TUU-09-022
0 500 m
Karttatuloste © Geologian tutkimuskeskus Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/10 Suojelualueet © Suomen Ympäristökeskus
ARVOKKAAT TUULI- JA RANTAKERROSTUMAT
Natura 2000 -alue Tuura -alue 2573000
2573000
2574000
2574000
2575000
2575000
2576000
2576000
6967000 6967000
6968000 6968000
6969000 6969000
6970000 6970000
6971000 6971000
MULTAPAKAT
Tietokantatunnus: TUU-09-022
Pinta-ala: 34,1
Korkeus: 163
Alueen suhteellinen korkeus: 18
Geologia
Multapakkojen alueella on hyvin kehittynyt paraabelidyyniparvi harjun liepeellä. Dyyniparvi muodostaa luode- kaakkosuuntaisen dyyniketjun, jonka kokonaispituus on noin 3,1 kilometriä. Yksittäisten dyynien pituus on noin 200- 1 000 metriä ja korkeus 2-10 metriä. Dyynien eteläiset ja kaakkoiset suojasivurinteet ovat paikoin jyrkät. Dyynialueen keski- ja itäosassa selänteet ovat selvästi korkeampia ja jyrkkäpiirteisempiä kuin länsiosassa. Parhaiten kehittyneessä alueen keskiosassa on muutamia peräkkäisiä paraabelidyyniselänteitä, pieniä dyynikumpuja, peittohiekkaa ja
deflaatiopainanteita, ja alueen pohjoisreunalla on lisäksi poikkeuksellisen kumpuilevaa dyynimaastoa. Mustospuro on kuluttanut alueen itäosan halki noin 30-50 metriä leveän ja 5 metriä syvän jyrkkärinteisen laakson. Alueen
länsipuolella on samantapainen Haukipuron laakso. Harjun liepeillä on matalia dyynejä myös heti kohdealueen luoteispuolella ja kaakossa Pienen Suojärven pohjoisrannalla.
Ylin ranta (Ancylusjärvivaihe) on seudulla noin 160-165 metrin tasolla, ja se hahmottuu kohtalaisesti alueen pohjoispuolisten harjunlaajentumien tasaisina lakina. Dyynit ovat alkaneet kerrostua Ancylusjärvivaiheessa melko pian alueen jäästä vapautumisen jälkeen, kun harju kohosi liepeineen vedenpinnan yläpuolelle. Tuulen suunta on ollut luoteinen.
Biologia
Multapakalla sivutien molemmin puolin ja myös osin sivuhaaroilla on varttunutta, valoisaa, melko järeäpuustoista kuivaa kangasta. Kankaalla on myös vanhoja palokoroisia kantoja ja aivan yksittäin järeitä, paloarpisia jättökeloja tai - kelottumia. Joihinkin niistä ovat tikat hakanneet runsaasti pesäkoloja itselleen ja muille linnuille. Etenkin dyynien etelärinteillä ja laella on jäkälälaikkuja. Varvikko on harvaa, puolukkavaltaista ja useimmiten niiden alla on seinäsammalta. Pohjoisrinteet ovat varpuisempia ja niille nousee harvakasvuista aliskuusikkoa. Osa puustosta on myös varttunutta, mutta aikoinaan valoisammaksi harvennettuja männikköjä. Näiden metsien etelärinteillä on lähes yhtenäistä poronjäkälikköä ja pieniä sianpuolakasvustoja. Pohjoisrinteet pysyvät varvikkoisina. Itähaaralla on myös mäntytaimikkoa, jonka länsirinteiden jäkäliköissä ja tienleikkauksessa kasvaa vähän kanervisaraa ja harvakseltaan kieloa. Taimikon koillisrinteet ovat kanervaisia.
Maisema ja muut arvot
Alue erottuu melko hyvin ympäristöstä ja näkyy suurelta osin lähiympäristön tiestöltä. Peitteiseltä alueelta ei avaudu kaukonäkymiä, näkyvissä on vain ympäröivää harjukangasta. Sisäinen maisema on vaihteleva, ja maasto on
helppokulkuista.
Alueella on kohtalaisen runsaasti tiestöä, ajouria ja erikokoisia tieleikkauksia, ja metsätyöt ovat hieman kuluttaneet länsi- ja itäosan dyynejä. Alue on pohjavesialuetta ja kuuluu kokonaan Pyhä-Häkin alueen Natura-alueeseen
(FI0900069). Pyhä-Häkin kansallispuiston raja on vajaan kilometrin päässä alueen pohjoispuolella. Puolen kilometrin päässä alueen kaakkoispuolella heti Peltojoen itäpuolella pellon nurkassa on ns. Metsäsianlähde, joka on
pohjavesitutkimusten yhteydessä syntynyt pieni arteesinen lähde (Kejonen 2007). Kohdealue on seudulla harvinaisen laaja ja hyvin kehittynyt dyynialue. Erityisesti alueen keskiosa on hyvä käyntikohde.
Sijainti: Peltokylän luoteispuolella aivan Pyhä-Häkin kansallispuiston eteläpuolella, 16 km Saarijärveltä koilliseen.
ha
m m mpy.
Muodostuma: Tuulikerrostuma
Arvoluokka: 3
Muodon suhteellinen korkeus: 10 m
Karttalehti:
Kirjallisuus:
Saarijärvi
2244 11
Kejonen, A. 2007. Suomen 100. Geologiset kohteet. Karttakeskus. 144 s.
