Keskustelua
Kielenhuolto ja normatiivinen retoriikka
Kuoliko retoriikka omaan mahdotto- muuteensa? - Itse asiassa retoriikka ei ole koskaan kuollut vaan muuttanut muotoaan, jakaantunut useiksi, nykyään varsin elinvoimaisiksi tieteenaloiksi. Re- toriikan -joka eli antiikissa varsin kiin- teässä ja jopa vaikeasti erotettavassa yh- teydessä poetiikkaan - voi nähdä jatku- van paitsi puheviestintätieteessä varsin- kin sen normatiivisena osa-alueena pu- heoppina ja klassillisessa filologiassa an- tiikin retoristen tekstien tutkimisena myös stilisoiikkana (kielitieteessä), poe- tiikkana (strukturalistisessa kirjallisuus- tieteessä) sekä - ja tähän on harvoin kiinnitetty huomiota - myös teoreetti- sena ja käytännöllisenä kielenhuoltona'
Retoriikka kangistui monimutkaisiksi muotosäännöiksi, trooppien ja figuuro- jen ulkoaopettelemiseksi viestinnän te- hokkuuden tavoittelussa; normatiivinen aines tuli itsetarkoitukseksi. Nykypäivän stilistiikassa ja poetiikassa vallitsee des- kriptiivinen objektiivisuus, mutta antii- kin retoriikan normatiivisuus jatkuu niin puheviestinnässä kuin kielenhuollossa.
Siitä syystä niillä molemmilla on run- saasti samoja ongelmia kuin klassisella disipliinisisarellaan, vai pitäisikö sanoa äidillään.
Se, että kielenhuolto on edes käsittee- nä mahdollinen, osoittaa, ettei kielessä kaikki käy eikä ole käynyt, niin kuin ihanne olisi edellyttänyt. Todellisuutta on mahdollista haluta muuttaa vain, jos todellisuus ei ole sellainen kuin sen ha- luttaisiin olevan. Kielen ideaalien luomi- nen osoittaa myös kielen idean ja todel- lisuuden välisen ristiriidan.
Niin klassista retoriikkaa kuin kielen- huoltoa on vastustettu ja kritisoitu juuri niiden normatiivisuuden tähden. Tästä syystä niitä on pidetty epätieteellisinä, kuten on saatettu pitää jopa etiikkaa.
(Ks. esim. Marc-Wogau 1967: 9.) Nor- matiivisuutensa tähden kielenhuolto ja puheoppi eivät tyydy vain tosiasioiden kuvaamiseen vaan pyrkivät myös niiden arvottamiseen. Ne ottavat itselleen oi- keuden sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Lisäksi ne pyrkivät edistämään niitä kielimuotoja, joita ne pitävät ar- vokkaina. Ongelma ei siis ole pelkästään kieli- tai viestintätieteellinen vaan tie- teenfilosofinen: Lakkaako tiede olemasta tiedettä, jos se muuttuu normatiiviseksi?
Onko ohjeiden ja normien antaminen ei- tieteellistä tai tieteenvastaista?
Valter Taulin mukaan kielitiede(kin) voidaan jakaa deskriptiiviseen ja pres- kriptiviiseen (normatiiviseen) osaan ja ne kumpikin teoreettiseen ja praktiseen osaan (Tauli l968: 22-23). Soveltavaa eli praktista deskriptiivistä kielitiedettä ovat esimerkiksi kielen oppimisen ja opettamisen teoriat, Soveltavaa preskrip- tiivistä kielitiedettä puolestaan jonkin yksittäisen kielen kielenhuoltoperustei- den ja -tavoitteiden laadinta. Soveltavan
'Tietenkin retoriikka elää tänäkin päi- vänä itsenäisenä tieteenalana. Merkittä- viä tutkimuspaikkoja ovat Kööpenha- minan, Tübingenin ja Kalifornian yli- opistot, joissa kussakin julkaistaan tie- teellistä vuosikirjaa (Kööpenhamina: Re- torik studier; Tübingen: Rhetorik; Kali- fornia: Rhetorica).
533
Keskustelua
tieteen teoria ei ole sama kuin sen sovel- lus, ja useimmiten soveltavien (normatii- visten) kielen- ja puheoppaiden taustalla teoria korkeintaan häämöttää. Tämäkin voi lisätä kielenhuollon ja puhevistintä- tieteen epätieteellisenä pitämistä.
Koska normittaminen ja ihanteiden luominen on subjektiivista ja ainakin osittain maailmankatsomukseen sidok- sissa, voi syntyä useita, keskenään kil- pailevia ideaaleja ja normeja. Tässä tulee esiin normatiivisen kieli- ja viestintätie- teen teleologinen ongelma. (Vrt. Tauli 1968: 25-26.) Mikä on se ihanteellinen kielimuoto, jota kohti pyritään? Tai tar- vitaanko sitä? Kehittyykö kieli itsestään parasta mahdollista suuntaa kohti? Jos mikä kielimuoto hyvänsä on hyväksyt- tyä tai ainakin sallittua, kielenhuolto, puheoppi ja osittain jopa puheterapia joutuvat funktiottomiksi ja arvottomiksi.
Metodinen ongelma on, millä keinoin haluttu ihanne ja päämäärä saavutetaan.
Se saavutetaan useinkin vain, jos käy- täntö sitä tahtoo. (Vrt. Horatius 1978:
30.) On pakko myöntää, että kieltä on mahdotonta täydellisesti ohjata, niin tarpeellista kuin tämä ohjaus kenties oli- sikin. Toisaalta on sanottava, että jos kielen oletetaan olevan itse itseään par- haiten ohjaava järjestelmä, sorrutaan na- turalistiseen virhepäätelmään, että jon- kin täytyy olla, koska se jo on. Kuiten- kaan esimerkiksi käännöslainan tai ään- nevirheen ei tarvitse esiintyä kielessä se n ta k i a, että se jo siinä esiintyy, sil- lä olemisesta ei voi johtaa pitämistä?
Minun ehkä täytyy istua ja kirjoittaa, mutta ei täydy siksi, että jo istun ja kir- joitan, vaan esimerkiksi saadakseni ar-
tikkelin valmiiksi.
Niin kielenhuollon ja puheopin (joita yhteisellä nimellä voisi kutsua normatii- viseksi retoriikaksi) olemus näyttää ole- van aina antagonistista: a) Kieltä on oh- jattava. b) Kielen ohjaus ei koskaan täy- sin onnistu, sillä kieli kehittyy myös itse itseään säädellen, siis ohjailusta riippu- matta. On paljon kielenkäyttäjiä, joita normatiivinen ohjailu ei koskaan tavoi- ta. - Emme kuitenkaan voi olla varmo-
534
ja, että jokainen, joka annetusta normis- ta poikkeaa, tekee sen täysin tai edes osaksi intentionaalisesti. Ei tarvitse olla norminvastaista mieltä, vaikka hylkää- kin normin. On mahdollista, että normia noudattamaton a) ei tiedä normin ole- van olemassa, b) ei välitä normista, vaikkei ole sitä vastaankaan, c) haluaisi noudattaa normia, mutta tekee virheen.
Normista poikkeaminen tietämättömyy- den vuoksi on siis toinen asia kuin siitä poikkeaminen tieten tahtoen.
Normatiivinen tiede on aina sidoksissa arvoteoriaan ja sitä kautta filosofiaan, sillä kielenhuolto, puheoppi ja osittain jopa puheterapia merkitsevät aina arvo- filosofista kannanottoa. (Vrt. Marc-Wo- gau 1967: 9-30.) Miksi toinen kielimuo- to on toista parempi ja arvokkaampi?
Miksi on oikein, että vähemmistö päät- tää, kuinka enemmistön on kieltä käy- tettävä?
Kielenhuolto on myös aina sidoksissa traditioon, sillä kielenhuolto pyrkii joko tradition muuttamiseen tai sen säilyttä- miseen; kielenhuolto on joko progressii- vista tai regressiivistä (konservatiivista).
Kun traditio pyritään säilyttämään, on kyse konservatiivisuudesta. Mutta kie- lenkäyttäjät voivat pitää radikaalina jo- pa tradition säilyttämispyrkimystä hylä- ten esimerkiksi kielen omaperäisen il-
mauksen, ja ollen valmis vastaanotta- maan uuden ja vierasperäisen, sen mah- dollisesta disharmonisuudesta huolimat- ta?
>l<=l<>|<
2 Ajatus, ettei olemisesta voi johtaa pi- tämistä, pohjautuu David Humen filoso- fiaan. Asiaa ovat Suomessa käsitelleet mm. Ahmavaara (1976) ja von Wright (1985).
3 Valter Taulin kielenhuoltoperiaatteet ovat selkeys, lyhyys ja esteettisyys. (Ks.
Tauli 1968: 27-37.) Disharmonia kuu- luu esteettisen kategoriaan. Vuoden 1938 teoksessa Taulin kielenhuoltoperiaatteet ovat huomattavasti monimuotoisemmat.
Mitkä kielimuodot kaipaavat normatii- vista ohjausta? Kaikki, vain jotkut vai eivät mitkään? Jos hyväksymme kään- nöslainat ja äännevirheet jonkun kieleen tai johonkin kieleen, mutta torjumme ne jostakin toisesta, onko se osoitus hyväs- tä kielenkäyttötavastamme ja tyylitajus- tamme vai epäloogisesta kielen arvotta- misesta?
Vaikka lakikielen kankeudesta moitti- joita on monia, joku voi väittää, että ju- ridisen kielen tyyliin sen konstitutíivisina ominaisuuksina kuuluvat pitkät ja vai- keasti hahmottuvat virkkeet, käännös- lainat ja muut vierasperäisyydet. Myös suomalainen tieteen kieli sisältää kie- lemme erilaisuuden tähden runsaasti vie- rasperäistä oppisanastoa. Tulisiko tieteen kielen saada olla vapaa purismin ja normatiivisen kielenhuollon ikeestä, vai toisiko tämä purismi sille vapauden vie- raskielisyyden orjuudesta?
Toimittajat ovat valmiit kokemuksesta sanomaan, että kiire estää kielenhuolto- asenteen säilymisen ja toteutumisen työssä, vaikka kommunikaatio siitä pa- ranisikin. Uskonnollisen kielen tuottajat tuskin haluavat alistaa kieltään norma- tiiviselle retoriikalle, koska uskonnolli- sessa viestinnässä yleensä katsotaan si- sällön olevan muotoa tärkeämpi; poliiti- kot keskustelevat tunnetusti keskenään.
Jääkö sitten jäljelle muuta kuin kie- len- ja viestinnänopettajien ja -tutkijoi- den mallikieli (sikäli kuin se on malli- kelpoista) tai oppilaiden pakolliset har- joitus- ja koetehtävät, joissa palkkion toivossa ja rangaistuksen pelossa tuote- taan normeja noudattavaa, huoliteltua kieltä, eli ikään kuin itse huolletaan omaa tekstiä.
Keskustelua Vihdoin on tietysti jäljellä normatii- vikkojen (kielenhuoltajien, puheoppai- den laatijoiden yms.) oma kieli, mutta silloin ollaan siinä tilanteessa, että nor-
matiivikko tuottaa normeja noudattavaa kieltä, ellei huvittaakseen toisia norma- tiivikkoja niin ainakin itseään.
Esko KARPPANı-:N
LÄHTEET
AHMAVAARA, YRJö 1976: Yhteiskuntaky- bernetiikka. Espoo.
ENKvısT, Nı Ls ERıK 1974: Stilforskning och stilteori. Lund.
FAFNER, JØRGı-:N 1977: Retorik. Klassisk
& moderne. KØbenhavn.
HoRATı us /Quintus Horatius Flaccus/
1978: Ars poetica. Alkuteksti, proo- sasuomennos ja selityksiä. Toim.
Teivas Oksala ja Erkki Palmén. Jy- väskylä.
KRoHN, SvEis 1954: Arvojen yleispäte- vyyden ongelma. Helsinki.
MARc-WoGAu, KoNRAo 1967: Värdeom- dömen, språk och språkvård. - Språk, språkvård och kommunika- tion. Lund.
TAULı, VALTER 1968: Keelekorralduse alused._ Uppsala.
-- 1938: Oigekeelsuse ja keelekorraldu- se pöhimötted ja meetodid. Aka- deemilise Emakeele Seltsi Toimeti- sed nr. 17. Tartu.
voN WRı cHT,GEoRo HENRıK 1985: Filo- sofisia tutkielmia. Suom. Heikki Nyman, Tauno Nyberg ja Jyrki Uusitalo. Juva.
