevaa variant- tia, esim. lampı': lammi, lamppi; sankoz sankko, sankku; kaura: kakra, kaora;
kehrä: keträ. Saman periaatteen mukai- sesti on esitetty monia muitakin muoto- ryhmiä, esim. etu- ja takavokaalisia va- riantteja, esim. emännyys: emannuus; elä- ke: elake. Ratkaisut ovat selkeitä ja ha- vainnollisia.
Suomen murteiden sanakirja on esit- tänyt eräitä muotoryhmiä yksinkertai- semmin kuin Nykysuomen sanakirja.
Tämä näkyy esim. kaksoishakusanojen niukkuudessa. Kun on hakusana penger, ei ole ollut tarpeen ottaa hakusanaksi penkere. Sama on laita esim. muodoissa vemmel ja vempele. Lyhyempi muoto, jota sanakirja on suosinut, on kätevämpi kuin pitempi. Kielessämme on runsaasti varioivia substantiiveja ja adjektiiveja, esim. avanto, avenro, ahvento. Kun sana- kirja ilmoittaa eri varianttien esiintymis- alueet, lukija saa siltäkin osin arvokasta tietoa kielestämme.
Teoksen toimitusohjeet sisältävät tar- koin harkittua tietoa kaikille kielestä ja kielitieteestä kirjoittaville, ja ne varmaan yhdenmukaistavat alan esitystapaa. Ai- neisto on niin laaja, että leksikografiseen kokonaisuuteen pääsemiseksi on artikke- leihin sisältyvien rinnasteisten ja alisteis- ten yksikköjen sisältöä ja keskinäistä suhdetta ollut tarkoin punnittava. Tek- nisesti merkitysryhmä on jaettu selitys- osaan ja esimerkkiosaan. Laajoissa artikke- leissa on usein heti hakusanan jäljessä artikkelin johdanto, jaksoa kuvaava yleinen osa. Yksiin kaavoihin artikkelien laadintaa ei kuitenkaan ole voitu kytkeä, sillä sanat ovat erilaisia tiukoista asia-
Kirjallisuutta
vakiintunut sana voi esiintyä murteissa niin monimuotoisena, ettei eri esiintymiä ole helppo samaksi sanaksi tunnistaa.
Kokoavan artikkelin laatiminen on usein ollut kiintoisaa tutkimusta. Erityisesti vieraslähtöiset sanat ovat saaneet mur- teissa vaihtelevia asuja, kun niiden ori- ginaalit ovat olleet joko vähän tunnetut tai niitä ei ole tunnettu lainkaan. Haku- sanan valinnassa on toimitusohjeiden mukaan menetelty siten, että epäselvissä tapauksissa on originaalille läheisin va- riantti otettu lähtökohdaksi.
Asyndeettiset rinnastukset on hakusa- noitettu tavallisimmin alkuosan mukaan, esim. suksi: suksineen sauvoineen, mutta
on muunkinlaista tapaa, esim. päivä: he- vosineen, taloineen tms. päivineen.
Monikollisten sanojen hakusanoitta- misessa on ollut monet pulmansa, sillä useat niistä esiintyvät joissakin yhteyk- sissä myös yksiköllisinä. Mitään vai- keuksia ei ole ollut sellaisissa sanoissa kuin sakset, keritsı'met, hohtı'met, luoma- puut, rı'llat, purilaat, länget ja päitset. Jos taas sana esiintyy myös yksiköllisenä ja sillä on joko samassa murteessa tai eri murteissa kummassakin luvussa sama merkitys, hakusana on yksiköllinen, niin kuin se yleensä on yksikössä, vaikka yk- sikkö ei ulottuisikaan kaikkiin merkitys- ryhmiin ja käyttöyhteyksiin. Jos taas sa- na on monikollisena kehittynyt termin luonteiseksi ja merkitykseltäänkin muut- tunut, se on tullut sanakirjaan omana hakusananaan.
Eräissä tapauksissa on jouduttu rat- kaisemaan, kumpi kahdesta tai mikä useammasta variantista on ollut otettava hakusanaksi, esim. rämäyttää, främäyt- tää - flätı'stä, plätistä, lätistä. Sanakir- jan toimittamiseen omaksuttu käytäntö, että on otettu eri hakusanoja pikemmin liikaa kuin liian vähän, helpottaa kirjan käyttöä. Usein kuitenkin riittää mainin- ta, että esim. lätistä-sana esiintyy myös pl- jafl-alkuisena. Tällöin on kuitenkin ollut otettava huomioon artikkelin ko- konaisuus, esim. merkitysten ja esiinty- misalueiden sovittaminen sanan yhtey- teen.
Murteissa on vaihtelua ensi tavun ly- hyissä ja pitkissä vokaaleissa ja niiden jatkajissa, esim. hahlo, haa/110, haalho;
huuhtoa, huhtoa. Varsinkin jos merkityk- sissä on eroa, eri hakusanojen käyttö on ollut selvempää kuin sanojen yhdistämi- nen saman hakusanan yhteyteen. Toimi- tuksen menettely näissä tapauksissa on ollut johdonmukaista.
Astevaihteluvarianteista on käytetty hakusanana tavallisimmin yleiskielen muotoa tai sitä lähinnä olevaa variant- tia, esim. lampı': lammi, lamppi; sankoz sankko, sankku; kaura: kakra, kaora;
kehrä: keträ. Saman periaatteen mukai- sesti on esitetty monia muitakin muoto- ryhmiä, esim. etu- ja takavokaalisia va- riantteja, esim. emännyys: emannuus; elä- ke: elake. Ratkaisut ovat selkeitä ja ha- vainnollisia.
Suomen murteiden sanakirja on esit- tänyt eräitä muotoryhmiä yksinkertai- semmin kuin Nykysuomen sanakirja.
Tämä näkyy esim. kaksoishakusanojen niukkuudessa. Kun on hakusana penger, ei ole ollut tarpeen ottaa hakusanaksi penkere. Sama on laita esim. muodoissa vemmel ja vempele. Lyhyempi muoto, jota sanakirja on suosinut, on kätevämpi kuin pitempi. Kielessämme on runsaasti varioivia substantiiveja ja adjektiiveja, esim. avanto, avenro, ahvento. Kun sana- kirja ilmoittaa eri varianttien esiintymis- alueet, lukija saa siltäkin osin arvokasta tietoa kielestämme.
Teoksen toimitusohjeet sisältävät tar- koin harkittua tietoa kaikille kielestä ja kielitieteestä kirjoittaville, ja ne varmaan yhdenmukaistavat alan esitystapaa. Ai- neisto on niin laaja, että leksikografiseen kokonaisuuteen pääsemiseksi on artikke- leihin sisältyvien rinnasteisten ja alisteis- ten yksikköjen sisältöä ja keskinäistä suhdetta ollut tarkoin punnittava. Tek- nisesti merkitysryhmä on jaettu selitys- osaan ja esimerkkiosaan. Laajoissa artikke- leissa on usein heti hakusanan jäljessä artikkelin johdanto, jaksoa kuvaava yleinen osa. Yksiin kaavoihin artikkelien laadintaa ei kuitenkaan ole voitu kytkeä, sillä sanat ovat erilaisia tiukoista asia-
ilmaisuista miltei merkityksettomiin lo
ruihin ja hokemiin.
Suomen murteiden sanakirjan laajui
sella teoksella on oma oikeinkirjoitus- ja lyhenneoppinsa, joka tarvitsee runsaasti muitakin kuin yleiskielioppien esittamia merkkeja, esim. pystya, kaksoispystya, vinoviivaa, takanuolta, siirtonuolta jne.
Foneettinen merkinta on kyllin tarkkaa useimpiin kielitieteellisiinkin tutkimuk
siin, mutta yksityiskohtaisuus ei mene niin pitkalle, etta se vaikeuttaisi teoksen luettavuutta.
Sanakirjan kaksi ensimmaista osaa jo riittavat osoittamaan, etta on syntymas
sa suomalaisen kulttuurin vuosisatais
teos. Kokonaisuudessaan valmistuttuaan se on kansankielemme mittaamaton aar
teisto, ja kun sanat liittyvat asioihin, se on myos suomalaisen kansanelaman ver
raton kuvastin. Se on korvaamaton lah
deteos kielenhuoltajille, opettajille, toi
mittajille, mainosmiehille ja yleensa kai
kille niille, jotka toteuttavat kieltamme ja pyrkivat rikastuttamaan sita. Samalla se on tekijoittensa tyon ja taidon kansal
linen muistomerkki.
AIMO TURU E
