Arvostelut Joutsen / Svanen 2014
125 TIINA KÄKELÄ-PUUMALA
Nykyaikaa etsimässä
Pekka Vartiainen: Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000.
Helsinki: BTJ Finland, 2013. 960 s.
Pekka Vartiainen on tehnyt suururakan. Hänen vuonna 2009 julkaise- mansa Länsimaisen kirjallisuuden historia kattoi kirjallisuushistorian antii- kista 1900-luvun puoliväliin saakka, ja nyt ilmestynyt Postmoderni kirjal- lisuus jatkaa siitä mihin edellinen osa päättyi: vuodesta 1945 aina vuosi- tuhannen vaihtumiseen. Kaksiosaisen historiakirjan ajallinen epäsym- metria mietityttää kuitenkin hiukan. Miksi rajapyykki on vedetty vuo- teen 1945? Luontevampi kirjallisuushistoriallinen murroskohta olisi esimerkiksi 1700-luku, jolloin kehittyvät moderni romaanimuoto ja kri- tiikki-instituutio, sananvapaus ja journalismi, kustannustoiminta, tekijän- oikeudet sekä kirjailijuus modernissa mielessä. Onko rajakohdan perus- telu siinä, että maailma ei II maailmansodan jälkeen ollut enää entisen- sä?
Viimeisin vaihtoehto vaikuttaa todennäköisimmältä jo kirjan otsi- kon perusteella, sillä Vartiainen on nimennyt kirjallisuushistoriansa toi- sen osan Postmoderniksi kirjallisuudeksi. Miksi postmoderni, onhan tai- teen yhteydessä aina puhuttu postmodernismista? Vaikka näitä käsitteitä käytetään usein synonyymisesti, tämä pieni terminologinen ero on itse asiassa merkittävä, minkä Vartiainen tuo hyvin kirjansa johdantoluvuissa esiin. Postmoderni tai paremminkin jälkimoderni on termi, joka kuvaa historiallista ja kulttuurista tilaa modernin jälkeen – maailmaa, jota luonnehtivat globalisaatio, postkolonialismi, informaatioteknologian ja kuluttamisen muuttuminen osaksi maailmassa olemistamme, sekä kult- tuurin suhteellistuminen ja tuotteistuminen. Postmodernismi puoles- taan viittaa tätä jälkimodernin ajan kokemusta kuvaavaan taiteeseen.
Kirjallisuudentutkimuksessa postmodernismi on myös nimi uudenlaisel- le kirjalliselle suuntaukselle, jonka ensimmäiset tunnetut teokset syntyi- vät 1960-luvulla ja jonka päättymisestä vasta kiistellään.
Vartiaisen ratkaisu terminologiakysymykseen on historioitsijan, ei teoreetikon: hän kutsuu käsittelemäänsä 55 vuoden jaksoa postmo- derniksi juuri kulttuurihistoriallisin perustein. Vain murto-osa teoksessa mainituista sadoista teoksista tai kirjailijoista edustaa postmodernismia esteettisessä mielessä. Siihen nähden, että postmoderni-termi on saa- nut näin näkyvän aseman kirjassa, on kuitenkin paha puute, että lähde- luettelosta ei juuri löydy postmodernia tai postmodernismia käsitteleviä alkuperäistekstejä sen paremmin kirjallisuuden- kuin kulttuurintutki- muksenkaan puolelta. (Poikkeuksen muodostavat ainoastaan Brian McHale ja Ihab Hassan, joilta kummaltakin on mainittu yksi teos.) Kirjalli- sen postmodernismin käsittely jää näin pakostakin väljän yleiselle tasolle,
Joutsen / Svanen 2014 Recensioner
126
eikä mitään mainittavaa liittoa myöhemmissä luvuissa käsiteltyjen teosten kanssa synny. Muutenkin kirjan lähdeluettelo on historiatutkimuksen osalta kovin lyhyt, sanoisin jopa huolestuttavan lyhyt miltei tuhatsivuiselle opukselle, joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys oman ai- kamme kirjallisuushistoriasta. On ilmeistä, että kirjan painopiste on mah- dollisimman kattavassa kirjallisuuden ja kirjallisen kentän kuvailussa, ei suurissa linjanvedoissa.
Vartiainen on hyvin selvillä kirjallisuushistorian kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kuten siitä, että se sisältää väistämättä poistoja ja rajauksia. Tässä tapauksessa se tarkoittaa keskittymistä miltei yksin- omaan proosan ja painetun kirjallisuuden historiaan, vaikka 1980- luvulta lähtien voimistunut kirjallisuuden digitalisoituminen on muokan- nut radikaalisti lukemista ja kirjoittamista sekä lisännyt kirjallisuuden su- lautumista muihin taiteisiin ja esittämisen muotoihin.
Vartiainen korostaa omaa kirjallisuushistoriaansa tarinana. Näin hän tulee liittyneeksi 1800- ja 1900-lukujen suurten kirjallisuushistori- oiden traditioon ja havainnollistaneeksi sitä mitä David Perkins kutsuu kirjassaan Is Literary History Possible (1992) narratiiviseksi kirjallisuushis- toriaksi. Narratiivinen historiankirjoitus korostaa teosten kohdalla suu- rempaa tarinaa, johon teokset kuuluvat – kehityskulkuja, alkuja ja pää- tepisteitä. Narratiivinen kirjallisuushistoria on hyvin suosittua siksi, että se tarjoaa helpon lähestymistavan historiallisiin prosesseihin. Siinä on Perkinsin mukaan kuitenkin myös omat ongelmansa, kuten determi- nismi, historiallisten katkosten ohittaminen, koherenssin ylikorostami- nen sekä kirjallisten teosten esteettisen erityisyyden ja niiden välisten laatuerojen sivuuttaminen. Joitakin näistä piirteistä on havaittavissa myös Vartiaisella, kuten esimerkiksi globalisaation kuvaaminen yksin- omaan hyväksi asiaksi sekä nykykirjallisuuden kentän heterogeenisyy- den toistuva yhdenmukaistaminen jonkin periaatteen tai ilmiön nojalla (kuten esimerkiksi luvussa ”Kirjallisuuden maailma on yksi”).
Parhaimmillaan Vartiaisen teksti on sujuvaa ja hän osaa konteks- tualisoida käsittelemänsä kirjallisuuden suhteessa tiettyyn kielialuee- seen, kulttuuriin ja historialliseen tilanteeseen. Lisäksi hän tulee tunnet- tujen kirjailijoiden lisäksi käsitelleeksi suuren joukon jo unohdettuja tai meillä aivan tuntemattomia nimiä. Näkökulma on toki eurooppalainen:
Amerikkaa lukuun ottamatta muiden maanosien kirjallisuutta ei käsitellä kuin ohimennen, mikä on tietysti yksi tekijän tietoisista rajauksista.
Kirjan miinuspuolena on epämääräinen kielenkäyttö, josta puut- tuu analyyttistä tarkkuutta. En tietenkään peräänkuuluta tieteellisen jar- gonin lisäämistä yleistajuiseksi tarkoitettuun teokseen, mutta jäin kai- paamaan omien näkökulmien selkeää esiin tuomista sekä rohkeampia tulkintoja käsitellyistä teoksista. Kirjan kieliasussa on lisäksi joitakin
Arvostelut Joutsen / Svanen 2014
127
outouksia, kuten lukemista ajoittain haittaava pilkutus, ymmärrettävyyt- tä hankaloittava metaforien ketjuttaminen (”aatteellinen selkäranka tu- keutuu mystiikkaan”) sekä esimerkiksi ”katsanto”-sanan käyttäminen vä- hän latistavana teorian synonyyminä. Puutteistaan huolimatta kirja on hy- vä ja tarpeellinen kirjallisuushistorian yleisesitys, jonka nimenä olisi voinut olla ihan perustellusti sen nykyinen alaotsikko, Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000.
Kirjoittaja
Tiina Käkelä-Puumala, FT, Helsingin yliopisto, yleinen kirjallisuustiede (tkakela[at]mappi.helsinki.fi)
Joutsen / Svanen 2014. ISSN 2342–2459
www.helsinki.fi/kirjallisuuspankki/joutsen-svanen-2014
