tin 18.10.1906)
I Marginaalit abolitioille Abolitionismin kirjoittaminen teo- riaksi, jonka perusajatukset tai metodit voitaisiin tiivistäen esitel- lä, olisi supistavaa väärinymmärtä- mistä. Samoin jos tämä teksti esit- telisi sen yhtenä(isenä) kriittisenä metodina ymmärtää, tulkita tai muuttaa yhteiskunnallisia raken- teita, käytäntöjä tai instituutioita.
Kirjoitukseni on vain ja ainoastaan tietty mahdollisuus lukea abolitio- nismi-nimikkeen alle eräitä tekste- jä, joiden moninaisuus pakenee palauttavaa lukemista. Toisaalta kirjoitukseni sulkee ulkopuolel- leen useita tekstejä, jotka vaati- malla vaativat abolitionismin ni- mikettä itselleen. Näiden lukuva- roitusten "viitoittamana" pitäisi katseesi seurata abolitioita.
Abolitio on poistamista, tyhjäksi tekemistä, kumoamista, lakkautta- mista, pois pyyhkimistä. Vasta- kohdiksi abolitiolle löytyy sana- kirjoista seuraavia ominaisuuksia:
auktorisoida, säilyttää, vahvistaa, vakaannuttaa, institutionalisoida, legalisoida, palauttaa entiselleen, perustaa, säätää laki. Filosofian historiaa selaillen voimme paikan- taa abolitioita lähes kaikkialle.
Yhtään helpommaksi tehtävämme ei tule lukiessamme poliittis-histo- riallisia kertomuksia tai yhteiskun- takritiikin tarinoita.
Abolitionismi-käsite pyhitetään tässä nimenomaisessa tekstissä vallan, kontrollin ja rikosoikeuden alueiden käyttöön. Puhumme tota- litaaristen, repressiivisten, kurinpi- dollisten järjestelmien poistami- sesta ja erityisesti sellaisten val- tiollisten instituutioiden ja systee- mien tai tiedon/luokittelun tuotta- misen menetelmien poistamisesta, jotka perustuvat syyllistämiseen, rankaisemiseen, eristämiseen, ulos-sulkemiseen jne. Puhumme
"pahan" historiasta ja moraalista,
"pahan" poistamisesta ja poista-
kertomuksia.
"Abolitionisti" tulkitsee rikosoi- keusjärjestelmän perustuvan sa- maan repression edellytykseen kuin Inkvisitio, josta se myös poh- jautuu. Historiallisesti se ei ole koskaan kyennyt ratkaisemaan so- siaalisia ongelmia, vaan päin vas- toin luomaan niitä ja niiden ohella myös poliittisia, psykologisia ja taloudellisia ongelmia. Rankaise- va reaktio ei ole luonteeltaan en- nalta ehkäisevä vaan desosialisoi- va, marginalisoiva, syyllistävä ja leimaava. Siksi olisikin parempi poistaa repression ja pakon rankai- sevat keinot ja korvata ne korjaa- vammilla keinoilla. Näin määritel- tiin abolitionismin "viestiä" neli- sen vuotta sitten "abolitionistien"
omassa konferenssissa.
Määritelmästä voidaan lukea abolitionismille kahdenlaisia teh- täviä, joita käsittelen seuraavassa
"abolitionististen" tekstien kautta.
II Abolitionismin kertomukset Ensinnäkin sen tulisi historiallises- ti analysoida "repressiivisiä" ra- kenteita ja käytäntöjä (kieli, oi- keus, rikoslaki, rangaistusjärjestel- mä, sosiaaliturva), pakkoon perus- tuvien instituutioiden (vankilat, mielisairaalat, armeijat, koulut jne.) genealogiaa sekä niitä legiti- moivia diskurssimalleja. Toiseksi sen on luettava olemassaolevan vallan, kontrollin ja kurinpidon tekstejä ("todellisuutta") rajoitta- matta itseään vain ja ainoastaan ri- kosoikeuden "helpoille" ja "näky- ville" alueille. Tätä voisi pitää abo- litionismin teoreettis-analyyttisena funktiona.
Tämän funktion sisälle voidaan tulkita/lukea erilaisia positioita tai lähestymistapoja: ideologiakriitti- nen, marxilainen, feministinen, strukturalistinen, historiallis-ge- nealoginen jne. "Abolitionistin"
taustatotuuksista riippuu hänen painotuksensa, kontrollitodellisuu- den lukemistapansa, historiankir- joituksensa. Tämän otsakkeen alle
1. Foucault
Teoreettisessa ja käytännön toi- minnassaan Foucalt'ta on löydet- tävissä abolitionismin jälkiä, vaik- kei hän itse kirjoitakaan sitä nime- ten. Hän osallistui esimerkiksi pe- rustajajäsenenä GIP:hen (Group d'Information sur les Prisons), joka pyrki luomaan vangeille oi- keuden ja mahdollisuudet puhua itse omasta puolestaan (tieto on valtaa).
Rikosoikeusjärjestelmän tai vankiloiden poistaminen ovat vain yksi marginaalinen osa abolitio- nismia, joskin tärkeitä, koska van- kila on paikka, jossa valta näyttäy- tyy sen alastomimmassa tilassaan, sen kaikista ylenmääräisimmässä muodossaan ja jossa se on oikeu- tettu moraalisena mahtina. Morali- soinnin sijasta olisi kuitenkin ana- lysoitava ilmiöitä, hylättävä ja va- pauduttava kategorioista ja kon- septeista, löydettävä eroja ja erilai- suutta.
Yksinkertaistavien idealisoin- tien sijasta olisi Foucalt'n mukaan tarkasteltava valtaa mikrotasolla, niitä monimutkaisia verkostoja, jotka ulottuvat kaikille elämänalu- eille. Poistamalla ylhäältä tuleva valta kuten rikosoikeusjärjestelmä (Hulsman ja Christie) pitäydytään vallan juridis-poliittisessa määri- telmänsä ja unohdetaan (tarkoituk- sella tai sokeudessa) sen kurinpi- dollinen ulottuvuus, sen toiminta tietoa tuottavana ja tiedon tuotta- mana. Foucault'lle "abolitionismi"
onkin toimimista erilaisissa valta- verkostoissa, osa vallankäyttöä ja tiedontuotantoa.
2. Mathiesen
Mathiesen on selvimmin määritel- lyt abolitionismin strategiaansa, joka pyrkii perusteettoman ja epä- oikeudenmukaisen kontrollijärjes- telmän poistamiseen. Vankilajär- jestelmän poistaminen on vain ly- hyen tähtäimen tavoite, joka on
sidoksissa laajempiin kokonai- suuksiin, koko viralliseen sosiaali- seen kontrolliin, pakon politiik- kaan ja yhteiskunnan taloudellisiin perusrakenteisiin.
Mathiesenille vallitsevan järjes- telmän muuttaminen on päättymä- tön prosessi, jatkuvan poistamisen projekti. Säilyäkseen päättymättö- mänä ja jatkuvana liikkeenä on sen valittava itsensä joka hetki uudel- leen. Sen on jatkuvasti laajenevasti poistettava vallitsevia repressiivi- siä rakenteita ja rajoituksia. Poista- minen avaa mahdollisuuksia laa- jempien rakenteiden poistamiseen ja tekee sen toisaalta välttämättö- mäksi, koska poistettujen rakentei- den sijalle pyritään aina luomaan uusia konservoivia järjestelmiä.
Abolitionismin on asetuttava vastakkain vallitsevan järjestel- män arvojen, intressien ja perustei- den kanssa. Sen on välteltävä jou- tumista määritellyksi sisään järjes- telmään, jolloin se muuttuu refor- mipolitiikkaa edustavaksi liik- keeksi. Toisaalta sen on varottava joutumasta määritellyksi ulos, jol- loin sen kritiikki muuttuu irrele- vantiksi, vaikutuksettomaksi.
Materialistisen jargonin keinoin Mathiesen määrittelee lain ilmen- tymäksi yhteiskunnassa vallitse- vista taloudellisista rakenteista, jotka viime kädessä pohjautuvat tuotantotapaan. Muutokset perus- rakenteissa saavat aikaan muutok- sia juridisissa rakenteissa, mutta lainsäädännön avulla ei kuiten- kaan voida muuttaa yhteiskunnan perustavia rakenteita.
Toisena tehtävänä/tarinana abo- litionismin tulisi määritelmän mukaisesti kirjoittaa uusia, vaih- toehtoisia tapoja ratkaista ristirii- toja ja ongelmia. Sen on käytän- nössä toteutettava ei-repressiivistä ja ei-rankaisevaa kielioppia. Sen tulisi kehitellä ja käytännön poliit- tisessa ja sosiaalisessa toiminnassa toteuttaa erilaisia "vastastra- tegioita", jotka pyrkisivät mini- moimaan rikosoikeuden aluetta ja yleisemmin pakkoon perustuvaa repressiota ja rankaisujärjestel- mää. Nimitettäkööt tätä poliittis- pragmaattiseksi funktioksi.
Abolitionismin sosiaalinen toi- minta voidaan oikeuttaa mitä ih- meellisimmin perustein: uskonnol- liset näkemykset perustuvat uuden testamentin armoon, liberalistiset moralistit nyyhkyttävät rankaise- misen tuottamaa "kipua", vaihtoehto(tehta)ilijat etsivät puh- dasta ja inhimillistä kommunikaa- tiota, radikaalit tekevät nakkivar- kaasta poliittista sankaria, anarkis- tit ovat vakaumuksensa pauloissa kaikkea valtiollista vastaan. Valin- ta on vapaa, päämäärä sama. Raja- ten rajusti suljen käsittelyyn kaksi (vaihtoehtojen) diskurssissa näky- vimmin esiintynyttä kriminologia:
hollantilaisen Louk Hulsmanin ja norjalaisen Nils Christien.
3. Hulsman
Hulsmanin abolitio on vahvasti sidoksissa konkreettisiin poliitti- siin ja sosiaalisiin tavoitteisiin.
Rikos oikeudellisen järjestelmän poistaminen kokonaisuudessaan ei ole hänelle ainoastaan toivottavaa vaan myös realistinen tavoite ja looginen välttämättömyys. Vuon- na 1982 Hulsman arvioi rikosoi- keuden muuttuvan historiaksi Hol- lannissa kymmenen vuoden sisäl- lä.
Rikosoikeuden ohella on myös päästävä eroon siinä käytetystä kielestä, logiikasta ja ajattelutavas- ta. Se pohjautuu edelleen keski- ajan skolastiseen teologiaan, abso- luuttisiin käsityksiin hyvästä ja pahasta. Rikosoikeudellinen ajat- telutapa on tukahduttavaa: se se- koittaa sen mitä todellisuudessa tapahtuu luokitteluihinsa ja määri- telmänsä. Ilman tätä reduktionis- tista ajattelutapaa voimme parem- min ymmärtää ympäröivää todelli- suutta ja havaita rikosoikeuden vain yhdeksi tavaksi reagoida sosi- aalisiin ongelmiin ja ristiriitoihin.
Hulsmanin mukaan on palattava asioihin itseensä. Lähtökohtana ristiriitojen analyysille ei pitäisi olla totalisoiminen, objektivisoi- minen eivätkä rikosoikeuden abst- raktit kategoriat, vaan konkreetti- set tilanteet, jotka niissä osallisina olevat ihmiset kokevat ongelmalli-
sina. Nämä ongelmalliset tilanteet ovat osa elämää, yhtä oleellisia kuin ilma ja vesi. Tärkeämpää kuin näiden ongelmien ratkaiseminen olisi pyrkiä muuttamaan sosiaali- sia rakenteita sellaisiksi, että ihmi- set itse kykenisisivät ratkaisemaan omia ongelmiaan siten, että viha- mielisyyden sijasta kasvaminen ja oppiminen mahdollistuisivat.
Tämä tapahtuisi korvaamalla valtiollinen rikosoikeusjärjestelmä desentralisoiduilla autonomisilla konfliktinratkaisumenetelmillä.
Syyllisyysperiaate korvattaisiin riskiperiaatteella: ongelmalliset ti- lanteet nähtäisiin katastrofeina, joiden ratkaiseminen on kaikkien kannalta toivottavaa. Tällöin useat muutkin rikosoikeuden tuottamat sosiaalis-poliittiset ongelmat pois- tuisivat. Erityisryhmien marginali- sointi, syyllisten tuottaminen ja leimaaminen, aiheettoman ja eri yhteiskuntaryhmien kesken epäta- saisesti jakautuvan kärsimyksen tuottaminen, rikollisuuden drama- tisointi julkisuudessa katoaisivat.
Rikosoikeusjärjestelmän poista- minen ei sinänsä vaikuta yhteis- kunnan rakenteisiin. Se on turha, sillä ei ole hallitsevaa järjestelmää legitimoivia ja ylläpitäviä tehtäviä, eikä se näinollen jättäisi funktio- naalista aukkoa olemassaolevan järjestelmän toimintaan. Huls- manin abolitionismi pohjautuukin enemmän moralisoimiseen kuin teoreettisiin tai poliittisiin argu- mentteihin. Taustalla vaikuttaa syvä usko ihmisten väliseen soli- daarisuuteen, tasa-arvoisuuteen ja erilaisuuden kunnioittamiseen.
Paha poistuu kivuttomasti poista- malla pahan aiheuttaja: rikosoi- keus ja sen diskurssi.
4. Christie
Christien moralisoivan vihertäväs- sä argumentaatiossa on yhtymä- kohtia Hulsmanin teksteihin. Hän suhtautuu negatiivisesti rangais- tusjärjestelmään, jolla ei ole kuin destruktiivisia vaikutuksia. Ran- kaisu on piinan tuottamista, jota olisi minimoitava etsimällä vaih- toehtoisia tapoja ratkaista konflik-
teja tai jättämällä koko reagointi sikseen.
Rikosoikeusjärjestelmä varastaa konfliktit asianosaisilta ja konflik- tin ratkaisemisen sijasta etsii vain syyllistä, tuottaa vain piinaa.
Christien tekstit tarjoavat vaih- toehdoksi dialogia, joka mahdol- listaa konflikteista oppimisen ja solidaarisuuden lisäämisen. Tämä vastaa pitkälti Hulsmanin käsitystä kollektiivisesta keskustelusta ja rikosoikeuden stereotypioista va- pautuneesta logiikasta.
Keinona dialogiin on vallan de- sentralisointi. Epävirallinen sosi- aalinen kontrolli vaatii vallan ja tiedon hajauttamista lähemmäksi yksittäistä ihmistä, autonomisille yksiköille, jotka toimivat lähikont- rollin pohjalta. Christiellä on sama lukutapa kuin Hulsmanilla. Mo- raalinen argumentointi hakee pe- rusteensa esiteollisen ajan elämi- sen- ja kontrollintavoista. Nämä idealisoinnit kuljetetaan itsestään- selvyyksinä olemassaolevan kult- tuurin ja järjestelmän kritiikkiin eli abolitionismiin.
III Marginaalit abolitionismille Sekä teorian että poliittis-moraa.- listen "totuuksien" ja niistä johdet- tujen tavoitteiden tasolla abolitio- nismi sisältää ristiriitaisia, yhteen- sopimattomia ja kilpailevia ele- menttejä. Abolitionismin "genren"
yhdistäväksi kiinnekohdaksi (si- toutumaksi) kirjoitin alussa poista- misen. Palaan jälleen yhdistäviin tekijöihin, rajojen "rakentami- seen".
Liikaa ei kuitenkaan ole jälleen kerran huomauttaa yleistysteni ja yksinkertaistusteni väkivallasta tekstejä kohtaan. Etenkin Fou- cault'n tekstit ovat useinkin aboli- tionististen näkemysten "kritiik- kiä" ja siksi hänen sijoittamisensa tähän yhteyteen (kohdassa neljä) saattaa vaikuttaa kyseenalaiselta.
Mutta koska Foucault on erityisen voimakkaasti osana abolitionistis- ta keskustelua (viitteiden kautta) olisi hänen ulos-sulkemisensa vie- lä pahempi "erhe". Toiseksi Fou-
cault-viittausten kautta abolitionis- tisista teksteistä on löydettävissä yhteisyyttä (etenkin suhteessa moderniin emansipaatioon ja abo- litioiden kohteisiin) murtavia ele- menttejä. Rajoitun seuraavassa käsittelemään neljää teksteistä lu- kemaani tai niihin luettuihin yhdis- tävään piirteeseen (piirre on liian voimakas ilmaisu, haparoiva ky- nän piirre on jo lähempänä).
1. Ristiriidattomuuteen pyrki- vän porvarillis-demokraattisen konsensuksen sijasta abolitionis- missa kunnioitetaan konflikteja ja ongelmia. Sosiaalisiin suhteisiin palautetaan intohimot, intressit, valta ja kilpailevat yksilölliset moraalit. Jatkuvia inhimillisiä yh- teentörmäyksiä ei nähdä pelkäs- tään negatiivisina ilmiöinä, joiden poistamiseen on valjastettava yh- teiskuntapoliittiset voimavarat, hallitut rakennemuutokset ja kontrolli(kasvatus)koneistot. Ne ovat luonnollisia kuten "ilma ja vesi", "niistä voi oppia ja niiden kautta solidaarisuus voi lisääntyä".
Tässä abolitionismi eroaa kriitti- sistä teorioista, jotka pyrkivät muuttamaan yhteiskunnallisia, so- siaalisia tai psyykkisiä rakenteita tavoitteenaan tai uskomuksenaan ristiriidoista vapautuminen. Sosi- aalistamisen yhdenmukaistaville malleille ja käytännöille haasteek- si abolitionismi asettaa eri todelli- suuskäsitysten ja — tulkintojen kamppailun "luonnollisuuden" ja oikeutuksen.
Anarkistiset sävyt värjäävät epäuskoa Valtiota kohtaan. Valtio nähdään monoliittisena hallintoko- neistona, joka on varastanut luon- nollisen puheen ihmisiltä. Oikeus- valtion kirjoitetut lait ja niiden pe- rustalta tapahtuva institutionaali- nen vallankäyttö loukkaa ja vääris- tää autenttisuutta, aitoa sosiaali- suutta ja solidaarisuutta. Palautta- malla ongelmien ratkaisu luonnol- liselle tasolle, taloudellis-hallin- nollisesta tekniikasta vapaan kom- munikaation (siis puhutun puheen) tasolle on saavutettu aitoa vapau- tumista, aitoa sosiaalisuutta.
Kuitenkin Hulsman kirjoittaa rikosoikeuden siviilioikeudellista-
misesta. Sen sijaan että tämä olisi luottamuksenosoitus valtiota koh- taan kuvaa se pikemminkin käsi- tystä siviilioikeuden pohjautumi- sesta yhteiskuntasopimukseen ja toisaalta käsitykseen siviilioikeu- den "eunomisesta" luonteesta: lain tulisi olla luonteeltaan vastaava, korjaava, integroiva, kommunikoi- va ja stimuloiva. Rikosoikeus on päinvastoin valtiollista pakkoval- lankäyttöä, jota voidaan nimittää Durkheimin termiä käyttäen "ano- miseksi" laiksi ts. vieraannutta- vaksi ja disintegroivaksi laiksi.
Kahtiajako tapauskohtaiseen ja
"läsnäolevaan" puheeseen (lain muotona) sekä abstraktiin ja "pois- saolevaan" kirjoitettuun lakiin säi- lyy siviilioikeudellisen lainsäädän- nön etusijalle asettamisessa.
2. Lopulliset ja sitovat yhteis- kunnalliset ja poliittiset päämäärät puuttuvat teksteistä. Yksittäisten toimintaohjeiden ja vaihtoehtois- ten mallien esittäminen on pikem- minkin tilannekohtaista kuin abso- luuttisten tulevaisuuskuvien ra- kentamista. Negatiivisen kritiikin traditio saa jatkumonsa abolitio- nismista: se pyrkii poistamaan, purkamaan, hajottamaan, kieltä- mään ja vasta sitten katsomaan missä ollaan. Tämänkään jälkeen poistaminen ei lopu, vaan se on Mathiesenin mukaan päättymätön- tä liikettä. Se haastaa näin tavoite- hakuisen logiikan sulkeuman itsel- lään (rakentaen itsekin eräitä sul- kevia päämääriä etenkin Christien ja Hulsmanin "utopioiden" kaut- ta).
3. Abolitionismi on ristiriidassa
"emansipatoristen" projektien kanssa. Kontrollipoliittisessa kes- kustelussa se on joutunut ulos neo- konservatiivisesta radikalismista yhtä hyvin kuin virallisesta krimi- naalipoliittisesta keskustelusta. Se on leimattu kummaltakin taholta utopiseksi, merkityksettömäksi, irrationaaliseksi ja runolliseksi puuhailuksi. Kritiikin kannuksista käytävässä taistelussa Yhtyneet
"Vasemmistot" ovat tunkeneet sen marginaaleihin itse samalla inte- groituen "järjestelmälliseen" dis- kurssiin. Valtiollisen kontrollin to-
taalinen legitimointi on onnistu- nut, kun kriittiset voimatkin argu- mentoivat samojen menetelmien puolesta kuin viranomaiset, vaike- roi abolitionisti.
Abolitionistiset tekstit ovat kiel- täytyneet aktiivisesti tuottamasta rankaisemiseen käytettävää kieltä, tietoa ja logiikkaa. Yliherkkyyteen saakka ulottuvassa pelossa puhua mitään esimerkiksi vankien olo- suhteiden parantamisesta, koska se voidaan tulkita vankiloiden ole- massaolon hyväksymiseksi ja siten myös oikeutukseksi, näkyy selke- ästi abolitionismin "järjestelmä- kammo". Toisaalta se ei ole asetta- nut itseään legitimaatioksi "piinaa tuottaville", "repressiivisille",
"epäoikeudenmukaisille" rankai- seville käytännöille ja ideologioil- le.
Tältä pohjalta abolitionismi on kritisoinut feminististä liikettä, joka on vaatinut seksuaalisen väki- vallan ja syrjinnän rangaistusten ankaroittamista, perheväkivallan ottamista "vakavasti" viranomais- ten toimesta, prostituution krimi- nalisointia (siis etenkin asiakkaan rankaisemista) jne. Vihreää liiket- tä, joka on vaatinut ympäristöri- kosten kontrollin ja rangaistavuu- den lisäämistä. Uutta realistista vasemmistoa (etenkin Englannissa vaikuttavaa), joka näkee rikoksen uhrin aseman parantamisen ensisi- jaisena huolenaiheena. Keinot tä- hän "uusvasemmisto" hakee kont- rollin tiukentamisesta ja uudenlai- sesta ns. vasemmistolaisesta lain ja järjestyksen politiikasta.
Ei liene ihme, että abolitionisti- nen kritiikki tätä kriittistä repres- sion politiikkaa vastaan on synnyt- tänyt katkeraa kommentointia:
edistyksellisten yhteisestä rinta- masta ei pitäisi livetä, missä on abolitionistien solidaarisuus, abo- litionismi on konservatiivista ja palvelee romanttisilla tavoitteil- laan kapitalismin/miehen/teolli- suuden intressejä.
4. Tekstit, joiden voidaan leiki- tellä abolitionismiin liittyviksi, joi- hin voidaan lukea abolitioita ja abolitioiden strategioita, kirjoitta- vat itsensä vahvasti sitoutuen va-
pautumisen, valistuksen ja Muu- toksen kertomuksiin. Usko vapau- tuvasta ihmisestä, ideologiasta vapaasta tiedosta, vallasta vapaas- ta elämästä, puhtaasta ja vapaasta kommunikaatiosta ja solidaarisuu- desta ovat teemoja jotka paljastu- vat tekstien moottoreiksi. Keskellä on aina tietävä-minä, järki ja lo- giikka, vilpitön ihmiskeskeinen humanismi. Kaunista ehkä, mutta niin loppuun-kaluttua, niin jäh- meää jos sitä vertaa abolitio-teksti- strategioiden yhden merkityksen, yhden abolitionismin sulkeuman karttaviin piirteisiin.
a. Modernin edistysusko on kai- vertunut abolitionististen strate- gioiden ja tekstien geneettiseen koodiin. Jo itse sana poistaminen antaa viitteitä: on rajoja ja niiden poistaminen on mahdollista ja välttämätöntäkin kriittiselle ratio- naaliselle järjelle. Rajat tämän tekstin puitteissa on paikannetta- vissa virallisen ja repressiivisen kontrollin ja sen tuottaman kielen ja luokittelun rajoiksi. Näiden ra- jojen ylittäminen sosiaalisissa käy- tännöissä antaisi ihmisille enem- män vapautta, enemmän autentti- suutta, enemmän rationaalista kommunikaatiota alistavan kielen sijasta. Mathiesen ja Foucault
"pessimistisesti" puhuvat kylläkin rajojen loputtomasta poistamises- ta, niiden kaikkialla ja aina vaikut- tavuudesta muodossa tai toisessa.
Mutta silti jokainen ylitys tuottaa
"positiivista" vapautta.
Rajat ovat abolitionistisille ajat- telutavoille vastenmielisiä ja sa- malla ne ovat kiihoke, joka saa kri- tiikin kuolan valumaan ja abolitio- nistin ryhtymään itse "hommaan":
rikkomaan salaisuuksien kalvot.
Itse asiassa etenkin Mathiesenin markkinoima abolitionismi "päät- tymättömänä liikkeenä" on peili- kuva tieteen/politiikan piirissä modernin kapitalismin taloudelli- sesta koodista: taloudellinen kasvu on välttämätön ja positiivinen il- miö, sen sisältä kyetään ratkaise- maan ongelmat, joita mahdolliset rajat sille antavat. Ts. abolitionistia vaivaa perin moderni tauti: ahdis- taa kun ei ole vapaa lisäämään tuo-
tantoa (kritiikin, edistyksen merk- kien, itseymmärryksen jne).
b. Rikkoessaan kriminalisoivan kielen logiikkaa, purkaessaan ran- kaisevia instituutioita ja destruktu- roidessaan poliisi-/oikeusvaltion lainsäädännön legitimaatiota abo- litionismi ei kuitenkaan hetkek- sikään ajaudu ongelmaan oman strategiansa kanssa. Se uskoo sin- nikkäästi omaan Kykyynsä nähdä ja puhua yli kontrollin logiikan, kontrollin logiikan määrittämässä todellisuudessa; sen kieli on erityi- sellä tavalla niin ylivertaista, että sen avulla voidaan purkaa ideolo- gisesti värittynyt hallitsemisen kieli. Abolitionistit suorittavat jat- kuvasti hämmästyttäviä piruetteja rikkoessaan pakollisen ohjelman kuvioita. Ikävä kyllä huomaamatta jää jokaisen liikkeen perustuvan samaan kieleen kuin pakollisetkin liikkeet: vaihtelu vain virkistää.
Oman tulkinnan totuudellisuus asetetaan tästä ylivertaisesta ase- masta lähtökohdaksi ja premissiksi kaikelle teorialle ja toiminnalle.
Abolitionistisella kritiikillä on hal- lussaan se "master"-koodi, jonka avulla kontrollin tekstejä ja sosiaa- lista todellisuutta kyetään tulkitse- maan oikein. Oikea tulkinta antaa vastaavasti suuntaviivat Oikeu- denmukaisille ja Moraalisesti Hy- ville uudistuksille eli tässä yhtey- dessä rikosoikeusjärjestelmän poistamiselle.
Abolitionismin totuushakuisuu- den kanssa ristiriidassa on käsitys konfliktien kunnioittamisesta. Toi- saalta abolitionismi puhuu sosiaa- listen suhteiden tasolla yhdessä- törmäämisestä (com+fligere) ja toisaalta tulkinnan tasolla yhdessä- ajattelemisesta (com+sentire).
Abolitionismi pyrkii poistamaan sen hallitsevan keskuksen, joka määrittelee ja "ratkaisee" konflik- teja pyrkien näin palauttamaan konflikteille niille kuuluvan itseis- arvon. Toisella liikkeellä se vaati itselleen oikeutta tulkita konsen- susta tuottavalla tavalla todelli- suutta sulkien näin tulkinnan, filo- sofian ja vaihtoehtoisen politiikan kentältä konfliktien kunnioittami- sen.
"Lähtökohtana ristiriitojen ana- lyysille ei pitäisi olla totalisoimi- nen, objektivisoiminen ... vaan konkreettiset tilanteet." Tällöin poliittisten "ohjelmien" tulisi muodostua hajanaisesti jokaisessa yksittäisessä konfliktissa tapahtu- van väkivaltaisen diskurssin kaut- ta. Abolitionismin oikean poliitti- sen ohjelman tekstejä murtaa kon- fliktin käsite ja ristiriitojen välttä- mättömät yhteentörmäykset.
c. Abolitonismin analyysi osoit- taisi sen keskittyneen ja sitoutu- neen poliittis-pragmaattiseen liik- keeseen, jonka päämäärät ovat myös vaikuttaneet teorian muo- dostukseen ja historiallisen ana- lyysin painotuksiin. Eräänlainen sulkeuma sen sisällä vaatisi aboli- tiota: jako teoriaan ja käytäntöön;
jako kieleen ja toimintaan; jako analyysiin ja osallistumiseen on ylittämätön. Toinen aina hallitsee toista ja abolitionismissa se juuri on jälkimmäinen termi, jälkimmäi- nen funktio. Tämä teoriaa kohtaan tunnettu vastenmielisyys (siis ali- tajuinen pelko omasta kyvyttö- myydestä) vaikuttaa erityisesti po- liittisten liikkeiden piirissä. Teo- rian tulisi pysyä yliopistoilla ja kir- jastoissa sanoo abolitionistinen aktivisti ja jatkaa: todellinen toi- minta tapahtuu kaduilla, arkitodel- lisuudessa. Samalla kun vankilan muureja yritetään potkia murskak- si ollaan suruttomasti pystyttämäs- sä muuria erilaisten aktiviteettien väliin.
Akateemisten abolitionistien toiminta vankilaliikkeissä (esim.
Foucault, Mathiesen) ei ole tätä eroa muuttanut miksikään. He ovat osallistuneet toimintaan ensisijai- sesti teoreetikkoina tai heidät on katsottu (heistä itsestään riippu- matta) teoreetikoiksi. Osallistu- misen taustalla on myös saattanut vaikuttaa hienoinen häpeä siitä, ettei tee mitään "todellista" Asian hyväksi: toiminta on aina jo erotet- tu kirjasta.
d. Taustaoletukseksi abolitionis- mi vaatii uskon muutoksen mah- dollisuudesta poliittisen toiminnan kautta (oli sitten kyse reformatiivi- sesta tai terroristisesta abolitionis-
mista). Poliittisen toiminnan kei- noin yhteiskunnan rakenteita ja ajattelutapoja (siis kielenkäyttöä) kyetään muuttamaan. Tavoitteet vaihtelevat Mathiesenin taloudelli- sen rakenteen kumoamisesta Christien poeettiseen kyläyhtei- söön. "Edistyksellisyyden" juok- suhaudoista ei abolitionistikaan ole kyennyt itseään ravistelemaan irti.
Lopuksi itse objektiin: mitä poistaa? Abolitionistisissa teks- teissä "paha" (negatiivinen repres- sio) on pääsääntöisesti juridis-po- liittisen vallankäytön ominaisuus.
Poistamisten listalle sijoittuvat ensimmäisinä "ihmisen viholliset"
vankila, rikoslaki rankaisevana järjestelmänä, kriminalisoinnit jne.
Murtumia tähän löytyy osittain Mathiesenin teksteistä, joissa hän kirjoittaa poistamisesta loputtoma- na liikkeenä: vankilan poistuttua sen tilalle rakennetaan/ilmestyy uusia kontrollin muotoja, jotka nekin on poistettava sekä etenkin Foucault'lta, joka puhuu kurinpi- dollisesta vallasta kaikkialla vai- kuttavana.
Vallankäytön naiivi lukeminen vain viranomaistoiminnan ominai- suudeksi yhdessä poliittisen muu- toksen ja emansipaation strategian kanssa murtavat abolitionistisista strategioista löydettävää (negatii- vista) energiaa. Abolitionistinen
"anarkia" sitoutuu tätä kautta erääksi osaksi (niin perin ikävys- tyttävää) kriittisen yhteiskuntateo- rian/-politiikan traditiota. Orjuu- den vastustajat joutuivat aikoinaan panemaan peliin itsensä, nykyai- kainen abolitionisti lähinnä saa itse-tyydytystä toimiessaan hu- maanin asian puolesta valtion vi- rastoissa, yliopistoissa, "vaihto- ehto"puolueissa jne. Abolitionisti on samassa juonessa kuin hänen kritisoimansa emansipatoristit, feministit, realistiset vasemmisto- laiset.
IV Abolitionismin merkityksettömyys?
Haastetta abolitionistiselle "posi-
tiivisuudelle" voidaan hakea Jean Baudrillardin teksteistä. Hänkin puhuu abolitioista (joskaan sub- jekti ei enää ole aktiivisella sijalla kuten moderneilla abolitio-politii- koilla ja toisaalta Baudrillardin yhteydessä olisi parempi puhua
"exterminationismista").
Baudrillardin mukaan systeemin nykyisenä strategiana on sanan maksimointi ja merkitysten yli- tuotanto. Se vaatii kiristyksen- omaisesti meitä muodostumaan ja vapautumaan subjekteina, äänestä- mään, tuottamaan kriittistä puhetta ja toimimaaan aktiivisina yksik- köinä osallistumisen media-festi- vaalissa. Poikkeavuus yhdessä kriittisen teorian ja politiikan kans- sa eivät ole repression tai sorron kohteena. Ne on koodattu yhteis- kuntaan tarpeiden funktionaalisten määritelmien perusteella. Viimei- nenkin rikollinen on määritelty sosiaaliseen ja rationaaliseen suh- teeseen. Kritiikki on viimeinen argumentti sosiaalisen tilan, val- lankäytön ja sen kritiikin, erojen politiikan järjestelmän (illuusion) olemassaolon puolesta.
Strategisena "vastustuksen" kei- nona tässä tilanteessa on kieltäyty- minen tuottamasta merkityksiä ja sanoja; objektin ja massojen strate- ginen vastustus, joka kieltäytyy osallistumasta; kieltäytyy imemäs- tä merkityksiä itseensä, joka hei- jastaa peilin tavoin kaikki manipu- laatioyritykset lähettäjälle. Sen si- jaan Baudrillardin mukaan kaikki ne liikkeet, jotka luottavat emansi- paatioon, vapautumiseen, historian subjektin tai ryhmän ylösnousemi- seen, puheen tietoisuutta nosta- vaan vaikutukseen, eivät havaitse toimivansa yhteistyössä systeemin kanssa. Ne vain uusintavat hallit- semisen simulaatiota.
Mikä on abolitionismin strategi- nen merkitys baudrillardilaisessa haasteessa: onko sen merkitys
"pyyhkiytynyt pois", onko sillä enää muuta funktiota kuin toimia jo ennalta koodattuna virallisen kontrollijärjestelmän ja rankaise- misen kritiikkinä yhteiskunnassa, jossa rankaiseminen (rikoksesta, poikkeavuudesta) hallitsemisen
suusmaissa ihmisten eristämistä laitoksiin yritetään supistaa, esi- merkiksi huonokuntoisten vanhus- ten ja psykiatristen potilaiden hoi- dossa on siirrytty yhä enemmän avohoitoon. Vankiluvut päinvas- toin ovat olleet nousussa jo kauan, ja vankeinhoitolaitoksella on ollut taipumus laajentua. Suomessa vankien määrä on viime vuosina tosin laskenut, mutta meillä on suhteellisesti edelleen paljon enemmän vankeja kuin muissa Pohjoismaissa.
Uudessa kirjassaan Thomas Mathiesen erittelee vankilalaitok- sen olemassaolon perustelut ja osoittaa vakuuttavasti, ettei vanki- la palvele niitä tarkoituksia, joiden vuoksi sen pitäisi olla olemassa.
Vanki ei laitoksessa kehity eikä edes "ojennu", vaan leimautuu voimakkaasti ja vajoaa yhteiskun- nan hylkäämänä syvemmälle ri- kolliseen alakulttuuriin. Vapaus- rangaistuksen yleisestävyys eli sen yleinen pelotusvaikutus ei tehoa niihin moniongelmaisiin ja ulos- lyötyihin ihmisiin, joista vankipo- pulaatio enimmäkseen koostuu.
Ns. kunnon kansalaisiin se saattaa kyllä vaikuttaa, mutta onko moraa- lisesti oikein, että umpikujaan ajautuneita huono-osaisia pidetään vankilassa pelottavana esimerkki- nä kunnon kansalaisille?
Vankiloiden puolustukseksi on vedottu siihen, että yhteiskunta tarvitsee suojelua. Vankeusran- gaistus ei anna suojaa siinä määrin kuin usein luullaan. Suuri osa ri- koksista jää joka tapauksessa sel- vittämättä, eikä rangaistusten ko- ventaminen alenna sanottavasti rikosten määrää. Onko vankeus- tuomiolla ehkä sen vaikutuksista riippumaton itseisarvo? Eli: van- keutta saadaan määrätä rikoksen- tekijälle, koska se on oikein tai oikeudenmukaista, eräänlaisena rikoksesta aiheutuvan vahingon vastineena. Miten sitten uhrin kär- simä vahinko ja rikoksentekijän
kriteereihin rangaistusasteikko pe- rustuu?
Mathiesen todistaa, kuinka hata- ra ja keinotekoinen seuraamusjär- jestelmä on. Sen logiikka toimii vain systeemin sisällä, sen perusta- na taas on joukko epämääräisiä uskomuksia ja primitiivisiä reak- tioita, joilla ei pitäisi olla sijaa si- vistysvaltion kriminaalipolitiikas- sa. Repressiiviset asenteet istuvat kuitenkin syvällä.
Kesän vankilapaot synnyttivät polemiikin, jonka keskeinen teema oli turvallisuustoimien kiristämi- nen. Jälleen kerran lähtökohtana oli vankilan itsestäänselvyys, ei keskusteltu Suomen korkeasta vankiluvusta eikä vankeinhoidon jälkeenjääneisyydestä. Eräät edis- tykselliset ihmiset riensivät puo- lustamaan liberaaliksi haukuttua vankeinhoitolaitosta. Näytelmä oli masentava, eikä vähiten sen takia, että suomalainen vankeinhoitolai- tos ei ole alkuunkaan liberaali.
Vuonna 1975 voimaan tulleen uudistuksen ansiosta vankeinhoi- tosäännökset ovat melko vapaa- mielisiä. Käytäntö on kuitenkin toinen, vankeinhoitoviranomaisten propagandasta huolimatta. Suoma- laista vankeinhoitoa leimaavat so- siaali- ja kuntoutussektorin kehit- tymättömyys, suurten vankiloiden kova ja ahdistava ilmapiiri, ulko- puolisten yhteyksien niukkuus ja laitoselämän monenlaiset rajoituk- set.
Nämä seikat johtuvat siitä, että
"säilytysvarmuutta" ja valvontaa pidetään melkein kaikissa tilan- teissa tärkeämpinä kuin lainsäätä- jän johtoajatuksina olleita vangin ihmisarvon suojelemista ja yhteis- kuntakelpoisuuden lisäämistä.
Uudentyyppisten laitosten perusta-.
minenkin varsin pienessä mitta- kaavassa näyttää pelkältä kosme- tiikalta, jos muissa vankiloissa suurin osa vangeista joutuu kuiten- kin välinpitämättömän ja usein nöyryyttävän kohtelun kohteeksi.
post-sosiaalisessa tilassa olisi vielä mahdollisuus vaikuttaa asioihin, muuttaa sosiaalista järjestystä.
Ehkä olisikin syytä palata luke- maan abolitionistisista teksteistä (sekä teoreettisista että käytännöl- lisistä) konfliktien ja ristiriitojen moninaisuutta. Ehkä siitä olisi luettavissa haastetta merkitystä sitoville (sekä virallisen että kriitti- sen kontrollipoliittisen keskuste- lun) koodeille; ehkä konfliktien yleistyksiä tuhoavasta energiasta olisi luettavissa abolitionistista strategista epäilyä radikaaleille poliittisille Strategioille ja Merki- tyksenmuodostus-koneistoille.
Ehkä tämäkin on vain luettavissa osaksi vaihtoehtoisten diskurssien epätoivoista hengenpelastusharjoi- tusta, mutta tässä ...
• • • tekstit:
Foucault, Michel: Tarkkailla ja rangaista. Keuruu 1980.
Foucault, Michel: Language, Counter-memory, Practice. Se- lected Essays and Interviews, (ed. D.F. Bouchard), New York 1977.
Mathiesen, Thomas: The Politics of Abolition, Oslo 1974.
Mathiesen, Thomas: Law Society and Political Action. London 1982.
Hulsman, Louk & de Celis, Bernat Jacqueline: Peines perdues. Le systeme penal en question. Pa- ris 1982.
Christie, Nils: Piinan rajat. Hel- sinki 1983.
Christie, Nils: Som folk flest. Oslo 1979.
Ari Hirvonen
