T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
62
TIETEESSÄ TAPAHTUU 8/2007
Joseph Stiglitz: Making Globalization Work, Allen Lane, 2006.
Aiemmissa kirjoissaan Globalization and Its Dis- contents (suom. Globalisaation sivutuotteet) ja The Roaring Nineties aikamme yksi tunnetuimmista taloustieteilijöistä Joseph Stiglitz räimi lähinnä Kansainvälistä valuuttarahastoa (IMF) ja Maa- ilmanpankkia sekä niiden toiminnan taustalta löytämäänsä ideologiaa. Maailmanpankki tosin sai hellemmän kohtelun, varsinkin siltä ajalta, jolloin Stiglitz oli pankin pääekonomisti. Kah- dessa viimeisessä kirjassaan, nyt arvioitavassa ja Fair Trade for All -teoksessaan, jonka Stiglitz on kirjoittanut yhdessä Andrew Charltonin kanssa, Stiglitz hahmottelee politiikkaa, jolla globalisaatio saataisiin toimimaan niin, että se hyödyttäisi myös maailman vähäosaisia. Tämä on tervetullutta; tähänastinen globalisaatiokri- tiikkihän on tuottanut vain vähän vaihtoehtoja.
Taloustieteellisen tutkimuksen yksi perustu- loksista on ns. kohdentamisperiaate: politiikka tulee kohdentaa suoraan ongelmien lähteeseen.
Monet Stiglitzin politiikkasuosituksista voidaan johtaa suoraan tästä periaatteesta. erityisen tär- keää on keskustelu ns. intellektuaalisista omis- tusoikeuksista, joita nykymaailmassa suojellaan pääosin patentein ja tekijänoikeuksin. Ongelma on lyhyesti se, että tieto on ns. julkishyödyke, eikä se, että yksi ihminen käyttää tietoa, vähen- nä muiden käytettävissä olevaa tietoa. Näinhän ei tavallisten hyödykkeiden tapauksessa ole, vaan yhden nakin syönti vähentää muille tar- jolla olevien nakkien määrää.
Markkinataloudessa julkishyödykkeitä ei tuoteta tarpeeksi, koska niiden tuottajat ottavat huomioon vain niistä itselle saatavan hyödyn, ei sitä, että ne hyödyttävät välittömästi suurta ihmisjoukkoa. Tavallisen hyödykkeen markki- nahinta kuvastaa muiden siitä saamaa hyötyä, mutta julkishyödyke, kuten uusi tieto, on kaik- kien käytettävissä ilmaiseksi. Siksi sen tuotta- miseen ei kannusteta riittävästi. Yksi ratkaisu ongelmaan on se, että julkinen valta rahoittaa tutkimustoiminnan ja antaa sen tulokset kaik- kien käyttöön ilmaiseksi. Yliopistot ovat tä- män ratkaisun tärkein osa. Toinen ratkaisu ovat patentit: julkinen valta antaa yksinoikeu- den uuden tiedon käyttöön sen keksijälle. Tässä
tapauksessa julkinen valta luo ja suojelee tie- toisesti monopolioikeuksia. Ajatuksena on, et- tä monopolioikeus takaa keksijälle tulon, joka kannustaa uusiin keksintöihin. Monopoli kui- tenkin luo uuden ongelman: hyödykettä, uutta tietoa, käytetään liian vähän.
Maailman kauppajärjestön, WTO:n, piiris- sä neuvoteltu ns. TRIPS -sopimus laajentaa pa- tenttioikeudet kaikkialle maailmaan ja siten pahentaa monopoliongelmaa. Stiglitz on aivan oikeassa liittyessään siihen laajaan joukkoon tutkijoita, joiden mielestä TRIPS on epäonnis- tunut sopimus. Se helpottaa globaalien mono- polien syntyä ja estää erityisesti kehitysmaiden yritysten pääsyä markkinoille. Lisäksi se on luonut ongelman niin sanotun perinteisen tie- don hyväksikäytöstä. Monissa kehitysmaissa on esimerkiksi perinteistä lääketieteellistä tie- tämystä, jota rikkaiden maiden yritykset ovat yrittäneet patentoida. Patenttioikeuksista huo- limatta lääkeyritykset eivät ole panostaneet ke- hitysmaiden kannalta tärkeiden lääkkeiden, kuten malarialääkkeiden, kehittämiseen kuin vasta aivan viime aikoina. Niinpä järjestelmäl- le on esitetty useita vaihtoehtoja. Yksi sellai- nen, jota myös toteutetaan käytännössä, on ns.
rokoterahasto. Mutta kuten Stiglitz huomaut- taa, tehokkaampia olisivat innovaatiorahastot, jotka suoraan rahoittaisivat uusien, vapaasti käyttöön annettavien lääkeinnovaatioiden tuot- tamista. On erikoista ja valitettavasti Stiglitzille tyypillistä, ettei hän lainkaan viittaa eri tutkijoi- den (kuten Michael Kremerin, ks. esimerkiksi Glennerster and Kremer 2004) vuosia sitten te- kemiin konkreettisiin ehdotuksiin, miten tällai- set rahastot kannattaisi rakentaa.
Säätelemättömät rahoitusmarkkinatkaan ei- vät toimi täydellisesti. Stiglitzin akateemiset työt ovat olleet tärkeitä tämän ymmärtämises- sä. Kirjassaan Stiglitz keskittyy kehitysmaiden velkaongelmaan ja valtioiden velkamarkkinoi- den epätäydellisyyksiin. Jo heti nykyisen vel- kakriisin puhjettua 1980-luvun alussa alettiin keskustella siitä, millä tavoin velat olisi paras- ta järjestellä uudelleen ja missä olosuhteissa vel- kahelpotukset auttaisivat. Jo tuolloin pohdittiin myös sitä, millaisissa institutionaalisissa puit- teissa itsenäisen valtion velkaongelmia tulisi käsitellä ja miten voitaisiin valvoa velananta-
Toimivaan globalisaatioon vähän horjuen mutta määrätietoisesti
Pertti Haaparanta
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
TIETEESSÄ TAPAHTUU 8/2007
63
jien kannustimia. Stiglitz ei sinällään tuo mi- tään uutta tähän keskusteluun, lähinnä hän käy läpi analogiaa Yhdysvalloissa käytetyn yksityis- ten velkojen uudelleenjärjestelymekanismin ja hyvän valtioiden velkojenjärjestelymekanismin välillä.
Stiglitzin näkemykset velkakriisin synnys- tä ovat osin yksiviivaisia. Hän vierittää vastuun yksinomaan lainanantajien kontolle. Lainanot- tajat ovat joko olleet ymmärtämättömiä ja naii- veja, jollaisia kansainväliset rahoittajat pitivät pilkkanaan, tai sitten pelkkiä roistoja, jotka piti- vät kansainvälisiä rahoittajia pilkkanaan. Omi- tuisin on väite, että kehitysmaita houkuteltiin ottamaan lainaa, kun reaalikorot olivat alhaiset.
Milloinhan sitten olisi järkevää lainata? Stig litz korostaa aivan oikein, että IMF:n politiikka, jo- ka on pelastanut yksityisiä kehitysmaiden luo- tottajia, heikentää luotottajien mahdollisuuksia valikoida kenelle antavat lainaa. Mutta hän unohtaa sen, että velkaongelmaiset kehitysmaat ovat saaneet enemmän kehitysapua kuin niiden velanhoitomenot ovat olleet, eli ne eivät ole jou- tuneet hoitamaan velkaansa omista varoistaan.
Näille maille apua antaneet maat ovat vain kier- rättäneet niiden kautta rahat velkojille, useim- miten IMF:lle ja Maailmanpankille.
Ottaessaan lainaa IMF:ltä ja Maailmanpan- kilta ovat velkaiset maat nimellisesti joutuneet alistumaan erilaisiin taloutensa sopeuttamisoh- jelmiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole noudat- taneet näitä ohjelmia. IMF-kriitikoille tuttuun tapaan Stiglitz viittaa Indonesiaan, joka Aasi- an talouskriisin puhjettua alensi köyhien ruu- an ja polttoaineiden kulutukselle myönnettyjä tukia. Aivan varmasti tämä pahensi köyhien ti- laa, mutta samalla olisi ollut hyvä muistaa, että Indonesia toteutti vain murto-osan IMF:n ra- hoitukselleen asettamista ehdoista. Niinpä to- teuttamatta jäivät muiden muassa ehdot, että tuhottujen sademetsien uudelleen istuttamista olisi edistettävä, ja että pienyrittäjien tukia olisi nostettava. Stig litz on oikeassa siinä, että nykyi- sellään valtioiden velkamarkkinat eivät toimi hyvin, mutta syy ei ole yksin lainanantajissa.
Yksi detalji on ns. inhottava velka (odious debt), velka, joka annettiin maille, jotka tiedettiin laa- jalti korruptoituneiksi ja joissa ei ollut tietoa- kaan demokratiasta. Tällaista velkaa arvioidaan eri kriteerein olevan 30–60 prosenttia kaikesta köyhien kehitysmaiden velasta. Stiglitz on oi- keassa korostaessaan sen tärkeyttä velkojen an- teeksiannossa. Mutta mihin raja tulisi panna?
Ja miten ongelmalta vältytään? Jälleen Stiglitz unohtaa akateemisessa maailmassa käydyn kes-
kustelun. Michael Kremer (sama henkilö, johon viittasin aiemmin) on ehdottanut ratkaisuksi, et- tä kansainvälinen yhteisö (YK, IMF, Maailman- pankki, kansalaisjärjestöt) listaisi vuosittain ne maat, joille annettu velka tulkittaisiin inhotta- vaksi, eikä niille lainaa antaneita rahoittajia pe- lasteta, jos lainoja ei makseta takaisin.
Stiglitzin kirja on ehkä heikoimmillaan sil- loin, kun se käsittelee IMF:n ja Maailmanpankin toimintaa. Hän vain toistaa yleisen globalisaa- tiokritiikin ja edellisen kirjansa hokemia. Näistä yksi on väite, että IMF:n rakennesopeutusoh- jelmien vuoksi köyhissä maissa on supistettu nimenomaan köyhille tärkeitä koulutus- ja so- siaalimenoja. IMF:n toimintaa tutkiva – IMF:n rahoittama, mutta IMF:stä riippumaton – IMF Independent evaluation Office (IeO) ei ole löy- tänyt tällaisesta mitään merkkejä paitsi parissa yksittäistapauksessa. IeO on arvostellut kyllä IMF:ää siitä, että se ei valvo tarpeeksi hyvin si- tä, miten julkiset menot kohdennetaan. Tutki- muksissa ei ainakaan toistaiseksi ole löydetty myöskään mitään merkkejä siitä, että IMF:n ja Maailmanpankin sopeutusohjelmat olisivat li- sänneet köyhyyttä.
Toinen Stiglitzin sokea piste on hänen tul- kintansa IMF:n roolista Itä-euroopan maiden, erityisesti Venäjän politiikassa. Hän toistaa Glo- balization and Its Discontents -kirjasta tutut väit- teensä sokkiuudistusten (nopean markkinoiden vapauttamisen) vahingollisuudesta ja asteittais- ten uudistusten hyvyydestä. Häntä on aiemmin arvosteltu siitä, että saadakseen kritiikkinsä toimimaan hän luokittelee sellaisia sokkiuu- distusmaita, kuten Puola, maiksi, jotka ovat noudattaneet asteittaisten uudistusten politiik- kaa. Hän myöntää virheensä osittain yhdessä alaviitteessä, mutta ei muuten kommentoi lain- kaan aiheesta tehtyä tutkimusta. Niinpä kom- mentoimatta jää esimerkiksi Randall Stonen (2002) perusteellinen tutkimus IMF:n toimin- nasta Itä-euroopassa. Sen mukaan IMF:n tuki auttoi näitä maita.
Samoin Stiglitzille on huomautettu siitä, et- tä Venäjällä kokeiltiin asteittaisten uudistusten politiikkaa Gorbatšovin kaudella. Niillä yritet- tiin kopioida Kiinan esimerkkiä hyvin pitkälle, mutta ne epäonnistuivat. Tämän vuoksi peruste nopeiden uudistusten politiikalle oli olemassa.
Yksi Venäjän nopeista uudistuksista oli jouk- koyksityistäminen, jonka Stiglitz väittää johta- neen massiiviseen valtion omaisuuden ryöstöön ja varallisuuden keskittymiseen oligarkeille.
Stig litzin arvostelijat ovat huomauttaneet, että oligarkit, kuten Boris Berezovski ja Mihail Ho-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
64
TIETEESSÄ TAPAHTUU 8/2007
dorkovski, olivat rosvoamisensa rosvonneet jo ennen yksityistämistä. Sen sijaan yksityistä- mistä voidaan kritisoida muista näkökulmis- ta. Tätäkään palautetta Stiglitz ei kommentoi.
Akateemisella maailmalle vieras keskustele- mattomuus on karhunpalvelus suurelle yleisöl- le. Nobel-palkitun Stiglitzin yleistajuiset kirjat vaikuttavat laajasti, joten moraalisesti oikea ta- pa olisi ollut kommentoida hyvin perusteltua arvostelua, varsinkin kirjassa, jossa korostetaan arvovalintojen tärkeyttä politiikanteossa. Nyt Stiglitz esittää näkemyksensä kiistämättöminä tosiasioina.
Stiglitz käy läpi maailman ongelmia leveäl- lä sudilla, vaikka ne eivät suoraan liittyisikään globalisaatioon. Niinpä hän tarttuu myös il- mastonmuutokseen ja politiikkaan, jolla si- tä tulisi hillitä. Kuten muutkin taloustieteilijät, Stiglitz seuraa uskollisesti kohdentamisperiaa- tetta korostaessaan, että globaali ongelma edel- lyttää globaalia ratkaisua. Stiglitz arvostelee globaalia kasvihuonekaasujen (käytännös- sä hiilidioksidin) päästökauppaa siitä, että se edellyttää sopimusta päästöoikeuksien maa- kohtaisesta allokaatiosta, johon ei päästä. Sen sijaan hän ehdottaa globaalia kasvihuonekaa- supäästöille asetettavaa veroa. Stiglitz ei kui- tenkaan huomaa, että se loisi uuden ongelman:
miten päästöveron tuotot jaetaan maiden kes- ken? Päästäisiinkö tästä sen paremmin sopi- mukseen? Verotulojen jako edellyttää sekin sopimusta päästöoikeuksien jaosta. Jos hyväk- sytään näkemys, että kaikilla maailman ihmisil- lä on yhtäläinen oikeus ilmakehään, niin sekä päästöoikeudet että verotulot jaettaisiin samalla tavalla maailman maiden kesken. Köyhimmät maat hyötyisivät tästä eniten.
Kansainvälisen kauppapolitiikan osalta Stig- litz tuo hyvin esille sen, että kaupan vapauttami- nen ei itsessään ole mikään yleislääke talouden elvyttämiseksi ja monissa tapauksissa se saattaa hidastaa elpymistä. Rikkaiden maiden markki- noiden avaaminen kehitysmaiden tuotteille ei auta, jos kehitysmaiden perusrakenteet, kuten viennin kannalta tärkeät kulkuyhteydet ja sata- mat, ovat huonossa kunnossa tai yritysten mah- dollisuudet saada lainaa ovat heikot, eivätkä ne voi laajentaa tuotantoaan. Vastaavasti, jos köy- hät maat avaavat omia markkinoitaan, niin pa- himmassa tapauksessa ulkomaiset yritykset syrjäyttävät kotimaiset yritykset. Näin ne voisi- vat jäädä paitsi kaupan vapauttamisen suurin- ta potentiaalista hyötyä, kilpailun lisääntymistä.
Stiglitzin ehdotus ratkaisuksi (joka on perustel- tu laajemmin Charltonin ja Stiglitzin kirjassa)
on, että rikkaat maat poistaisivat kaikki esteet niitä köyhempien maiden tuonnilta, keskituloi- set vastaavasti niitä köyhempien maiden tuon- nilta jne. Lisäksi köyhimmät maat saisivat avata omat markkinansa hitaasti, jotta ne saisivat ai- kaa taloutensa perusrakenteiden kunnostami- seksi. On toinen asia, toimisiko tämä ehdotus, köyhimmät maat ovat nimittäin tähänkin asti avanneet markkinoitaan hitaammin kuin muut maat. eikö parempi vaihtoehto ole kansainvä- lisen politiikkakeskustelun kuuma puheenaihe,
”apua kaupalle”, eli köyhimmille maille an- nettavan sellaisen avun lisäys, joka vahvistaisi näiden maiden tuotanto- ja vientikykyä? eikä Charltonin ja Stiglitzin ehdotus ota huomioon sitäkään ongelmaa, että köyhät maat ovat aset- taneet korkeimmat kaupan esteet muita köyhiä maita vastaan.
Stiglitz näkee Yhdysvaltain vaihtotaseen va- jeen johtuvan siitä, että maailmalla, varsinkin kehitysmaissa, on valtava likviditeetin tarve, jota tyydytetään sijoittamalla likvideihin arvo- papereihin, kuten Yhdysvaltain valtion obli- gaatioihin. Likviditeetin kysyntä on kasvanut kehitysmaissa siksi, että ne ovat aiempaa enem- män alttiita maailmanmarkkinoiden häiriöil- le. Ne myös säästävät omien kansalaistensa puolesta, koska niiden rahoitus- ja vakuutus- markkinat ovat kehittymättömät. Likviditeetin kasvavaa tarvetta voidaan tyydyttää lisäämäl- lä yhdysvaltalaisten likvidien sijoituskohteiden tarjontaa. Tämä johtaa Yhdysvaltain jatkuvaan velkaantumiseen. Tässä perusnäkemyksessä Stiglitz on monien kollegoidensa linjoilla,vaikka ei taaskaan viittaa heidän tutkimuksiinsa. Hän kuitenkin korostaa tähän järjestelmään liitty- viä ongelmia ja järjestelmän mahdollista epä- vakautta, perustuuhan se sille oletukselle, että muu maailma sietää Yhdysvaltojen velkaantu- mista. Köyhät maat keräävät valuuttavarantoi- hinsa yhdysvaltalaisia arvopapereita, vaikka niillä olisi parempia sijoituskohteita omassa maassaan. Järjestelmä on siis kallis ja vähen- tää köyhien maiden mahdollisuuksia harjoittaa kansalaistensa kannalta parasta politiikkaa.
Stiglitz kuvaa vaihtoehtoista järjestelmää, jo- ka ylläpitäisi ja kasvattaisi maailmantalouden likviditeettiä. Se perustuu Keynesin aloitteel- le, joka aikoinaan sivuutettiin IMF:ää perustet- taessa. Ajatus on yksinkertainen: kukin maa sijoittaa yhteiseen varantoon omaa valuut- taansa ja saa sitä vastaan uutta kansainvälis- tä rahaa, jota Stiglitz kutsuu globaalitaalaksi.
Tällä tavoin kaikkien maiden valuuttavaran- not tavallaan kootaan yhteen, mikä vähentäi-
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
TIETEESSÄ TAPAHTUU 8/2007
65
si varannoista aiheutuvia kustannuksia, koska kaikki maat eivät ole yhtä aikaa kriisissä. Va- rannot ovat turvana vaikkapa valuuttakeinot- telua tai äkillistä kuivuutta vastaan. Järjestelmä huolehtii siitä, että globaalitaalojen määrä kas- vaa tasaista vauhtia. Uudet globaalitaalat käy- tettäisiin esimerkiksi AIDS:n kansainväliseen torjuntaan tai jonkin muun vastaavan julkis- hyödykkeen tuottamiseen. Ja jos globaalitaalo- ja jää yli, ne voidaan antaa köyhimmille maille.
Tässä vaiheessa voi tietysti kysyä, miten tähän on mahdollista päästä, jos maailma ei kykene sopimaan päästöoikeuksien jaosta yhden glo- baalin julkis hyödykkeen, ilmastonmuutoksen hillinnän, tuottamiseksi?
Jos tästä kirjasta yrittää löytää Stiglitzin nä- kemyksen globalisaatioprosessista, niin asettaa itsensä vaikean tehtävän eteen. Lähinnä kirja kuvaa globalisaatiota huonoon talousteoriaan uskovien rikkaiden maiden ja niiden valtaa yl- läpitävien kansainvälisten rahoitusinstituutioi- den pelinä maailman köyhiä vastaan. Tälläkin näkökulmalla on oikeutuksensa, koska se aut- taa kuvaamaan toisinaan herkullisella tavalla, kuinka virheellisestä politiikasta pidetään kiin- ni vaikka virheet on havaittu. Toki valta ja sen jakautuminen ovat tärkeitä maailmanmenon ymmärtämiseksi, ja hyvän globalisaation on ta- sattava myös valtaa.
Mutta onko rikkaiden maiden etu se, että köyhät maat eivät pääse jaloilleen? Jos ei, niin miksi sitten rikkaat maat tukisivat politiikkaa, joka estää sen? Joissakin yksityiskohdissa, ku- ten TRIPS-sopimuksessa, voidaan nähdä sel- västi suurten lääkeyritysten painostaneen rikkaiden maiden päättäjiä. Muissa asioissa täl- laista mekanismia on vaikea osoittaa. Stiglitzin valtanäkemys on naiivi ja populistinen. ehkä ta- sapainoisempi näkemys olisi se, että epätäydel- lisessä maailmassa kukaan ei tiedä, minkälaista paras mahdollinen politiikka on. Toisen maail- mansodan jälkeinen aika on todistanut sekä rik- kaissa että köyhissä maissa sen, että taloudet, joissa on täysin vapaat markkinat, ja taloudet, joissa on hyvin säädellyt markkinat, ajautu- vat ennen pitkää kriiseihin. Näiden kriisien jäl- keen on ymmärrettävää, että myös ajattelumallit
muuttuvat, eikä aina ole mahdollista edes en- nustaa, miten näkemykset reagoivat kriiseihin.
Kukaan ei esimerkiksi voi olla näkemättä, että IMF:n ja Maailmanpankin ajattelussa on tapah- tunut monia muutoksia vuosikymmenten aika- na. Stiglitzin oma akateeminen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään maailman epätäydellisyyt- tä. Kaikilta osin tämä tutkimuksen näkökulma ei välity kirjaan. Mutta missään tapauksessa Sti- glitzin reformiehdotuksia ei voi pitää radikaa- leina, hän etsii niillä kultaista keskitietä.
Kirjansa viimeisessä luvussa Stiglitz yrit- tää hahmottaa hieman laajempaa perspektiiviä maailmantalouden muutoksiin. Hän nojautuu kansainvälisen kaupan perusteoriaan, jonka yksi päätulos on, että vapaa kauppa tasoittaa kilpai- lun kautta tuotannontekijöiden hinnat kaikkial- la. Stiglitz tulkitsee tämän merkitsevän sitä, että rikkaissa maissa vähemmän koulutettu työvoi- ma joutuu kärsimään. Köyhissä maissa koulut- tamaton työvoima voittaisi, ja siten maailman tulonjako tasaantuisi. Rikkaissa maissa voisi kuitenkin syntyä poliittisia paineita hillitä muu- tosta. Stiglitz korostaakin siksi sosiaaliturvajär- jestelmien, koulutuspolitiikan ja progressiivisen tuloverotuksen merkitystä oikeudenmukaiselle ja poliittisesti kestävälle globalisaatiolle. Tästä asiasta on helppo olla Stig litzin kanssa samaa mieltä. Itse asiassa samaa, eri painotuksin, ovat korostaneet myös monet vapaakaupan innok- kaimmat kannattajat, kuten Jagdish Bhagwati, joiden ajatukset ovat muuten kaukana Stig litzin ajatuksista.
LÄHTEET
Glennerster, R. and Kremer, M. (2004). Strong Medicine:
Creating Incentives for Pharmaceutical Research on Neglected Diseases. Princeton University Press.
Stone, R. (2002). Lending Credibility: The International Monetary Fund and the Post-Communist Transition.
Princeton University Press.
Kirjoittaja on Helsingin kauppakorkeakoulun kan- sainvälisen talouden professori.
