Sisällöntuotantoa yrityshistoriana
Jussi Linnamo Professori Espoo
Rahan ohjaaja.
Teppo Vihola,
Yhdyspankki ja Merita 1950–2000.
Jyväskylä 2000. 389 siv.
P
itäjän- ja yrityshistoriat olivat kauan histo- riantutkijoiden keskuudessa paarialuokan hen- gentuotteita. Niitä pidettiin tendenssinomaisi- na kirjoitelmina, joita toimeksiantajien ambiti- ot ohjailivat. Niitä ei oikein haluttu edes lukea viranhaussa meriitiksi. Tilanne on muuttunut.Sodanjälkeisessä Suomessa on ilmestynyt run- saasti kaupunkien ja kuntien historioita, joita niiden tekijöiden ei ole tarvinnut hävetä tieteel- lisinä ansioina. Samaa on sanottava toimiala- ja yrityshistorioista. Jorma Ahvenainen, Jaakko Auer, Yrjö Blomstedt, Riitta Hjerppe, Sakari Heikkinen, Markku Kuisma, Antti Kuusterä, Eino Lyytinen, Erkki Markkanen, Hugo E. Pip- ping, Kirsti Vepsä ja Jyrki Vesikansa ovat, vain eräitä esimerkkejä mainitakseni, kirjoittaneet yrityshistorioita, jotka käyvät arvokkaista mo- nografioista. Tutkiva journalismikaan ei ole jäänyt Suomessa sanattomaksi. Heikki Hiila- mo, Kustaa Hulkko, Antti-Pekka Pietilä, Jorma Pöysä, Mauno Saari ja Harri Saukkomaa ovat tuoneet nopean, ajankohtaisen, pippurisen ja joskus harhaisenkin panoksensa Suomen uu- simmasta taloushistoriasta käytyyn keskuste- luun.
Uusille yrityshistorioille on ollut ominaista se, että kuvattavan yrityksen kehitys on kytketty Suomen taloushistorian tapahtumiin. Niissä on kerrottu sekä yrityksen pitkä linja että suhdan- nevaihteluiden vaikutukset siihen. Esille on tuotu niin alan teknologinen kehitys ja tehdyt innovaatiot kuin yrityksen tai alan suhteet jul- kiseen valtaan. Kirjoittajan suhde lähteisiin on ollut kriittinen. Todeksi tai ainoaksi näkökul- maksi ei ole hyväksytty vain kuvattavan yrityk- sen arkistoista löytyvää kantaa, vaan sitä on verrattu muihin lähteisiin. Muina lähteinä on käytetty muiden yritysten arkistoja (mikäli ne ovat avautuneet), lehdistöä, painettuja tieteel- lisiä julkaisuja ja muistelmia sekä tilastoja, joi- den kehitys sodanjälkeisinä vuosina on ollut nopeata. Historiallinen päättely on ollut kirjoit- tajan oma tehtävä.
Jos edellä mainituista kriteereistä lähestyy esiteltävää kirjaa, niin lukijan mieli ei ilahdu.
Tekijä ilmoittaa toimeksiantoonsa kuuluneen sen, että ”Yhdyspankin johto katsoi julkisen keskustelun kohdelleen pankkia väärin yhdis- täessään pankkisektorin vaikeudet kokonaisuu- deksi, jossa erot eri pankkien ja pankkiryhmien
välillä hävisivät”. Siihen, tapahtuiko näin, väi- tetään, että tässä tutkimuksessa otetaan kriitti- nen kanta Yhdyspankin osalta. Toimeksian- nossa halutaan vaikuttaa siis yhteiskuntaan, jot- ta se luopuisi vääristä luuloistaan. Tekijä myön- tää tehtävän vaikeaksi, ei tehtävän annon kan- nalta, vaan koska ”muutoksen hahmottaminen oli pankkisektorin ulkopuolelta tulleelle kir- joittajalle vaikeata ja vaati normaalia suu- rempaa panostusta työhön aina perusasioista lähtien”. Kirjoittaja käytti työhön aikaa neljä vuotta. Viiteluettelo käsittää yksitoista 2- palstaista sivua. Sillä annetaan vaikutelma tie- teellisestä työstä.
Tekijä kirjoittaa moitteettomasti, mutta pe- rinteelliseen tapaan, kirjan yleishistorialliset lu- vut suomalaisesta pankkisektorista, Yhdyspan- kin omistajista, pankin johtoelimistä, henkilös- töstä ja henkilöpolitiikasta, konttoriverkostos- ta, kiinteistöistä, atk:sta, henkilö- ja yritysasiak- kaiden välisestä suhteesta ja muista vastaavista kysymyksistä, joissa pankin hallinto on tutki- muskohteena. Tekijä ei problematisoi pankin johdossa mahdollisesti ilmenneitä eturistiriito- ja, joissa vastakkaisia intressejä olisivat edusta- neet johtokunta ja hallintoneuvoston sisäpiiri.
Tarkoitan sisäpiirillä niitä hallintoneuvoston jäseniä, jotka edustivat samanaikaisesti pankin suuria luottoasiakkaita ja osakkeenomistajia.
Teoksesta kokonaisuudessaan käy riittävän selvästi ilmi, että Suomen Yhdyspankin luot- totappiot olivat suhteellisen pienet pankkikrii- sin aikana. Samaten tuodaan esille, että Yhdys- pankki maksoi moitteettomasti takaisin valtion pääomasijoituksen. Yhdyspankki ei täten rasit- tanut valtion budjettitaloutta. Tästä asiasta lie- nee yhteiskunnassa ollut harhaisia käsityksiä.
Samaten kirjasta käy ilmi kiitettävän selvästi, että PYP/SYP/ Merita pankin toiminta-ajatus muuttui elinkeinoelämän rahoittajasta, pank-
kien kokokilpailijan ja asianomistajistaan huo- lehtivan pankin vaiheiden kautta osakkeen- omistajapankiksi. Se, miten eri vaiheisiin tul- tiin, kuvataan lähes konfliktittomaksi.
Kysymys siitä, kuinka paljon Yhdyspankin historiaan kuuluvat Merita- ja varsinkin Nord- banken-fuusio, on taloushistoriallinen valinta.
Se ei ole tietenkään ollut pelkästään tekijän harkinnassa, vaan se on ratkaistu toimeksian- tajan käsityksen mukaisesti. On selvää, ettei ajankohtaiseen yrityshistoriaan voi juuri olla käytettävissä muuta aineistoa kuin vuosikerto- mukset ja henkilöhaastattelut. Kirjoitetut 19 sivua tuovat esille numerotietoina vain kontto- rien ja henkilöstön lukumäärän kehityksen, yri- tysjohdon eräät henkilönimet ja yhden organi- saatiokaavan. Muut taloushistorialliset tietom- me eivät sanottavasti kartu yli sen, mitä oli jo saatavissa tavallisista talousjulkaisuista ja tut- kivien journalistien kirjoista. Ne ovat ainoat lähteet, joihin viitataan. Arkistot eivät ole auen- neet. Se, että tiedot ovat yksissä kansissa, on toki sinänsä jossakin määrin arvokasta.
Kuvattavan pankin taloudelliset lukusarjat loppuvat vuoteen 1995 eli vuoteen, jolloin Suo- men Yhdyspankki Oy emopankkina ja konser- nina teki viimeisen tilinpäätöksensä. Uusi fuu- sioitu pankki ei ollut enää vaihtelevaniminen yhdyspankki. Vanhan Yhdyspankin osuutta ei saa enää ulos Merita-pankin tilinpäätöksistä.
Merita-pankin tilinpäätöstietoja ei ole lukusar- jana esitetty. Monet tiedot on esitetty vuoden 1995 rahassa. Se tietenkin helpottaa lukijaa hahmottamaan esitettyjen lukuarvojen luokkaa ja ilmiön reaalista kehitystä. Lukija olisi hyöty- nyt vielä enemmän, jos kirjassa olisi jossakin kohden esitetty deflaattorina käytetty hintain- deksi. Indeksin valinta vaikuttaa tulokseen.
Pankkihistoriassa olisi ollut hyödyllistä ker- toa suhdannevaihteluiden merkityksestä pan-
kin toiminnalle. Kirjassa on tosin Yhdyspankin entisen pääekonomistin Kalevi Kososen kirjoit- tama 7-sivuinen luku ”Yhdyspankki kansanta- loudessa”. Se on moitteetonta aikakauslehti Unitaksen tuottamaa varmaa tietoa. Sitä ei ole lainkaan hyödynnetty luvuissa, joissa käsitel- lään liiketoiminnan volyymin muutoksia, taset- ta, tuloja ja menoja, voittoa ja osinkoja. Suh- danteiden systemaattisella huomioonottamisel- la olisi ollut melkoinen merkitys tulkinnassa.
Suhdanteet ovat vaikuttaneet paitsi pankin omaan ja pankin asiakkaiden toimintaan myös Suomessa harjoitettuun rahapolitiikkaan. Suo- men Pankki yritti parhaan ymmärryksensä mukaan ja suhdanteisiin vaikuttaakseen antaa pankeille erilaisia määräyksiä ja ohjeita. Ky- seessä ei ollut vain Suomen Pankin yleinen pa- hansuopaisuus, joka aiheutti pankille ja niiden asiakkaille tulojen menetyksiä ja kuluja. Suo- men Pankki on yrittänyt ehkä vaikuttaa myös kansantalouden kokonaiskysyntään.
Vihola käyttää paikka paikoin epäsyste- maattisesti erästä suhdannemallia, joka on hämmästyttävässä määrin 1700-luvun kvanti- teettiteoriaa muistuttava. Poimin eräitä esi- merkkejä: ”Hintojen jyrkkä kohoaminen pe- rustui ennen muuta likviditeetin voimakkaa- seen kasvuun ...”, ja ”Suuri osa kansantalou- den vahvasta kasvusta oli kuitenkin vain likvi- din rahan määrän kasvusta aiheutunutta illuu- siota, jolla ei ollut pitävää pohjaa.” Likviditee- tin kasvusta väitetään aiheutuneen ikäviä il- miöitä. Vihola kertoo naiviudessaan yllättävän tavan, jolla pankkikriisistä olisi voitu selviytyä:
”Jos pankkien asiakkaat olisivat pystyneet vas- taamaan sitoumuksistaan, pankkikriisiä ei oli- si syntynyt.” Kurjinkaan provinssilehti ei olisi osuvampaan analyysiin pystynyt.
Kirjassa esiintyy myös Viholan mielipide keskuspankin ja muiden pankkien suhteesta:
”Kassavarantotalletukset ovat myös tulonsiir- to pankeilta keskuspankille, sillä kassavaranto- velvoite on käytännössä koroton tai markkina- korkoa selvästi halvempi luotto keskuspankil- le, joka voi lainata saman rahan edelleen ko- vempaa korkoa vastaan.” Tulonjakopolitiikkaa rahapolitiikka on kieltämättä, mutta ei pelkäs- tään keskuspankin ja muiden pankkien välillä.
Keskuspankin ensisijaisena tehtävänä ei ole kasvattaa korkomarginaalilla ylijäämäänsä. Se- telinanto-oikeus olisi siihen jo hyvä keino.
Viholan käsitys Suomen Pankin johtokun- nan jäsenten virasta on omalaatuisuudessaan yllättävä: ”Yhdyspankki oli 1950-luvulla luo- vuttanut kaksi johtokunnan jäsentään keskus- pankille, kun sekä Klaus Waris että Rainer von Fieandt olivat siirtyneet Suomen Pankin palve- lukseen. Olisi siten ollut luultavaa, että keskus- pankissa olisi ymmärretty Yhdyspankin toi- mia.” ja ”Suomen Pankin johtokunnan jäsenis- tä ja johtokunnan puheenjohtajista myös Rolf Kullberg oli lähtöisin Yhdyspankin johtokun- nasta. Hänenkään pääjohtajakautenaan Yhdys- pankin ja keskuspankin suhteet eivät olleet lä- heiset, ....” Jos edelliset väitteet ovat omitui- sia, harhainen on seuraava väite: ”Göran Ehrn- rooth ja Matti Virkkunen yhteistoimin järjesti- vät Suomen Pankin pääjohtajan virasta kaup- pakorkeakoulun kansleriksi siirtyneelle Klaus Warikselle tarpeellisia lisäansioita ja näkyvyyt- tä suomalaisten suuryhtiöiden hallitusten jäse- nenä.”
Vihola toteaakin, että liikepankkien oli vai- keata mukautua keskuspankin nopeasti muut- tuviin ohjeisiin. ”Suomen Pankin oli periaat- teessa helppo päättää rahapolitiikan kiristämi- sestä tai löysentämisestä kulloisenkin suhdan- nevaiheen mukaisesti... Keskuspankille tästä ei koitunut ongelmia, mutta kenttää edustavat pankit olivat vaikeuksissa muuttuvien kiintiöi-
den, korkojen ja ohjeitten kanssa”. ”Kaiken kaikkiaan Yhdyspankin ja Suomen pankin (kir- joitustapa Viholan) suhteita voidaan luonneh- tia niin, että Yhdyspankki oli lojaali keskuspan- kin politiikalle ja pyrki mahdollisuuksien mu- kaan toteuttamaan sen tavoitteita”, ... mutta
”Pankki pyrki huolehtimaan asiakkaistaan sel- laisissakin olosuhteissa, joissa rajoituksia ja oh- jeita voitiin pitää kyseenalaisina.” ”Yhdyspan- kissa ei oltu piittaamattomia keskuspankin ra- joitusten ja määräysten suhteen. Ilmeisesti nii- tä olisi jopa kirjaimellisesti noudatettu, mikäli siihen olisi ollut mahdollisuus.” Minulle tuli tätä lukiessani jostain syystä mieleen Suomen Yhdyspankin ohella Suomen Hiihtoliiton koo- tut selitykset Lahden MM-kisojen doping-uu- tisten yhteydessä.
Pankkitarkastusvirastosta Viholan tiedot ovat puutteelliset. Viraston tehtäviin ei kuulu- nut 1930-luvulta lähtien Säästöpankkitarkas- tuksen ja Osuuspankkitarkastuksen valvonta.
Väärin siteeratussa alaviitteessä ei edes niin väi- tetä. Virastossa oli jo vuodesta 1970 eikä vasta 1985 lukien kolme tarkastustoimintaa harjoit- tavaa osastoa. Liikepankkien tarkastustoimin- taa ei 1980-luvun alussa hoidettu enää vain pankkiylitarkastajan ja kahden pankkitarkasta- jan voimin. Lähteenä on käytetty Suomen val- tiokalenteria vuosilta 1980–1990. Tässä teok- sessa kerrotaan kuitenkin vain vakinaiset vir- kamiehet. Ylimääräiset liikepankkeja tarkasta- vat virkamiehet olisivat löytyneet PTV:n vuo- sikertomuksista. Pankkitarkastusvirasto ei to- dellakaan esittänyt, että eräiden pankkien toi- mintaa tulisi supistaa, koska se ei olisi perus- tunut lakiin.
Edellä olevat sitaatit kertovat toisaalta kir- joittajan asenteesta, toisaalta lähteistä piittaa- mattomuudesta. Tilastotietoja säästöpankkien tilinpäätöksistä Vihola ammentaa teoksesta,
jonka nimi on Väisänen, Jari, Suomen talous- historia toisen maailmansodan jälkeen. Vir- tuaalikampuksen opintojakso. http://www.
jyu.fi/~jajape/thi/.26.6.2000. Internet-teoksen siteeraaminen on trendikästä, mutta taloushis- torioitsijan olisi tässä yhteydessä saattanut olet- taa turvautuvan Suomen viralliseen tilastoon, josta käyvät ilmi säästöpankkien ylijäämät vuo- den 1984 jälkeen eli esim. vuosina 1985–1989.
Samaten on lukijan kannalta yllättävää, että Englannin labour-puolueen pankkien kansal- listamissuunnitelmien parhaana lähteenä on Mika Tiivolan arkisto. Muualta olisi ehkä vi- vahteellisempaa tietoa asiasta löytynyt.
Pankkien kilpailun kannalta tärkeä korko- sopimus selitetään Suomen Pankin konnuudes- ta johtuneeksi ja nimenomaan liikepankkeja sortavaksi. On jossakin määrin hämmästyttävää, ettei Vihola ole tutustunut asiasta kirjoitettuun laajaan kirjallisuuteen. K.J. Kallialan von Fie- andtin juhlakirjaan kirjoittamasta artikkelista alkaen sopimuksen vaiheista ovat perusteelli- sesti kirjoittaneet mm. Hugo E. Pipping ja Antti Kuusterä. Asiasta on tietoa edelleen J.K. Paasi- kiven päiväkirjoissa vuosilta 1914–1934. Risto Ryti oli sopimuksessa mukana, mutta aloite sii- hen on selvästi tullut pankkien taholta. Pankit eivät silloinkaan olleet innokkaita vapaan kor- kokilpailun kannattajia. Uskottava ei ole teol- lisuuden ja rakennustoiminnan kannalta Viho- lan väite: ”Korkokannan alentaminen toteutet- tiin 1950-luvun alussa pankkien ja talouselä- män yhteisestä vastustuksesta huolimatta”.
Kun pankkien yrityshistoriaa kirjoitetaan olisi toivottavaa, että kirjoittaja tuntisi pankki- toiminnan termit. Vihola puhuu monin paikoin vuorotellen omista varoista ja omasta pääomas- ta lähes synonyymeina: ”Kun lisäksi paikallis- pankkien omien varojen määrittely oli selvästi vaikeampaa kuin liikepankkien, ...” tai ”Toisen
maailmansodan aikana inflaatio iski suomalai- siin pankkeihin raskaasti. Iso osa niiden omis- ta varoista oli rahana, joka inflaation seurauk- sena menetti suurimman osan arvostaan.”
Hämmästyttävä ja epäselvä on seuraava väite
”Pankki poikkesi tilinpäätöskäytännöltään melkoisesti monesta muusta pörssiyhtiöstä.
Kun esimerkiksi teollisuusyhtiöiden arvo koho- si automaattisesti sen varastojen, laitteistojen ja kiinteistöjen arvon kohotessa inflaation muka- na, pankki ja pankin arvo ei kehittynyt samal- la tavalla. Pankkiin sidotun osakepääoman suo- jaaminen inflaatiolta oli pankin tehtävä itse, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että oma pää- oma oli sijoitettava kiinteistöihin, joiden arvo seurasi inflaation kehitystä. Samasta syystä lii- kevoitosta oli tehtävä verolain sallimissa rajois- sa runsaasti erilaisia varauksia, joilla tuettiin pankin omien pääomien kehitystä ja jotka ka- vensivat pankin tilivuoden voittoa.”
Vihola kertoo myös agiosta, jolla hänen kä- sityksensä mukaan ”tarkoitetaan valuutanvaih- dosta pankille korvauksena jäävää provisiota.”
Saatu provisio ei kai voi olla muuta kuin posi- tiivinen tuottoerä. Annetusta määritelmästä huolimatta jo seuraavalla sivulla todetaan agi- on painuneen negatiiviseksi. Vihola ei tunne standardisoituja optioita tai futuureja, joita var- ten oli luotava markkinat. Hän luulee, että Suomen Optiomeklarit perustettiin, koska ”yh- tiöt laskivat liikkeeseen optiolainoja, joihin liit- tyy oikeus myöhemmin määräajan kuluttua os- taa yhtiön osakkeita ennakolta sovittuun kiin- teään hintaan.” Vihola hämmästelee niinikään, että ”ulkomaisen sivukonttorin vastuut lasket- tiin koko pankin vastuisiin pankin vakavarai- suutta arvioitaessa.” Olisi ollut suuri ihme, jos sivukonttorin varat, velat ja vastuut eivät olisi pankin tilinpäätöksessä mukana. Sivulla 252 kuvattu valuutan riskiposition purku oli pan-
kin kannalta lopullinen tappio. Se on riip- pumaton kirjanpitokäytännöstä. Käytäntö voi vaikuttaa vain siihen ajankohtaan, mihin tap- pio kohdistetaan. Tappio ei poistu periodisoi- den.
Vihola kertoo useissa paikoissa, miten ar- vostukset oli suoritettu muiden pankkien kuin Yhdyspankin taseissa. Lähteinä on käytetty Yhdyspankin toimihenkilöiden haastattelutie- toja. Niitä löytyy sivuilla 148, 159, 266–267, 317–318 ja 322–323. Se, että Vihola on tyyty- nyt näin yksipuolisiin arviointeihin, on häm- mästyttävää. Tulevissa yrityshistorioissa näitä tuloksia tarkasteltaneen kriittisesti.
Paitsi HOP:n ja KOP:n fuusiota Yhdys- pankkiin kirjassa käsitellään myös eräiden Yh- dyspankin omien ongelma-asiakkaiden asioita.
Fuusioitujen pankkien arkistot kuuluvat Me- ritan arkistoihin ja siten Yhdyspankin histori- an lähteisiin. Sen sijaan pankin ongelma-asiak- kaat Villateollisuus, Vuoksenniska, Salora, Tampella, Wärtsilä Meriteollisuus ja Asko ai- heuttavat yrityshistorialle moraalisia ongelmia.
Pankkilait kielsivät ja kieltävät edelleen ns.
pankkisalaisuuden ilmaisemisen. Vihola itse ei syyllisty mihinkään rikkeeseen, mutta Viholal- le asiat kertoneet Yhdyspankin entiset virka- miehet ovat saattaneet syyllistyä pankkisalai- suuden rikkomiseen. Asiaa on tosin varmistet- tu Viholan mukaan siten, että Merita-konser- nin lakimiehet ovat katsoneet, ettei käsikirjoi- tuksessa käsitellä kysymyksiä, jotka kuuluvat pankkisalaisuuden piiriin. Oikeusjuttua ei ehkä tule, mutta jotkut Nordean nykyiset asiakkaat voivat huolestua siitä, että konsernissa on esiin- tynyt hölösuisuutta.
Kirjan mielenkiintoisen oikeuspoliittisen osan muodostavat pankinjohtaja Christer Ek- manin paperit. Niistä käy ilmi pankissa harjoi- tettu laaja selvitystyö aiheesta, miten voimassa
olevaa lakia voitaisiin kiertää kulloinkin viran- omaisten esille tuomassa kiistakysymyksessä.
Yhdyspankki oli ja on edelleen arvostettu pankki, jonka osaaminen tiedettiin ja tunnus- tettiin. Siksi on yllättävää, että sen ”maineen- palautus” on yritetty ilman ilmeistä syytä tässä kirjassa hoitaa lähes stalinistisella tavalla. Neu- vostoliitossa tuotettiin nimittäin 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa tietoa, jonka mukaan venä- läiset olivat keksineet lähes kaikki asiat maail- massa. Vihola kertoo lähes kaikissa pankki- maailman innovaatioissa keksinnön tekijäksi Suomessa Yhdyspankin. Lähteenä on säännöl- lisesti jonkin Yhdyspankin toimihenkilön haas- tattelu. Tällä tavoin saadaan vanhaa kilpa- kumppania ja kehnoa Kansallis-Osake-Pankkia mollatuksi. Neuvostoliittokaan ei saanut maa- ilman lukevaa väestöä uskomaan kaikkia päät- tömyyksiään. Hämmästyttävin Viholan väittei- den joukossa on se, että Yhdyspankki siirtyi jo 1960-luvun lopulta lähtien markka- ja valuut- talikviditeettipositioiden ATK-pohjaisiin seu- rantajärjestelmiin. Se olisi tapahtunut jo paljon aikaisemmin kuin muualla maailmassa siirryt- tiin reaaliajassa toimiviin on-line-järjestelmiin.
Lopuksi vielä pieni cocktail Viholan väit- teitä: ”tämä kansantalouden sektori (liike-elä- mä) ei tulevaisuudessakaan pysty kartuttamaan pankin luotonantoon käytettäviä varoja, vaan ne on hankittava yhä suuremmassa määrin yk- sityiseltä sektorilta.” ”Pitkään kestänyt lakko näyttäisi vaikuttaneen suomalaisten tapaan hoi- taa raha-asioitaan. Ennen vuoden 1990 pank- kilakkoa suomalaiset olivat yleisesti arvioiden esimerkillisiä ja täsmällisiä laskujensa maksa- jia.” Yhteydessä, jossa puhutaan 1950- ja 1960- luvun vaihteessa tapahtuneesta palkka pank- kiin -järjestelmien sisälleajoista, todetaan myös
”Muutos ei koskenut yksinomaan henkilö- vaan myös yritysasiakkaita, kun pankista tuli
käyttöpääoman rahoituksen ohella myös inves- tointien rahoittaja, jossa roolissa olivat toimi- neet ennen muuta Suomen Pankki, vakuutus- yhtiöt ja Hypoteekkiyhdistys.” Viholan mieles- sä ei ole 1860- vaan 1960-luku. Samoin 1960- luvulla Suomessa ”yksityissektorista kehittyi elintason kohoamisen ja yleisen vaurastumisen mukana merkittävä taloudellinen tekijä.” Tä- män viisauden viitteenä on Keskittymiskomi- tean mietintö ja Jaakko Hongon haastattelu.
Jälkimmäinen kieltänee isyytensä.
On vaikeata ymmärtää, mitä seuraava vir- kesarja merkitsee: ”Vakavaraisuusvaatimus ko- konaisuudessaan kohosi, vaikka toisaalta las- kentatavan muutos alensikin korotuksen reaa- lista tasoa.” Niin ikään ei ole totta, että 1950- ja 1960-luvulla ”valtiontalous pyöri isolta osal- taan obligaatiolainojen varassa.” Prosenttilas- kun vaikeus ilmenee virkkeestä: ”Suhdeluvut käyvät epäluotettaviksi seuraavista syistä: Suo- men ja Ruotsin pankkien luottokanta oli 1980- luvun alussa vajaat 50 % kansantuotteesta ja myöhemmin 70–80 %. Luotonannon kasvu oli vielä paljon suurempi kuin kansantalouteen suhteutetut luvut kertovat, sillä talouden yli- kuumenemisen seurauksena myös kansantalou- den suuruutta osoittavat tunnusluvut kasvoivat erittäin voimakkaasti.” Viholan mukaan vienti heikkeni Suomessa siksi, että kotimainen ky- syntä söi kaiken: ”Vuosikymmenen alussa vien- nin osuus bruttokansantuotteesta oli noin kol- mannes, mutta vuosikymmentä myöhemmin enää hivenen yli 20 %. Muutoksen syynä oli kotimaan kysynnän kasvu, joka muutti kansan- tuotteen rakennetta merkittävästi.”
Vihola tuo myös uuden merkityksen termil- le kasinotalous, se on ”kehitysyhtiöiden omis- tajavallan tavoittelu ja lujittaminen kuului sii- hen laajaan kokonaisuuteen, jota kriittisessä ja arvovarausten leimaamassa kielenkäytössä kut-
sutaan kasinotaloudeksi.” Uutta tulkintaa edustaa Viholan väite: ” Pankkikriisiin ja suu- riin luottotappioihin johtaneet luottopäätökset tehtiin viimeistään vuosina 1986–89, ja jo teh- tyjen virheiden korjaaminen ei pankkitoimin- nassa ole yleensä mahdollista.” Mitään empii- ristä tai haastattelutietoa ei Vihola tulkinnal- leen esitä, jollei siksi lueta sitä kymmenen kon- kurssin tehneen asiakkaan otosta SYP:n Hel- singin piirin alueelta, josta hän kertoo kirjas- saan. Missään muussa tutkimuksessa ei ole ker- rottu näin pitkistä luottojen keskimääräisistä kiertoajoista. Ehkä tämä Viholan esittämä tie- to on saatu kuuluisalta siniseltä taivaalta.
On vaikeata ymmärtää, miksi arvossapidetty Yhdyspankki on julkaissut näin keskeneräisen teoksen. Vaikka kirjassa ei olisi tekstiä lain- kaan, niin kirjan kuvitus, käytetty paperi ja kauniit kannet olisivat riittäneet tekemään sii- tä kirjahyllyjä koristavan lahjaesineen. Kun kir- jan tekstissä esitetyt virheelliset tiedot ja tietä- mättömyydet on pyritty peittämään mahtipon- tisella moralisoinnilla, on lopputuloksena epä- onnistunut sisällöntuotanto eikä suinkaan Pip- pingin aikaisemman Yhdyspankin historian ar- vokkaita perinteitä jatkava teos. "
