Pelastakaamme "esi-isiemme henkisen perinnön viime rippeet". Kalevalan Riemuvuoden 1935 kilpakeruu kansallisen perinnön ohjaajana

(1)

Pelastaaksemme ”esi-isiemme henkisen perinnön viimeiset sirpaleet”

Kalevalan Riemuvuoden 1935 kilpakeruu kansallisen perinnön ohjaajana

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu - tutkielma

Syyskuu 2017 Jaana Suihkonen

Ohjaaja: Kimmo Katajala

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE Tekijä: Jaana Suihkonen

Opiskelijanumero: 185427

Tutkielman nimi: Pelastaaksemme ”esi-isiemme henkisen perinnön viimeiset sirpaleet” Kale- valan Riemuvuoden Kilpakeruu kansallisen perinnön ohjaajana

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 82 + 7 liitettä

Aika ja paikka: syyskuu 2017, Joensuu

Tämä pro gradu -tutkielma on narratiivinen matka, joka itsessään edustaa tutkijan luomaa kvalitatiivista sovellusta sekä Pertti Alasuutarin interaktiotutkimuksesta, että Carlo Ginzbur- gin johtolankametodista. Tämä ilmenee tutkimuksessa usealla eri tavalla. Ensinnäkin aineistoa avataan kysymys kerrallaan ilman etukäteisoletuksia. Kyseinen matka kirjataan ylös ko- konaisuudessaan umpikujineen ja eksymisineen. Tutkimusmatkan ensisijainen kohdeyleisö on korkeakouluja käymättömät, minkä myötä reissun aikana ei käytetä tarpeettomia sivistyssanoja ja kirjoitustyyli sijoittuu viihdyttävän romaanikirjallisuuden ja akateemisen tekstin vä- limaastoon.

Tutkimuksen päämääränä on tutkia kenen ääntä ja menneisyyden perintöä Kalevalan Riemu- vuoden Kilpakeruun kautta luodaan. Kilpakeruun edustajan ääni muodostui Martti Haavion keruuoppaasta Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräys (1935) sekä Suomen Kuvalehdessä jul- kaistuista kahdesta artikkelista Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys (8/35) ja Suomen kansa itse kirjoittaa historiansa (40/35). Toinen ääni taas edustaa niin kutsuttua tavallista kansaa ja sen löysin Kestilän maalaiskunnassa asuvalta Pekalta, joka vastasi keruukilpaan yhteensä 41 tarinan verran.

Tutkimuksessa havaitsin, että keruu sijoittui muutosten keskelle. Kaupungistuminen ja uudet innovaatiot muuttivat perinteistä talonpoikaisuutta. Lisäksi yhteiskunta oli jakautunut vuoden 1918 sodan jäljiltä. Kilpakeruu itsessään osoittautui edustavan valkoisen oppineiston poliittisia päämääriä, joiden tavoitteena oli turvata sekä suomalainen kulttuuri että kokonainen de- mokraattinen hallintomuoto kommunismilta. Tämän tavoitteen vuoksi keruukilpa oli osana kansallishengen luomista ja siihen osallistumisesta tehtiin eräänlainen isänmaallinen velvoi- tus. Samalla siitä muodostui myös väline muistuttaa ihmisiä yhdessä luodusta menneisyydes- tä ja perinnöstä. Oikeiston näkökulmaa edustava, kansaa yhdistävä menneisyys rakentui Martti Haavion opaskirjan lukuisten kysymyssarjojen kautta. Se muodostui pääasiassa uskomus-, historiallisista- sekä paikallishistoriallisista- ja syntytarinoista.

Lopulta tutkimuksessa todetaan, että itse keruukilpa ja siihen lähetetty vastaus on eräänlainen neuvottelutilanne, jonka lopputulos muodostaa pelastetun esi-isien perinnön. Pekan aineistoa tutkiessani havaitsin, että se noudattaa pääsääntöisesti keruun pääteemoja ja kysymyssarjojen haluamaa sisältöä. Huomattavaa aineistossa on kuitenkin se, että noin neljännes lähetetyistä tarinoista sijoittui keruuoppaassa toissijaisiin tarinoihin. Tämä voi johtua monestakin syystä.

Joko keruuoppaan aihepiirit eivät olleet tuttuja Kestilässä tai kyseiset teemat olivat jo väisty- mässä uuden tradition tieltä. Joka tapauksessa, keruuvastaus muodostui yhdessä Pekan ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa muistuttajaksi yhteisestä menneisyydestä ja yhdis- tämään kansan hajautuneita rivejä.

(3)

Sisällysluettelo

1 Epilogi eli johdanto……….. 4

1.1 Alkumatkan epävarmoja askeleita ………..……….4

1.2 Tutkimuksen narratiivinen ote………..………5

1.3 Hyvä tiedostaa ennen matkalle lähtöä……….. 7

1.4 Matkakohde……….. 8

1.5 Aiemmat lähes samaa polkua kulkeneet eli tutkimusperinne………...10

1.6 Taustatietoa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura menneisyyden luojana………..14

1.7 Taustatietoa: Kestilän alkutaival………..……….18

2 Tutkimusmatka alkaa………20

2.1 Salapoliisiksi asennoituminen……….………. 20

2.2 Kansa kirjoittamaan omaa historiaansa……… 22

2.3 Yhteiskunnan muutostila………..26

2.4 Kansaa valistavia taustaääniä....………... 28

2.5 Mahdollisuus luoda virallista muistia..……… 31

2.6 Kalevalan muistoksi ja kunniaksi……….34

2.7 Kahtia jakautunut kansa………... 37

2.8 Kansallisvaltion olemassaolon turvaamiseksi………..42

3 Mitä haluamme muistaa?………..43

3.1 Katoava esi-isien perintö………. 46

3.2 Havaintoja oppaan sisällöstä……… 49

3.3 SKS:n näkemys kansaa yhdistävästä perinteestä….……… 52

3.4 Havaintoja kerääjän aineistosta……….….………..54

4 Esi-isien perintö kestiläläisittäin………...56

4.1 Kuolemankulttuuri………... 58

4.1.1 Enteet………58

4.1.2 Kirkonväki………59

4.1.3 Levottomat vainajat………..60

4.2 Piru………... 62

4.3 Aarretarinat………...64

4.4 Mustalaiset, tietäjät ja noidat………66

4.5 Haltiat ja jättiläiset………... 68

4.6 Historialliset tarinat……….. 70

4.7 Syntytarinat……….. 71

4.8 Keruuvastauksen suhde ensisijaisesti keruussa haluttuihin teemoihin………….72

5 Tutkimusmatkan loppuraportti………..………... 74

5.1 Löydetyt äänet ja johtolangat………... 76

5.2 Mitä saamme muistaa SKS:n näkökulmasta käsin?………. 79

5.3 Mitä muistamme?……….80

6 The Summary………... 83

Kirjallisuusluettelo……..……… 86

Liite 1 Kestilän sijainti……..……….. 92

Liite 2 Suomen työvoiman elinkeinorakenne ……….…...………. 93

Liite 3 Kestilän elinkeinorakenne………..……….. 94

Liite 4 Perinnelajit………... 95

Liite 5 Tarinatyypit oppaassa….………..96

Liite 6 Keruuaineiston tarinatyypit……….………. 97

Liite 7 Keruuaineisto teemoittain ………...98

(4)

1 Epilogi eli johdanto

1.1 Alkumatkan epävarmoja askeleita

Tämä on tutkimukseni alku, se hetki josta ajattelu on lähtenyt matkaan. Kohta, jossa olen löy- tänyt aineistoni ja päättänyt tutkimukseni rajauksen, pohdintojeni reunaehdot. Se on myös hetki, jossa olen vielä tietämätön, mihin aineistoni tulee minua johdattamaan. Eräällä tavalla kyseessä on pysähtynyt kirjoittamisen virta, ajatusten ja kirjainten odottaessa vielä itsensä muodostumista alitajunnassa kypsyneistä pohdinnoista muille olemassa olevaksi kirjainme- reksi. Tässä suhteessa metodiosuuteeni eli tutkimuksessa käytettävien analyysin työvälinei- den esittely ei tule avaamaan tutkimustani kokonaisvaltaisesti vaan on pikemminkin johdan- tona tulevalle matkalle, jonka lopullinen päämäärä on vielä kirjoittajalleen täysin tiedostamat- tomissa, kunnes uteliaisuuteni sekä haluni oppia lisää tarkastelemastani ilmiöstä johdattavat minut loppuyhteenvetoon.

Tutkimukseni alkoi tutustumalla Joensuussa sijaitsevaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Perinnearkistoon, missä keskityin synnyinkuntani Kestilän uskomustarinoihin. Aineiston vali- koituminen tapahtui valitsemalla satunnaisesti Perinnearkiston kerääjäarkiston kerääjälistasta yksi uskomustarinoiden kerääjä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että päätin tutustua ensim- mäisenä eteen tulleeseen kerääjään sopivalta tuntuvalla keruuaineistomäärällä. Tutkimukseeni valikoitui kerääjä, joka oli vastannut yhteensä kahteen eri keruuseen, joista ensimmäinen oli Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräys ja toinen Kansantieto-lehden järjestämä keruu.

Valikoin tutkimukseni aineistoksi kerääjän ensimmäisen keruun, mikä olisi siten kyseisen ke- rääjän ensimmäinen yhteistyö keruiden järjestäjän eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kanssa. Kerääjällä ei siten olisi ollut aiempaa kanssakäymistä keruukilvan järjestäjien kanssa, minkä vuoksi kyseessä on eräänlainen tunnusteleva ensikosketus osapuolten välillä.

Aineistoksi siten rajautuivat tässä vaiheessa kerääjän keräämät tarinat sekä Martti Haavion laatima opas Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeräys (1936), joka oli Perinnearkistolla merkitty- nä liittyväksi itse aineistoon.

Ensimmäisenä lähdin tutkimaan perinnearkistolta saamaani keruukutsuksi luulemaani julkai-

(5)

sua, koska se oli arkistolla eräänlaisena keruusaatteena kootulle aineistolle. Tämän vuoksi uskoin sen olleen ensimmäinen SKS:n side kerääjien välillä. Oppaaseen tutustumisen ohessa luin lisää taustakirjallisuutta, minkä myötä törmäsin Ulla-Maija Peltosen (2004) Kalevalan riemuvuoden kilpakeruu ja hyvän kerääjän käsite -artikkeliin. Kyseisestä artikkelista minulle selvisi, että kilpakeruun lähtölaukaus olisi ollut Suomen Kuvalehti -nimisessä lehdessä vuonna 1935. Kyseisen oivalluksen myötä päätin laajentaa tutkimustani tutustumalla keruuta koskeviin Suomen Kuvalehdessä julkaistuihin lehtiartikkeleihin.¹

Peltosen mukaan Martti Haavio julkaisi Kalevalan-päivänä vuonna 1935 Suomen Kuvaleh- dessä (8/35) artikkelin Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys. Kyseisen artikkelin lisäksi Haavio olisi julkaissut myöhemmin samana vuonna samassa lehdessä numerossa (40/35) Suomen kansa itse kirjoittaa historiansa. En voinut jättää tutustumatta kyseisiin artikkeleihin, joista selvisi, että Suomen Kuvalehti oli ensimmäisenä julkaissut kyseisen tiedon keruusta.² Näen artikkeleiden olevan yhtä tärkeitä kuin itse keruuoppaan, sillä kerääjä on voinut tutustua niihin eikä itse oppaaseen tai kenties täysin päinvastoin. Mitään saatetta tai kirjettä kerääjä ei ai- neistonsa mukaan laittanut, joten asiaa en voinut selvittää. Tästä johtuen kyseiset artikkelit tulivat siten keruuoppaan rinnalle muodostamaan tutkimukseeni keruunjärjestäjätahon kokonaisuuden.

1.2 Tutkimuksen narratiivinen ote

Syy tutkimukseni kenties jopa epämääräiseltä tuntuvalle lähtölaukaukselle juontuu ensimmäi- sestä valinnastani sitoa ajatteluni narratiiviseen eli kertomukselliseen esitystapaan. Erityisesti näen narratiivisen otteen tässä tutkimuksessa vaikuttavan niihin keinoihin, joiden avulla rakennan tutkimustani kirjalliseen muotoon eli tapaani kirjoittaa itse tutkimusprosessia sekä tutkittavaa kohdetta. Kyseessä on eräänlainen prosessin purkaminen, jonka avulla Hanna Elo- maan (2001) mukaan pyritään esittämään tutkimustuloksia aukottoman yhtenäisesti eikä tutkimuksen etenemistapaa pyritä kätkemään. Koko tutkimusmatka kirjoitetaan esiin eri vaihei- neen: hypoteesit, epäilykset ja epävarmuudet tulevat siten osaksi tutkimuksen etenemistä.

Matti Peltonen (1999) esittää, kuinka koko tutkimusprosessin vaiheiden auki kirjoittaminen

1Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35; Peltonen Ulla-Maija 2004, 207.

2Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35; Peltonen Ulla-Maija 2004, 207.

(6)

mahdollistaa lukijan vetämisen mukaan muun muassa arvioimaan tutkijan tekemiä valintoja ja saatujen tulosten merkittävyyttä. Kyseessä on Elomaan esittämä monitulkinnallisuus, jonka tavoittaminen tarkoittaisi käytännössä tutkijoiden tapaa kirjoittaa haastaen lukijaa pohtimaan eri vaihtoehtoja.³

Erityisesti näen kertovan otteen tässä tutkimuksessa vaikuttavan niihin keinoihin, joiden avulla rakennan tutkimustani kirjalliseen muotoon eli tapaani kirjoittaa itse tutkimusprosessia sekä tutkittavaa kohdetta. Lukijan huomioiminen muodostui minulle tavaksi kirjoittaa auki koko prosessin, jonka pohjalta päätelmiäni sekä valintojani muodostan. Tavoitteenani on mahdollisimman selkeästi tuoda esiin ne elementit, jotka ovat vaikuttaneet itse kullakin hetkellä tekemiini päätöksiin ja tulkintoihin. Näen kyseisen tavan kirjoittaa sekä avaavan tutkimukseni etenemisen sekä luovan monitulkinnallisuutta.

Tekemäni valinta ensisijaisesta opinnäytteeni lukijakunnasta – eli korkeakouluja käymättömistä – vaikuttaa ilmaisutapoihini. Kyseessä ovat valinnat, jotka vaikuttavat niin sanoihin kuin kirjoittamisen etenemiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyrin välttämään tarpeettomia sivistyssanoja, mikäli saman asian voi kirjoittaa toisella tapaa.

Kuitenkin sivistyssanan ollessa ainoa väline ilmaista esitettävä asia haluamallani tavalla, pyrin avaamaan sen joko itse tekstissä tai alaviitteessä. Tällöin huomioin myös ne lukijat, joille kyseinen käsite on tuntematon tulen samalla avanneeksi sen, mitä kyseinen termi työssäni tarkoittaa. Teemu Taira (2004) esittää teoreettisten käsitteiden avaamisen ja jäsentämisen tasa- vertaistavan sekä tutkijan, että tutkimuskohteen ja yleisön. Tosin hän muistuttaa, että vaikka- kin tutkijan ääni ohjaa tutkimuksen etenemistä se myös paljastaa, ettei tutkija kerro totuuksia vaan pikemminkin sen mitä valitsemillaan välineillä kykenee.⁴ Tairan kirjoittaman pohjalta voinkin väittää, että valinnallani pyrin luomaan tasavertaisuutta tutkimukseni eri osapuolia kohtaan.

Lukijakunnan huomioimisessa toinen tärkeä elementti on narratiivisuus eli tutkielman saama kertomuksen rakenne. Yleisön eli lukijan roolin huomioimisesta kirjoittaa Jorma Kalela (2000), joka varoittaa elitismistä sekä alentavasta ajattelusta, jonka avulla maallikoille selite- tään asioita liiankin yksinkertaisesti. Tällöin hänen mukaansa unohdetaan lukijan aktiivinen

3 Elomaa 2001, 70 – 73; Peltonen, Matti 1999, 41.

4 Taira 2004, 47.

(7)

rooli tulosten tulkitsemisessa.⁵ Tavoitteenani on välttää Kalelan varoittelemaa suoranaista eli- tismiä ja lukijoiden ymmärryksen vähättelyä. Pro gradussani on kyse opinnäytetyöstäni, min- kä vuoksi ilmaisussani en voi täysin sivuuttaa akateemisen maailman keinoja välittää tietoa eteenpäin. Pyrin rakentamaan eräänlaisen rajamaaston kahden erilaisen ilmaisumaailman vä- lille siten, että opinnäytteeni täyttää niin akateemisen kirjoittamisen vaatimuksia kuin va- paamman kertomuksellisen kirjoittamisen tavoitteitani.

Mahdollisuuteni yhdistää kaksi erilaista maailmaa ei ole mahdotonta, sillä Maarit Leskelä- Kärki (2001) kirjoittaa, kuinka historioitsija voi usealla eri tavalla ilmaista tutkimustaan, ilman että tulee samalla rikkoneeksi tieteellisyyden kriteerejä ja perussääntöjä. Esimerkiksi kaunokirjallisia keinoja käyttämällä tutkimuksesta voi muodostua lopulta Leskelä-Kärjen mukaan myös eräänlainen romaani.⁶ Tällöin myös luomani rajamaasto ei-akateemisen ja akateemisen kirjoittamisen välille narratiivisuuksineen on keino luoda historiallista tutkimusta.

1.3 Hyvä tiedostaa ennen matkalle lähtöä

Saara Tuomaala (2006) esittää, että tutkijan jokainen valinta on sidoksissa tutkimusta tekevän omaan arvomaailmaan – joko enemmän tai vähemmän tiedostaen. Tämän vuoksi hän esittää, etteivät metodologiset⁷ valinnat ole millään tavalla neutraaleja työvälineitä vaan ne ovat sidoksissa tutkijan tiedon tuottamisen henkilökohtaisiin motivaatioihin ja vuorovaikutusproses- seihin tutkijaa ympäröivän sosiaalisen maailman kanssa. Vastaavasti myös Jorma Kalela (2000) ilmaisee, että tutkija voi tutkimuksissaan tunnistaa omia ennakkokäsityksiään, mutta täydellinen objektiivisuus on mahdotonta. Tämä johtuu siitä, että tutkijan oman kulttuurin vaikutusta tutkimukseen ei voi välttää, koska hänellä on jo ennestään omanlaisensa käsitys historiasta.⁸

Tuomaalan ja Kalelan näkökulman pohjalta voineenkin todeta, ettei myöskään tapani lähestyä tutkimustani ole vain viaton halu tutkia ympäröivää todellisuutta, vaan sen taustalla vaikuttavat allekirjoittaneen omat intressit – halusinpa tai en. Tiedostan, että synnyinseutuuni liittyvä

5Kalela 2000, 219.

6Leskelä-Kärki 2001, 120.

7Keinot eli välineet tai tavat, joiden avulla tai näkökulmasta käsin tutkija tutkii tutkimuskohdettaan.

8Kalela 2000, 14, 36, 40; Tuomaala 2006, 278.

(8)

mielenkiintoni on vaikuttanut jo tutkimuskohteeni valinnassa, minkä vuoksi yhtenä tutkimukseni motivaation taustavaikuttajana on haluni sitoa laakeiden peltojen keskellä sijaitseva pieni pohjoispohjalainen maalaiskunta osaksi suurempia historiallisia tapahtumia. Vastaavasti myös tekemäni päätökset sekä kielellistä ilmaisua tai tutkimukseni työvälineitä kohtaan kuvastavat tavalla tai toisella suhdettani niin itseeni, tieteenalaani ja tutkimuksen kohdeyleisöön. Yhtenä merkittävänä vaikuttajana tutkimukseni sisältöön on haluni kirjoittaa hyvin kertomusmaisesti, siten että matka olisi myös lukijalleen viihdyttävä kokemus. Tämä itsessään paljastaa jotain suhteestani akateemiseen tekstiin, sillä suurimpana luovuuteni motivoijana on haluni tuottaa sellaista sisältöä, joka avautuisi myös vähemmän akateemisen tekstin sivistyssanaviidakkoon tutustuneille.

Avaan valinnoistani johtuen pääasiassa kahta eri elementtiä tutkimuksessani enemmän: metodologisia valintoja ja itse analyysiä. Näen näiden kahden vaikuttavan eniten itse tutkimuksen sisältöön, minkä vuoksi kirjoitan ne auki eri tavalla kuin esimerkiksi viimeiset luvut johdan- nosta, jonka tarkoituksena on luoda taustaa tutkittavalle ilmiölle.Tavoitteenani on mahdollisimman selkeästi tuoda esiin ne elementit, jotka ovat vaikuttaneet itse kullakin hetkellä tekemiini päätöksiin ja tulkintoihin. Kyseisen matkan kirjoitan lähdeaineistopainotteisesti, mikä tarkoittaa sitä, että käyttämäni tutkimuksen välineet eli metodit tulen käsittelemään kuvailles- sani millä tavoin aineisto alkoi puhua minulle niitä tutkiessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimuksessa käyttämäni työvälineet tulevat tutkimuksessa esille sitä mukaa kun olen ne löytänyt ja kokenut tarpeellisiksi. Tästä johtuen koko tutkimuksen metodologiaa eli työvälineitä käsittelevä lukuni on pikemminkin alkutilanteen rakentumisen katsaus, jossa hahmotan tutkimukseni lähtökohtia.

1.4 Matkakohde

Aineiston hahmottuessa havaitsin, että tutkimukseni lähtökohdaksi tuli tarkastella millä tavoin keruukilpailu oli tallentamassa perinteistä suomalaista talonpoikaiskulttuuria. Tähän ky- symykseen etsin vastausta tarkastelemalla aluksi itse keruukampanjaa ja sen taustalla mah- dollisesti vaikuttavia tekijöitä, mitkä paljastavat minkä vuoksi keruu järjestettiin. Keruun pää- määrän lisäksi tarkastelen, millä tavoin keruun järjestäjät määrittävät itse kerättävää aineistoa eli mitä he oikeastaan ovat keruullaan tallentamassa. Tämän jälkeen tutkin pohjoispohjalaisen

(9)

maalaiskuntalaisen kerääjän lähettämiä tarinoita, joita vertaan keruukutsun kysymyksiin.

Ulla-Maija Peltonen (2009) on kirjoittanut, kuinka keruuaineistoa tarkastelemalla voi selvit- tää sen, mistä kerääjä oli kiinnostunut, mitä oli tiedustellut tai jättänyt kysymättä.⁹ Tarkastele- malla keruuopasta ja kestiläläisen vastaajan lähettämää aineistoa voin tarkastella niiden mielenkunnonkohteiden eroavaisuuksia. Tutkimukseni lopputulokset tulevat siten edustamaan kahden osapuolen näkemyksiä siitä, minkälainen esi-isien perintö koetaan muistamisen arvoiseksi. Nämä osapuolet ovat SKS ja keruuseen vastannut henkilö haastateltavineen. Päätavoitteenani on tutkia, vastaako kerääjä juuri halutulla tavalla vai ilmeneekö tarinoissa keruussa toissijaisiksi määriteltyjä aihealueita. Ennen kaikkea tulen pohtimaan läpi tutkimukseni, kenen ääni kerääjän lähettämissä tarinoissa kuuluu: paikallisen kestiläläisen talonpoikaiskulttuurin vaiko Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran? Kuka loppujen lopuksi tuli luoneeksi menneisyyden sirpaleet, SKS vai kestiläläinen kerääjä haastateltavineen?

SKS:n ääntä etsin yhteensä kolmesta eri lähteestä: kahdesta lehtiartikkelista ja yhdestä keruuoppaasta. Lehtiartikkeleista ensimmäinen julkaistiin vuonna 1935 Suomen Kuvalehdessä (8/35) otsikolla Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys. Kyseisessä lehtiartikkelissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimissä julistetaan koko maata koskeva kansarunouden keräämiskilpai- lu. Kilpailua pohjustetaan muun muassa syillä keruun järjestämiselle, esitellään Kalevalan ansiosta arkistoihin kerätyn aineiston keruun historiaa kerääjineen kuin itse ”menneisyyden vel- voitusta”¹⁰ keräämiselle. Tämän lisäksi artikkelissa valotetaan lyhyesti lukijoiden kerättävää aineistoa eli mitä tulee kerätä. Lopuksi artikkeli esittelee keruun rahapalkinnot ja kilpailu- ajan.¹¹

Toinen artikkeli on Suomen Kuvalehdessä (40/35) julkaistu artikkeli samalta vuodelta Suo- men kansa itse kirjoittaa historiansa, joka on eräänlainen väliaikaraportti. Siinä kerrotaan, mistä päin Suomea aineistoa on saapunut ja mikä osa Suomea on johdossa lähetettävän aineiston määrän suhteen. Saapunutta aineistoa avataan hieman tarinaesimerkein. Aineiston lyhyen esittelyn jälkeen nostetaan omaksi otsikokseen se, että on tullut runsaasti historiallisia tarinoita, minkä myötä ”Suomen kansa kirjoittaa historiaansa.”¹² Tämän jälkeen esitellään

9 Fingerroos&Haanpää 2006, 31; Peltonen, Ulla-Maija 2004, 201.

10Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35.

(10)

muutamia esimerkkitarinoita. Artikkelin päättää pyhiä tarinoita ja henkisiä muinaismuistoja käsittelevät luvut, joissa esitellään hengellisempiä aiheita sisältäviä tarinoita. Artikkeli päättyy muistutukseen, jossa kerrotaan kilpakeräyksen olevan yhä käynnissä ja kehotetaan

”puolustamaan maakuntansa mainetta”.¹³

SKS:n äänen kolmantena lähteenä käytetään Martti Haavion laatimaa opasta Kalevalan Rie- muvuoden Kilpakeräys (1936), joka on julkaistu SKS:n toimittama Suomi - Kirjoituksia isän- maallisista aiheista viidennessä jaksossa ja 18. osassa. Kyseessä on 22 sivun mittainen opas, johon kuuluu muassa perustelut keruun järjestämiselle, ohjeita kerääjälle ja keruukilvan palkintojen esittely. Lopuksi esitellään itse kerättävä aineisto, jota avataan lukuisilla ohjaavil- la kysymyksillä.¹⁴

Toisen äänen muodostaa 17-vuotiaan kestiläläisnuoren vastaus keruukutsuun. Kyseinen ke- rääjä lähetti tarinoita Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeruuseen yhteensä 41 kappaleen verran, joista osan kerääjä itse oli tiennyt. Pääasiassa keruuaineiston sisältö on kerääjän kahden haastateltavan synnyttämää. Nimitän kerääjää tässä tutkimuksessa henkilön identiteettiä suojatak- seni Pekaksi ja hänen kahta haastateltavaa Maijaksi ja Matiksi. Saman sukunimen perusteella oletan kerääjän ja haastateltavien olleen sukua keskenään. Tämä toisaalta olisi helposti selvi- tettävissä, mutten koe sitä tutkimuksen kannalta tarpeelliseksi.

1.5 Aiemmat lähes samaa polkua kulkeneet eli tutkimusperinne

Aihevalinnastani johtuen tutkimukseni sijoittuu osaksi niin perinteen- kuin historiantutkimuksen tutkimusperinnettä. Tutkimuskirjallisuus on tutkittavan aineistoni vuoksi painottunut osit- tain perinteentutkimuksen puolelle, sillä kyseinen tieteenala on enemmän tutkinut muun muassa keruukilpoja, minkä vuoksi useat keruukilpaan liittyvät huomiot ovat löytyneet sieltä.

Historiantutkimus tarjoaa tutkimukselleni eniten juuri historiallista taustaa, jota vasten sijoi- tan kilpakeruun. Tarkennuksia esimerkiksi perinteessä oleviin ilmiöihin olen etsinyt perinteentutkimuksen puolelta. Pyrkimykseni on kuitenkin ollut pitää historiallinen näkökulma keskiössä, minkä vuoksi tutkimuksessani pyrin painottamaan taustalla olevia historiallisia jat-

13 Suomen kansa kirjoittaa itse historiaansa. Suomen Kuvalehti, 40/35.

14Keruuopas 1936, 3-22.

(11)

kumoita tai -tapahtumia, enkä jättäydy puhtaasti analysoimaan perinnettä.

Tutkimukseni sijoittuminen perinteentutkimuksen ja historian välimaastoon näyttäytyy erityisesti metodologian eli tutkimukseni välineistön puolella. Kilpakeruita ja muistelun mekaniik- kaa on tutkittu perinteentutkimuksen puolella paljon, minkä vuoksi kirjallisuuden etsiminen kallistui kyseisen tieteenalan puolelle. Outi Fingerroosin, Riina Haanpään, Anne Heimon ja Ulla-Maija Peltosen toimittama Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä (2006) on artikkelikokoelma, jossa useat eri tutkijat tarkastelevat muistitietotutkimukseen liittyviä kysy- myksiä. Kyseinen teos avasi minulle enemmän muun muassa muisteluun ja kilpakeruisiin liittyviä teemoja. Toinen kokoelma-artikkeliteos on Tekstien rajoilla – Monitieteisiä nä- kökulmia kirjoitettuihin aineistoihin (2011). Kyseessä on Sami Lakomäen, Pauliina Latvalan, Kirsi Laurénin toimittama teos, jossa nousevat keskiöön kysymykset niin muistitiedosta kuin esimerkiksi kilpakeruissa kerätyistä aineisoista.

Peruspohjaa tutkimusotteelleni hain kahdesta teoksesta. Näistä ensimmäinen on Pentti Alasuutarin kvalitatiivisen tutkimuksen perusteos Laadullinen tutkimus (1994). Teoksessa avataan kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen perusteita sekä erilaisia tutkimuseettisiä kysymyksiä. Toinen käyttämäni teos on Carlo Ginzburgin Johtolankoja: kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista (1996). Kyseisessä kirjassa käydään läpi historiantutkimuksen metodologiaa eli työvälineistöä avaamalla Ginzburgin kehittämää johtolankametodia.

Itse aiheesta eli Kalevalan Riemuvuoden Kilpakeruusta itsessään ei ole tehty juuri tutkimusta, mutta kilpakeruuseen kyllä viitataan useampaan otteeseen ohi mennen. Perinteentutkimuksen puolella syvällisempää tutkimusta keruusta on tehnyt Ulla-Maija Peltonen artikkelissaan Ka- levalan Riemuvuoden Kilpakeruu ja hyvän kerääjän käsite (2004) teoksessa Kansanrunous- arkisto. Hän kirjoittaa artikkelissaan muun muassa SKS:n keruiden historiasta ja niissä olleis- ta kelpoisuuskriteereistä, kunnes päätyy itse juhlavuoden kilpakeruuseen. Erilaisista kilpake- ruista on tosin tehty paljon tutkimusta perinteentutkimuksen puolella, joista esimerkkinä tutkija Jyrki Pöysä analysoidessaan teoksessa Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä (2006) olevassa artikkelissa Kilpakirjoitukset muistitietotutkimuksessa kilpakeruita muistitie- don tuottamisen välineenä. Artikkelissaan hän myös avaa kilpakeruun tuottamaan aineistoon vaikuttavia taustatekijöitä muun muassa keräämishetken haastattelutilanteessa.

(12)

Lähimmäs omaa tutkimustani sijoittuu Kati Mikkolan (2009) Tulevaisuutta vastaan – Uu- tuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Tutkimuksessaan Mik- kola tutkii vuonna 1939 SKS:n Kansanrunousarkiston vastaajaverkostolleen lähettämää Mi- ten kansa vastaanotti uudet elämänmuodot? -kyselyä. Tutkimuksen keskiössä arvioidaan, millä tavoin teemakyselyä käytettiin ideologisena välineenä kansakunnan rakentamisessa. Sa- malla tutkimus valottaa muun muassa millä tavoin maaseudun väki kohtasi muuttuvan maailman ja heidän osallisuuttaan modernistuvan kansakunnan rakentamiseen. Toinen tutkimustani lähelle tuleva tutkimus on Tuulikki Kurjen (2002) Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansan- perinteestä. Tutkimuksessa tarkastellaan sotkamolaista talonpoikastaustaista kansanperinteen- keräjää. Kurjen analyysin keskiössä on valtaneuvottelut Meriläisen ja oppineiston välillä:

minkälainen perinne nähtiin sekä keräämisen että kuvaamisen arvoiseksi?

Kilpakeruun taustasta eli koko juhlavuodesta on kirjoittanut myös William A. Wilson artikkelissaan Sata vuotta Kalevalan juhlintaa, jossa hän avaa Kalevalan juhlintaan liittyvää pitkää perinnettä teoksessa Kalevalan kulttuurihistoria (2008). Tarkemmin itse juhlintaan tarttuu Pertti Anttonen kokoelmassa Kalevalalipas (1999), jossa hän kirjoittaa artikkelissaan yksityiskohtaisemmin tavoista, joilla Kalevalan satavuotiasta taivalta juhlittiin. Itse Kalevalasta on tutkimusta hyllymetreittäin, aina peruskokonaiskuvan hahmottamisesta yksityiskohtaisem- paan teematutkimukseen.

Taustan avaamisessa olen käyttänyt historiantutkimuksen puolelle meneviä teoksia. Aikakau- den ilmapiiriä ja esimerkiksi poliittista tilannetta fennomaanisineen vivahduksineen ovat avanneet useat tutkijat, minkä vuoksi kontekstia varten taustakirjallisuuden rajaaminen oli paikoin haastavaa. Päädyin pidättäytymään teoksissa, jotka jollain tavalla olisivat sidoksissa kansallisuusideologiaan ja perinteenkeruuseen. Jatkumoiden ja taustan hahmottamiseksi käy- tin kahta perusteosta, jotka valottivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiaa. Irma Sul- kusen kirjoittama Suomalaisen kirjallisuuden seura 1831-1892 (2004) ja Kai Häggmanin Sa- nojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan (2012) avaavat Seuran perustamiseen johtanutta tilannetta sekä itse SKS:n sisäisten painotuksien muutoksia vuosikymmenten saatossa.

Historiallista kontekstia eli niitä olosuhteita, joiden osaksi kilpakeruun voi liittää, olen avan- nut pääasiassa seuraavien historiantutkimuksen teoksien kautta. Pääpainotukseksi tutkimus- kirjallisuudessa lopulta muodostui lähinnä poliittinen traditio. Tämän tradition juuria lähdin

(13)

etsimään Jyrki Loiman teoksesta Myytit, uskomukset ja kansa – Johdanto moderniin nationa- lismiin Suomessa 1809 – 1918 (2006). Kirja avaa sitä, millä tavoin myytillistä menneisyyttä käytettiin politiikan keppihevosena eri vuosikymmeninä teoksessa olevassa aikarajauksessa.

Kansanperinteen hyödyntämistä kansallisuusideologian polttoaineena tarkemmin on tutkinut William A. Wilson (1985) teoksessaan Kalevala ja kansallisuusaate. Kirja avaa Kalevalan sekä kansanrunouden asemaa Suomen historiassa ja tavoin niitä on käytetty propagandan vä- lineenä – aina kansanperinteen keräämisen alkuajoista lähtien.

Tutkimuksen kannalta ajankohtaisiin tapahtumiin olen päässyt Henrik Meinanderin kirjan Ta- savallan tiellä – Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle (1999) kautta. Meinander avaa teok- sessaan pääpiirteittäin niitä poliittisia olosuhteita sekä tapahtumia, jotka alkoivat vuoden 1918 sodasta lähemmäs tätä kirjoitushetkeä. Yksityiskohtaisemmin yhteiskunnan muutoksiin ja politiikan kytköksiin kiinnittää huomiota Matti Klinge tutkimuksessaan Vihan veljistä val- tiososialismiin – Yhteiskunnallisia ja kansallisia näkemyksiä 1910- ja 1920-luvulta (1983).

Teoksessa avataan, millä tavalla kansallinen ideologia kehittyi kyseisellä aikajaksolla. Toisen- laisen näkökulman kyseisen historialliseen jatkumoon antaa Matti Virtanen kirjassaan Fenno- manian perilliset – Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka (2001), jossa hän kirjoittaa pääasiassa poliittista historiaa. Virtanen avaa pitkiä jatkumoja sille, millä tavoin poliittinen traditio kuten fennomania näyttäytyi eri sukupolvissa. Teoksessa avataan myös tarkemmin su- kupolven sisällä olevaa variaatiota ja siten rikotaan illuusiota selkeästi poliittisesti kahtia ja- kautuneesta menneisyydestä, jossa osapuolet olisivat sisäisesti yhteneväisiä.

Kestilän historiallinen tausta pohjautuu pitkälti muutaman kirjoittajan teoksiin, mikä pitkälti johtuu siitä, ettei kyseiseen kuntaan liittyvää tutkimusta ole tehty paljon. Alueen yleistä kehit- tymistä ovat tutkineet niin Matti Leiviskä lisensiaatintyössään Siikajokilaakson asutuksen synty – Nimistöhistoriallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvun puoliväliin (2011) sekä Risto Vilmusenaho historiikissaan Siikajokilaakson historia II 1860- 1960 (1984). Tarkempaa kunnan historiaa on tutkinut Ahti Karvonen, joka on kirjoittanut Kestilän kunnan historiikki -teoksen (1992) kunnan 125-vuotisjuhlan kunniaksi. Teoksessa avataan Kestilän eri vaiheita sen perustamisesta aina teoksen kirjoittamishetkeen asti.

(14)

1.6 Taustatietoa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura menneisyyden luojana

Turun yliopistossa oppejaan saanut yläluokka kiinnostui eurooppalaisen kansallisromanttisen aatevirtauksen myötä enemmän omista juuristaan 1700-luvulta lähtien. Kaunopuheisuuden professori, historiantutkija sekä kanslianneuvos Porthan, Henrik Gabriel (1739 – 1804) oppi- laineen ymmärsivät, että kansan omalla kielellä, kansanrunouden keruulla ja julkaisemisella oli tärkeä merkitys kulttuurin kehittymiselle. Porthanin yksi pääteoksista oli De poësi Fenni- ca, joka ilmestyi viitenä osana yhteensä kahdessa jaksossa vuosina 1766 – 1768 ja 1778.

Teossarjan alkuosat käsittelivät pääasiallisesti kansanrunojen sekä rakennetta, metriikkaa että tyyliä. Tutkimisen lisäksi perinnettä aloiteltiin keräämään, minkä yksi edellä kävijöistä oli Christfried (Kristfrid) Ganander (1741 – 1790) joka kirjasi ei-kristillisiä henkiolentoja ja ju- malia teoksessaan Mythologia Fennica (1789).¹⁵

Kiinnostus suomen kieltä kohtaan jatkui 1800-luvulla, mikä ilmeni muun muassa kansanrunouden keräämisenä, sanomalehtien julkaisuina ja kielen opiskeluina. Tätä tarkoitusta varten perustettiin Lauantaiseura, josta kehittyi lopulta vuonna 1831 SKS. Seura toimi alun perin yk- sityishenkilöiden kodeissa kunnes se siirtyi yliopiston tiloihin, jossa jäsenille annettiin lupa säilyttää kirja- ja aineistokokoelmiaan. Seuran perustamisen esikuvina olivat 1700-luvun lopulta lähtien pääasiassa yliopistokaupunkeihin syntyneet kirjallisuusseurat. SKS:n perustajat tunsivat suomen kieltä kohtaan kiinnostusta, mikä ilmeni seuran ensimmäisissä säännöissä, joissa korostettiin kansallisuuden perustana olevan kieli. Sivistyneistön nähtiin tarpeelliseksi opiskella, tutkia ja kehittää suomen kieltä, jotta he eri kieltä puhuvina eivät enää olisi vieraan- tuneet suomalaisesta kansasta ja sen myyttisestä menneisyydestä.¹⁶

Kielen tutkimisen lisäksi nähtiin Seuran perustajissa tärkeäksi tarkastella kansan historiaa ja myyttistä olemusta, joka kiteytyy kansanrunoudessa, tavoissa ja uskomuksissa. Seuran ensim- mäisenä tavoitteena oli koota suomenkielistä kirjallisuutta, joiden aihepiirit käsittivät aiempien aikojen käsityksiä ja uskomuksia ym. Toisena tavoitteena oli laulujen, tarinoiden ja mui- naisesineiden kokoaminen. Kolmantena tavoitteena oli niin rahvaalle hyödyllisten kuin

15 Loima 2006, 73; "Porthan, Henrik Gabriel (1739 – 1804)". 24.2.2000 (päivitetty 24.1.2012).

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2599/ ; ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta”.

http://www.finlit.fi/fi/suomalaisen-kirjallisuuden-seura .

16 Loima 2006, 73; ” SKS pähkinänkuoressa”. http://www.finlit.fi/fi/suomalaisen-kirjallisuuden-seura/sks- pahkinankuoressa ; Sulkunen 2004, 26 – 29.

(15)

valistuneille sopivaksi nähtyjen kirjojen suomentaminen ja julkaiseminen sekä palkintokysymysten asettaminen historiaa, lingvistiikkaa ja kirjallisuutta sisältävissä aineissa.

Kaunokirjallisuuden ja teatteriin soveltuvien näytelmien tuottamista vauhditettiin erilaisia kilpailuin 1850-luvun lopusta lähtien. Tämän kielipoliittisen tarkoitusperän vuoksi kyseessä ei ollut pelkkä akateeminen keskustelukerho vaan keskus, jonka tavoitteena oli kasvattaa kansahenkisyyttä virkamiesten, ylioppilaiden ja valistuneiden kansanmiehien avulla.¹⁷

Seuran toiminnan alussa aloitettiin kansanrunouden keruita ja julkaisemista, mitä varten tuettiin taloudellisesti muun muassa kerääjiä heidän työssään. Eräs näistä kerääjistä oli Elias Lönnrot (1802 –1884), jonka keruumatkoilla keräämän aineiston pohjalta koottiin kokoelmat Kalevala (1835, 1849) ja sen sisarteos Kanteletar (1840). Seuran virallisena toimitalinjana kuitenkin oli 1880-luvun puoliväliin asti kielen tutkiminen ja kehittäminen sekä muun muassa lakisanastojen julkaisutoiminta. Seurassa päätettiin kansankielisen sanakirjan julkaisemi- sesta vuonna 1896, mikä edesauttoi sanakirjojen runsasta julkaisutoimintaa. Sanakirjaa varten suoritettu keruu synnytti lisää uusia keruumatkoja, joista tuli seuran toimijoille yksi tärkeim- mistä tehtävistä lähivuosikymmenien ajan. Kielen määrittäminen oli Seuran yksi tärkeimmistä tavoitteista, minkä lopputuloksena tulivat määrittyneiksi niin nykysuomi kuin virkamiessuomi. Täten SKS tuli luoneeksi kirjakielen, minkä myötä siitä muodostui suomen kielen oikeellisuuden vartija.¹⁸

Kielen kehittämisen ja vakiinnuttamisen ohessa kansanrunouden keruutoiminta oli vilkasta aina 1860-luvulle asti, kunnes Seuran piirissä koettiin, että kaikista tärkein on jo kerättynä.

Tästä painotuksesta huolimatta SKS:n toiminnan pääpaino vakiintui pikkuhiljaa kansanrunouteen, mikä osaltaan johtui sekä 1880-luvun alussa satuja kohtaan heränneestä kiinnostuk- sesta, että kansanrunouden keräämisen näkemisestä akuuttina. Uutta keruussa oli se, että sen päätavoitteena oli tavoittaa alkuperäinen ja turmelemattomaksi määritelty kansankieli. Tästä johtuen tarinoita kerättiin mahdollisimman alkuperäisinä, mistä johtuen kerääjän oli kirjattava ylös kaikki eri toisinnot samasta tarinasta joka puolelta maata. Käytännössä kerääjän tuli kir- jata ylös sana sanasta, mitään lisäilemättä, poistamatta, saati korjaamatta – myös sopimatto- miksi kokemansa tarinat. Keruun pohjalta syntyi Suomalaisia kansansatuja 1 (1886), joka oli ensimmäinen sellaisenaan julkaistu kansanrunousteos. Aiempien kansarunoutta koskevien

17 ” SKS pähkinänkuoressa”. http://www.finlit.fi/fi/suomalaisen-kirjallisuuden-seura/sks-pahkinankuoressa,;

Sulkunen 2004, 27 – 29, 65, 131.

18”Elias Lönnrot 1802 – 1884” http://neba.finlit.fi/tietopalvelu/elias/el_elama.html; Häggmann 2012, 74 – 77, 80 – 88, 188, 30 – 3, 336, 338.

(16)

julkaisujen tavoitteena oli todistaa suomalaisten luomisvoimaa ja kauneustajua, minkä vuoksi runoutta yhdisteltiin kokonaisuuksiksi ja yhdeksi versioksi.¹⁹

Satujen lisäksi kerättiin myös loitsuja ja muita suullisen kansanperinteen helmiä. Tällöin he- räsi myös uudenlaista innostusta kerätä kansanrunoutta varsinkin ennestään tuntemattomilta seuduilta, kunnes lopulta keruukenttänä oli koko Suomi. Uusi keruuaalto syntyi, kun kaikissa maan lehdissä julkaistiin ohjelma, jossa kehotettiin kansalaisia keräämään kaikenlaista kansanrunoutta. Tämä käynnisti voimakkaan keruuaallon, mikä muutti lopulta koko SKS:n toi- minnallista painopistettä. Uuden keruuaallon käytännön keruutyöstä tuli aikaisempaa organi- soidumpaa, mikä näyttäytyi siten, että kerääjä oli aiempaa useampi ja yhä useammin yksittäi- set satunnaiset henkilöt lähettivät aineistoa.²⁰

Kansan riveistä alkoi nousta kerääjiä, jotka epätieteellisiksi koetuilla keruutavoilla kykenivät saamaan kokoon hyvin merkittäviä määriä suullista kansanperinnettä. Kansan näkemykset omasta perinteestä kuitenkin poikkesivat usealla eri tavalla oppineista. He saattoivat lähettää keruuohjeiden ulkopuolelle jääneitä ilmiöitä, kuten erilaisia rekilauluja ja lallatuksia. Merkit- tävin muutos siten tapahtui kansanperinteen muodostajissa, sillä oppineiden sijaan sitä olivat muodostamassa kansalaiset itse, minkä lopputuloksena SKS:n rooli oli muuttaa tuo perinne kirjalliseen muotoon ja julkaista se teoksena.²¹

Uuden keruuinnon myötä 1900-luvun alussa SKS päätti aloittaa Suomen Kansan Vanhat Ru- not -kokoelman keräämisen, joka toteutettiin maakunnittain. Kyseinen projektin pohjalta syn- tyi lopulta vuonna 1948 viimeisen eli 33 osan ilmestymisen myötä yksi maailman suurimmista kansanrunojen kokoelmista. Toinen merkittävä kokoelma syntyi kun keväällä 1935, juhlit- taessa Kalevalan sadatta vuotta ensijulkaisustaan, järjestettiin juhlan kunniaksi kilpakeruu.

Alun perin vallalla oli uskomus, että kyseessä oli uuden Kalevalan keruu, olihan eepoksen autenttisuutta epäilty jo aiemmin ja sen tarkistamiseksi kerätty Kalevalan toisintoja. Kyseistä uskomusta tuettiin SKS:n puolesta painottamalla, että kilpakeruussa oli kyse kirjanteosta.²²

Lopulta koko vuosi 1935 oli yhtä Kalevalan juhlintaa, minkä vuoksi kilpailu sai alati mainos- tusta. Riemuvuoden kilpakeruusta tuli hyvin suosittu, mikä näkyi sen saamista vastausmääris-

19Häggman 2012, 71, 96 – 7, 122.

20Häggman 2012, 103.

21 Häggman 2012, 70, 103 – 5.

22Häggman 2012, 179 – 187, 359, 364.

(17)

tä. Kilpaan osallistui yhteensä 768 eri kerääjää, jotka yhteensä saivat kokoon 130 000 muisti- yksikköä kansanperinnettä. Vastausten määrä pysyi suurena vielä kahden vuoden ajan, vaikka itse kilpailu oli jo ohitse. Kuvaavaa keruun mittakaavasta on se, että vuosien 1935 – 1937 SKS:n arkistoihin tuli enemmän materiaalia kuin kolmena aiempana vuosikymmenenä yh- teensä. Suosion selittäjinä on pidetty sekä keruun järjestäjien ylläpitämää kilpailuhenkisyyttä kerääjien ja maakuntien välillä että suuria rahapalkintoja. Aiemmista keruista poiketen jo kilvan lähtölaukauksessa Suomen Kuvalehdessä julkaistussa kilpakeruusta kertovassa jutussa painotettiin ensin rahapalkintoja ja vasta sitten tuotiin esiin sekä sivistystahto että isänmaalli- suus. Kerääjiä motivoitiin rahapalkintojen lisäksi muun muassa kertomalla siitä, että oli olemassa unohdukselta pelastettava mahtava painamaton kirjallisuus, jonka suomalaiset olivat keksineet jo ennen kirjapainoa. Kilpahenkeä ylläpidettiin lehtien julkaisemilla väliaikatiedoil- la vastaanotetuista keruumääristä, mikä yllytti kilpailemaan eri maakuntien välillä. ²³

Kilpakeruu synnytti kerääjäverkoston, jonka pitäminen osana SKS:n toimintaa nähtiin tärkeä- nä. Sen ylläpitämiseksi kehitettiin rahapalkintoihin pohjautuva kirjeenvaihtoverkosto, jota yl- läpidettiin lähettämällä kyselylomakkeita ja tiettyjen teemojen kyselysarjoja. Tärkein yhtey- denpitoväline oli potentiaalisille kerääjille vuosina 1936 – 1939 lähetetty Kansantieto -lehti, joka rahapalkinnoilla ja ilmaisilla vastauskuorilla motivoi lukijaansa keräämään lisää kansan- perinnettä. Ajatuksia ohjaamassa ja herättämässä olivat tarkat kysymyssarjat ja suorat malli- vastaukset halutusta materiaalista, mutta loppujen lopuksi kerääjä itse kykeni määrittämään vastauksen sisällöksi sen, minkä koki keräämisen arvoiseksi.²⁴

Kerääjäverkoston merkitys oli lopulta suuri, sillä se muutaman vuoden kuluessa kaksinker- taisti SKS:n kokoelmat. Aineiston nopeaan kasvuun vaikutti myös SKS:n laajempi käsitys kansanperinteestä. Tämä näyttäytyi muun muassa vuonna 1919 tehdyillä uusilla säännöksillä, joiden mukaan Seura sai käyttää varoja muuhunkin kuin kirjallisuuden, tieteen ja kielen edis- tämiseen. Tämä tarkoitti sitä, että SKS:n nimissä annettiin mahdollisuus kerätä periaatteessa kaikkea mahdollista kansanperinnettä ja -tietoutta. Sitä oli tapahtunut toki jo aiemminkin, esimerkiksi kansan erilaisia esineitä oli kerätty jo 1890-luvulla ja erilaisiin parannusmenetelmiin hieromisineen oli tutustuttu. SKS:n uusi asennoituminen uudempiin aikoihin eli 1800-lukuun ja eri kohteisiin kuten paikallishistoriaan lisäsivät arkistojen aarteiden määrää entisestään.²⁵

23 Häggman 2012, 365 – 9.

24 Häggman 2012, 367, 372 – 373.

25 Häggman 2012, 107 – 8, 276, 282, 367 – 8, 372.

(18)

1.7 Taustatietoa: Kestilän alkutaival

Piippolan kirkkoherrankuntaan liitettiin omana kappelinaan vuonna 1845 Kestilän seurakun- ta. Itsenäiseksi kunnaksi oli tietä luomassa vuonna 1865 tehty kunnallisasetus, minkä myötä seurakunnat ja kunnat erotettiin hallinnollisesti toisistaan. Tästä lainmuutoksesta muutama vuosi myöhemmin, elokuussa 1867 kuntakokouksessa päätettiin Kestilän²⁶ perustamisesta.

Juuri perustettu kunta sijaitsee²⁷ Siikajoen, joka on yksi Pohjois-Pohjanmaan suurimmista joista, latva-alueella. Pinta-alaa kunnalla oli, ilman vesistöjen huomioimista, yhteensä 526,6 km². Alueellisesti tarkasteltuna huomattavaa on, että soiden määrä Siikajoen halkomalla maa- alueella on suuri, sillä jopa 60 % alueen pinta-alasta on suota. Asutus oli pääasiallisesti kes- kittynyt pieninä kyläkeskittyminä Siikajoen ja sen lukuisten sivujokien rantojen läheisyyteen.

Asutuksen keskittymiseen vaikuttivat sekä joen käyttäminen kulkemiseen että rantamaat, jotka ovat olleet alueella maataloudelle hedelmällisimmät maaperän ollessa maanviljelyyn sopivaa savimaata sekä alueella sijaitsevat rehevät luonnonniityt.²⁸

Hedelmällisestä savimaasta huolimatta Kestilän eväät itsenäiselle matkalle olivat tiukassa.

Aluetta 1850-lähtien olivat kurittaneet toistuvat katovuodet, joiden vuoksi jouduttiin otta- maan muun muassa jyvälainaa jo ennen kunnan perustamista. Kunnan jatkuneesta huonosta taloudellisesta tilanteesta kertoo sekin, että ensimmäisessä kuntakokouksessa käsiteltävinä asioina olivat erilaiset hätäruokakeinot, kuten jäkälän ja sienen käyttäminen ravintona. Velka- kierrettä tukivat myös kruununverojen aiheuttamat rästit, useat viljalainat sekä katovuosina otetut muut lainat muun muassa kirkon ja pappilan rakentamiseksi. Kestilän velkamäärä kasvoi katovuosien vuoksi suurimmaksi koko Siikajoen alueella, mikä johtui vuoden 1890-luvun pahimmista vuosista ja niiden aikana otetuista hätälainoista.²⁹

26Kestilän taival itsenäisenä kuntana päättyi vuonna 2009 kuntaliitoksen myötä. Nykyään se on osa Siikalatvan kuntaa, johon kuuluvat myös entiset naapurikunnat Rantsila, Pulkkila ja Piippola. Lähde: ”Perustiedot”.

http://www.siikalatva.fi/kuntainfo .

27 Katso Liite 1.

28 Leiviskä 2011, 4, 41.”Siikajokilaakson asutuksen synty. Nimistöhistoriallinen tutkimus Siikajokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvun puoliväliin.”http://www.oulu.fi/sites/default/files/content/Siikajokilaakson

%20asutuksen%20synty%20_lisensiaatinty%C3%B6_.pdf; Suomenmaa 1929, 181, 184; Vilmusenaho 1984, 15.

29 Karvonen 1992, 5 – 17; Vilmusenaho 1984, 20, 272 – 8.

(19)

Ensimmäisen maailmansodan aikoihin väestön sekä liikkumista ulkopaikkakuntiin, että ko- koontumista ulkosalla rajoitettiin. Elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään vuoden 1914 kadon vuoksi, että hintaa rajoittamaan, jotta jokaisella olisi mahdollisuus saada omiin tarpei- siin jonkin verran. Vuoden 1918 sodan aikana taisteluja ei Kestilässä käyty, mutta sodan vai- kutukset näkyivät kunnassa siitä huolimatta. Elintarvikepula paheni sodan aikana, mikä näkyi ruuan säännöstelyinä, pettuleivän käytön lisääntymisenä ja ruuan sekä rehun hinnan nousemi- sena. Kunta joutui varautumaan nälänhätään ruuan pakko-otoin, jotta köyhin kansanosan saisi vähän syötävää. Ruuasta oli pulaa myöhemminkin, sillä vuonna 1923 koitti jälleen paha kato- vuosi. Sato menetettiin lähes kokonaan, minkä myötä kunta joutui jälleen turvautumaan hätä- apuun, lainaan, hätäaputöihin ja veronkannon siirtoihin.³⁰

Kunnan talouden tilaa ei helpottanut maailmanlaajuinen lama 1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun. Työttömien määrä kasvoi nopeasti ja yksittäisten henkilöiden velkataakat kasvoivat, mikä näkyi toistuvasti esiintyneinä irtaimiston ulosottoina. Pula-ajalle muodostui tunnus- omaiseksi maatilojen pakkohuutokaupat velkojen maksamiseksi. Vuosien 1928 – 1938 aikana tilojen pakkohuutokauppoja oli kaikkiaan 44, joista suurin osa eli 34 tilaa sijoittuivat vuosien 1932 – 1935 välille. Kunnan ja sen useiden asukkaiden taloudellinen tilanne oli siten vaikea, minkä vuoksi kunta oli toistuvasti raskaan velkataakan alla. Tämä näkyi siinä, että kunnalla ei ollut varaa kehittää itseään niin paljon kuin tarvetta esiintyi. Monista kannatusta- kin saaneista hankkeista jouduttiin luopumaan rahan puutteen vuoksi. Kestilän hankalaa tilannetta kuvastaa sekin, että kunta määrättiin valtion lisävalvontaan vuonna 1933 sen talouden vuoksi.³¹

Kestilän väestömäärä 1920-luvun lopulla oli yhteensä 3,156 henkeä. Elinkeinoelämä nojautui suurimmaksi osaksi maatalouteen, minkä pohjana oli jokilaakson kehyskuntiin verrattuna runsaampana esiintyvä torpparilaitos. Vuonna 1919 säädetyn torpparilain myötä torpparit ky- kenivät lunastamaan viljellyn maansa, minkä myötä alueelle syntyi useita pientiloja. Talous- elämä oli siten murroksessa, mihin vaikuttivat myös lisääntynyt väestönkasvu ja maanvilje- lysteknologian kehittyminen 1860-luvulla aurankäytön myötä. Teknologian varsinainen no- peampi kehittyminen alkoi kuitenkin 1920-luvulta lähtien, jolloin koneellistuminen lähti hi- taalla tempolla etenemään. Tämä kasvatti peltoalan tarvetta ja hajautti asutusta entisestään.

Maataloudessa panostettiin karjankasvatukseen ja huomattava osa 60 % pelloista käytettiin

30Karvonen 1992, 5–17; Vilmusenaho 1984, 367 – 9, 529.

31Karvonen 1992, 33 – 37, 42 – 43; Vilmusenaho 1984, 572.

(20)

kylvöheinää varten. Toinen tärkeä tekijä paikallistaloudelle oli 1860 – 1870-luvuilla kukoista- nut kotiteollisuus, jonka tuotteita olivat muun muassa kangastuotteet ja juurikorit. Kunnan muita vientituotteita olivat esimerkiksi voi ja karjanhoitotuotteet kuten heinä.³²

Talouden kehittymistä hidasti Kestilän sijoittuminen rautateiden ja ulkopuolelle. Lähimmälle asemalle ennen Oulu – Vaala -radan valmistumista oli matkaa yhteensä 86 kilometriä.

Kestilän tieverkoston kautta yhteydet muualle maahan laajentuivat pikkuhiljaa 1900-luvun alussa, mutta tästä huolimatta monet kyläkunnat olivat ilman kesäteitä. Paikallisteiden määrä ja pituus kasvoivat merkittävästi 1920 – 30-luvuilla, jolloin paikallinen väestö kykeni matkustamaan kotikonnuiltaan tietä pitkin niin Liminkaan kuin Kajaaniin.³³ Pieni kunta aavojen peltojen keskellä tuli entistä enemmän osaksi ympäröivää maailmaa.

2 Tutkimusmatka alkaa

2.1 Salapoliisiksi asennoituminen

Ensimmäisissä ja toisessa käsittelyosiossa aineistoa tarkastellessani käytän apunani omaa tul- kintaani Carlo Ginzburgin (1996) kehittämästä johtolankamenetelmästä ja yhdistän sen kvali- tatiiviseen eli laadulliseen tutkimukseen. Ginzburgin johtolankametodissa tarkastellaan näen- näisesti merkityksettömiä yksityiskohtia, jotta löydettäisiin merkkejä tapahtuneesta, jota suoraan ei voi havaita. Hän ottaa esimerkiksi kuinka vanhin johtolankojen ele oli, kun aikoinaan metsästäjät tarkastelivat eläimen jättämiä ulosteita, jälkiä, karvoja, höyheniä saalistaan jäljit- täessään. Kyseessä oli eräänlainen oppimisprosessi ja löydettyjen johtolankojen analyysi.³⁴ Tämän perusteella johtolankametodi tarkoittaa minulle sitä, että aineistoa tarkastellaan kiin- nittämällä huomiota johonkin yksityiskohtaan, joka nousee esille. Kyseinen yksityiskohta johdattaa tutkijaa kohti seuraavaa vihjettä, minkä tutkailun jälkeen voi huomata uusia ja uusia johtolankoja jostain aiemmin pimennossa olevasta kokonaisuudesta.

32 Suomenmaa 1929, 181, 183 – 184; Vilmusenaho 1984, 45 – 84, 165, 524.

33Suomenmaa 1929, 181, 183 – 184; Vilmusenaho 1984, 45 – 84, 165, 199, 524, 551, 555.

34Ginzburg 1996, 47 – 49.

(21)

Tutkimuksessani oleva käsitys johtolangoista lähenee Pentti Alasuutarin (1994) tapaa tarkastella haastattelua interaktiotilanteesta käsin. Tällöin haastateltavan puheen lisäksi huomioi- daan millä tavoin haastateltava reagoi esimerkiksi kysymyksiin tai muiden kommentteihin, mikä paljastaa jotain koko ilmiökokonaisuudesta. Alasuutari tarkentaa, että kyseisellä tarkas- telutavalla analyysin kohteeksi tulee koko vuorovaikutustilanne rooleineen ja toimintamallei- neen. Yhtenä tarkkailun kiintopisteenä voivat olla haastattelun eri osapuolten omien tulkinto- jen muuttuminen haastattelun edetessä.³⁵ Tutkimukseni tutkimuskohteessa ei kuitenkaan ole kyse haastattelusta, mutta lähestyn aineistoa kuten Alasuutarin esittämässä interaktiotutki- muksessa: tarkastelen aineistoa kokonaisuutena, mutta pysähdyn aineistosta nousseiden asioi- den tai ilmiöiden äärelle.

Johtolankametodia ja interaktiotutkimusta koskevan ymmärrykseni pohjalta käytän tutkimuksessani kyseistä tutkimusvälinettä ilman etukäteissuunnitelmaa. Tarkoitan kyseisellä lähestymistavalla sitä, että annan aineistoon avautua minulle omalla tavallaan, johtolanka kerrallaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tarkastelen aineistoa avoimin mielin ja annan johtolankojen nousta tekstimerestä yksi kerrallaan. Tämän tarkastelun alla aineisto on minulle eräänlainen uusien oivalluksien valtameri eli kokonaisuus, mitä tarkastelemalla voi löytää syitä havainnoilleni sekä nostaa esiin taustalla olevia ilmiöitä.

Valitsemani lähestymistapa ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensimmäinen ja isoin ongelma on:

milloin aineisto lakkaa puhumasta minulle eli milloin voin lopettaa sen tarkastelun? Tutki- mukseni on vain yksi kaiku moniäänisessä menneisyydessä eli tiedostan, ettei tutkimukseni tule olemaan kaiken kattava vaan edustaa vain yhtä pientä murusta suuresta kokonaisuudesta.

Pyrin tarkastelemaan aineistoa niin kauan, kunnes koen, ettei se enää voi tarjota minulle mi- tään uutta näkökulmaa löytämiini ilmiöihin tai tutkimukseni pääaiheeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokin vihje voisi jäädä minulta huomaamatta tai näkökulma avaa- matta. Ihmismieli on erehtyväinen ja moni tutkijalta tiedostamaton asia voi vaikuttaa tapaan nähdä aineistoa. Uskon, että aineistosta saa irti vielä paljon tutkimukseni jälkeenkin täyden- nyksillä ja uusilla kysymyksillä. Tiedostaen omat ajatteluni rajoitukset pyrin kirjoittamaan mahdollisimman suoraan, jotta ajatteluani voi seurata ja valintojani ymmärtää – sekä vapaasti kritisoida.

Valitun tutkimusasettelun vuoksi kaksi ensimmäistä analyysiosiotani ja kolmannen analyysi-

35 Alasuutari 1994, 123, 128.

(22)

osion Mitä haluamme muistaa? Alku ovat kolmen äänen kokonaisuus: aineiston, tutkimuskir- jallisuuden ja tutkijan. Näiden puheenvuorojen avulla luon kokonaisuuden. Ginzburg huo- mauttaa, ettei johtolankametodilla saatuja tuloksia voida yleistää sekä automaattisesti siirtää osaksi laajempaa ympäristöä ja päinvastoin.³⁶ Tämän vuoksi tiedostan, etten suurennuslasini avulla esiin nousevista ilmiöistä voi tehdä liian helposti yleistyksiä. Kysymys onkin tulkin- nastani, jota pyrin perustelemaan tutkimuskirjallisuutta apuna käyttäen.

2.2 Kansa kirjoittamaan omaa historiaansa

Ensimmäisenä keruukutsua silmäillessä kiinnittää huomion se, ettei sen kirjoittajaa ilmaista missään kohtaa vaan tämä pysyy anonyyminä. Tämä herättää sellaisen mielikuvan, että itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaisun takana. Kyseisen päätelmän pohjalta lähden tarkastelemaan julkaisua niin kutsutusti SKS:n virallisena näkemyksenä enkä suinkaan tietyn kirjoittajan edustamina ajatuksina. Tosin tiedostan, ettei mikään teksti ole täysin objektiivista koska kirjoittajan omat intressit vaikuttavat kirjoitettuun lopputulokseen. Aivan vastaavalla tavalla kuin Saara Tuomaala (2006) esittää tutkijan jokaisen valinnan olevan sidoksissa tutkijan arvomaailmaan, näen artikkelin kirjoittajan sanavalintojen ja kirjoituksen päämäärän olevan sidoksissa taustalla oleviin tavoitteisiin.³⁷ Voisikin ilmaista, että tutkimani aineisto on sen kirjoittajan omaa tulkintaa SKS:n tavoitteista ja äänestä, mutta edustaa kuitenkin järjestäjän yleisesti hyväksyttyä linjaa.

Keruukutsu alkaa näyttävästi kertomalla, kuinka SKS: ”kutsuu koko Suomen kansan kansan- runouden keräämiskilpailuun. Palkintoja 35 000 markkaa. Kilpailuaikaa tämä vuosi.”³⁸ Ky- seessä oli siten koko maata koskeva kilpakeruu, minkä pohjalta voi olettaa, että keruun koh- deyleisönä olisivat oletettavasti valtiollisesti tarkasteltuna pääasiassa suomalaiset tai ainakin kieltä taitavat, sillä keruukutsu on suomeksi. Vastaajiin vedotaan kertomalla, että keruun

”[t]arkoituksena on koko Suomen kansan avuin saada tuleville ajoille säilytetyksi esi-isiem- me henkisen perinnön viimeiset sirpaleet, jotka ovat vielä säilyssä kansan muistissa.”³⁹. En- simmäisenä artikkelin vetoomusta tarkastellessani mieleeni jää lauseen loppuosa, jossa viita-

36 Ginzburg 1996, 193 – 4.

37Tuomaala 2006, 278

39Keruuopas 1936, 3.

(23)

taan vielä toistaiseksi kansan muistissa olevaan henkiseen perintöön, josta jäljellä on enää vain sirpaleet. Suomen Kuvalehdessä julkaistussa keruun väliraportissa keruukohdetta tarkennetaan entisestään, jolloin kyseessä ovat ”esi-isien tarinat ja laulut”⁴⁰.

Keruukilvan yhtenä tavoitteena on mahdollistaa mahdollisimman monen henkilön osallistu- misen ”Suomen muinaisuuden valaisemiseksi [...]”⁴¹. Vastaavasti myös keruukilvan välirapor- tiksi ymmärrettävässä artikkelissa kirjoitetaan kyseessä olevan ”kansamme muinaisuus”⁴². Samalla verrataan tarinoiden säilyttämisen olevan yhtä tärkeää kuin esineellisten muistojen menneitä ajoilta. Nämä ainekset kerätään tuleville polville ”valaisemaan menneisyytemme ih- meellistä tarinaa.”⁴³ Muinaisuuteen viittaaminen näyttäytyy minulle siten, että kerättävä aineisto edustaisi jotain, mikä olisi todella tapahtunutta ja olemassa ollutta. Tällöin keruussa il- maistut ”esi-isiemme henkisen perinnön viimeiset sirpaleet [...]”⁴⁴ edustaisivat myös historiallisia tapahtumia, minkä vuoksi ne muodostaisivat oman lukunsa yleisesti hyväksytyn historian kaanoniin.⁴⁵

Kansanrunojen keräämisen rinnastaminen menneisyyden eli historian muodostamiseen ei si- nänsä ole hakuammunnaksi luokiteltavaa päättelyä. William A. Wilson (2008) kirjoittaa, kuinka Kaarle Krohnin mukaan 1917 kansanrunot olivat syntyneet pikemminkin myöhäisellä rautakaudella noin vuosina 700 – 1000, jolloin Skandinaviassa oli sotaisa ajankohta. Kalevala sankareineen olivat historiallisia henkilöitä, jotka ovat tehneet kotinsa puolesta sankariteko- ja.⁴⁶Kyseinen tulkinta säilyi seuraavina vuosikymmeninä, mistä esimerkkinä Pertti Anttonen (2008) esittää, että poliittiselle oikeistolle kansanrunot 1930-luvulla olivat muinaisrunoutta, joka välitti tietoa suomalaisesta sankarikaudesta sekä viikinkiaikaisesta sotilasyhteiskunnas- ta.⁴⁷

Näkemys sotaisasta viikinkiajasta, josta kansanrunous antoi häivähdyksiä, eli voimakkaana Wilsonin mukaan myös itse Kalevalan riemuvuonna. Vuoden 1935 juhlallisuuksien yhteydes-

40Suomen kansa kirjoittaa itse historiaansa. Suomen Kuvalehti, 40/35.

41 Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35.

45Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35; Suomen kansa kirjoittaa itse historiaansa.

Suomen Kuvalehti, 40/35.

46Wilson 2008, 227.

47Anttonen 2008, 215.

(24)

sä muun muassa Suomen historian professori Jalmari Jaakkola (1885 – 1964) kuvaili eri me- dioissa sankarillista ja sotaisaa elämää, sellaisena kuin sitä kuvataan Kalevalassa. Tätä ajatus- ta Wilsonin mukaan kehitti keruuoppaankin laatinut Martti Haavio (1899 – 1973) eteenpäin siihen suuntaan, että teoksen ydin on pelkistetysti sotarunoutta. Se johdattaa meidät aikaan, jolloin viikingit nopeilla laivoillaan matkasivat maailman ääriin. Loppujen lopuksi aikalaiset tutkijat hahmottivat Kalevalan juuriksi kaksi vaihtoehtoa. Wilson kirjoittaa, kuinka näistä en- simmäisen mukaan kansalliseepos on balttialalais-suomalaista yhteisperintöä, joka on säily- nyt parhaiten syrjässä itäisessä osassa maata. Toisen näkökulman mukaan kyseessä ovat itään päin matkanneet synnyinalueeltaan jo kadonneet länsisuomalaiset runot viikinkiajoilta.⁴⁸ Kyse olisi siis keruukutsun vetoomuksen ja ajankohdan kansanrunouteen kohdistuvan suhtau- tumisen perusteella menneisyyden ylös kirjaamisesta, sillä kansanperinne edusti aikalaisille eräänlaista historiankirjoitusta: se koettiin todeksi. Tällöin kerättävä kansanperinne olisi rin- nastettavissa oman menneisyyden taltioimiseen.

Historian luomisen lisäksi keruussa oli kyse esi-isiemme perinteen pelastaminen suoranaisel- ta katoamiselta. Siihen viitataan myöhemminkin, kuinka keruuseen vastaamisen myötä vältyttäisiin ”tärkeän kansatietouden”⁴⁹ unohdukselta. Unohdukseen vetoamiseen törmään myös keruuoppaassa, jossa vastaavasti ilmoitetaan kuinka perinnön katoamisen voi kerääjä estää kirjaamalla mahdollisimman paljon ylös. Vastaavasti myös keruun väliraportissa kirjoitetaan, kuinka kerättävän aineksen uskottiin jo unohtuneen lännessä kokonaan. Kilvan järjestäjille tuli yllätyksenä kuinka ”näiden seutujen kansa on sitkeästi säilyttänyt vanhan ja katoavan.”⁵⁰ Unohdukseen ja säilyttämiseen viittaaminen herättää mielikuvan nopeasti muut- tuvasta perinteestä, jonka on mahdollista kadota kokonaan. ⁵¹

Perinteen katoamisesta eli muutosnopeudesta mieleeni nousee mentaliteettihistoriantutkimus, jossa tutkitaan ihmisen sekä toiminnan, että ajatteluprosessin mahdollistavia rakenteita. Anu Korhosen (2001) mukaan mentaliteettiin sisältyy kyseenalaistamattomina pidettyjä käsityksiä ja ajattelutapoja, jotka ovat yhteisöönsä syvälle juurtuneita, mistä johtuen sen muutosta pide- tään hyvin hitaana prosessina. Hän esittää Patrick Huttonin teorian, jonka mukaan mentali- teetti saa ilmiasunsa traditioissa. Kyseessä on yhteisesti jaetun muistin muoto, joka muuttuu

48Wilson 2008, 227 – 8.

51 Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35.; Keruuopas 1936, 3 – 4; Suomen kansa kirjoittaa itse historiaansa. Suomen Kuvalehti, 40/35.

(25)

niin hitaasti, etteivät eri sukupolvet kykene sitä havaitsemaan. Kyseisen teorian mukaan kollektiivi muisti muuttaa merkityksiään, mistä johtuen tradition ilmiöt eivät saa samanlaista merkitystä sukupolvelta toiselle. Tästä johtuen mentaliteetin voi hahmottaa eri aikatasojen ja merkitysten kerrostumina.⁵²

Rinnastaessani perinnettä mentaliteetteihin, tunnustan samalla perinteessä olevan eri aikakau- sien kerrostumia. Kyseisen ilmiön näen pohjautuvan Leea Virtasen (1988) esittämään huo- mioon suullisessa muodossa olevan perinteen muistinvaraisuudesta, minkä vuoksi perinne on altis muutoksille.⁵³ Perinne ei siten näyttäydy samalla tavalla eri aikakausina, mistä johtuen perinteen juuret voivat tavallaan ”unohtua”, sillä kyseinen ilmiö ei enää ole olemassa alkupe- räisessä olomuodossaan. Tietty traditio tai osa siitä siten näyttäytyy halutulla tavalla vain tie- tyllä aikakaudella. Keruukilvassa kyse on pelastaa ”esi-isiemme henkisen perinnön viimeiset sirpaleet […]”⁵⁴,mikä itsessään paljastaa keruun järjestäjien tiedostavan keruussa halutun ai- neiston olevan altis muutoksille ja siten olevan katoamassa alkuperäisestä muodostaan. Ke- ruun järjestävät kyseisen huomion perusteella tiedostivat, että heidän haluamansa keruuaineisto oli altis muutoksille, mikä tuo esiin heidän toiminnan taustalla olevan päämäärän tavoittaa jotain muutoksessa tai katoamassa olevaa.

Viitteitä tavoittelemisen kohteena olevasta perinteentasosta antavat niin keruukutsu kuin keruuopas, joissa molemmissa kehotetaan haastattelemaa hyvämuistista vanhusta, minkä perusteella oletan tavoitteena olevan tavoittaa niiden henkilöiden muistoja, joille esi-isien perinne oli ollut osa omaa kokemusta ja siten muistia. Keruukilvassa tehdään siten rajaus, joka pääasiassa koskettaa yhteiskunnan ikäjakaumaa kuvaavan pyramidin ylimpiä kerroksia eli vanhinta ikäpolvea, joka on syntynyt noin samoihin aikoihin. Ulla-Maija Peltosen (2004) mukaan keruuoppaan kehotus kääntyä juttelemaan ikäihmisten kanssa selittää miksi lasten suul- linen perinne ei ollut mukana keruuoppaassa.⁵⁵

Nuoremman polven tarinaperinteen puuttuminen ilmaisee minulle sen, ettei keruuoppaan laa- tineet henkilöt yrittäneet tavoittaa nuoremman polven ylläpitämää tradition merkityksiä ky- seisellä hetkellä vaan pikemminkin tiettyä perinteen kerrostumaa ennen sitä. Ajatustani tukee

52Korhonen 2001, 47, 54 – 55.

53Virtanen, Leea 1988, 26.

55Kalevalavuoden Suuri Kilpakeräys, Suomen Kuvalehti, 8/35.; Keruuopas 1936, 3 – 4; Peltonen, Ulla-Maija 2004, 213.

(26)

Pauliina Latvala (2004), jonka mukaan vasta sittemmin kansan historiaa alkoivat kirjoittaa uudet sukupolvet, jota eivät itse olleet osa tai kokeneet kirjoittamistaan ilmiöistä. Osaltaan tämä johtui siitä, että etäisyys kasvoi kerrottuun ilmiöön, minkä myötä kansanomaisen historian tulkinta muovautuu uudella tapaa. Latvala toteaakin, kuinka nuorempi polvi alkoi kertoa menneistä ajoista kokematta niitä itse.⁵⁶

Menneisyyden tulkintaa siten keruussa nähtävästi pyrittiin antamaan vanhemmalle polvelle, jolle etäisyys keruussa haluttuihin ilmiöihin ei ollut yhtä suuri. Tämän perusteella keruun tavoitteena oli löytää vanhemman polven kokemuksia, jotka olivat muodostuneen yhteydessä heidän muun muassa vanhempiinsa ja isovanhempiin. Kyseessä olisi koko sosiaalisen ympäristön luoma perinne, johon muilla elossa olevilla henkilöillä ei ollut enää suoraa kosketusta. Kyseessä olisi viimeinen kyseisen perinteen omaksunut sukupolvi, jonka muistiin on taltioitunut kaikki lapsuudesta lähtien omaksuttu tieto keruussa halutusta esi-isien jättämästä perinnöstä.

2.3 Yhteiskunnan muutostila

Keruun esiin tuoma pelko perinteen katoamisesta herättää minussa automaattisesti kysymyk- sen: miksi pelättiin? Pelko itsessään on aikakaudelle tyypillistä, sillä Ulla-Maija Peltosen mukaan kyseessä oleva uskomus perinteen katoamisesta jatkui aina 1950-luvulle asti, jolloin keskustelua leimasi sekä pelko perinteisen kansankulttuurin väistymisestä että perinteen täy- dentävästä keruutoiminnasta. Pelolle yhden selityksen antaa SKS:n historiaa tutkinut Kai Häggman (2012). Yhteiskunta on hänen esittämän perusteella ollut kilpakeruun aikaan voi- makkaassa muutoksen tilassa. Etenevä kaupungistuminen oli aloittanut muuttoliikehdinnän maalta kasvukeskuksiin, mistä johtuen pitkälti maatalouteen pohjautuneen yhteiskunnan ra- kenteet natisivat liitoksissaan.⁵⁷

Mutta oliko maatalous katoamassa 1930-luvulla ja kytkökset menneiden polvien agraariseen elämään katkeamassa? Ainakin tilastollisesti tarkasteltuna, kuten liitteestä 2 on havaittavissa, oli maatalous edelleen suurin työllistäjä. Se työllisti noin 73 – 74 % väestöstä vuosikymmeni-

56 Latvala 2004, 143 – 5.

57 Häggman 2012, 74 – 75;Peltonen Ulla-Maija 2004, 205 – 6.

(27)

nä 1910 – 1920. Maatalous ei kuitenkaan ollut täysin katoamassa, sillä 1930 -luvulla noin 65

% väestöstä sai toimeentulonsa maantalouden puolella tai siihen liittyen. Vuosikymmen myö- hemmin elantonsa agraarilla keinoilla hankki 56 % väestöstä eli parissa kymmenessä vuodes- sa maatalouden merkitys työllistäjänä oli laskenut miltei parilla kymmenellä prosentilla.

Maatalouden työllistyvän vaikutuksen vähentymiseen vaikuttivat Pentti Viidan (2012) mukaan myös taantuma, joka iski vuosina 1930 – 1931. Tilannetta eivät helpottaneet aiempien vuosien heikoksi jääneet viljasadot. Viita kirjoittaa, että lopulta vuosien 1928 – 1936 aikana koko maan talonpojista noin 5 % ajautui konkurssiin.⁵⁸ Tämä itsessään voi olla yksi osatekijä liitteessä 2 havaittavasta maatalouden roolin vähentymisestä työllistäjänä.

Tilastoja tutkiessani kyseenalaistan täydellisen perinteenkatkoksen: maaseudulle jäi yhä ihmi- siä, joille perinne siirtyi jatkumona. Toisaalta on havaittavissa, että maatalouden vaikutus pääelinkeinona oli voimakkaasti laskussa, mikä itsessään kertoo, että yhteiskunnassa oli ta- pahtumassa vain jo muutaman vuosikymmenen aikana suuria muutoksia. Kyse ei ollut pel- kästään rakennemuutoksesta vaan Viidan mukaan ajankohta sijoittui osaksi suurta maatalouden kehittämisen aikaa. Vuosien 1920 – 1939 aikana panostettiin tutkimuksiin, kehitystyö- hön, neuvontaan ja lisättiin koulutusta. Tämä johti uudenlaisiin viljelylajikkeisiin, viljelymenetelmien tehostumiseen sekä väkilannoitteiden keksimiseen. Kyseiset panostukset vaikuttivat tuotannon kasvamiseen, mikä kasvatti niin peltoalaa kuin karjan määrää. Eläinten ruokkimista helpotti 1930-luvulla uusi keksintö AIV, jonka ansiosta rehua pystyi säilömään paremmin myös talvikausiksi. Viita lisää, että viljelijän arkea helpottivat muutkin keksinnöt, sillä väkirehusta ja lannoitteista tuli normaalimpi osa arkea jo 1930-luvun aikana. Peltotyös- kentelyä helpottivat hevosvetoiset koneet ja sähkömoottorit, jotka yleistyivät nopeasti.⁵⁹ Teol- listuminen oli yhteiskunnassa kiihtyvää, mihin viitataan myös keruukilvan väliraportissa kertomalla kuinka ”maailma elää tekniikan ihmeiden vuosisataa [...] ”⁶⁰.

Viidan kirjoituksen perusteella on ymmärrettävissä keruussa oleva huoli perinteen katoamisesta. Maatalouden merkitys oli selvästi laskemassa, mutta pelkästään kyseisen elinkeinon si- sällä tapahtui paljon muutoksia. Niin työskentelytavoissa kuin välineissä oli tapahtunut ly- hyessä ajassa paljon uusia keksintöjä. Perinteiset menetelmät olivat saaneet uuden haastajan, mikä itsessään kertoo minulle siitä, että totutut tavat työskennellä olivat syrjäytymässä. Arki

58Viita 2012, 103.

59Viita 2012,103.

60 Suomen kansa kirjoittaa itse historiaansa. Suomen Kuvalehti, 40/35.