Tieteellinen elämä näkymä

84

T T T T

T I E T E E L L I N E N I E T E E L L I N E N I E T E E L L I N E N I E T E E L L I N E N I E T E E L L I N E N E L Ä M Ä E L Ä M Ä E L Ä M Ä E L Ä M Ä E L Ä M Ä

CARL SCHMITTILLE muisto- merkki?! Sauerlandissa sijait- sevan pienen Plettenbergin kaupungin tunnetuin mies on ollut tähän asti ilman muisto- merkkiä, mutta ei enää kauan ilmoittaaFrankfurter Allgemei- ne Zeitung kokosivun jutus- saan Carl Schmittistä ja hänen elämästään. (Puolet sivusta kuluu tosin valokuvaan, jossa Schmitt 90-vuotispäiviensä kun- niaksi vuonna 1978 poseeraa viidenkymmenen kutsuvie- raan keskellä – näiden jou- kossa muun muassa Ernst Jün- ger, Wernerin poika Nicolaus Sombart, Saksan perustuslaki- tuomioistuimen tuomari Ernst- Wolfgang Böckenförde sekä monta muuta arvovaltaista henkilöä.) Schmittin vanhat ystävät ovat nimittin päättä- neet korjata asian ja Pletten- bergin pormestari on jo anta- nut tukensa hankkeelle: nat- si-juristillakin pitää olla muis- tomerkki! Ja miksei pitäisi?

Olihan Schmitt (herra profes- sori) plettenbergiläisten mie- lestä mitä miellyttävin mies:

ystävällinen herra, joka kyseli aina lasten kuulumisia ja kun- nollinen vanhempi, jonka näh- tiin usein leikkivän hippaa tyt- tärensä Animan kanssa: “Tun- nenhan minä herra Schmittin, siinäpä vasta herttainen pap- pa”, niin kuin eräskin kau- punkilainen oli kysyttäessä sanonut. Allgemeine Zeitung muistaa toki Schmittin pimeän- kin puolen, mutta se ei ole enää olennaista: olennaisempaa on, että hän oli mukava mies ja että Schmittin kotitalon, jon- ka hän maailmansodan jäl- keisen sisäisen pakolaisuuten- sa aikana nimesi Machiavellia mukaillen San Cascianoksi, oven yläpuolella on edelleen- kin kirjoitus kai nomos egno, joka vapaasti suomennettuna kuuluu ”ja hän tuntee lain”.

Oli Schmittillä toisinaan kuu-

lemma vaikeaakin Plettenber- gissä, Zeitung ilmoittaa. Eten- kään sosiaalidemokraattiset pormestarit eivät oikein pitä- neet hänestä, minkä takia hän ei kuolemansa jälkeen suku- laistensa pyynnöistä huolimat- ta saanut nimellään varustet- tua katua Plettenbergiin. Muis- tomerkin hän nyt kuitenkin saa, joten kaikki schmittiläi- set saavat vihdoinkin itsel- leen oman pyhiinvaelluskoh- teensa.

ARMOITETTU patafyysikko ja nykykulttuurin ironisten pas- tissien mestari sosiologi Jean Baudrillard kuoli maaliskuun 6. päivä 77-vuotiaana “pitkän sairauden murtamana” – reaa- lisen mykkää ironiaa lienee se, että teoreetikko, joka ver- tasi jälkimodernille kulttuu- rille ominaista simulaatiota kernaasti syöpään, menehtyi itse mitä ilmeisimmin juuri tähän sairauteen.

Baudrillard oli koulutuk- seltaan germanisti ja ehti uransa aikana ranskantaa muun muas- sa Brechtiä ja Marxia. Jo kou- luaikoinaan hän törmäsi ker- tomansa mukaan Alfred Jarryn patafysiikasta innostuneeseen filosofian opettajaan, joka vei häneltä liiallisen kunnioituksen

“filosofiseen tekosyvällisyy- teen”. Opetettuaan 1960-luvun alkuvuosina saksaa omien sa- nojensa mukaan “vailla suu- rempaa innostusta”, hän heit- täytyi Guy Debordin ja situa- tionistien innoittamana sosio- logiaan, jota ryhtyi opettamaan vuonna 1966 Pariisin – Nanter- ren yliopistossa. “Ottaen huo- mioon tutkintoni valinnanva- raa ei juuri ollut. Vuonna 1965 sosiologia oli ainoa avoin op- piaine. Aluksi minun oli ope- teltava itse sitä mukaa, kun opetin”, hän kertoi myöhem- min eräässä haastattelussa.

Baudrillardin ensimmäiset

kirjat Le système des objets (1968), La société de consom- mation (1970) ja Pour une cri- tique de l’économie politique du signe (1972) ovatkin ennen muuta kulutusyhteiskunnan semiologista ja sosiologista kritiikkiä. Alun perin marxilai- suudesta ja psykoanalyysista vaikutteensa ammentanut teo- reetikko päätyi kuitenkin varsin nopeasti teoreettiseen isänmur- haan: teoksessa Le miroir de la production (1975) kyytiä sai marxilainen tuotantofiksaatio ja

“käyttöarvojen metafysiikka”, seuraavana vuonna ilmesty- neessä teoksessa L’échange symbolique et la mort (joka on varmasti Baudrillardin teoreet- tisesti kunnianhimoisin ja myös hienoin teos) tuomiolle joutui- vat Freudin ohella myös mo- net ranskalaisen sosiologian tunnetuimmat nimet Claude Lévi-Straussista Georges Batail- leen (siinä sivussa Baudrillard ehättää listimään myös Jacques Lacanin ja Ferdinand de Saus- suren).

Kuolleiden ohella Baudril- lard ei säästellyt myöskään ai- kalaisia: vuonna 1976 ilmes- tyneessä pikku kirjasessa Ou- blier Foucault hän syytti tuohon aikaan jo kansainväliseksi me- gatähdeksi kohonnutta Michel Foucault’ta vallan metafysiikasta ja kehotti suoraan lukijoitaan unohtamaan tämän. (Huhut kertovat, että kun Foucault’lta itseltään tiedusteltiin eräässä haastattelussa, mitä mieltä hän oli sosiologi Jean Baudrillardin kehotuksesta “unohtaa Fou- cault”, hän kuittasi kritiikin kysymällä haastattelijalta lako- nisesti: “Kuka on Baudrillard?”) Vähitellen Baudrillardista tuli kuitenkin Baudrillard, Ranskan intellektuaalisen maailman kyy- nikko, joka kaihtoi kuppi- kuntaisuuksia eikä koskaan niittänyt varsinaista akateemis- ta mainetta (tämä tietoinen

85

marginaalisuus ajoi hänet tosin välillä elämään varsin vaatimat- tomissakin olosuhteissa Parii- sin XIII kaupunginosassa). Ru- nollisen ja ironisen tyylinsä ohella Baudrillard tuli tun- netuksi siitä, että hän julisti lä- hes joka vuosi jonkin asian ka- donneen: 1970-luvun lopulla katosivat vuoroon sosiologia, poliittinen vasemmisto, todel- lisuus, kritiikki, rakkaus, taide ja politiikka, 1980-luvulla aina- kin historia ja diabolinen paha.

Baudrillard itse ei ollut millän- säkään suorittamastaan joukko- teurastuksesta, koska kaikki nämä kadonneet asiat kokivat hänen mukaansa uuden ylös- nousemuksen “simulakrumei- na”: itse asiassa mitä tiuhemmin jonkin asian “välttämättömyyt- tä” julistetaan, mitä enemmän siitä vaahdotaan ja lyödään rumpua, sitä varmempia voim- me Baudrillardin mukaan olla, että kyseinen asia on todelli- suudessa kadonnut jo aikaa sit- ten – jäljellä on vain simulaa- tio, yhdentekevästi toisillaan korvautuvien merkkien tyhjä lumo.

Kadottamistemppunsa ohel- la Baudrillardilla oli takataskus- saan myös kumoamistemppu:

hänen bravuurinaan oli väittää, ettei jotakin valtaisan mediako- hun aikaansaanutta asiaa ollut laisinkaan tapahtunut. Kuului- sin ja herkimpiin sieluihin sy- vimmät haavat tehnyt esimerk- ki lienee Persianlahden sota (“La guerre de Golf n’a pas eu lieu”, “Persianlahden sotaa ei käyty”). Tämä provosoivuudes- saan hymyilyttävä väite on kui- tenkin täysin linjassa Baud- rillardin simulaatioteorian kans- sa: sota oli loppuun asti TV-ruu- duillemme ohjelmoitu ja CNN:n reportterien puhki analysoima spektaakkeli jo ennen kuin ensimmäinenkään pommiko- ne oli ehtinyt irrota lentotuki- aluksen pinnasta. Suhteessa

tähän salamannopeaan ilmene- miseen reaalinen on aina aut- tamatta myöhässä. Juuri tätä on simulaatio.

Teoreettisessa mielessä Baud- rillard ajoi itsensä varsin tietoi- sesti paitsioon jo 1970-luvulla, sillä hän sovelsi johdonmukai- sesti simulaatiohypoteesiaan myös omaan teoriaansa. Häntä onkin luonnehdittu “outojen tapahtumien” sosiologiksi – tällaisten tapahtumien vangit- semiseksi teoriasta itsestään on tehtävä “täydellinen rikos, outo attraktori” tai vaihtoehtoisesti teoreettista väkivaltaa, terroris- mia. Hän kutsuikin itseään mie- luusti “suureksi simulaattorik- si”, “irralliseksi intellektuellik- si” (intellectuel dégagé Sartren

“sitoutuneen intellektuellin”

parodiana) ja “mukavuudenha- luiseksi ekstremistiksi”. Viime vuosina Baudrillard kunnostau- tui myös kaunokirjailijana vii- siosaisella muistelmasarjallaan Cool mémoires sekä kansain- välistäkin tunnustusta niittä- neenä valokuvaajana. “Kir- joituksillani on jatkuvasti yhä vähemmän mahdollisuuksia tulla ymmärretyiksi, mutta se on minun ongelmani. Toimin haasteen logiikassa.”

Olipa Baudrillardin väitteistä mitä mieltä hyvänsä, ne eivät koskaan jättäneet kylmäksi.

Nykykulttuurin ilmiöiden ironi- sena kommentaattorina hänen tarkkanäköisyytensä oli ver- taansa vailla. Pieni peruna- nenäinen miekkonen, jota ystä- vät luonnehtivat maailman kil- teimmäksi, uteliaimmaksi, avu- liaimmaksi ja elämänhalui- simmaksi ihmiseksi, joutui lopulta kohtaamaan sen ai- noan asian, johon simulaatio ei pysty. Reaalista on se, mikä ei palaa.

TOINENKIN valitettava kuo- lemantapaus on sattunut Rans- kassa. Philippe Lacoue-Labart-

he, syntynyt 1940 Toursissa, kuoli Pariisissa 28.1.2007. Hän oli filosofi, jonka hienostu- nutta, tarkkaa ja vaikeaa työtä luonnehtii ehkä parhaiten sana dekonstruktio, vaikkei hän itse sitä käyttänytkään. Kuten ys- tävänsä Jacques Derrida, hän myös pani käytäntöön tarkas- telemansa filosofian subjektin vetäytymisen ja hajoamisen, jotka olivat tulleet filosofian keskiöön vähintään Nietzsches- tä ja psykoanalyysista lähtien.

Toisin kuin Derrida, hän ei et- siytynyt niinkään filosofian marginaaleihin kuin sen kes- kukseen, etenkin mimesiksen käsitteeseen, josta tuli hänen teoreetisen työnsä polttopiste.

Hän näytti kuinka mimesis horjuttaa paitsi subjektia myös ajatuksia representaatiosta, esityksestä, ideasta, totuudesta ja jopa olemisesta. Subjektin mimeettisestä hajaantumises- ta sekä kaikkien subjektin esi- tysten mimeettisestä elemen- tistä kertovat ennen kaikkea hänen tärkeät kirjansa Le Su- jet de la philosophie (1979) ja L’imitation des modernes (1986). Psykoanalyysin mer- kitys tässä työssä näkyy eten- kin yhdessä Jean-Luc Nancyn kanssa kirjoitetussa Lacan-tul- kinnassa Le titre de la lettre (Galilée 1973) sekä suomek- sikin ilmestyneessä tutkielmas- sa Etiikasta. Lacan ja Antigo- ne (Loki, 1993). Lacoue-La- barthe teki elämäntyönsä Stras- bourgin yliopistossa, jossa hän työskenteli ystävänsä Jean- Luc Nancyn kanssa. Molem- mat tulivat tunnetuiksi alun perin nimenomaan työpari- na, Strasbourgin kouluna, joka yhtäältä pureutui dekonstruk- tion historiallisiin perusteisiin ja toisaalta antoi suuntauksel- le jo varhain poliittisen sä- vyn. Tämän työn alkusysäyk- senä oli “tapaus Heidegge- rin” aiheuttama shokki: kuinka

86

niin vakuuttava ajattelija saat- toi sitoutua natsismiin (ja mil- lä lailla, miksi, kuinka kauan)?

Eräissä Nancyn kanssa kir- joittamissaan töissä (muun muassa suomeksikin käännet- ty Natsimyytti, L’Aube 1991, Tutkijaliitto 2001) ja etenkin kirjassaan La Fiction du poli- tique (Bourgois 1987) Lacoue- Labarthe tarkastelee Heideg- gerin arkkifasismia. Samaa ai- hetta käsittelee myös hänen suo- mennettu artikkelinsa “Trans- sendenssi päättyy politiikkaan”

(teoksessa Heidegger, ristirito- jen filosofi, Gaudeamus 1998).

Hän on myös analysoinut tä- män ajatuksen juuria kansal- lis-estetismissä, joka muodos- taa yhden ratkaisun saksalai- sen romantiikan myötä esiin tulleisiin ongelmiin. Saksalai- seen romantiikkaan hän pa- neutuu monitahoisemmin Nan- cyn kanssa kirjoitetussa teok- sessa L’absolu littéraire (Seuil 1978), jonka tematiikkaan liit- tyy myös suomennettu artik- keli “Kirjallisuuden keskenme-

no” (Nuori voima 4 / 1997).

Taiteen, politiikan ja filosofian konfliktuaalisiin suhteisiin liitty- vät myös Musica ficta (figu- res de Wagner) (1991) Rous- seaun roolia idealismin tradi- tiossa luotaava La poétique de l’histoire (Galilée 2000) sekä Heideggerin Hölderlin-tulkin- taa kritisoiva Heidegger, La politique du poème, (Galilée 2002). Lacoue-Labarthelle ky- symys mimesiksestä liittyi olen- naisesti kysymykseen teatteris- ta, tragediasta. Teatteria hän paitsi analysoi myös teki: hän muun muassa käänsi Hölder- linin Sofokles-käännökset An- tigoneen ja Tyranni Oidipuk- sen ja osallistui niiden näyttä- möllepanoon. Hänen teatte- rinfilosofiaansa voi tutustua suomeksikin kirjaan Hölder- lin, Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä (Loki-kirjat 2001) liitetyn Lacoue-Labarthen ar- tikkelin “Hölderlinin teatteri”

ansiosta. Intiimeimmällä ta- solla Lacoue-Labarthe oli ru- noilija. Tämä näkyy paitsi hä-

nen äärimmäisen punnitussa tyylissään, jossa filosofia ei saa rikkoa prosodiaa, myös runoissa, joita hän kirjoitti ennen tulemistaan filosofiksi sekä tuotteliaimman filoso- fisen kautensa ohessa (vasta 2006 julkaistut vuodelta 1968 peräisin olevat proosarunot kokoelmassa L’Allégorie sekä vuonna 2000 julkaistu Phra- se). Lacoue-Labarthen työ on herättänyt poikkeuksellisen pal- jon kiinnostusta Suomessa. Syy- nä tähän ovat hänen selkeät tulkintansa saksalaisen ajat- telutradition ja ranskalaisen dekonstruktion yhtymäkoh- dista, toisaalta hänen proble- matiikkansa aatehistoriallinen läheisyys. Hän vieraili Suo- messa jo vuonna 1993, ja ku- ten edeltä käy ilmi, hänen töi- tään on käännetty suomeksi suhteellisen paljon: englanniksi hänen pääteoksensa ovat toki olleet saatavilla jo pitkään.

Syksyllä järjestetään Helsingis- sä kollokvio hänen töidensä ympäriltä.