Tarmo M annin muistelmia ja mietteitä kasetilta
Siviilisaationi on Länneltä minuuteni Kalmarista
Syntymästäni on äitin Emma ker
tonut, että se oli 31. heinäkuuta, vaikka sen oi Winter laittannu väärin 30. Emma Manni sano: ”Minä so
vin asiasta Tenhulan Alliinan kanssa, kun se leikkas ruista.”
Alliina sano: ”En minä vielä jouva, mutta huuva sitten, ku se rup- peaa tulemaa! Laita veit valamiiks lämpimäks!” — Se oi veit, ei vesi.
Meitä oli noin kymmenen päätä siinä mökissä, Aili oli jo silloin maail
malla, samoin Vieno. Minä muistan sen vielä, kun oli yks huone, mutta sitten rakennettiin kamari.
Ne oli uskomattomia ne joulut, ku kuusessa oli karamellit ja omenat. Ja Vilho, minä en uskaltanut, minä olin jollakin tavalla moraalisempi, minä en koskaan varastanut kuusesta, mutta Vilho v arasti. . . heti kun valot sammutettiin, lamppu sammutettiin tuvasta, niin alako kuulua. Ja kun Jussi Manni tuli ja piti alushousuja, se löi hihnalla pimeässä: ”Minä lyön, kun vierasta sikkoa.” Ja löi polovi- hihnalla.
Minä muistan sen ajan, kun tulee puhe ruokavaliosta. Minä olen miet
tinyt jälkeenpäin, kun meilläkään ei ollut leipää. Kun ruoka loppui hyvin usein kakskymmentäluvun lopulla ja tuli pulavuodet, niin kaikki ihmetteli, mitä varten Kivikankaan Tilda ja ne pojat oli niin vahvoja. Mitä ne sitten söi? Ne söi Kuorejärvestä pyyvettyä
kalloa, lyökkiä ja lesettämätöntä ruisjauhoa ja puolukkahilloa. Ja ne pojatha oli ku tynnörit.
Kaksikymmentäluvulla, kun oli hirveän vähän ruokaa, näissä mökki- löissä oli kova nälkä. Minä olin kolme vuorokautta ruoatta. Piti tehä kaikkea, kun meidänkin mökissä oli kauheasti suita, ja isällä oli vaan se toinen jalka toimivana . . . Niin ke
rättiin käpyjä. Kovilla hangilla oli nokkossäkit ja kopat ja siellä pyörit
tiin korkeilla mäillä. Tapio osti kävyt siemenkävyiks. Isä kalasti myöskin.
Minä olen kuullu nyt jälkeenpäin erittäin meheviä juttuja hänen kalas- tamisestaan. Sillä oli omat lakinsa, niinkun nyt yleensä metsäläisellä oli kaks- kolmekymmentäluvulla. . . Ei niihin kukaan puuttunut. Ne oi luon
nonlait. Kuulin vielä nytkin, kuinka se oli siellä Kalmarin selän saarilla soitimelta lintuja ammuskelemassa poikiensa kanssa. Minä ammuskelin jo silloin taiteen lintuja.
Kyllä minä muistan, siilon kun tuli riimuverkot. Sehän kalasteli kesät ja minä olin soutamassa ja se oli kova homma. Näyttelijät aina sano, että minä valehtelen, kun kerran noukka- puntarilla punnittiin 107 kg lahnoja, lahnan kudusta sieltä Kalmarin selän lahdelta. Etelätuuli toi, riimuverkot ympärillä.
Ei ne ole simpukoita ne on raus
kuja, joista nyt siellä pohjoisessa on
tehty niin suuri juttu. Se on rauho- tettu, mitä harvinaisin olento. Ja niitä on Valkeisessa vaikka lapiolla pis- täis. Ja niitä on aina ollut, minä olen sukeltanut niitä niinkuin mä kerroin siitä missä Valkeinen lähtee laske
maan Kuorejärveen. Kuule siellä on simpukoita, joiss on helmiä.
Muuten siinä Kuorejärvessä oli ennen sellaista, mitä sanottiin vesi- käärmeeksi. Oliko se ankerias, tarha- käärme vai vaskikäärme. Siellä on ollu tämmöistä erikoista kalakantaa.
Me nähtiin, kun me uitiin huvilan rannassa, semmosia pirun loirikkaita, ja me ei menty sinne uimaan . . .
Paimenessa olin jo alakansakou
lussa, ens kertaa jo viisivuotiaana.
Meidän lehmiä paimennettiin mm.
sillä alueella, ku lähettiin Kivkan- kaalta ja mennään Nuutinmäkkeen, purosta yli. Ruokopurosta lehmät kärkäs sieniaikana. Niitä saatiin etsiä läheltä Vastinkia, ihan lähelle K an
nonkosken rajaa ne kärkäs. Kyllä se oli kurjaa touhua ja varsinkin, kun oli paarmoja. Sama oli ku mä pai
mensin Aution lehmiä, ja niitä oli paljon, kolmattakymmentä. Se oli hirveä homma. Vieläkin painajaisia näkee paimentamisesta.
Kalmarissa oli silloin opettajana tietysti Hakasalo ja Niemimaa. Ja sitten kaikkein hienoimpia opettajia oli Eerolassa Elina Sironen, joka soitti virsikannelta, myöhemmin
Lindroos, hieno ja viisas. Sitten erit
täin suuri, ottaen huomioon kyläkun
nan henkisen elämän, oli Kem
ppaisen Alma, joka asui siinä, kun mennään Anttilan mäen alta käänty
vää tietä. Siinä oli nämä mökit. Ja siinä oli semmonen maailman kaunein mökki. Armille kerroin monta kertaa, että se oli karamellipa- perilla paperoitu, ja siinä oli suora torni. Pyhänä kun me oltiin pyhä
koulussa Kemppaisen Almalla, niin mentiin katsomaan takasta, kun sieltä näky taivas . . . Niin tämä Kemppaisen Alma oli vielä erittäin tarkka psykologi. Kun Jussi Manni oli hurjalla päällä, niin Emma haitatti meillä Kemppaisen Alman, ja Alma rupes kehumaan Jussi Mannin nenää.
Jussi Manni sano: ”P...le, onko se sinun mielestäs sitten nii hyvä se minun nenä?” ”On, on kenkämesta- rin nenä. Kenkämestarin nenä on hy
vin kaunis!” Ja Jussi Manni rauhot- tui.
Minä muistan sen itsenäisyyden jälkeisen ajan, josta sitten olen myö
hemmin kysellyt. Mikä on tämä MERA-ohjelma? Eeti Hänninen sanoi, että MERA-ohjelma on sitä, kun tuli itsenäistymisen jälkeen tämä mieletön metsien hakkuuvillitys, os
tettiin ensimmäiseks autoja. Minä muistan, kun ne tuli Saarijärvelle.
Muistan sen, kun postiauto kääntyi Kalmarista takaisin ja meidän koh
dalla maantiellä samassa paikassa, mihin Heikinmäen Kalle teki pepua.
Ja ku nimismies tuli, niin se sano että kierrattea, kierrattea, kierrattea, kun Kalle sotki raiteeseen pepua. Se tek lätäkköön pepua, talakkunajauhoja veteen. Ajatella, kuluki Lönnin Leenaa, kulki vaikka minkälaista, sii
hen aikaan ei ollut sosiaalihuoltoa, myytiin kunnasta ihmisiä, jos myy
tiin.
Minä muistan mummoni Lepistön Hetan, tällaisen legendaarisen hah
mon, josta Päiviö Hetemäki kertoi minulle, pari kolme vuotta sitten. Ei tiedetä, kenen kanssa on minun isäni Jussi Manni synnytetty. On olemassa Oksasia. Mutta isäni, vaikka ne on velipuolet, niin se on Manni. Mistä se on tullut? Sitä pitäs vähän tutkia, mutta onko tuolla nyt niin väliä en- neä. Äidin puoli on villeläisiä, mutta minä muistan aina, kun isä ja äiti rii
teli, niin äiti halveksi Jussia.
Äiti ajoi mustalaisia kauheasti meidän kohdalta pois, mustalaiset huusi: ”Hai, oottoopas!” Mustalaisia äiti vihas kun ruttoa. M utta äiti sanoi
Jussille: "Sinnoot napsalaisia, mutta minnoon luksanmäkeläisiä!” Molem
pien suvut oli kuitenkin Karstulasta.
Kakskymmentäluku oli renesans- siaikaa, jota vielä jatkui kolmekym
menluvulla. Sitten alkoi ikävät työt
tömyyskaudet. Muistan senkin ajan hyvin, kun pirtuautot ajeli ja Kuore- sillan luona ne pyyhkäsi jokeen pois tieltä. Ja sitä pirtua piilotettiin. Muis
tan Marja Akerblomin karkaamisen.
Yötä päivää Lapuan liikkeen autot ajoivat Kokkolasta Jyväskylään, jossa ne kerääntyivät ja meillä vedet
tiin viltti ikkunaan. Meidän paikka oli ihan tiessä kiinni.
Päiviö Hetemäki sanoi, että Lepis
tön Heta kulki ennen kansalaissotaa punainen nauha käsivarressaan ja kansalaissodan aikana ja sen jälkeen.
Ja kukaan ei kysynyt mitä varten.
Ehkä Lapuan liikkeen aikana oli jo niin paljon kärjistynyt tilanne, että piti laittaa vähän vilttiä tai nokkos- säkkiä ikkunaan.
Niitä kansanihmisiä oli se toinen Tilta, Kero-Jussin Tilta ja Syrjälän Tilta. Ja puhumattakaan kirvesmies Hilda Liimataisesta. Aina minä etsin ihmeellisiä ihmisiä, jollainen oli myös Purolan Janne. Minä luulisin, että hän oli aika lähellä Jumalaa. Luulta
vasti hän on ollut jonkinnäkönen edelläkävijäihminen, hän oli vaan eettinen ihminen . . . Luultavasti hänen fysiikkansa oli niin rajoittunut, rajoittamaton, että hän pakeni itse
ään ja hänestä tuli sellainen esteettis- eettinen ihminen, erittäin mielenkiin
toinen. Ja Myllypohjassa muutenkin alkoi velloa uskovaisuus. Janne ei ol
lutkaan niinkään uskovainen. Janne oli ammatiltaan pienviljelijä, hän hoiti kanoja ja pientä mökkiään. Pu
rolan sillalla käytiin tanssia. Siellä
hän Janne piti järjestystä ja huusi sit
ten, kun alko tappelut, huuti sillä kor
kealla falsettiäänellä: "Poistukaa pois kahden hehtaarin alalta, kahden minuutin sisällä!” ku vastinkilaiset lähti tulemaan aidanseipäät käsis
sään sillalle tappelemaan.
Alapihan Taito soitteli tanssissa, erittäin musikaalinen ja hieno ih
minen. Muutenkin Alapihassa oli us
komatonta musiikinviljelyä, Alapi
han Rauha yks hienoimpia ihmisiä, mitä minä olen koskaan tavannut, ja Alapihan Taito musikaalisesti lahjak
kaimpia ihmisiä. Minä silloin jo kuu
lin ensimmäisen kerran -24, -25 tai - 26 mm. Mustilaisruhtinattaren, hän soitti sen alusta loppuun. Ja mistä tuli nuotit? Oikein ihailen häntä.
Niin, hän on minun lapsuuteni suuri
ilon ja riemun tuoja, koska musiikki oli minulle silloin tärkeä.
Sisaruksistani Kalle asuu Kyyrön kylällä Emman ja Jussin mökissä, häntä tapaan erittäin harvoin, ikävä kyllä. Mutta sitten on Saara. Hän on hyvin vitaalinen, on minua van
hempi. Minä näin hänet kesällä ja Martti Huhtamäki näki myös ilok
seen Saaran äskettäin. Martti sano, että siitä suvusta on laitettu heikoin teatteria palvelemaan. Saara vaikka on 60-vuotias laitto punaset shortsi- housut jalkaan minä en valitettavasti viime kesänä päässyt häntä näke
mään, kun oli Saarijärven perinnevii- kot. Minä lähdin aamulla tänne Hel
sinkiin. Niin illalla oli Soljalan rii
hessä tanssit, johon Saara lähti punaisissa shortsihousuissaan.
Ens kesänä minä oikein aijon tulla Saarijärvelle, jos nyt selvenen tuosta 35-vuotisnäytelmästä. Minä tulen sinne lepäämään, jos Pentti antaa tulla sinne mökille, jossa on tämä
”Vasemman jalan lähe”. Iso-Aholan Pentti nauro: "Sehän on ihan hyvä nimi.” Nythän Pentti on käynnä siellä, ja sanoo että se pulputtaa vettä.
Kain Tapperin näyttelyssä taide
hallissa kerroin seuraavan tapauksen Kalamarista: Se oli 20-lukua myös
kin, silloin kun itsenäisyys alkoi va
pautua kiväärin piipuista ja alkoi tulla koululaitos ja Kalamarin kylälle tuli kansakoulu ihan suutari Jussi Mannin mökin viereen, tuli opettaja Hakasalo, tuli hänen loistavat poi
kansa. Heillä oli kanoja. Silloin alkoi nämä kansantaiteen ensimmäiset aal
lot pyyhkiä, alkoi ilmestyä tauluja ih
misten seinille, muitakin kuin ”Oi Herra siunaa Suomen kansa”, näitä lasin alle maalattuja, niitä myöskin Ruis Maalari maalasi.
Silloin alkoi liikkua työttömiä, yh- deksäntoistakin työtöntä käveli lau
moissa. Ovet pidettiin lukossa päiväl
läkin, ne otti pakolla ruokaa. Niiden mukana lieveilmiönä tuli taiteilija, yksi tällainen, pahimpana nälkäai
kana, ja pontikka-aikana ja silloin kun pirtuautot ajelivat ja Marja Äkerblom karkasi. Paikkakunnalle il
mestyi taidemaalari. Kaikki tiesi vaan, että kansakoululta hävisi saha halkoliiteristä ja ilman muuta suutari-Jussin pojista sanottiin, että ne varasti kansakoulun sahan. Me ei varastettu.
Huovilasta ostettiin harmaata pahvia rulla, ja Ruis-Maalari katosi minne hän katosi, Porukan riiheen, josta oli katto pois, jonka riihen luu- L/
P> vassa oli itäneitä olkikupoja. Siellä se
^ maalasi ja siellä se teki töitä. — Siinä riihen edessä kerran Aution härkä polki minut. Olin paimenessa, se ryöstäyty irti sieltä aitauksesta ja polki minut alle. Silloin minä muistin, että jos härkä puskee, niin pitää vain maata. Ja se pahus ei saanu mulle mitään. Se vain painu yli. — Mietit
tiin, että ihmeellisen näköinen mies ostaa maalia ja häipyi sitten jonnekin siinä ihan meidän lähellä. Opettaja Hakasalon kanat, muuten sitten teki
vät tempun. Ne aavisti, että siellä Po
rukan riihessä on niitä itäneitä oloki- kupoja. Ne lähti sinne. Ja me taas koitettiin varastaa kananmunia, kun oli nälkä. Me lähettiin Porukan rii
heen ja nähtiin, että siellä ne on, ne koulun kanat. Mutta kun me noustiin olokikupojen päälle, siellä olikin Ruis-Maalari — ja sieltä löyty kansa
koulun saha. Ruis-Maalarin nimi sillä oli siitä syystä, että Ruisahon ty
töt: Ruis-Olga ja Aune Vastingin puolelta olivat silloisia kauneuden ja ilon jakajia naissukupuolen taholta.
Sieltä sai myös ilonaineita ja kaikkea sellaista kauneutta sieltä saatiin.
Tämä taidemaalari asui enimmäk
seen Ruis-tyttöjen luona. Sieltä hän lähti töihin, kun kevät tuli.
Se maalasi siellä riihessä, sahasi ja puukolla leikkas palan ja pyyhkäisi siihen muutamalla vedolla joutsenen ja niitä tauluja löytyy vieläkin. Ne pi- täs muuten kerätä. Niillä on uskoma
ton arvo.
Kaikkein pahinta oli se, että se joi pulituuria. Se osti kaupoista näitä aineita, joita se tarvitsi maalatessaan, samoja, joita isä tarvitsi myöskin, kun se lakkas kenkiä. Ne löi hynttyyt yhteen, ja Jussi Manni katosi myös
kin, salaperäisellä tavalla . . . Ja sieltä ne löytyivät molemmat taiteilijat, Jussi Manni ja Ruis-Maalari Poru
kan riihen luuvasta.
Mutta tuli se päivä, että Emma Manni vihas Ruis-Maalaria kuin rut
toa. Minä olen itse nähnyt, kun se heitti ämpärillisen vettä maalarin päälle, pakkasella, että Ruis-Maalari jääty. Ruis-Maalari halusi päteä, joku meidän mökissä oli, jota se ha
lusi valloittaa tai jolle näyttää jota
kin. Emma sano: ”Ruis-Moalaria p...le tulloo, laittoa ovi hakkaa!”
Mutta Jussi Manni määräs sen haan avattavan. ”Avatkoo!” Ensimmäinen paikka, johon se näitä tauluja tul kaupalle, oi meijän mökki. Se käytti taidetta, eikä ensimmäisenä, inhimil
lisenä sovittelijana. Hyvin tärkeä psykologinen temppu. Kopisti oveen.
"Tule p..le sissään voa!” sano Emma ja keitti sianperuja ja naputti heili-
koukulla hellaan .. .
Ruis-Maalari oli hyvin makea, hy
vin sliipattu, hyvin kohtelias. Vähän samaa mallia kun minä teen nyt roo
lin tässä Nikolai Endlerin näytel
mässä, tämä hienoston ja älymystön edustaja. Se oli vähän Ruis-Maalari, mutta laihempi ja kärsineempi.
"Ostaisko emäntä taidetta?” ”Soa tietää, että osta minä en. En pyyhkis ies p...n nuilla sinun tauluillasi” Ruis- Maalari sanoi: ”Tiedän, että tämän talon emännällä on hyvä maku.” — Emmaltakin jäi suu auki. — Tästähän se rakentu se inhimillinen kudos mikä siellä oli.
♦
Siihen aikaan oli kummituksia. Oli Valakolan ja Ahon kummitukset.
Nätti Otto, joka oli kommunisti sano, että hän ei usko kummituksiin.
Se meni ja sanoi: ”Loiskutapas munias!” — Ja kuulu loiskutus.
Yks näitä kummallisuuksia, Kaih- lasen Ville, joka teki niitä runoja ja kalamarilaiset pojat lakana korvissa tulivat Porukan riihestä, kun minä menin maijolle. Ties mistä tuli sel
lainen shokki, että en tiedä, kuinka pitkään aikaan en pystynyt liikku
maan.
*
Lannevedelle lähdin, että en eh
tinyt käydä kansakoulua loppuun, koska siihen kuului semmonen pieni jatkokurssi. Minä en saanu käydä sitä jatkokurssia loppuun, koska meiltä loppui ruoka ja salaa oli isä neuvotellut Soljalaisen kanssa ja muutin Soljalaan. Ja heti kun mä pääsin kotoa pois, mulla alkoi psyko
loginen ja sosiaalinen vapaus, ole
tettu vapaus. Minä olin siellä lap- senamma, hoidin Heliä hyvin pit
källe, en Hannelea, ja se oli mulle en
simmäinen niinkun oikea koti. Se oli mulle niinkun suuri pelastus. Sitten minä lähdin Lannevedelle . . . Tänne sivilisaatioon, kulttuurin kupeeseen.
Lannevedellä menin Vanhalle- Hänniselle, koska minun sisareni Saara oli siellä piikomassa ja sieltä minä siirryin Vanhan-Hännisten su
kulaisten luo Ylä-Mäkelään, josta kä
sin sitten patiinit jalassa ja Jyväsky
lästä vanhojen tavarain kaupasta os
tetussa ulsterissa ja rippipuvussa kä
velin pari kolme kertaa viikossa näy- telmäharjotuksiin 7 kilometriä pi
meää sydänmaan taivalta. Se oli mykkärooli.
Sitten Leppälässä olin 7 vuotta.
Minun täytyy aina olla kiitollinen Eeti Hänniselle, eikä se ole edes kii
tollisuutta, vaan se on suurta karmal- lista yhteenkuuluvaisuutta, ole- vaisuutta ja sopeutumista ja on edel
leenkin, vaikka emme ole nyt tavan
neet. Ja samaten Leppälän Markulle.
He olivat erikoisia paikkakunnallaan, he eivät olleet ahdasmielisiä luteri
laisia. He olivat vahvasti teosofiasta kiinnostuneita, joka myös edelleen minua houkuttelee ja viehyttää. Minä olen sen jälkeen näytellyt ruusuristi- läisten pyynnöstä neljä kertaa eri
laisen nasarealaisen, siis Kristuksen.
Yhden Tolstoin näytelmän, jossa oli venäläinen kansan Kristus. Yhden englantilaisen, joka oli ultra- englantilainen okkulttinen, monen karman läpi käynyt aatelis-Kristus ja sitten on näitä Akseli Tolan Kristuk
sia.
Esimerkillistä kansan ihmisissä on selkeys, rauhallisuus ja linjakkuus, he liikkuvat puhtaasti. Ne ei tee yhtään turhaa liikuntaa. Heti kun tulee puhe kansanomaisuudesta, minä nostelen esille eettis-moraalista tapa
kulttuuria, psykologista elekieltä, lii
kuntaa, eettistä puhtautta.
*
Saarijärveläisyys on Sydän- Suomen vakavuutta, elämistä, on ainakin ennen ollut, nykyäänhän se on häipyny. Sivilisaatio rikkoo sitä mitä törkeimmällä tavalla. Se on hy
vin paljon luonnonvaraisuutta, maisemavaraisuutta, metsän, ilman ja veden lainalaisuutta. Se on mielen
kiintoinen siinä, että ennenkuin nous
taan pohjoiseen ja alkaa tulla Poh
janm aan tasaisuudet, on luonto kuin tullut konstikkaaksi, se järvialuekin on kuin pitsiä. Ja tämä sama luonnon monimutkaisuus, veden, ilman ja maan moninaisuus. Siitä on kehit
tynyt lajissaan kalastus, metsästys ja maanviljelys. Vähäinen kauppa oli si- vutekijä vielä jopa tuonne ennen en
simmäistä maailmansotaa. Tämä nä
kyy ilman muuta ihmisissä.
Saarijärveläisten huono puoli on omahyväisyys, jota pitäisi välttää.
Nythän on heitetty mahtijärve- läisyys, jopa paradoksina, mutta se ei pysy. Saarijärveläisillä ei ole viljel
tynä niin paljon huumoria, että ne voisivat pitää sen mahtijärveläisyy- den irti vanhasta mahtijärveläisyy- destä. Nykyään siinä on tosikon ki
lahdus! Semmonen on suurentelu pieniä pitäjiä kohtaan kuin Kannon
koski, jopa Karstula, jossa on erit
täin vahva historia, ja Pylkönmäki, Multia, Uuraisista puhumattakaan, joka on vain Kuukka. Semmonen ylemmyyden tunne ei ole oikein hyvä.
Ja viime aikoina on pahimpia merkkejä ollut luonnonvaraisuuden, niinkuin kaikkialla muuallakin, luon
non hävittäminen. Saarijärven kir
kolla sen näkee täysin kyseenalai
sena asemakaavoituksena, kyseen
alaisena arkkitehtuurina, suunnittele- mattomuutena aivan häkellyttävässä mielessä. Se on ihan steriiliä ja kas
votonta. Se on ihan sama meni minne tahansa Etelä-Suomeen. Se on taan
tumista. Ei niin, että kun me olimme nuoria, oli niin hyvää, nyt te olette pahoja, sitä minä en tarkoita. Esim.
mitä tulee nuorisoon, niin se on eri juttu.
*
Minä olen viettänyt 14 joulua Pia Hattaran ja Pentti Irjalan kanssa tässä talossa, nämä ovat aravataloja.
Minä olen asunut tässä 30 vuotta.
Olen 25 vuotta laittanut leipiä. Van
hassa saarijärveläisessä kulttuurissa oli leivän vienti, vanha suomalainen tapa. Iso-Aholan Linda, Hetemäen emäntä, Kalamarin Tilda ja Eerolan emäntä toivat leivän. Ja uutisleipä, leivän lämpimäinen tuotiin esiliinaan pantuna. Nämä oli niitä hienoja asi
oita.
Muistan sen ajan kun ukot ja akat kylpi keskenään. Se oli ihmeellinen tapa. Isossa-Aholassa piiat kun pes
tattiin, niille kuulu saunottaminen.
Minä en ole missään maailmassa nähnyt niin korkeata moraalia. Pap
pia ei kohdella niin hyvin kuin sitä piikaa, joka oli saunottamassa. Se oi se vanha kalevalainen moraali. Kun saunat ovat tulleet sähkösaunoiksi, koko saunan psyyke on rikottu. En
nen ne oli sisäänlämpiäviä, niitähän lämmitettiin vaikka kuinka kauan, ja niissähän kylvettiin pari päivää sen jälkeenkin.
Erittäin tärkeä saunamoraali on saunaesteettinen juttu. Saunassa ei ollut vettä, vaan saunassa oi vesiä. Se on kaikkein hienointa, mitä minä tie
dän. Armi Ratia oli tästä kauhean kiinnostunut. Bökarsissa joulu- saunaan tuotiin yksi korvollinen lunta. Niin oli ennen maalla. Lumi oli yksi pesuaine, yksi karkaisuaine.
Kaikki ne vaan on häviämässä pois.
Puhumattakaan siitä, että maailman kauneimmat tuvat on rikottu. Olen iloissani uusvanhan oivalluksesta, jollaista on Iso-Aholan talon säilyttä
minen. Se on Danielson-Kalmarin ra
kentama ja sitä on hyvin hoidettu, ei sille ole tehty yhtään vääryyttä, vaikka sitä lyhennettiin. .Mitä minä suren loputtomiin, on Kalmarin talon purkaminen. Ne on uskomattomia tällaisia talonpoikaiskulttuurin onnet
tomuuksia.
Muistan vielä ajan, jolloin Rune
bergin jalanjälkiä ruvettiin tutki
maan. Siinä Heralammen takana oli käyttöpaja, toimiva paja, ja siinä oli koivu. Vanhat ihmiset tiesivät, että siinä oli maapenkki, jossa Runeberg istui. Muistan, että me löydettiin Kal
marin vintistä 1800-luvun pyssyjä ja rensseleitä Suomen sodan ajoilta.
Kalmarin kylällä, kuten Hete- mäen Päiviö sanoi, ei kansalaisso
dankaan aikana ketään ahdisteltu.
Lannevedellä on ahdisteltu, siellä ih
misiä pakeni metsiin. Lannevedellä oli sellainen pahamaineinen kalikka- kaarti 30-luvulla ja siellä oli suoras
taan natsilaisuutta suomalaisessa miljöössä, siellä oli mustapuseroita, mustapaitoja.
*
Kalmarilaisuus on rakentunut edelleenkin tämmöiselle suurelle, vahvalle Runebergin jälkeiselle ajat
telulle, suurille vahvoille persoonal
lisuuksille, humaaniselle ajattelulle.
Seurasin 30-luvulla, kun Etelä- Ahossa ammuttiin kiväärillä. Minua ahdisti aina kauheasti, vaikka me ke
rättiin niitä hylsyjä. Mulla oli se ki
pein lapsuusaika. Siellä ei ollut sel
laista hillitöntä, vaarallista kiihkoa, vaan siellä oli Iso-Aholat, Kalmarit, Hetemäet, Valkolat, Pirttimäet, Sys- mäet. Sysmäen kinkereissä minä sain ensimmäisen kerran elämässäni jä ä telöä. Se oli uskomatonta . . . Menin melkein sekaisin. Olihan se siihen ai
kaan tapaus, kun ei suuria juhlia ol
lut. Oli velvollisuus laittaa komeata.
Oli täytekakku ja pitoemännät leipoi viikon päivät.
*
Lannevedellä oli Hänniset ja Kes- kustalo. Minulla on erittäin vähän ol
lut kirkonkyläläisten kanssa teke
mistä, siellä on ainoastaan ollut pit
käaikainen ystävä, jota olen erittäin vähän tavannut, Heralan Aune, jota kunnioitan erittäin hienona taiteili
jana. Toissa kesänä tapasin Suoma Palmqvistin, uskomaton ihminen.
Hän kutsui kotiinsa, jopa koti on semmonen kulttuurikoti, josta vois ylpeillä mikä tahansa paikkakunta Suomessa. Aikaisemmin oli sellainen tunne, että ei minua kaivattu kirkolle, eikä minusta kukaan tiennytkään.
Myöhemmässä vaiheessa jouduin vasta kirkolle, mutta enemmin kauppa-asioissa ja vehnämyllyssä, jonne ajoin Lampsinkangasta Rump-
sunperän tiehaaran ohi.
*
Lannevedenhän on nostanut maineeseen ennenkaikkea Eeti H än
ninen, joka on tämmönen henkinen pilari. Hänen vaikutuksensa ei jää Lannevedelle eikä Saarijärvelle eikä Keski-Suomeen vaan koko maahan.
Hänen panoksensa on niin vahvaa.
Päiviö Hetemäki on lähtenyt, luke
maton määrä lääkäreitä, professori Pyörälän molemmat veljekset, Enska Silvennoinen, Lannevedeltä on Kirsti Paakkanan tämä tavallinen Hannilan Harjun tyttö. Hänen on tämä Wo- men — naisten mainostoimisto. Hän on siitä viisas, että hän ei etsi, vaan häntä etsitään, hänen pitää olla niin vahva.
Erittäin vähän olen kosketuksissa Helsingissä asuviin saarijärveläisiin, mutta nyt olen löytänyt Kirsti Paak
kasen, siis Poikosen Kirstin. Olemme tavanneet aina silloin tällöin. Kain Tapper on suuri, Siikamäki on suuri, ne on kansainvälisiä ihmisiä. Kain ei ole edes eurooppalainen, vaan hän on mm. Amerikassa ollut muutamien vuosien aikana kiinnostavin suoma
lainen kuvanveistäjä, samoin Ja
panissa. Tiet ovat ihmeelliset ny
kyään. Kiinnostus Saarijärvelle on lisääntynyt. Onko se siinä, että minä olen lähellä kuuttakymmentä, tai että kuolema alkaa napsia kintuille.
*
Seuraava tappaus osoittaa, että olen yllytyshullu
Minä otin aurinkoa ja käärin ui- mahousut. Rinteen Lyyli teki rapar- perisoppoa. Laiton eteeni hakaneu
lalla kiinni suuren raparperilehden, ja Eeti Hänninen nauro: ”Käveleppäs nuin Uuvelle-Hänniselle!” Mä lähin kävelemään pyhäaamuna. Ja kun pääsin Rahkosen purolle, näin että sieltä Paavonseudun, Lehtosen luona Winter istuu kieseissänsä, saksa- r \ lainen ajaa ja Winterin hattu, Eden- v
o
hattu, oli niin rasvanen, että siitä olis saanut 1 1/2 litraa desdruktiorasvaa.
Se istuu kieseillä siellä ja näkee kun minä tulen vastaan. Se katsoo kau
kaa näin ja kääntää päätään, sitä joutsenkaulaansa niin pitkälle, kun minä menin. Se meni kuulemma Ko
jolaan seuroja pitämään. Oli sano
nut: ”Minä näin vallan IH-MEEL- LI-SEN näyn tuolla Lanneveden ky
län keskustassa. Kun me tulimme kieseillä siihen, niin ihmeellinen, tumma kuin neekeri, nuori mies, tulee vastaan, päällä vain muutama kaisla!
Kukahan hän mahtoi olla?” Kojolan emäntä sanoi: ”Ei kai se kukkaan muu ollu, ku se Tarmo Manni!” ”Ai, tämä näyttelijä! Sitten minä YM
MÄRRÄN!”
•
Minulla on semmonen ikävä puoli, että murre paljastuu, vaikka minä puhun aika hyvää kirjakieltä. Jopa teatterikoulussa sanottiin, että kun sieltä alueelta tulee ihminen, se tulee parhaimmalta kielialueelta. Jotkut
sanoi, että ei mulla muita ansioita ol
lutkaan päästä teatterikouluun, kuin että minä puhuin hyvin.
Minä katson että murteen, oli se mikä tahansa, nykyisin kun siviilisaa- tio hävittää kaikkea muutakin pois, hävittää murteen, oikean maalais
kulttuurin, isot tuvat, lehmät, hevo
set, pellot. Millä ne oikein elää?
Kaikki on hirveän herraskaisia, joo, ja ne kamalasti matkii kaikkia sivii- lisaation ihmisiä. Ne on löytäneet sen ja nyt ne matkii sitä, mutta se ei toimi.
Entisaikaan ne matki enemmän luontoa, ne tappeli suoraan luontoa vastaan. M utta ihminen on menet
tänyt minuuttaan. Siviilisaatio hävit
tää pois persoonallisuutta, se ei anna mahdollisuutta. Demokratia tekee meistä väärällä tavalla lattapäisiä.
Demokratia on pyrkinyt väärällä ta
valla teatteriin, jopa näyttelijäliitto on sorvaamassa, että kaikille tulisi pussihousut, Eden-hattu ja harmaa- tasalvaa naamaan. Onko olemassa teatterissa mitään niin vaarallista kuin väärä demokratia. Se on latta- päistä.
Moni häpeää kotipitäjäänsä. Tun
nen erään konginkankaalaisen pro
fessorin, joka ei pitkään aikaan tun
nustanut syntyneensä Konginkan
kaalla. Hän oli Äänekoskelta. Kyllä
hän minullakin ois ollu syytä. Kun minä tulin Kansanteatteriin, Leo Lähteenmäki kysyi, mistä minä olen oikein lähtenyt. Sanoin, että Lanne- vedeltä. Niin se kerto, mitä se lanne- vesi on.
Minun siviilisaationi on Länneltä, mutta minuuteni on Kalmarista. Ei
hän sille mitään voi, on turha lähteä tappelemaan vastaan, jos katsoo luonnon järjestystä. Mitä tapahtuu:
kevät, kesä, syksy, talvi, mitenkä lin
nut tulee samaan paikkaansa. Nyt varsinkin olen seurannu Armi Ratian tätä, minä en käytä sanaa kuolema, minä käytän sanaa siirtyminen tai liukeneminen tai muuttuminen — niin tämän asian yhteydessä olen eri
koisesti joutunut tähän, mihin ih
miset haluavat siirtymisen jälkeen joutua. Ihminen on sidottu synnyin- paikkaansa. Se on aina tämä kodin, minuuden henki. Ei niinkään äidin eikä isän, vaan sen kodin.
