nykyisiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin on kirjoitus näistä kansoista perestroj- kan kaudella (Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica, Bd. 30; 1990).
Korhosen suvereeni fennougristiikan tuntemus tulee hyvin esiin myös hänen kymmenissä kirja-arvosteluissaan, merk- kipäiväkirjoituksissaan ja muissa julkai- suissaan.
Edesmenneen tutkijan työtoverit saat- toivat panna merkille hänen päämäärä- tietoisuutensa, sitkeytensä ja hänen ky- kynsä oivaltaa nopeasti olennainen. Hä- nen peräänantamattomuutensa mittavien teosten julkaisutyössä herätti ihailua.
Juuri hän ratkaisi monissa kokouksissa vaikeimmat Gordionin solmut.
Mikko Korhonen oli maailman johta- via fennougristeja. Hänen monet tieteel- liset työnsä katkesivat odottamatta.
Suunnitteilla ollut uralilaisten kielten historiallistypologinen monografia me- netti kirjoittajansa, seuraava fennougris- tikongressi presidenttinsä, tutkimushan- ke ››Uralilaisten kielten rakenne ja kehi- tys» johtajansa; tätä projektia voivat edesmenneen etevän tutkijan ja yliopis- tonopettajan oppilaat kuitenkin jatkaa.
SEPPO SuHoNEN
Martti Rapola suomen murteiden tutkijana
››Kielitiede on useiden vuosikymmenien ajan ollut perusteiltaan kielihistoriaa, ja keskeisintä siinä tullee vastakin olemaan kielen kehityksen paljastaminen ja selit- täminen. Tämä johtuu käsityksestä, että vain tieto siitä, mistä kieli kaikkine il- miöineen on peräisin, miten ja milloin kieli on minkin piirteensä omaksunut ja miksi se on kaikilta osiltaan juuri sellai- nen kuin se kulloinkin on, vain tämä on kielen todellista tuntemusta, kielen tie- teellistä hallintaa. Näiden seikkojen sel-
vittämisessä murteet tarjoavat tutkijalle mitä tehokkainta apua, ne ovat tutkijalle yhtä välttämättömiä kuin niiden olemas- saolo on olennaista jokaisen kielen elä- mälle. Kielen tutkija ammentaa tutki- muskohteensa aina ensi kädessä murteis- ta, ja murreainesten vertailu tekee hänel- le mahdolliseksi johtopäätösten teon kie- lessä tapahtuneesta kehityksestä, välilli- sesti myös kieltä puhuvan yhteisön vai- heista. Murteita vertailemalla hän pyrkii selvyyteen kielen ja kansan, sukulaiskie- liä vertailemalla taas koko kielikunnan alkuperästä ja muinaisuudesta.›› (Rapola, JSM s. 14).
Näitä Martti Rapolan 1940-luvulla kirjoittamia sanoja voisi modernia il- mausta tavoitellen nimittää tuon ajan dialektologin uskontunnukseksi. Siihen näyttää sisältyvän kolme ydinkohtaa: 1) kielitiede on voittopuolisesti kielihisto- riaa, 2) murteet ovat kielihistorian kes- keinen tutkimuskohde, ja 3) dialektolo- gian hallitseva menetelmä on murteiden vertailu. Tieteenalamme näkökulma on noista päivin huomattavasti avartunut:
synkronista ja diakronista tutkimusta ei meidän mielestämme ole syytä asettaa tärkeysjärjestykseen, sillä käytännön työssä ne kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Tutkimuskentän laajeneminen ei sen sijaan ole millään tavoin vähentänyt kielihistorian arvoa sinänsä, ei tehnyt murremateriaalia tarpeettomaksi eikä asettanut vertailevan menetelmän päte- vyyttä kyseenalaiseksi. Mutta kuinka on Martti Rapolan ja hänen aikalaistensa murretutkimusten laita? Miten niitä olisi nyt arvioitava? Oikeudenmukaiseen tu- lokseen voidaan ymmärtääkseni päästä vain silloin, kun niitä tarkastellaan oman aikakautensa saavutuksina ja nii- den omista lähtökohdista käsin. Tätä samaahan meiltä vaativat ns. uudet op- pisuunnatkin.
Martti Rapolan tieteellinen toiminta
kohdistui jo alusta pitäen kahdelle eri
taholle: kansanmurteisiin ja kirjakieleen, erityisesti vanhaan kirjasuomeen. Paino- piste oli toisin ajoin murteiden, toisin ajoin taas kirjakielen puolella, muttamissään vaiheessa Rapola ei hylännyt kumpaakaan aihepiiriä. Tutkimuksen suunnan määräsivät paljolti ulkoiset olot. Vaikka Rapola aloitti varsinaisen tiedemiehen uransa 1910- ja 1920-luvun vaihteessa dialektologina, hän joutui jo Turun-kaudellaan 1924-1930 keskitty- mään vanhaan kirjasuomeen, koska kansankielen kokoelmien käyttö oli tuol- loin mahdollista vain Helsingissä. Pää- kaupunkiin paluu saattoi tilanteen en- nalleen: Rapola joutui jälleen jakamaan aikansa kahden harrastusalansa kesken.
Voidaan tietysti kysyä, eikö tästä aiheu- tunut molemmille aloille vahinkoa.
Pelkkänä dialektologina Rapola olisi varmaan ennättänyt saada valmiiksi ne- kin murretutkimuksensa, jotka nyt jäivät vain suunnitelmiksi, ja kokonaan kirja- suomelle omistautuen hän olisi mitä il- meisimmin pystynyt merkittävästi enemmän edistämään alulle panemiaan suurhankkeita, kuten vanhan kirjakielen sanakirjaa. Rapolan laajan tuotannon yksityiskohtainen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että koko kysymys on väärin asetettu. Rapola ei suinkaan aina tutki- nut joko kirjasuomea tai murteita vaan myös rinnakkain ja yhtaikaa molempia:
kirjasuomen kysymyksiin hän löysi usein ratkaisun murteiden pohjalta, ja murtei- den ongelmia selvittäessään hän hyödyn- si taidokkaasti vanhan kirjakielen tun- temustaan. Siksi ei myöskään ole mah- dollista jyrkästi erottaa Rapolan murre- tutkimuksia hänen muusta tuotannos- taan. Hänen tutkimuskenttänsä oli avara ja yhtenäinen, ja sen valaisemiseen hän käytti kaikkia tarpeellisiksi katsomiaan lähteitä ja menetelmiä.
Rapola aloitti tutkimustyönsä murtei- den äännehistoriasta. Jo vuonna 1918 hän julkaisi tältä alalta kaksi lyhyehköä artikkelia: ››Kollektiivinen johdin -ue`››
(Vir. 1918: 111-119) ja ››Pieni lisä lou- naissuomalaisen diftongireduseerauksen kronologiaan» (Vir. 1918: 93-95). Niin kuin arvata saattaa, hän joutui vielä useasti palaamaan kummankin aiheen pariin. Äännehistoriallinen oli myös Ra- polan esikoisteos, peräti 411-sivuinen
monografia ››Pääpainottomain tavujen i- loppuiset diftongit suomen murteissa››, jonka ensimmäinen osa ilmestyi väitös- kirjana vuonna 1919 ja toinen osa jo seuraavana vuonna. Väitöskirjan aihe- piiri oli tavanomainen ja odotuksen- mukainen: nuori tutkija seurasi uskolli- sesti tieteenalansa ylivoimaisesti hallitse- vaa paradigmaa, historiallista äänneop- pia. Tutkimustehtävän valinnassa Rapo- la sen sijaan osoitti jo poikkeuksellista itsenäisyyttä ja rohkeutta. Aikaisemmat äännehistorialliset esitykset olivat koh- distuneet yleensä vain yhteen murteis- toon; Rapola uskaltautui nyt ensimmäi- senä tarkastelemaan monimutkaista il- miöryhmää koko kielialueen kannalta.
Yritystä voisi meidän näkökulmastamme pitää jopa yltiöpäisenä, sillä tuohon ai- kaan ei suinkaan ollut käytettävissä sel- laisia aineskokoelmia, joita me pidämme äänneopillisen tutkimuksen välttämät- tömänä edellytyksenä. Epävarma hank- keensa onnistumisesta näyttää alun pe- rin olleen Rapolakin. Kirjansa esipu- heessa (s. VI) hän sanoo mm. seuraavan:
››Voidaan kysyä, minkälaiset toteutta- mismahdollisuudet tämänlaatuisella, aka- teemisen väitöskirjan pätevyyttä tavotta- valla detaljitutkimuksella nykyhetkellä on. Onko toisin sanoen jo riittävästi saa- tavissa luotettavaa ainesta kielialueemme eri osista? Minun nähdäkseni tarjolla oleva materiaali on sangen epätasaista sekä täydellisyyteen, tarkkuuteen että luotettavuuteen nähden.›› Arvio pitää varmasti paikkansa. Tästä huolimatta valmiin teoksen ainespohja vaikuttaa vankalta. Rapola kävi huolellisesti ja kriittisesti läpi kaikki tuolloiset arkisto- ja kirjallisuuslähteet ja onnistui kuin onnistuikin hankkimaan riittävästi luo- tettavia tietoja peräti 27 eri muotoryh- män murre-edustuksesta. Niitä hän vielä täydensi omilla, sota-ajan vuoksi tosin niukoiksi jääneillä kenttäkeruilla sekä vanhasta kirjasuomesta tekemillään poiminnoilla. Lopputulos on hämmäs- tyttävän tasapainoinen ja täyteläisen tuntuinen.
Väitöskirjansa päätavoitteeksi Rapola
asetti sen osoittamisen, ››millä tavoin myöhäisen kantasuomen diftongit ovat edustettuina suomen murteissa››. Nämä sanat merkitsivät käytännössä sitä, että hän joutui ensinnä selvittämään eri ään- nekantojen maantieteellisen levikin, ts.
kiinnittämään alusta pitäen huomiota murremaantieteellisiin seikkoihin. Tut- kimuksen toinen vaihe oli tietenkin eri edustustapoihin johtaneen kehityksen arviointi. ltse hän katsoi ryhtyvänsä
››seuraamaan niitä lakeja, joita kanta- suomalaiset pääpainottomain tavujen diftongit ovat noudattaneet periytyes- sään suomen murteisiin››. llmaus jo pal- jastaa, että tutkimus oli tarkoitus toteut- taa ajan tavan ja vaatimusten mukaisesti nuorgrammaattisessa hengessä äännelain ja analogian käsitteitä hyödyntäen. Ai- neisto ei kuitenkaan kaikilta osin taipu- nut nuorgrammaattiseen kaavaan. Vai- keuksia tuottivat varsinkin monikko- ja imperfektimuodot. Useissa murteissam- mehan painottoman tavun i-loppuisen diftongin jälkikomponentti tavataan edelleen noissa kahdessa muotoryhmäs- sä, vaikka se on kaikista muista vastaa- vista tapauksista kadonnut. Perimmäi- seksi syyksi tähän poikkeavuuteen Rapo- la arveli pyrkimystä funktion kannalta tärkeän vastakohdan säilyttämiseen:
äännelaillinen kehityshän olisi tehnyt mahdottomaksi erottaa toisistaan nomi- nien yksikkö- ja monikkomuodot sa- moin kuin verbien preesens- ja imperfek- timuodot. Äännelakien poikkeuksetto- muutta Rapola ei sentään rohjennut epäillä. Äänteenmuutosten leviämisessä ilmenevät epäsäännöllisyydet hän selitti ns. säilyttävän analogian avulla. Sen mukaan uusi piirre voi lainautua mur- teesta toiseen sillä tavoin, että sitä ei omaksuta kaikkiin muotoryhmiin vaan ainoastaan niihin, joissa sille ei ole funk- tionaalisia esteitä. Jos murteessa esiinty- välle poikkeukselle ei löydy sisäisiä syi- tä, kysymyksessä saattaa hyvinkin olla vierasperäinen ilmiö. Rapolan ajatuksen- juoksu ei ehkä nykyisin vaikuta järin
ihmeelliseltä, mutta aikanaan se herätti varmasti huomiota, sillä se oli ristirii-
dassa itsensä E. N. Setälän näkemysten kanssa (ks. Vir. 1930: 53). Vielä sel- vemmin Rapola irtaantui - niin kuin Terho Itkonen on huomauttanut (FUF 1972: 302) - oppi-isänsä teorioista arvel- lessaan (mts. 9), ettei i-loppuisten dif- tongien painosuhteista riippuvan kehi- tyksen ja ››kielikuntamme ikivanhan as- tevaihtelun perusteiden» välillä ole jyrk- kää periaatteellista eroa. Tässä ei ole nähtävissä jälkeäkään Setälän olettamas- ta vokaalien astevaihtelusta. Mikään varsinainen oppositiomies Rapola ei kui- tenkaan ollut. Esimerkiksi eräässä v.
1921 julkaisemassaan kirjoituksessa (1921: 199) hän tyytyi vain varovasti to- teamaan, että monet Setälän astevaihte- luteorian johdosta ››syntyneet kysymyk- set vielä toistaiseksi ovat lopullisesti rat- kaisematta››.
Rapolan väitöskirja ja sen jatko-osa saivat arvostelijoilta runsain mitoin kii- tosta. Myös Setälän kanta oli erittäin myönteinen. Puutteena hän tosin mainit- si ››kysymykset i-diftongisten vartaloiden ja kantojen suhtautumisesta astevaihte- luun›› (Vir. 1930: 54). Teos oli joka ta- pauksessa hänenkin mielestään paitsi runsassisältöinen myös metodisesti on- nistunut. Rapolan vastaväittäjän Heikki Ojansuun lausunto oli suorastaan ylistä- vä: ››Maisteri Rapolan väitöskirja vastaa erittäin hyvin sitä tarkoitusta, jota var- ten se on julkaistu. Pian ilmestyvän jat- konsa kanssa se on parasta mitä suomen ja sen lähimpien sukukielten alalla on kirjoitettu.›› Aika on hämmästyttävän vähän haalistanut Rapolan väitöskirjan arvoa. Se on murteentutkijalle edelleen- kin varteenotettava lähde, joka yhä puo- lustaa paikkaansa hyvin järjestettynä ai- neskokoelmana ja ajatuksenjuoksultaan selkeänä äänne- ja muotohistoriamme perusteoksena.
Pääpainottomien tavujen i-diftongien tarkastelu sai Rapolan syventymään laa- jemmaltikin murteidemme jälkitavujen vokaalistoon. Väitöskirjan jälkeen ilmes- tyivät peräkkäisinä vuosina tutkielmat
››Pääpainottomain tavujen a-, ä-loppui- set vokaaliyhtymät suomen murteissa››
(1922), ››Pääpainottomiin tavuihin kehit- tyneiden pitkien vokaalien käsittely suomen itämurteissa›› (1923) ja ››Suo- menkielen us-, üs-loppuiset ominaisuu- dennimet›› (1924). Kaikki kolme olivat aikanaan varsin merkittäviä saavutuksia.
Ne perustuivat Rapolalle tyypilliseen ta- paan runsaaseen, huolellisesti ja taita-
vasti analysoituun materiaaliin, jossa olivat murteiden lisäksi edusteilla myös vanha kirjasuomi ja kansanrunojen kieli.
Jälkitavujen vokaaliston epäyhtenäisyy- den perimmäiseksi syyksi Rapola arveli painosuhteiden paradigmaattista vaihte- lua. Myöhempi kehitys olisi sitten raken- tunut erilaisten analogisten yleistysten ja kontaminaatioiden varaan. Ajattelutapa vaikuttaa suorastaan modernilta. Siksi ei ole ihme, että Rapolan kehittelemiä seli- tysperusteita on pyritty jatkuvasti hyö- dyntämään.
Kaikki edellä mainitsemani tutkimuk- set ovat luonteeltaan äännehistoriallisia.
Rapola pitikin äännehistoriaa dialekto- logian tärkeimpänä lohkona. Tämä käy selvästi ilmi paitsi hänen tuotannostaan myös Valvojassa 1921 julkaistusta kirjoi- tuksesta ››Suomen murteiden tutkimus››.
Siinä hän sanoo äännehistoriaan keskit- tymisen olevan luonnollista jo sen vuok- si, että murteiden erilaiset äännesuhteet ovat niiden parhaita tuntomerkkejä; sen sijaan ››muoto-opilliset, sanastolliset ja lauseopilliset ominaisuudet merkitsevät vähemmän, ne kun yleensä paljo hel- pommin siirtyvät murteesta toiseen silti suurestikaan lähentämättä syntyperänsä perustuksella erillään pidettäviä murteita toisiinsa››. Puhtaasti morfologiset tee- matkin, kuten Setälän moduksia ja tem- puksia käsittelevä väitöskirja, olivat hä- nen mielestään perimmältään äännehis- toriallisia. Toisaalta hän taas totesi, että äännehistoriallisessa tutkimuksessa jou- dutaan usein tarkastelemaan taivutus- ja johto-opin kysymyksiä. Murteiden sa- naston selvittelyyn Rapola suhtautui hy- vin myönteisesti ja kaavaili sille lukuisia erityyppisiä tehtäviä. Samalla hän täh- densi painokkaasti sitä, että sanaston- tutkimus tarvitsee menestyäkseen kun-
nolliset aineskokoelmat. Niitä taas ei olisi mahdollista saada ilman hyvin suunniteltua, systemaattista kenttäkeruu- ta. Siihen olisikin hänen mielestään pi- tänyt kiireimmiten valjastaa niin tutkijat ja opettajat kuin opiskelijatkin. Sanasto- töiden lisäksi opiskelijat voisivat ryhtyä laatimaan äänneopillisia kuvauksia eri pitäjien murteista. Huomaamme, että näin varhain itivät Rapolan mielessä ne ajatukset, jotka hän vasta vuosia myö- hemmin saattoi Helsingin yliopiston professorina ja Sanakirjasäätiön johtaja- na toteuttaa.
Dialektologisia perusnäkemyksiään Rapola selvitteli myös virkaanastujaisesi- telmässään ››Suomen murteiden keski- näisistä suhteista››, joka julkaistiin v.
1925 Turun Suomalaisen Yliopiston Vuosikirjassa. Aiheenvalinta jo kertoo, kuinka suuren arvon vastanimitetty suomen ja sen sukukielten professori an- toi murteentutkimukselle. Hän ei suin- kaan tyytynyt esittämään vain murtei- demme välisiä konkreetteja eroja ja yh- täläisyyksiä, vaan hän pyrki syvällisesti pohtimaan murteiden olemusta, kirjakie- len ja murteiden suhdetta sekä kulttuu- rinmuutosten vaikutusta kielen kehityk- seen. Hänen tuolloiset ajatuksensa olivat jo läheistä sukua nykyaikaiselle sosio- lingvistiikalle: hän mm. operoi sellaisilla käsitteillä kuin yksilömurre, yhteisömur- re, paikallismurre, yhteiskuntaluokan murre, erikoiskieli, yleiskieli jne. Mur- teiden muotoutumista ja murrerajaky- symyksiä tarkastellessaan hän tähdensi erityisesti maantieteellisten ja asutushis- toriallisten seikkojen merkitystä. Rapo- lan käsitys niistä syistä, joiden vuoksi murteemme jakaantuvat kahtia itä- ja länsiryhmään, on tietysti nyt vanhentu- nut, mutta hänen ajatusrakennelmansa on sinänsä johdonmukainen ja hyvin pe- rusteltu. Esitelmänsä pääkysymyksestä, suomen murteiden keskinäisistä suhteis- ta, hänellä oli jo tuolloin aivan oikea kuva. Hän korosti mm. sitä, että länsi- murteemme ovat alun perin olleet toisil- leen vieraampia kuin itämurteemme.
Kehityksen suunnasta Rapolalla oli sel-
keä ja varma näkemys: paikallismurtei- den merkitys tulee vähenemään, ja tär- keimmäksi ››murteeksi›› nousee kirjakie- leen nojautuva sivistynyt puhekieli. Täl- tä osin hänen visionsa ei kai ole kirjai- mellisesti toteutunut. Erikseen on vielä syytä panna Rapolan virkaanastujaisesi- telmästä merkille se, että se sisältää viit- tauksia ulkomaiseen dialektologiseen kirjallisuuteen. Kiinnostavin näyttää hä- nestä olleen Karl Ettmayerin teos ››Uber das Wesen der Dialektbildung››.
Mainitsin edellä, että Rapola kantoi suurta huolta sanastontutkimuksen tule- vaisuudesta. Jälleen hän todella tiesi, mistä puhui, sillä hän oli vuosina 1920-1923 johtanut Suomen kielen sa- nakirjaosakeyhtiön organisoimaa keruu- työtä. Lisäksi hän oli jo alusta pitäen mukana vuonna 1924 perustetun Sana- kirjasäätiön toiminnassa. Juuri hänen ti- liinsä voidaan tiettävästi suurelta osin viedä sekä keruupiirien suunnittelu että niiden paikkakuntien valinta, joista sit- ten aikanaan pyrittiin saamaan täydelli- set pitäjänsanastot. Aineiston puutteelli- suudesta huolimatta Rapola rohkeni myös itse kokeilla sanastomaantieteelli- sen tutkimuksen onnistumismahdolli- suuksia. Hän nimittäin kirjoitti vuonna 1924 Virittäjään artikkelin ››Heinäsuo- van suomalaisten nimitysten leviämis- suhteista››. Se antaa kyllä hyvänlaisen yleiskuvan eri nimitysten esiintymisalueis- ta, mutta sen yksityiskohdissa on pal- jonkin tarkistamisen ja täsmentämisen varaa. Rapolan tekemä työ koitui kui- tenkin monella tapaa hyödyksi: nyt oli pantu alulle muualla jo laajalle levinnyt sanastomaantieteellinen tutkimus, selvi- tetty sen vaatima materiaalipohja, saatu näyte uuden menetelmän käytöstä ja tar- jottu tuleville kerääjille joukko käytän- nön ohjeita. Jo muutamia vuosikymme- niä myöhemmin tämä tutkimussuunta ylsi meillä erinomaisiin tuloksiin Rapo- lan oppilaiden R. E. Nirvin ja Veikko Ruoppilan ansiosta.
Rapolan tuotannon painopiste siirtyi 1920-luvun puolivälin jälkeen eli Tur- kuun-muuton aikoihin murteista van-
haan kirjasuomeen. Nyt valmistuivat sel- laiset laajat työt kuin ››Äännehistoria1li- nen tutkimus Abraham Kollaniuksen kielestä» (1925), ››Vanhan kirjasuomen toimi johdannaisineen›› (1928) ja ››Suo- men kirjakielen historia pääpiirteittäin»
(1 1933) sekä joukko kirjasuomen äänne- ja oikeinkirjoitusoppia ja sanastoa kos- kevia artikkeleita. Merkille pantavaa on, että näissä tutkimuksissakin näkökulma on usein äännehistoriallinen. Kokonaan Rapola ei dialektologisista teemoista- kaan luopunut. Esimerkiksi vuosina 1925 ja 1927 hän julkaisi Virittäjässä kaksi kiintoisaa artikkelia, joissa käsitel-
tiin murteidemme äänneoppia ja joille kummallekin oli annettu otsikko ››Kap- pale suomen kielen vokaalien historiaa››.
Edellisessä tarkasteltiin pääpainollisen tavun uo, üöja ie -diftongien kehittymis- tä pitkiksi vokaaleiksi vokaalinetisessä asemassa (esim. ruoka : rı§(v)an, sıf(v)ä, vi(j)ä jne.). Rapolan kanta näihin aste- vaihtelutapauksiksi kuviteltuihin ilmiöi- hin oli jälleen tosioloinen ja tervejärki- nen: kysymys on yksinkertaisesti vain ääntämistä helpottavasta muutoksesta, joka on voinut alkaa heti vokaalienväli- sen spirantin kadottua ja hankalan trif- tongin synnyttyä. Artikkeliparin jäl- kimmäisellä kirjoituksella oli selventävä alaotsikko ››Sisäheittotapauksia lou- naismurteiden ulkopuole1la››. Niistä Ra- pola oli koonnut runsaan esimerkistön, jonka hän myös onnistui piirteen spora- disesta luonteesta huolimatta havainnol- lisesti ryhmittelemään. Suoraviivaista se- litystä kehityksen epäyhtenäisyydelle hän ei sen sijaan yrittänytkään antaa vaan tyytyi seuraavanlaiseen toteamukseen:
››Kysymykseen, miksi samassa murteessa samassa äänneympäristössä toisessa sa- neessa on tapahtunut sisäheitto, toisessa ei, tai vieläpä samastakin saneesta esiin- tyy rinnan sisäheittoinen ja sisäheitoton muoto, ei voi muuta vastata, kuin että kussakin tapauksessa ovat olleet vaikut- tamassa juuri ne, milloinkaan mittaa- mattomat paino- ja kvantiteetti- ja nii- hin ym. seikkoihin perustuvat sonori- teettisuhteet, jotka ovat johtaneet vokaa-
lin säilymiseen tai katoamiseen.›› Voi- simme tietysti sanoa, että selitysyritys on tällä kertaa jäänyt puolitiehen tai että tutkija on liian vaikean kysymyksen edessä laskenut aseensa. Lopputulos on nyt kuitenkin toisarvoinen seikka. Olen- naista on nähdäkseni se, että Rapola on nuorgrammaattisen suunnan valtakau- della uskaltautunut käymään käsiksi il- miöön, joka ei tottele minkäänlaisia äännelakeja.
Vaikka Rapola useassa eri yhteydessä tähdensi laaja-alaisten ilmiökokonai- suuksien tutkimuksen tärkeyttä ja katsoi vain johonkin tai joihinkin paikallismur- teisiin rajoittuvat selvitykset varmojen päätelmien tekoon riittämättömäksi, hän piti dialektologin luonnollisena lähtö- kohtana perehtymistä omaan kotiseu- tuun ja sen puheenparteen. Sydänhämä- läinen Sääksmäki oli se perusta, jolta Rapola itse ponnistautui tutkijanural- leen, ja vanhakantainen Sääksmäen murre se kielimuoto, joka läpi koko elämän lämmitti hänen mieltään. Kiin- tymys kotipitäjään ja omaan maakun- taan ilmenee jo hänen ensimmäisistä kir- jallisista töistään. Hän mm. kertoili erään sanomalehden lukijoille Sääks- mäen historiasta, laati Virittäjään pikku artikkeleita hämäläisistä murrepiirteistä ja Sääksmäen paikannimistä sekä toimit- ti yhdessä Toivo Kaukorannan kanssa Suomen Kansan Vanhojen runojen IX osan eli Hämeen runot. Rapolan tiede- tään jo varhain ruvenneen merkitsemään muistiin kotiseutunsa murretta. Vaikka hänestä ei - eräänlaisen luonteen ar- kuuden ja hienotunteisuuden vuoksi - tullut varsinaista kenttämiestä, hän en- nätti vuosien mittaan liikkua murteenke- ruumatkoillaan eri puolilla laajaa Hä- meenmaata ja tallettaa runsain mitoin korvaamatonta kielenainesta. Retkien taustalla väikkyi suuri haave: hämäläis- pohjaisten murteiden kokonaiskuvaus.
Suunnitelma ei ikävä kyllä koskaan to- teutunut; siitä oli muiden töiden ja ajan puutteen vuoksi vähitellen pakko luo- pua. Ponnistelut eivät silti menneet huk- kaan, sillä Rapolan hämäläismurteita
tavalla tai toisella koskevista tutkielmis- ta kasvoi lopulta pitkä ja painavasisäl- töinen artikkelisarja: Vuonna 1928 il- mestyi kirjoitus ››Hämäläinen [alueensa ulkopuolella» (Hämeenmaa 1), 1932
››Huomioita Hollolan seudun `aukene- vista' diftongeista›› (Vir.), 1933 hämä- läismurteiden syntyä ja kehitystä käsitte- levä yleiskatsaus ››Hämäläismurteista››
(Vir.) sekä saksankielinen ››Uber gewisse lautgesetzliche ››Ausnahmen›› in den westfinnischen Dialekten›› (SUSA 67), 1939 ››Pieni lisä vitoa sanan äänne- ja merkityshistoriaan›› (Vir.), 1954 ››Hämä- läismurteiden aloo-tyypistä ja sen suh- teesta ns. ue-kollektiivijohdannaisiin››
(Vir.) sekä vihdoin 1957 laaja ja ansio- kas tutkimus ››Murteiden ja asutuksen suhteet vanhoilla hämäläisalueilla››
(Hämeen historia 1111). Luetteloa voisi vielä jatkaakin. Tässä yhteydessä kan- nattaa sitä paitsi muistaa, että Rapolan ajatukset ovat innoittaneet monia nuo- rempia tutkijoita täydentämään hänen työtään. Heistä on tietenkin ennen mui- ta mainittava kaakkoishämäläisten mur- teiden spesialisti Eeva Lindén ja yläsata- kuntalaisiin murteisiin syventynyt Pertti Virtaranta, joka on perinpohjaisesti sel- vitellyt myös hämäläisen 1:n kohtaloita.
Hämäläismurteiden tutkimuksen kannal- ta ei ole merkityksetöntä sekään, että Rapola on kirjoittanut asiantuntevan ar- vostelun sekä Lindénin että Virtarannan väitöskirjasta.
Pääosa Rapolan hämäläistutkimuksis- ta ilmestyi vuoden 1930 jälkeen eli hä- nen muutettuaan takaisin Helsinkiin. Se oli merkki siitä, että Rapola oli uudel- leen päässyt kansankielen arkistojen ää- relle ja dialektologian pariin. Turun- kaudellaan hän oli kuitenkin uppoutu- nut niin syvälle kirjasuomen historiaan, että se jäi pysyvästi hänen keskeiseksi harrastusalakseen. Ehkä se myös oli - niin kuin Pertti Virtaranta on arvellut (Vir. 1973: 150) - hänen tutkijanluon- teelleen kaikkein läheisin aihepiiri. Silti hänessä säilyi aina eräänlainen dialekto- login perusnäkemys: kirjakielemme poh- jautuu murteisiin, ja siksi kirjakielen il-
miöistä on mikäli suinkin mahdollista selvitettävä niiden kansankielinen tausta.
Näin kirjasuomen ja murteiden tutkimus kietoutuivat erottamattomasti ja mo- lempia hedelmöittävästi toisiinsa. Siitä ovat parhaita todisteita Rapolan lukui- sat yksityisten sanojen merkityksenkehi- tystä käsittelevät tutkielmat. Niistä lie- nevät tutuimpia ››Suomen sanat erä ja erämaa» (1936), ››Orpana›› (1936),
››Suomen kielen jalo sanan merkityshis- toriaa›› (1938), ››Piirteitä mainio sanan kehityksestä» (1944), ››Vanhaa ja uutta sivistys ja valistus sanoista» (1946) ja
››Kuinka vanha kirjasuomi valaisee sisu sanan merkityskuvaa (1947; alkuaan saksaksi ››Weitere Beiträge aus der älte- ren finnischen Schriftsprache zum Be- deutungsbild des Wortes sisu» 1946). Ne ovat kaikki yhä nautinnollista luettavaa, tyyliniekan taidokasta työtä.
Puhtaasti äännehistorialliset teemat- kaan eivät jättäneet Rapolaa rauhaan, vaikka hän pyrki jo keskittymään mui- hin aihepiireihin. Myös hämäläismurtei- den ulkopuolelta nousi aina silloin täl- löin esille ajankohtaisia tai muuten kiin- nostavia kysymyksiä, jotka pakottivat hiljalleen ikääntyvän dialektologin tart- tumaan kynään. Vuonna 1939 ilmestyi
››Äännehistoriallinen esimerkkikokoelma Jyykeän murteesta››. Se oli Rapolan ke- sällä 1935 Länsi-Ruijan suomalaisten pariin tekemän kenttätyömatkan satoa, ja näin sai jälleen yksi aikaisemmin tun- tematon murre asiantuntevan kuvauk- sen. Lyhyt mutta periaatteelliselta kan- nalta kiintoisa on vuonna 1945 valmis- tunut kirjoitus ››Vaaksan pituus››, jossa todisteena myöhäiskantasuomalaisen
*piöus : *pituåen : *piåutla -paradigman puolesta käytetään menestyksellisesti lä- hisukukielten aineksia. Aikoinaan herät- ti melkoista huomiota Rapolan Kotikie- len Seurassa pitämä esitelmä ››Erään si- jaispidennyksenä pidetyn äänneilmiön tarkastelua››, joka sitten julkaistiin vuo- den 1955 Virittäjässä. Siinä käsitellään Rapolalle kai melko etäisiksi jääneiden kaakkoismurteiden vokaalihistorian mo- nimutkaista ongelmakimppua, taivutus-
tyyppiä mäki : main ~ meän ~ mai-Yen ~ meäjen, joki : jön ~ juon ~ jö‹en ~ juo- jen jne. Vaikka Rapolan kehittelemä ratkaisu rakentuu olennaisilta osin kon- taminaation varaan, se on edelleenkin vakuuttavan tuntuinen selitysmahdolli- suus. Samaa voidaan yleensäkin sanoa Rapolan esittämistä ajatuksista: niiden joukosta on vaikea osoittaa harkitsemat- tomia tai puutteellisesti dokumentoituja kannanottoja.
Pitkäaikaisen opettajan- ja tutkijan- työnsä ansiosta Rapolalla oli erinomai- set edellytykset alansa yleisesitysten ja oppikirjojen laatijaksi. Näitä taitojaan hän ei myöskään jättänyt käyttämättä.
Edellä on jo ollut puheena vuonna 1933 valmistunut ››Suomen kirjakielen histo- ria pääpiirteittäin l››. Se sai kaksitoista vuotta myöhemmin (1945) seuraajakseen suppean ››Vanha kirjasuomi›› -nimisen oppikirjaversion, joka ilmeisesti perustui yliopistossa pidettyyn luentosarjaan.
Luentojen pohjalta syntyi myös mainio
››Johdatus suomen murteisiin›› (1947).
Sen kolmesta painoksesta (2. 1962, 3.
1967) ennätti ainakin 25-30 vuosikurs- sia ammentaa kansan puhekieltä koske- vat alkeistietonsa. Kyseessä onkin harvi- naisen tiivis ja runsassisältöinen opaskir- janen. Se tutustuttaa lukijansa ensin murteiden olemukseen ja asemaan, luo sitten katsauksen alan tutkimushisto- riaan, esittelee murteidemme pääjaotte- lun ja sen perusteet sekä kuvailee esi- merkkien avulla kunkin murreryhmän ominaislaatua. Luokittelu nojaa kyllä ensisijaisesti äänneopillisiin eroihin, mut- ta huomiota on kiinnitetty myös morfo- logisiin piirteisiin ja sanastoon. Näiltä osin teos on varmaan antanut virikkeitä myöhemmälle tutkimukselle. - Rapolan tuotantoon perehtynyt huomaa helposti, että ››Johdatus suomen murteisiin›› on eräänlainen kompilaatio tekijän vuosi- kymmenien kuluessa julkaisemista tut- kimuksista. Sellainen kai hyvän yliopis- totasoisen oppikirjan tulee ollakin.
Joskus näyttää tieteenharjoituksen mutkaisella tiellä käyvän niinkin, että tutkija yltää parhaimpaan suoritukseen-
sa ulkopuolisten voimien pakottamana.
Olen kuullut kerrottavan, että Lauri Hakulinen saatiin taivutetuksí erinomai- sesti onnistuneen ››Suomen kielen ra- kenne ja kehitys» -kirjan laatijaksi vain lievää henkistä väkivaltaa käyttäen. Jo- tain samanlaista sisältyy myös Martti Rapolan suurteoksen ››Suomen kielen äännehistorian luennot›› syntyhistoriaan.
Se lienee useimmille lukijoille tuttu, mutta se kannattanee erikoisuutensa vuoksi palauttaa mieliin vielä tässä tilai- suudessa. Rapola nimitettiin suomen kie- len dosentiksi Helsingin yliopistoon vuonna 1921, ja jo kolme vuotta myö- hemmin hänestä tuli Turun yliopiston suomen ja sen sukukielten professori.
Nuori dosentti sai heti tehtäväkseen opettaa suomen kielen historiallista ään- neoppia, ja samaa, tuolloin keskeisenä pidettyä aihepiiriä joutui luennoissaan käsittelemään myös vastanimitetty pro- fessori. Näinä 1920-luvun alkupuolen raskaina vuosina, jolloin Rapolan oli mm. kolmen lukukauden ajan matkus- tettava joka viikko Helsingin ja Turun väliä, hahmottuivat luentosarjan runko ja ydinkohdat.
Rapola jatkoi työtään Turussa vuosi- kymmenen vaihteeseen saakka, minkä jälkeen hän siirtyi suomen kielen profes- soriksi Helsingin yliopistoon. Vuosien mittaan äännehistorian luennot täyden- tyivät ja tarkentuivat, mutta ne näyttivät jäävän - niin kuin luentokonseptit yleensä - viimeistelemättöminä tekijän- sä haltuun. Näin ei kuitenkaan tällä ker- taa päässyt käymään. Rapolan oppilas Pertti Virtaranta oli huolellisesti mer- kinnyt muistiin ja kirjoittanut koneella puhtaaksi opettajansa vuosina 1936- 1938 pitämät suomen kielen äännehisto- rian luennot sekä - mikä uskomatto- minta - ottanut ne mukaansa jatkoso- dan aikaiseen joukko-osastoonsa. Itä- Karjalan Maaselän kannaksella tammi- kuussa 1944 vieraillut professori Rapola koki omien sanojensa mukaan ››melkoi- sen yllätyksen››, kun Vänrikki Virtaranta kaivoi repustaan hänen luentosarjansa yhtenäisen version, jommoista hän ei it-
se ollut kirjoittanut eikä edes aikonut kirjoittaa. Opettaja ja oppilas sopivat nyt muistiinpanojen monistamisesta, mi- kä sitten toteutuikín jo seuraavana vuonna. Lopputuloksena oli 230-sivui- nen, A 4 -kokoon sidottu, kömpelön näköinen, himmeätekstinen kirjanrumi- lus ››Suomen kielen äännehistorian luen- tojen pääkohdat››. Se täytti hyvin tehtä- vänsä yliopistotasoisena oppikirjana seu- raavat 20 vuotta.
Äännehistorian kolmas vaihe sai al- kunsa keväällä 1965, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura halusi julkaista loppuunmyydystä luentomonisteesta uu- den painoksen. Tähän Rapola ei kuiten- kaan suostunut, vaikka tunsi joutuneen- sa ››seinää vasten››. Jonkin aikaa harkit- tuaan hän päätti vielä 74-vuotiaana pa- lata nuoruudenrakkautensa pariin ja kir- joittaa koko luentosarjan uudelleen. Se hänelle toki sallittiin, ja jo vajaan yh- deksän kuukauden kuluttua oli paino- valmiina työn kolmas, nyt vihdoin lopul- linen versio. Se ilmestyi tekijänsä 75- vuotispäiväksi liki 500-sivuisena suoma- laisen äännehistorian ja dialektologian yhden aikakauden monumenttina. Mie- luisa pakkotyö oli päättynyt.
Rapola olisi tuskin ryhtynyt äännehis- torian luentojen uudistamistyöhön, ellei hän olisi ollut varma tehtävän tärkey- destä. Kirjan esipuheessa hän ilmaisi pe- riaatteellisen kantansa näin: ››Mitä ään- nehistorian asemasta kielentutkimukses- sa nykyisin ajateltaneenkaan, se oli sil- loin (= 1920-luvulla) vallinneen käsityk- sen ja on edelleenkin henkilökohtaisen vakaumukseni mukaan kielitieteen kan- nattava runko, josta on noustava yhä useammalle taholle levittäytyvään oksis- toon. llman äännehistoriaa ei etymolo- giaa, ilman etymologiaa ei semantiikkaa, ilman semantiikkaa ei ovea kielen elä- män kokonaishahmotukseen.›› Näistä sanoista voi nähdäkseni lukea vastauk- sen siihen kysymykseen, kuinka Rapola kykeni vielä ikämiehenä suoriutumaan jättimäisestä urakastaan. ››Suomen kie- len äännehistorian luennot›› ei nimittäin ole vain vanhan monisteen korjailtu lai-
tos, vaan se on kaikin puolin itsenäinen ja esitöistä riippumaton teos. Aiheellises- ti sitä onkin nimitetty Rapolan äänne- historiallisen tietämyksen synteesiksi.
Siinä tekijä on joutunut ottamaan kan- taa lähes kaikkiin suomen murteiden ja suurelta osin myös kirjasuomen histo- riallisen äänne- ja muoto-opin keskeisiin ongelmiin.
Äännehistorian luennot on todellakin kirjoitettu luentomaiseen asuun, ja siinä sen poikkeuksellinen viehätys piileekin.
Se ei ole loppuun saakka hiotun tuntui- nen, vaan siinä on huolellisesti harkittu- jen ja dokumentoitujen päätelmien ohes- sa myös keskeneräisiksi jääneitä ajatus- rakennelmia ja suoranaisia hypoteeseja.
Tämä on epäilemättä ollut tietoinen rat- kaisu, sillä juuri tällaisena kirja parhai- ten inspiroi lukijaa ja houkuttelee häntä jatkuvaan pohdiskeluun. Tekijä näyttää myös itse kaiken aikaa puntaroivan eri vaihtoehtojen paremmuutta. Tähän pa- kotti jo se, että hän oli pitkän uransa aikana ennättänyt esittää käsityksensä mitä moninaisimmista kysymyksistä.
Varhaisemmat mielipiteet täytyi nyt ar- vioida uudelleen ja tarpeen tullen korja- ta. Huomiotta ei voinut jättää myöskään sitä äännehistoriallista kirjallisuutta, mi- kä oli ilmestynyt 1930-luvun jälkeen.
Päätelmänsä Rapola teki joka tapauk- sessa oman harkintansa mukaan ja ni- menomaisesti tarjolla olleen materiaalin pohjalta. Jos aineisto ei antanut mahdol- lisuutta lopulliseen ratkaisuun, hän jätti asian avoimeksi tai toi keskustelun vi- rikkeeksi julki oman puutteelliseksi luonnehtimansa selitysyrityksen.
Jos Rapolan äännehistoriaa tarkaste- lee jonkin toisen kielitieteellisen oppi- suunnan näkökulmasta, se saattaa hy- vinkin tuntua vanhanaikaiselta. Tuo vaikutelma johtunee kuitenkin ensisijai- sesti siitä, että teos nojaa pitkäikäiseen tutkimustraditioon ja seuraa sen yleisesti tunnettuja päälinjoja. Toinen syy on il- meisesti se, että kirjan tekijä on silmin nähden karsastanut vieraslähtöisiä ter- mejä, epäselviä käsitteitä ja kaikkinaista kielellistä hämäryyttä. Rapolan tyyli-
ihanteen mukaisesti tieteellisen tekstin tulee olla ennen muuta selkeää ja yksi- ymmärteistä suomen kieltä. Tästä vaa- timuksesta hän ei missään yhteydessä tinkinyt. Tuoreita ajatuksia Rapola oli sen sijaan vielä ikämiehenäkin valmis ot- tamaan vastaan ja itse kehittelemäänkin, mikäli ne hänen mielestään olivat avuksi kielihistorian todellisten ongelmien sel- vittelyssä. Uudistajaksi hän joutui jo luentojensa dispositiota kaavaillessaan.
Vanha äänne äänteeltä etenevä esitysta- pa nimittäin pirstoi monet kiinteästi yh- teen kuuluvat ilmiöt useaan eri kohtaan.
Rapolan tekemät parannukset poistivat suurelta osin nämä haitat ja mahdollisti- vat erityisesti morfologisten piirteiden yhtenäisen käsittelyn. Monisteen ja kir- jan väliset erot ovat jopa hämmästyttä- vän suuret: muutoksia ja lisäyksiä on niin paljon, että edellinen vaikuttaa jäl- kimmäisen rinnalla pelkältä luonnoksel- ta. Lähdeviitteitä vailla olevasta teokses- ta on vaikea päätellä, missä määrin teki- jä on tutustunut alan teoreettiseen kirjal- lisuuteen. Lukija paneejoka tapauksessa merkille, että kirjan monet selitykset viittaavat funktionaalisesti asennoitu- neen strukturalistin ajattelutapaan. Uu- denaikaisen fonologian vaikutus on il- meinen, joskaan ei ehkä riittävä. Rapo- lan taidosta hyödyntää murremaantie- teen menetelmiä on jo aikaisemmin ollut puhetta. Tutkijana Rapola oli ennen muuta vankka empiirikko, joka johti päätelmänsä suoraan aineistosta. Ajatus materiaalin pakottamisesta joihinkin teo- reettisiin kaavoihin oli hänelle täysin vieras.
Rapolan äännehistorialla on alan kir- jallisuudessa pysyvä sija. Se riittäisi hy- vin yhden miehen elämäntyöksi. Itse asiassa sen tekeminen veikin aikaa puoli vuosisataa. Silti se on vaatinut kirjoitta- jaltaan hämmästyttävää uutteruutta ja terävää ajattelukykyä. Näköpiirissämme ei ole sellaista vaihetta, jolloin äännehis- torioitsija voisi vaikenemalla sivuuttaa Martti Rapolan suurtyön.
Rapolan parhaista vuosista alkoi suomalaisen dialektologian pitkä nousu-
kausi. Mahdotonta on tietenkin sanoa, kuinka suuri siinä on ollut hänen henki- lökohtainen osuutensa. Arvioinnissa tu- lisi sitä paitsi ottaa opetus- ja tutkimus- työn lisäksi huomioon myös se, mitä hän sai aikaan muussa julkisessa toi- minnassaan. Edellä olen jo maininnut hänen ansionsa l920-luvulla järjestetyssä kansankielen sanaston keruussa. Erityi- sen merkityksellinen oli se työ, jonka hän teki professuurinsa ohessa Sanakir- jasäätiön johtajana vuosina 1931-1945.
Tämän jälkeen hän toimi vielä vuoteen 1966 saakka Sanakirjasäätiön hallituk- sen puheenjohtajana. Ymmärtääkseni Rapolan asiantuntemus ja arvovalta oli- vat näinä vaikeina ajanjaksoina alamme keskeiselle instituutille ja varsinkin sen keruu- ja sanakirjahankkeille korvaama- ton tuki.
Professorina Rapola nautti oppilai- densa varauksetonta arvostusta ja kun- nioitusta. Ei ole epäilystäkään siitä, että juuri hänen murteiden ja äännehistorian luentonsa sytyttivät monissa tulevissa maistereissa pysyvän harrastuksen dia- lektologiaan. Miten se todella tapahtui ja mitä keinoja opettaja siinä käytti, on ainakin minulle jäänyt arvoitukseksi.
Ulkonaisesti Rapolan esiintyminen oli vaatimatonta, mutta se herätti kuulijois- sa mitä suurinta luottamusta. Kaikille tuli pian selväksi se, että luennoitsija hallitsi täydellisesti aiheensa, oli siihen omien tutkimustensa kautta perinpohjai- sesti syventynyt ja jaksoi yhä nähdä sii- nä ratkaisemattomia ongelmia. Hän pu- hui tasaisella, vakuuttavalla äänellä ja käytti pitkiä, huolellisesti muotoiltuja virkkeitä, vaikka hänellä näytti olleen mukanaan vain jonkinlainen luentorun- ko. Syntyi ilmapiiri, jossa opiskelija tun- si päässeensä pyyteettömän tieteen äärel- le. Nostalgisiin nuoruudenmuistoihini ei ole kuitenkaan jäänyt sellaista kuvaa. et- tä kaikki suomen kielen laudatur-arvo- sanaa tavoittelevat olisivat joka kerran kilvan kiiruhtaneet Rapolan verkkaisesti eteneville äännehistorian luennoille. Mie- lessäni on päinvastoin säilynyt muuan helmikuinen pakkaspäivä, jolloin luento-
salissa Xll oli läsnä vain kourallinen kuulijoita. Professori silmäili hieman alakuloisen näköisenä tyhjiä penkkirive- jä, kaivoi esiin muistikirjansa, selasi sitä hetken ja totesi: ››Tälle luennolle on il- moittautunut 129 henkeä» En tiedä, oliko tuo lausahdus edes moitteeksi tar- koitettu, mutta seuraavalla kerralla vä- keä oli jo salin täydeltä. Luennoitsija oli ilmeisesti manipuloinut meidät usko- maan, että suomen murteiden äännehis- torian tutkiminen on vakava ja velvoit- tava tehtävä, jonka hyväksi kannattaa jotain myös uhrata. Siihen luuloon olen
itse jäänyt näihin päiviin asti.
Martti Rapola oli aikanaan suomen kielen tutkimuksen grand old man ja samalla myös tieteenalansa vaikutusval- taisin persoona. Hänen edustamaansa tutkimussuuntaan eniten vaikuttaneiksi tekijöiksi on eräässä 1970-luvun puolivä- lissä - siis pian Rapolan kuoleman jäl- keen - ilmestyneessä kirjoituksessa (Fred Karlsson, Vir. 1975: 179-193) nimetty konkreettisuus. historismi ja kansallishenkisyys. Suoralta kädeltä voi sanoa, että luonnehdinta ei sinänsä ole ristiriidassa Rapolan esittämien ajatusten kanssa.
Tutkimuksen ensisijainen kohde oli Rapolan mielestä konkreetti kielenaines, ja siksi sen laajamittaista tallentamista oli pidettävä välttämättömänä tehtävä- nä. Hänen tuotannostaan ei sen sijaan voi tehdä sellaista päätelmää, että hän olisi tyytynyt tarkastelemaan yksityis- seikkoja yleispiirteiden kustannuksella:
hän jos kuka pyrki luomaan myös laajo- ja synteesejä. Uusimpien teoreettisten tutkimussuuntien vaikutus hänen ajatte- luunsa jäi kieltämättä niukanlaiseksi, mutta tuskin niillä olisi ollut hänen kal- taiselleen äännehistorioitsijalle kovin paljon annettavaa. Kysyä myös sopii, missä välissä hän olisi ennättänyt niitä hyödyntää. Hän hoiti vuosikymmeniä äärimmäisen raskasta professorinvirkaa, jossa oli lukukausittain huolehdittava sadoista kuulusteluista ja tarkastettava useita kymmeniä eriasteisia opinnäyttei- tä. Väitöskirjan tekijöille hän joka ta-
pauksessa tähdensi, kuinka tärkeää on
myös ulkomaisen kielitieteellisen kirjalli- suuden seuraaminen.
Kielen tarkastelu historiallisesta nä- kökulmasta oli Rapolalle itsestään selvä lähtökohta, niin kuin esitykseni alussa mainitsemani sitaatti vakuuttavasti osoitti. Yksipuolisuus oli samalla hänen voimansa: sen ansiosta hän kykeni tun- keutumaan syvälle kielihistorian ongel- miin. Se ei kuitenkaan estänyt häntä an- tamasta oppilaidensa selvitettäväksi des- kriptiivejä teemoja eikä myöskään aika ajoin itse niihin tarttumasta. Kielenhuol- lon harrastus suorastaan pakotti hänet siihen.
Kansallishenkisyys oli Rapolan aate- maailman ja niin myös tieteellisen toi- minnan perusta. Virkaanastujaisesitel- mässään (1924) hän jopa huudahti: ››Ja mikä aate olisi kansakunnalle kalliimpi kuin kansakunnan elinaate, kansallisuus- aate!›› Noin pateettinen ilmaus kuului tietenkin omaan aikaansa, mutta kyllä Martti Rapola oli elämänsä kaikissa vaiheissa todellinen patriootti. Suomen kielen tutkiminen, vaaliminen ja opet- taminen olivat hänelle kutsumustyötä, isänmaan palvelemista. Rapolan maltilli- sessa, humanistiseen elämänkatsomuk- seen nojanneessa kansallishenkisyydessä on vaikea nähdä mitään kielteistä. Mie- leni tekee päinvastoin toivoa, että siitä olisi jäänyt jotakin perinnöksi myös alamme nykyiselle tutkija- ja opettaja- polvelle.
HEIKKI LliSKlNliN
Martti Rapola, kielen viljelijä'
››Syvältä sukupolvien maaperästä››. Näin otsikoi Martti Rapola vuonna 1952 es- seensä, joka huipentui uudenuutukaisen Nykysuomen sanakirjan esittelyyn. Ei ol- lut sattumaa, että kun sanakirjan 1 osa
näennäisesti kokonaisen yhden sukupol- ven työnä oli ilmestynyt, Rapola valitsi katsaukseensa juuri tämän monipolvisen näkökulman. Aatteiden synty, kehitys ja niiden vähittäinen kypsyminen toteutuk- seensa oli hänen mieliaiheitaan, ja siihen liittyi läheisesti toinen, se mitä hän sanoi henkisen työn pitkäjännitteisyydeksi.
Rapola oli muuten tarkka sanojen mer- kityssävyistä ja niiden sisällön täyteläi- syydestä; tiettävästi hänelle ei ollut mie- leen viisikymmenluvun ››pitkäjäntei- syys››, josta eräät sukupolvea vanhem- man ››pitkäjännitteisyyden›› yläsävelet tuntuivat karsiutuneen pois. Jos työn kaari jännittyy pitkälle, siinä on sekä jännitystä että jännitettä; mitä onkaan karun esineellinen kantasana jänne sen rinnalla?
Työlle ja sen tuloksille Rapola siis an- toi erityisen arvon silloin kun sen juuret olivat syvässä ja se oli vaatinut hellittä- mätöntä ponnistelua ohi hetken pyytei- den. Hän puhui kokemuksestaan; näin hän sen kerran tunnusti: ››Vaari on op- pinut suunnilleen tietämään, miten pal- jon on tarvittu aikaa ja hiontaa, ennen- kuin kuusimitta on alkanut Mannisen lailla suomeksi sujua. Ei Turkua tunnis- sa tehty.›› Ja kovin elegisesti hän lisäsi:
››Ja sitten kun työ saatiin valmiiksi, ke- tään ei kiinnostanut jatkaa. Niinhän maailmassa aina käy. Ihmiskunta tarvit- see nuoria jumalia, mieluimmin kesken- kasvuisia.››
Tänään kuulimme valaistavan Martti Rapolan tutkijantyön olennaista sisältöä ja hänen taisteluaan Rapolanharjun puo- lesta. Kaikki se nousi tuosta sukupolvien maaperästä ja perustui luovan yksilön pitkäjännitteiseen toimintaan. Yhtä puolta on ehkä kuitenkin hyvä vielä tähdentää. Martti Rapola ei harrastanut kieltä vain tutkijana eikä taittanut har-
' Puhe illallisilla, jotka Kotikielen Seura järjesti Martti Rapolan symposiumin päätteeksi hänen syntymänsä satavuotis- päivän kynnyksellä 8. marraskuuta 1991.
