Yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittäminen yrityssanee- rausmenettelyssä
Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteiden laitos
OTM-tutkielma varallisuusoikeudesta 27.4.2021
Tekijä: Jesse Niemi 244146 Ohjaaja: Matti I. Niemi
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö Oikeustieteiden laitos
Tekijä
Jesse Niemi
Työn nimi
Yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittäminen yrityssaneerausmenettelyssä
Pääaine
Oikeustiede OTM-tutkielma varalli-Työn laji suusoikeudesta
Aika
27.4.2021 Sivuja VIII+66
Tiivistelmä
Yrityssaneerausmenettelyssä yrityskiinnityksen alaiselle omaisuudelle on määritettävä vakuus- arvo, jonka perusteella määräytyy missä määrin yrityskiinnitysvelkojan saatava katsotaan va- kuusvelaksi ja missä määrin tavalliseksi velaksi. Vakuusvelkaa ei voida yrityssaneerauksen yh- teydessä leikata, joten yrityskiinnitysvelkojan kannalta on parempi, mitä korkeammaksi vakuus- arvo määritetään. Vakuusvelan määrä vaikuttaa suuresti myös tavallisten velkojien odotettavissa oleviin jako-osuuksiin. Arvonmäärityksessä onkin mukana intressipunninta siitä, annetaanko parempi turva yrityskiinnitysvelkojan vai tavallisten velkojien saataville.
Suomen lainsäädännöstä puuttuu selkeä normi, josta voitaisiin johtaa oikeusohje yrityskiinni- tyksen vakuusarvon määrittämiselle yrityssaneerausmenettelyissä. Selkeän normin puuttuminen on johtanut tilanteeseen, jossa arvonmäärityksiä ei ole tehty yrityssaneerauskäytännössä johdon- mukaisesti, mikä on asettanut yrityskiinnitysvelkojat eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden.
Pääsääntöisesti yrityssaneerauskäytännössä arvonmääritys on tehty käyttäen joko going concern -mallia, omaisuuden realisaatioarvoa tai näiden välimuotoa. Näiden arvonmääritystapojen lop- putulokset poikkeavat yleensä huomattavasti toisistaan. Lainsäätäjäkin on tunnistanut kyseisen ongelman yrityssaneerauslain esitöissä, mutta ei ole ryhtynyt toimiin asian muuttamiseksi. Kon- kurssien osalta tilanne on selkeämpi, sillä konkurssilaista löytyy erityissäännökset yrityskiinni- tyksen arvonmäärittämistä varten.
Selkeän lakisäädöksen puuttuminen on mahdollistanut useiden tulkintavaihtoehtojen syntymi- sen. Tässä tutkielmassa analysoidaan lain esitöiden, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön, erityisesti korkeimman oikeuden ennakkopäätösten KKO 2015:1, KKO 2015:2 ja KKO 2017:63 kautta voimassaolevaa oikeutta. Tutkielman lopussa esitän oman lainopillisen tulkintakannan- ottoni siitä, miten yrityskiinnityksen vakuusarvo tulisi voimassaolevan lain mukaan määrittää sekä de lege ferenda -tyyppisiä ehdotuksia siitä, miten lakia voitaisiin tulevaisuudessa muuttaa selkeämmäksi sen johdonmukaisen soveltamisen helpottamiseksi yrityssaneerauskäytännössä, ja oikeusvarmuuden parantamiseksi.
Avainsanat
arvon määrittäminen, going concern, insolvenssi, maksukyvyttömyys, oikeusvarmuus, realisaatioarvo, yrityskiin- nitys, yrityssaneeraus, vakuus, vakuusvelka
SISÄLLYS
LÄHTEET ... IV LYHENNELUETTELO ... VIII
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuksen tausta ... 1
1.2 Tutkimuskysymys ... 1
1.3 Aiheen rajaus ... 6
1.4 Tutkimusmetodi ... 6
1.5 Tutkimuksen rakenne ... 7
2 YRITYSKIINNITYS VAKUUTENA ... 8
2.1 Säädöshistoria ja tarkoitus... 8
2.1.1 Aiempi lainsäädäntö ... 8
2.1.2 Nykyinen yrityskiinnityslaki ja sen tavoitteet ... 9
2.2 Yrityskiinnitykseen perustuva panttioikeus ... 10
2.2.1 Panttioikeudesta yleisesti ... 10
2.2.2 Yrityskiinnitys – panttioikeus vai jotain muuta? ... 12
2.2.3 Yrityskiinnityksen erityispiirteet muihin vakuusmuotoihin nähden ... 12
2.2.4 Yrityskiinnityksen perustaminen ja voimassaolo ... 14
2.3 Yrityskiinnityksen alaan laskettava omaisuus ... 16
2.3.1 Kiinnityskelpoinen omaisuus ... 16
2.3.2 Ainesosa- ja tarpeistosuhde ... 17
2.3.3 Kiinnitettävän omaisuuden yksilöiminen ... 19
2.3.4 Kiinnitetyn omaisuuden luovuttaminen ... 21
2.4 Yrityskiinnityksen tuottama etuoikeus ... 21
2.4.1 Etuoikeus ... 21
2.4.2 Nykyinen laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä ... 22
2.4.3 Aiempi etuoikeusasetus ... 23
2.5 Yrityskiinnitys maksukyvyttömyystilanteissa ... 24
3 YRITYSKIINNITYKSEN ARVON MÄÄRITTÄMINEN YRITYS- SANEERAUKSESSA ... 26
3.1 Yrityssaneerausmenettely ... 26
3.2 Vakuusvelan leikkaamisen kielto ... 28
3.3 Konkurssivertailu ... 29
3.4 Yrityskiinnityksen arvon määrittäminen ... 32
3.4.1 Ennen maksukyvyttömyyttä ... 32
3.4.2 Maksukyvyttömyyden synnyttyä – Yrityssaneerausmenettelyn näkökulmasta ... 33
3.5 Arvon määrittämiseen käytetyt tavat yrityssaneerausmenettelyissä ... 38
3.5.1 Realisaatio-arvoon perustuva määrittäminen ... 38
3.5.2 Going concern -arvoon perustuva määrittäminen... 41
3.5.3 Hybridimalli – vähän realisaatio-arvoa, vähän going concernia ... 42
3.5.4 Epäyhtenäisen arvonmäärityskäytännön synnyttämät ongelmat ... 43
3.6 Oikeuskäytäntöä arvonmäärittämisestä hovioikeuden tasolla ... 44
3.6.1 Realisaatioarvon käyttöä tukeva oikeuskäytäntö ... 44
3.6.2 Going concernia tukeva oikeuskäytäntö ... 47
3.7 Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö arvonmäärittämisestä... 51
3.7.1 Vuoden 2015 ennakkopäätökset KKO 2015:2 ja KKO 2015:3... 51
3.7.2 Vuoden 2017 ennakkopäätös KKO 2017:63 ... 56
3.8 Yhteenvetoa oikeuskäytännöstä ... 58
4 LOPUKSI ... 62
4.1 Johtopäätökset ... 62
LÄHTEET KIRJALLISUUS
Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria: Yleisen oikeustieteen oppikirja. WSOY 1989.
Havansi, Erkki, Esinevakuusoikeudet. Lakimiesliiton kustannus Oy 1984.
Hoppu, Esko – Hoppu, Kari – Hoppu, Katja, Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet, 17.
uudistettupainos, Alma Talent Oy 2020
Huovila, Mika, Oikeuslähdeoppi ja oikeudellinen argumentaatio rikostuomion perusteluissa.
Teoksessa Rikostuomion perusteleminen, Helsingin hovioikeus, Hakapaino Oy 2005.
Härmäläinen, Ilkka – Malinen, Jari – Pirinen, Jari – Raitala, Saara – Sorri, Sakari – Strang, Lars, Yrityssaneerauksen käsikirja. Edita Oy 2009.
Kaisto, Janne – Lohi, Tapani, Johdatus varallisuusoikeuteen. 2., uudistettu painos. Alma Ta- lent Oy, 2013.
Kavanterä, Reino – Heiskanen, Katariina, Yrityksen velkasaneeraus. Gummerus 1993.
Koulu, Risto, Yrityssaneerausmenettelyn aloittaminen. Vammalan Kirjapaino Oy 1994.
Koulu, Risto, Saneerausohjelman vahvistaminen. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkai- suja 1995.
Koulu, Risto, Uusi konkurssilaki. Alma Talent Oy 2004.
Koulu, Risto, Uudistettu yrityssaneeraus. WSOYPro 2007.
Koulu, Risto – Havansi, Erkki – Korkea-aho, Emilia – Lindfors, Heidi – Niemi, Johanna, Insolvenssioikeus. WSOYPro 2009.
Koulu Risto – Niemi-Kiesiläinen, Johanna, Velkajärjestelyn ja saneerauksen pääpiirteet. La- kimiesliiton kustannus 1999.
Koskelo, Pauliine, Yrityssaneeraus. Lakimiesliiton kustannus 1994.
Könkkölä, Mikko – Linna, Tuula, Konkurssioikeus, 2., uudistettu painos. Alma Talent Oy 2020.
Lammervo, Niko, Yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvostaminen yrityssaneerauk- sessa – oikeuspoliittinen katsaus. OTM-tutkielma. Turun yliopisto 2020.
Lappalainen, Juha – Rautio, Jaakko, Teoksessa Prosessioikeus, 5., uudistettu painos. Alma Talent Oy 2017.
Linna, Tuula, Prosessioikeuden oppikirja, 2., uudistettu painos. Alma Talent Oy 2019.
Liukkonen, Iiro, Saneerausohjelmaehdotus tuomioistuimen käsittelyssä. Defensor Legis I/1994, s. 805–828.
Niemi, Matti I., Maakaaren järjestelmä II Kirjaaminen ja lainhuudatus, 2. uudistettupainos, SanomaPro 2012
Niemi, Marja-Leena, Luotto-oikeus: luottotyypit, perintäprosessit ja takaisinsaanti. Alma Talent Oy 2014.
Ojanen, Ilmari – Sutinen, Juhani, Yrityskiinnitys, 2. uudistettu painos, Tammer-Paino Oy 1991.
Pinomaa, Pekka, Saneerauskäytäntö, 2., uudistettu laitos. Tietosanoma Oy 2009.
Raitala, Saara, Saneerausohjelman sisältö. Teoksessa Yrityssaneerauksen käsikirja, Edita Oy 2009.
Raitio, Juha, Oikeusvaltion ääriviivat. Alma Talent Oy 2017.
Sorri, Sakari, Saneerausohjelman toteuttaminen ja muuttaminen. Teoksessa Yrityssanee- rauksen käsikirja, Edita Oy 2009
Tammi-Salminen, Eva: Esinevakuusoikeuden perusteet. Alma Talent Oy 2015.
Tepora, Jarno – Kaisto, Janne – Hakkola, Esa, Esinevakuudet. Lakimiesliiton kustannus 2009.
Tikkanen, Tuomas, Muun kaivosomaisuuden vakuuskäyttö. Defensor Legis N:o 6:2012, s.
739–761.
Timonen, Pekka, KKO:n ratkaisut kommentein 2015:I. Alma Talent Oy 2016.
Timonen, Pekka, KKO:n ratkaisut kommentein 2017:II. Alma Talent Oy 2018.
Timonen, Pekka, Ennakkotapaukset ja niiden merkitys oikeuslähteenä. Lakimiesliiton kus- tannus 1987.
Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY Lakitieto 2004.
Tuominen, Markku, Teollisoikeudet vakuutena Werner Söderström Lakitieto Oy 2001.
Tuomisto, Jarmo, Yrityskiinnitys, 2007, Alma Talent Oy 2007.
Tuori, Kaarlo, Vallanjako – vaiettu oppi. Lakimies 7–8/2005, s. 1021–1049.
Tuori, Kaarlo, Oikeuden ratio ja voluntas. Alma Talent Oy 2007.
Virolainen, Jyrki – Martikainen, Petri, Tuomion perusteleminen. Alma Talent Oy 2010.
VIRALLISLÄHTEET Hallituksen esitykset
HE 190/1983 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle yrityskiinnityslainsäädännöksi
HE 181/1992 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle etuoikeusjärjestelmän uudistamista kos- kevaksi lainsäädännöksi
HE 182/1992 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle yrityksen saneerausta koskevaksi lainsää- dännöksi
HE 152/2006, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi yrityksen saneerauksesta annetun lain ja takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 23 §:n muuttamisesta
TM 2006:05, Yrityssaneerausta koskenvan lainsäädännön tarkistaminen. Oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2006:5.
INTERNET LÄHTEET Verkkosivustot
Konkurssiasiamies. Konkurssiasiain neuvottelukunnan suositukset, hyvä pesänhoitotapa.
[https://www.konkurssiasiamies.fi/fi/index/suositukset.html] (3.2.2021) Suomen virallinen tilasto (SVT). Yrityssaneeraukset [verkkojulkaisu].
[http://www.stat.fi/til/ysan/2020/04/ysan_2020_04_2021-01-27_tie_001_fi.html]
(12.3.2021)
Suomen virallinen tilasto (SVT). Konkurssit [verkkojulkaisu].
[http://tilastokeskus.fi/til/konk/2020/12/konk_2020_12_2021-01-27_tie_001_fi.html]
(12.3.2021)
YLE. Konkurssihakemusten määrä liki kolminkertaistui tänään viime viikosta – tuomiois- tuinvirasto pelkää ruuhkautumista lähiviikkojen aikana [https://yle.fi/uutiset/3- 11766411] (24.2.2021)
OIKEUSTAPAUKSET Korkein oikeus
KKO 1982 II 85 KKO 2015:2 KKO 2015:3 KKO 2017:63
Muut kuin ennakkopäätökset KKO 794/2019
Hovioikeudet
Itä-Suomen hovioikeus 408/17.4.2008 Rovaniemen hovioikeus 78/31.1.2011 Rovaniemen hovioikeus 282/25.3.2011 Turun hovioikeus 2526/9.10.2003 Turun hovioikeus 1668/3.6.2004
Helsingin HO 08.09.2015 1248 KouHO 1998:1
Vaasan hovioikeus 20/13.1.2004 Kouvolan HO 21.06.2012 536
LYHENNELUETTELO
DL Defensor legis
EOA etuoikeusasetus (32/1868)
he hallituksen esitys
HO Hovioikeus
KKO Korkein oikeus
KonkL Konkurssilaki (120/2004)
KS Konkurssisääntö (kumottu) (110/1995)
LM Lakimies
MK Maakaari (540/1995)
OyL Osakeyhtiölaki (624/2006)
VKL Velkakirjalaki (622/1947)
VMJL Laki velkojien maksunsaanti järjestyksestä (1578/1992)
vp valtiopäivät
YrKiinL Yrityskiinnityslaki (634/1984)
YrSanL Laki yrityksen saneerauksesta (47/1993)
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen tausta
Tätä Pro Gradua kirjoittaessa koronaviruspandemia (Covid-19) jyllää maailmanlaajuisesti jo toista vuotta. Pandemian hillitsemiseksi, niin Suomen, kuin muidenkin valtioiden, halli- tukset ovat joutuneet asettamaan useita eri pituisia ja laajuisia rajoituksia elinkeinotoimin- taan. Elinkeinotoiminnan rajoitukset ovat, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, aiheuttaneet suuria tappioita yrityksille, minkä on odotettu aiheuttavan suhteellisen laajoja konkurssiaal- toja useilla toimialoilla. Vuoden 2020 aikana ei kuitenkaan voida nähdä syntyneen suurta aaltoa konkurssien tai yrityssaneerausten osalta.1 Osittain tätä selittää suhteellisen nopeasti voimaan säädetyt poikkeuslait ja väliaikaiset lakimuutokset esimerkiksi konkurssilakiin, jotka suojasivat yrityksiä ja mahdollistivat niille valtion rahoitusta pahimman yli pääse- miseksi. Nyt kuitenkin 2021 vuoden alkupuolella nämä poikkeuslait ovat poistuneet ja heti konkurssilain väliaikaisen muutoksen päättymisen jälkeen esim. YLE uutisoi konkurssiha- kemusten viikkokohtaisen määrän kolminkertaistuneen, ja vuoden takaiseen normaalitilaan- kin nähden kaksinkertaistuneen.2
Konkurssihakemusten määrän lisääntyessä on oletettavaa, että myös yrityssaneeraushake- musten määrässä tullaan näkemään ainakin jonkin asteinen piikki. Tässä tutkimuksessa pa- neudutaankin nimenomaan yrityssaneerausmenettelyyn analysoidessa, miten yrityskiinni- tyksen alaisen omaisuuden vakuusarvo tulisi lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaan ar- vostaa. Odotettavissa olevan yrityssaneerausten määrän kasvun johdosta koen, että tällai- selle tutkimukselle on tarvetta, sillä yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämisellä on suuri merkitys niin kiinnityksenhaltijan kuin tavallisten velkojien oikeuksille yrityssaneerausme- nettelyissä.
1.2 Tutkimuskysymys
Tämä tutkielma varallisuusoikeudesta keskittyy analysoimaan yrityskiinnityslain (YrKiinL, 24.8.1984/634) mukaisen yrityskiinnityksen vakuusarvoa ja sen alaisen omaisuuden arvon
1 Suomen virallinen tilasto (SVT), Tilastot kohta, Konkurssit
2YLE, Konkurssihakemusten määrä liki kolminkertaistui tänään viime viikosta – tuomioistuinvirasto pelkää ruuhkautumista lähiviikkojen aikana.
määrittämistä tilanteissa, joissa yrityskiinnityksen jonkin velkansa vakuudeksi antanut yritys ajautuu lain yritysten saneerauksesta (YrSanL, 25.1.1993/47) mukaiseen yrityssaneerausme- nettelyyn, liiketoimintansa tervehdyttämiseksi. Tutkielman lopuksi pyritään antamaan lain- opillinen vastaus siihen, miten tämä vakuusarvon määritys tulisi käytännössä suorittaa.
Yrityskiinnityslaki säätää siitä, miten yrityskiinnitys voidaan toteuttaa ja mitä omaisuuttaa sen alle voidaan laskea. Käytännössä yrityskiinnitys on vakuus, jossa elinkeinoharjoittaja antaa panttioikeuden kaikkeen irtaimeen omaisuuteensa vakuudeksi velkojan saatavia koh- taan. Lain 5 §:n mukaan lähtökohtaisesti yrityskiinnitys koskee kaikkea kiinnityskelpoista irtainta omaisuutta, jonka elinkeinoharjoittaja omistaa kiinnitystä vahvistettaessa tai myö- hemmin saa omistukseensa. Tätä voidaan kuitenkin rajoittaa koskemaan vain tiettyyn elin- keinotoiminnan osaan, tai tietyllä alueella olevaan elinkeinotoimintaan. Lain 3 §:stä löytyy tyhjentävä lista yrityskiinnityskelpoisesta omaisuudesta. Se pitää sisällään mm. kaikki yri- tyksen rakennukset, rakennelmat, koneet ja kaluston ja niihin verrattavan käyttöomaisuuden.
Myös yrityksen kassavarat, saatavat, arvopaperit, arvo-osuudet ja muu rahoitusomaisuus, kuuluu yrityskiinnityksen alaisuuteen.
Yrityksen normaalin toiminnan aikana yrityskiinnitykseen perustava panttioikeus luo siis varsin kattavan turvan velkojalle saataviensa vakuudeksi. Yrityskiinnityksen antanut yritys ei saa kiinnityksenhaltijan oikeuksia loukaten luovuttaa kiinnityksen alaista omaisuutta ke- nellekään ennen, kun se on suorittanut velkansa, josta kiinnitys on vakuutena. Yrityskiinni- tyksen erityspiirteistä johtuen, sen alaisen omaisuuden luovuttaminen kolmannelle panttioi- keuden voimassaollessa on kuitenkin paljon helpompaa ja yleisempää muihin panttioikeuk- siin nähden. Yrityskiinnitys sitoo myös liikkeenluovutustilanteissa. Tilanne kuitenkin muut- tuu radikaalisti, jos yrityskiinnityksen antanut yritys ajautuu maksukyvyttömyyteen, ja sitä kautta joko konkurssilain (20.2.2004/120) mukaiseen konkurssiin, tai yrityssaneerauslain mukaiseen yrityssaneerausmenettelyyn. Tutkimuksen pääasiallisena tarkastelun kohteena ovat saneeraustilanteet, joten konkurssia ja sitä koskevaa lainsäädäntöä käsitellään vain tar- peellisin osin tutkimuksen tukena.
Yrityssaneerauslain mukaan yrityssaneerausmenettelyn tarkoituksena on turvata edellytyk- set tervehdyttää taloudellisiin vaikeuksiin ajautunut jatkamiskelpoinen yritystoiminta saa- malla aikaan velkajärjestely, jota noudattamalla yritys selviää jo olemassa olevista veloista.
Tuomioistuin määrää yrityssaneeraukseen haetulle yritykselle selvittäjän, jonka tehtävänä
on yrittää varmistaa menettelyn tarkoituksen toteutuminen, sekä velkojien edun valvominen.
Selvittäjän on laadittava selvitys yrityksen varallisuudesta ja veloista, sekä sen taloudelli- sesta tilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Selvittäjän harteilla on myös laatia saneerausohjel- maehdotus tuomioistuimelle hyväksyttäväksi. Saneerausohjelmaehdotuksessa selvittäjän tu- lee pyrkiä aikaan saamaan velkajärjestely maksuaikatauluineen, jota saneerauksen kohteena oleva yritys voisi uskottavasti noudattaa. Selvittäjän on osoitettava velkojille, että niiden in- tressien osalta on parempi suostua YrSanL:n mukaisiin leikkauksiin saataviensa määrässä, maksuaikataulussa tai muissa vastaavissa asioissa, kuin antaa yrityksen ajautua konkurssiin, jolloin velkojille kertyvä jako-osuus olisi vielä pienempi.
Vakuusvelkojat ovat selkeästi paremmassa asemassa kaikissa insolvenssitilanteissa verrat- tuna etuoikeudettomiin velkojiin. Vakuuksilla on kuitenkin keskinäiset eronsa ja yrityskiin- nityksen erilainen asema muihin vakuuksiin nähden insolvenssi tilanteissa, tulee mielestäni vahvasti esille esim. YrSanL 51 §:ssä, jossa velkojat ovat etuoikeusasemansa puolesta ja- oteltu eri ryhmiin. Listauksessa on oma ryhmänsä, laskevassa arvojärjestyksessä, sekä Va- kuusvelkojille, että yrityskiinnitysvelkojille. Tästä on havaittavissa, että lainsäätäjäkin on tarkoittanut yrityskiinnityksen olevan muita vakuuksia heikompi etuoikeus.
Lain velkojien maksunsaantijärjestyksestä (VMJL, 1578/1992) 5 §:n ensimmäisessä mo- mentissa säädetään yrityskiinnityksen tuottamasta etuoikeudesta konkurssitilanteissa. Ky- seisen säädöksen mukaan yrityskiinnitysvelkojille jaetaan konkurssissa ennen muita saata- via 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun lain 3, 3 a ja 4 §:ssä tar- koitetut saatavat on suoritettu. Loppuosalle saatavaa maksu suoritetaan 2 §:stä ilmenevän perusteen mukaisesti, jollei 6 §:n 1 momentin 1 kohdasta muuta johdu. Vastaava säädös kuitenkin puuttuu täysin laista yritysten saneerauksesta. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa yrityskiinnitysten vakuusarvoa ei ole määritelty johdonmukaisesti eri saneerausmenette- lyissä, vaan on käytetty kahta toisistaan hyvinkin poikkeavaa tapaa määritellä yrityskiinni- tyksen tuottama oikeus velkojille. Erilaiset tavat määritellä vakuuden arvoa on johtanut sii- hen, että yrityskiinnitysvelkojat ovat joutuneet eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden, riip- puen mahdollisesti pelkästään siitä, kenet on tuomioistuimessa valittu selvittäjän tehtävään saneerausmenettelyssä, ja siitä minkä tuomioistuimen tuomiopiirissä asiaan on haettu oi- keusturvaa.
Saneerauskäytännössä arvonmääritykseen on käytetty kahta eri tapaa, jotka ovat perustuneet joko konkurssin tapaan yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden realisointiarvoon tai going concern -arvoon, jossa omaisuuden arvo määritetään sen mukaan, mikä se olisi, jos sanee- rausmenettelyyn ajautunut yritys jatkaisikin toimintaansa normaalisti, tai jos liiketoiminta saataisiin myytyä kokonaisuudessaan. Euromääräisesti ajateltuna yrityskiinnitysvelkojan kannalta huomattavasti parempi malli olisi käyttää going concern arvonmääritystä. Reali- sointiarvoon perustuvan tavan puolesta taasen puhuu se, että mikäli yritys olisi sen terveh- dyttämiseen tähtäävän saneerausmenettelyn sijasta hakeutunut, tai haettu, suoraan konkurs- siin, määräytyisi yrityskiinnityksen arvo konkurssimenettelyssä yksinomaan sen todellisen realisointiarvon perusteella.
Yrityskiinnitysvelkojan kannalta going concern -malli johtaisi parempaan lopputulokseen ja onkin ymmärrettävää, että ne vastustavat realisaatioarvon käyttämistä saneerausmenette- lyissä. Toisaalta tavallisten vakuudettomien velkojien kannalta tilanne on päinvastainen, jo- ten arvon määrityksen intressipunninnassa joudutaan aina valitsemaan kummalle velkoja- ryhmälle, halutaan antaa parempaa turvaa niiden oikeuksien osalta.
Tutkimuksessani pyrin löytämään vastauksen ennen kaikkea seuraavaan kysymykseen: Rea- lisointiarvo vai Going Concern -arvo? Tähän liittyen tukikysymyksinä tutkimuksessa voi- daan nähdä olevan erityisesti sellaiset, kuten: Mitkä ovat saneerausselvittäjän työkalut arvi- oida yrityskiinnitysomaisuuden arvo? Minkälaisia vähennyksiä realisointiarvosta on sallit- tua tehdä? ja Minkälainen etuoikeusasema yrityskiinnitysvelkojalle muodostuu yrityssanee- rausmenettelyssä?
Esitettyihin kysymyksiin etsitään vastauksia analysoimalla tarkoituksenmukaista lainsää- däntöä ja sen esitöitä sekä tukeutumalla vahvasti myös oikeuskäytäntöön sekä oikeuskirjal- lisuuteen, sillä kuten ylempänä olen tuonut esille, on Suomen säädöspohja puutteellinen sen suhteen, että olettaisin vastausten voitavan johtaa suoraan laista. Tämän pystyy mielestäni toteamaan sen perusteella, että eri tuomioistuimissa oikeuskäytäntökin on ollut toisiinsa näh- den epäjohdonmukaista, päätettäessä kumpaa arvonmääritystapaa yrityssaneerauksissa olisi käytettävä.
Valitsemastani aiheesta on myös jo aiemmin tehty jonkin verran tutkimusta, mutta ainakin suurin osa siitä ajoittuu jo useamman vuoden taakse. Korkein oikeus on antanut vuonna 2017
ratkaisun KKO:2017:63, jossa kiistana oli nimenomaan se, saiko selvittäjä käyttää omaisuu- den realisointiarvoa määritellessään yrityskiinnityksen arvoa, sekä myös se millaisia vähen- nyksiä selvittäjä voi yrityskiinnityksen määrästä tehdä, verrattuna konkurssimenettelyyn.
Konkurssitilanteissa konkurssilain 16:2:n mukaan konkurssipesän on maksettava ensiksi massavelat3, ja vasta sen jälkeen jäljelle jäänyt omaisuus jaetaan velkojille VMJL:n mukai- sessa järjestyksessä. Yrityssaneerausmenettelyssä ei tunneta massavelkoja, mutta tässä KKO:2017:63 tapauksessa selvittäjä oli omaan arvioonsa perustuen laskennallisesti vähen- tänyt myös massavelat yrityskiinnityksen arvosta. Koska tämä oikeustapaus on suhteellisen tuore, uskon sen kautta löytäväni tutkimukseeni näkökulman, jota ei aiemmassa tutkimuk- sessa vielä ole käsitelty.
KKO:2017:63 ratkaisusta on ainakin luettavissa, että korkeimman oikeuden linja yrityskiin- nitysten arvonmääritykseen näyttäisi kallistuvan siihen, että realisointiarvoa tulisi soveltaa arvonmäärittäjänä. Päätöksessä tätä perusteltiin sillä, että mikäli saneerausohjelmaa ei saada vahvistettua olisi sen alainen yritys hyvin todennäköisesti ajautumassa konkurssiin,4 jolloin aiemmin esiin tuotu VMJL:n 5 § tulisi sovellettavaksi ja arvonmääritys tehtäisiin suoraan lain nojalla realisaatioarvon mukaisesti.
Tällä valitulla linjalla on varmasti vaikutuksensa myös siihen, miten velkojat tulevat tule- vaisuudessa suhtautumaan yrityskiinnityksiin vakuuksina. Yrityskiinnitystä ei toki ennen- kään ole koettu niin vahvaksi vakuudeksi, että se luottomarkkinoilla usein yksinään riittäisi lainan vakuudeksi, vaan sitä on pääsääntöisesti käytetty täydentävänä vakuutena. Yrityskiin- nitysjärjestelmän voi kuitenkin nähdä kokevan kolauksen, mikäli rahoitusyhtiöt tai pankit eivät koe enää saavansa edes aiemman tasoista turvaa lainanottajan maksukyvyttömyyttä vastaan. Tällöin on helppo nähdä, että vahvemman etuoikeuden omaavia vakuuksia tullaan vaatimaan tulevaisuudessa myös niille lainoille, jotka aiemmin on uskallettu myöntää yri- tyskiinnitystä käyttäen. Sillä millaiseksi yrityskiinnitysten vakuusarvonmääritys käytäntö oikeudellisesti muodostuu, on siis varmasti jollain tavalla vaikutusta rahoitusmarkkinoiden toiminnalle.
3 Massavelalla tarkoitetaan sellaista konkurssipesän velkaa, joka syntyy vasta konkurssin alkamisen jälkeen, ja josta konkurssipesä itse vastaa. Tarkemmin ks. esim. Könkkölä – Linna 2020, s. 518–523.
4 KKO 2017:63, Pääasiaratkaisun perustelut, kohta 10.
1.3 Aiheen rajaus
Tutkimus rajautuu ainoastaan tilanteisiin, joissa tuomioistuin on antanut päätöksen sanee- rausmenettelyn aloittamisesta, ja menettelyn kohteena oleva saneerausvelallinen on antanut yrityskiinnityksen vakuudeksi jollekin velkojalleen tämän saatavan turvaamiseksi. Tutki- muksessa ei tarkastella aikaa saneerausohjelman vahvistamisen jälkeen, vaan keskitytään selvittämään miten yrityskiinnityksen vakuusarvo tulisi määrittää nimenomaan saneeraus- ohjelmaehdotukseen. Muut yrityssaneerausmenettelyn toimijoiden tehtävät, kuin selvittäjän rajataan käsittelyn, jos ei kokonaan ulkopuolelle, niin ainakin hyvin pieneen sivuosaan.
Tarkoituksena on oikeuskirjallisuuden, virallislähteiden ja oikeuskäytännön avulla selvittää, mitä keinoja saneerauksen selvittäjällä on hänen määritellessään kiinnitysomaisuuden ja - vakuuden määrä. Tutkimuksessa ei tarkastella aikaa saneerausohjelman vahvistamisen (tai hylkäämisen) jälkeen. Ylikansalliset yrityssaneerausmenettelyt rajataan myös käsittelyn ul- kopuolelle.
1.4 Tutkimusmetodi
Tutkimusmetodini on lainopillinen. Pyrin lakien, niiden esitöiden sekä oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön avulla analysoimaan ja systematisoimaan lain nykytilaa. Pyrin myös läh- demateriaalini avulla löytämään tulkinta suosituksen siihen, miten yrityssaneeraus selvittä- jien tulisi tulevaisuudessa lähestyä yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvonmäärittä- mistä. Oikeuslähdeoppi5 on myös mukana tutkimuksen johtopäätöksiä tehtäessä. Aiheeseen liittyvän yksiselitteisen ja kattavan lakitasoisen sääntelyn puuttuessa analysointia kohdiste- taan erityisesti korkeimman oikeuden ennakkopäätösten luomiin oikeuslähteisiin ja niiden sitovuuteen.6
Tutkimuksen lopussa esitän omia de lege ferenda -tyyppisiä ehdotuksiani vaihtoehdoista, joilla lakia olisi mahdollista muuttaa selkeämmäksi. Koen että selkeyttämiselle voisi olla tilausta Suomen säädäntöpohjassa. Yrityskiinnityksen arvonmäärittämiselle, kun kerran löy- tyy selkeä oikeusohje konkurssitilanteissa konkurssilaista, en näe syytä miksi yrityssanee- rauslakiin ei voitaisi omaa erityissäädöstä säätää.
5 Oikeuslähteistä ja niiden jaottelusta ks. esim. Aarnio 1989, s. 217–219.
6 Aiheesta tarkemmin ks. esim. Tolonen 2004, s. 119–126.
1.5 Tutkimuksen rakenne
Tässä tutkimuksessa siirrytään johdannon jälkeen esittelemään yrityskiinnitystä ja sen eri- tyispiirteitä vakuutena. Miten se on kehittynyt ja mitkä tavoitteet sille on lainsäädännössä asetettu. Minkälainen omaisuus on yrityskiinnityskelpoista ja minkälaisen etuoikeuden yri- tyskiinnitys luo sen haltijalle. Lisäksi käsitellään yrityskiinnityksen asemaa eri insolvenssi- menettelyissä. Yrityskiinnityksen yleisen esittelyn jälkeen syvennytään analysoimaan sen vakuusarvon määrittämistä. Esitellään ensin konkurssimenettelyä koskeva erityissääntely, jonka jälkeen siirrytään analysoimaan yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämistä yritys- saneerausmenettelyssä saneerausohjelmaa laatiessa, mistä puuttuu konkurssilainsäädännön tapainen erityissääntely. Kolmannessa pääjaksossa käydään aluksi läpi aiheen käsittelyn kannalta tarkoituksenmukainen määrä yrityssaneerausmenettelyn funktioita. Sen jälkeen pa- neudutaan itse pääkysymykseen yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämisestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Tarkastelun kohteena tällöin on lain ja sen esitöiden lisäksi erityisesti oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannan otot ja tuomioistuinten oikeuskäytäntö aiheesta. Oi- keuskäytännön analysoinnin osalta suurin huomio kiinnittyy korkeimman oikeuden ennak- kopäätöksiin KKO 2015:2, KKO 2015:3 ja KKO 2017:63. Ennen ennakkopäätösten analy- sointia tutkielmassa esitellään niitä aikaisempaa oikeuskäytäntöä hovioikeuksien tasolta, minkä tarkoituksena on tuoda esille kuinka epäjohdonmukaista oikeuskäytäntö yrityskiinni- tysten arvonmäärittämisestä on ainakin ennen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä ol- lut. Tutkimuksen lopuksi esitän lähdeaineistostani tekemät johtopäätökseni ja analyysini siitä mikä on tutkimusaiheen alalla voimassaolevaa oikeutta sekä voitaisiinko sitä, ja millä tavoin, selkeyttää.
2 YRITYSKIINNITYS VAKUUTENA 2.1 Säädöshistoria ja tarkoitus
2.1.1 Aiempi lainsäädäntö
Nykyinen yrityskiinnityslaki on astunut voimaan vuoden 1986 alussa. Sillä kumottiin vuonna 1923 annettu laki irtaimistokiinnityksestä (55/1923) sekä vuonna 1948 annettu laki sähkölaitoskiinteistöistä (936/1948). Irtaimistokiinnityslakia edelsi teoslainakiinnitys, josta oli annettu ensimmäiset asetukset jo 1700-luvulla.
Aiemmin käytössä ollut irtaimistokiinnitys oli käyttöalaltaan huomattavasti yrityskiinnitystä suppeampi ja se tuotti velkojalle yrityskiinnitystä heikomman suojan niin velallista, kuin muita velallisen velkojia kohtaan.7 Yrityskiinnityksestä poiketen, irtaimistokiinnitys ei koh- distunut vakuudenantajan kaikkeen elinkeinotoiminnassaan käyttämään irtaimeen omaisuu- teen, vaan siihen sovellettiin ns. alueperiaatetta, jonka mukaan kiinnitys kohdistui vain tie- tyllä kirjallisesti yksilöitävällä alueella, joka joissain tapauksissa oli karttapiirroksella eritel- tävä, sijaitsevaan omaisuuteen.8 Tämän johdosta oli mahdollista, että panttioikeus tiettyyn irtaimistokiinnityksen alaiseen omaisuuteen lakkasi, mikäli kyseinen omaisuuserä siirrettiin elinkeinoharjoittajan toimesta toiselle alueelle. Yrityskiinnityslain esitöissä tämä epäkohta haluttiinkin korjata ja yrityskiinnityksen perustaman vakuuden kattavuus haluttiin laajentaa koskemaan kaikkea elinkeinoharjoittajan elinkeinotoimintaan kuuluvaa omaisuutta, sen fyy- sisestä sijainnista riippumatta.9 Alueperiaatteen soveltamisen takia irtaimistokiinnityksen piiri sisälsikin lähinnä vakuudenantajan aineelliset esineet. Nykyiseen yrityskiinnityksen pii- riin kuuluvat aineettomat omaisuudet, kuten immateriaali- ja käyttöoikeudet sekä saatavat, eivät olleet luonteensa vuoksi mahdollisia kiinnittää tiettyyn alueeseen.10 Irtaimistokiinni- tyslakia muutettiin vielä 1980-luvun alussa, mutta silloinkin aineettomat omaisuuserät jäivät vielä käytännössä sen soveltamisalan ulkopuolelle. Alueperiaatteen lisäksi irtaimistokiinni- tykseen sovellettiin myös ns. laatuperiaatetta, jonka mukaan irtaimistokiinnityksen
7 Tammi-Salminen 2015, s. 387
8 Havansi 1984, s. 252.
9 HE 190/1983 vp, s. 5
10 Tammi-Salminen 2015, s. 387
kohteena oli ainoastaan kiinnitysmenettelyssä määritetty ja rajoitettu tietyn laatuinen yrityk- sen irtaimisto.11
Velkojien kannalta suuri ongelma irtaimistokiinnityksessä oli sen tuottama heikko etuoi- keus. Irtaimistokiinnityslain aikaisessa etuoikeusasetuksessa (EOA, 32/1868) irtaimistokiin- nitys sai suorituksen vasta ennakonpidätysten, sosiaaliturvamaksujen ja eläkevakuutusmak- sujen jälkeen.12 Tämä johti siihen, että irtaimistokiinnityksen haltijalle harvoin kertyi jako- osuutta konkurssitilanteissa.13 Laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä (VMJL 30.12.1992/1578) muutti kuitenkin huomattavasti painotuksia siitä, mille velkojille velallis- ten maksukyvyttömyystilanteissa tulisi antaa turvaa etuoikeuksien avulla. VMJL:stä ja EOA:sta kerrotaan tarkemmin jaksossa 2.4.
2.1.2 Nykyinen yrityskiinnityslaki ja sen tavoitteet
Yrityskiinnityslain esitöissä lain tavoitteeksi asetettiin yritystoiminnan edellytysten paranta- minen, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rahoitusjärjestelyjen saamista helpotta- malla.14 Samaan esitykseen liitetyillä ulosotto- ja konkurssilakien muutosehdotuksilla taasen haluttiin luoda yrityskiinnityksistä aiempaa irtaimistokiinnitystä tehokkaampi vakuusmuoto, joka turvaisi myös velkojia paremmin.15 Näillä muutoksilla uskottiin olevan myös työlli- syyspolitiikkaa tukeva funktio, sillä muutosten jälkeen yrityksillä odotettiin olevan parempi mahdollisuus pysyä pakkotäytäntöönpanotilanteissa kokonaisuuksina ja toimintakykyisinä, jolloin niillä olisi edelleen mahdollisuus työllistää ihmisiä.16
Aiemmin irtaimistokiinnityslain yhteydessä sovelletut alue- ja laatuperiaatteet on nykyisessä laissa korvattu kiinnitettävän omaisuuden yksilöinnillä. Yrityskiinnityslain 1 §:n mukaan:
Kaupparekisteriin merkityn elinkeinonharjoittajan omistama elinkeinotoimintaan kuuluva irtain omaisuus voidaan kiinnittää ja sen hallintaa luovuttamatta pantata saamisen vakuu- deksi siten kuin tässä laissa säädetään. Lain 5 §:ssä taasen säädetään, että yrityskiinnitys koskee kaikkea elinkeinoharjoittajan kiinnityskelpoista omaisuutta, joka
11 Eva Tammi-Salminen käyttää termiä laatuperiaate, mutta esimerkiksi Ilmari Ojanen ja Juhani Sutinen puhu- vat kirjassaan omaisuuden laadun sijasta omaisuuden lajista. Tammi-Salminen, 2015, s. 387. Ojanen – Sutinen 1991, s. 29.
12 Ojanen – Sutinen 1991, s. 29.
13 Ojanen – Sutinen 1991, s. 29–31.
14 HE vp. 190/1983, s. 2
15 HE vp. 190/1983, s. 2
16 HE vp. 190/1983, s. 2
elinkeinoharjoittajalla oli kiinnitystä vahvistettaessa tai se tulee myöhemmin saamaan omis- tukseensa. Keskeistä omaisuuden kiinnityskelpoisuutta arvioidessa onkin siis nimenomaan omistusoikeus. Pelkkä irtaimen hallinta ei tee omaisuudesta yrityskiinnityksen alaista, sillä toiselle kuuluvaa irtainta omaisuutta ei luonnollisesti ole mahdollista kiinnittää.17 Jarmo Tuomisto on kuitenkin nostanut esille, että YrKiinL:n 1 §:n sanamuoto, joka vaatii kiinni- tyskelpoisen omaisuuden olevan elinkeinoharjoittajan omistamaa, on hieman harhaanjoh- tava.18 Omistuksenpidätysehdolla hankittu omaisuus luetaan myös kuuluvaksi yrityskiinni- tyksen alaan, vaikka omistuksenpidätysehto rasittaa elinkeinoharjoittajan omistusoikeutta, ja on sitova ostajan velkojiin nähden, ennen kauppahinnan täyttä suorittamista.19
Yrityskiinnityslain 5 §:n toisessa momentissa kuitenkin edelleen mahdollistetaan yrityskiin- nityksen kohdistaminen rajoitettuna vain tiettyyn elinkeinotoiminnan osaan taikka tiettyyn elinkeinotoiminnan harjoitusalueeseen. Tämä irtaimistokiinnityksen aikainen pääsääntö on kuitenkin yrityskiinnityksen alalla poikkeuksellista, ja tulee kyseeseen lähinnä suuryritysten, jotka koostuvat useita toimialoista tai harjoittavat elinkeinotoimintaa useilla eri maantieteel- lisillä alueilla, toiminnassa. Rajoitetun yrityskiinnityksen käyttäminen omaa kuitenkin sa- moja ongelmia, mitä irtaimistokiinnitykseen liittyi, kuten rahoitusomaisuuden arvioimisen kiinnitykseen kuuluvaksi tai siitä vapaaksi. Esimerkiksi valtakunnallisesti toimiva yritys on voinut keskittää laskutuksensa pääkaupunkiseudulle, jolloin vaikkapa sen Itä-Suomen elin- keinotoimintaan vahvistettu rajoitettu yrityskiinnitys ei välttämättä sisältäisi yrityksen saa- tavia.
2.2 Yrityskiinnitykseen perustuva panttioikeus
2.2.1 Panttioikeudesta yleisesti
Panttioikeus on vakuusmuoto, jossa luotonsaaja asettaa luotonantajan saamisen turvaksi esi- merkiksi jonkun kiinteän tai irtaimen esineen, oikeuden kuten immateriaalioikeuden, arvo- osuuden, velkakirjan, osakekirjan tai osuuden sijoitusrahastossa, muutamia panttauskelpoi- sia omaisuusmuotoja mainitakseni. Pääasiallisena lähtökohtana voidaan pitää sitä, että kaikki sellainen omaisuus, joka on yksilöitävissä ja lisäksi luovutus ja ulosmittauskelpoista,
17Ojanen – Sutinen 1991, s. 56-57.
18 Tuomisto 2007, s. 64–65.
19 Tuomisto 2007, s. 65.
on panttikelpoista.20 Pantti synnyttää saajalleen siis objektikohtaisen suorituksensaantioi- keuden panttaussopimuksessa yksilöityyn omaisuuteen.
Panttausta koskevat opit on alun perin luotu esineiden vakuuskäyttöä silmällä pitäen, jolloin oli tavanomaista ajatella, että panttioikeus on tiettyyn esineeseen kohdistuva oikeus.21 Ny- kyään teoreettisena lähtökohtana kuitenkin pidetään sitä, että panttioikeus kohdistuukin aina johonkin oikeuteen, kuten esimerkiksi omistus-, käyttö- tai vuokraoikeuteen, eikä itse esi- neeseen.22 Tämä tarkoittaa, että pantinsaaja ei aina käytännössä saa itse panttiesinettä itsel- leen hallintaansa, vaan sen omistusoikeuteen perustuvan oikeuden saada esineen myynnistä koituva arvo itselleen, jos pantinantaja ei muuten pysty suoriutumaan velvoitteistaan pantin- saajaa kohtaan.23 Esimerkin omaisesti siis vaikkapa yrityskiinnityksen saaja ei kiinnityksen- antajan maksukyvyttömyystilanteessa saa itselleen yrityskiinnityksen alaista omaisuutta, vaan se saa suorituksen saatavalleen yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden myyntihinnasta.
Tämä on mielestäni hyvin tarkoituksenmukaista, sillä tällöin pantti, olkoonkin että se koh- distuu irtaimiin esineisiin, on kuitenkin käytännössä rahamääräinen pantti kiinnityksensaa- jalle. Eikä kiinnityksensaaja joudu ottamaan vastatakseen sen toimialaan usein täysin kuu- lumattomista irtaimista esineistä ja järjestämään niille säilytystä tai tekemään toimenpiteitä niiden myymiseksi.
Jotta panttioikeus tulee tehokkaaksi kolmansiin nähden, tarvitaan julkivarmistus. Tehokkaita julkivarmistuksen keinoja ovat traditio, eli hallinnan siirto, denuntiaatio, eli panttausilmoi- tus, kirjaaminen, joka edellyttää aina tuekseen erityislainsäädäntöä.24 On myös tilanteita, joissa tehokkaan panttioikeuden syntymisen edellytyksenä on sekä kirjaaminen että tradi- tio.25 Kirjaamista vaativia panttioikeuksia ovat esimerkiksi kiinteistökiinnitys ja tämän tut- kielman pääasiallisen tarkastelun kohde yrityskiinnitys.
20Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 44.
21 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 37.
22 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 25.
23 Ks. esim. Tepora – Kaisto – Hakkola 2009, s. 44–45.
24Tepora – Kaisto – Hakkola 2009, s. 40–42.
25 Esimerkiksi kiinteistöjen panttauksessa prosessi on kaksivaiheinen sisältäen panttauksen kannalta välttämät- tömän asiakirjan hakemisen kirjaamisviranomaiselta ja kyseisen asiakirjan luovuttamisen pantinsaajalle. Te- pora – Kaisto – Hakkola 2009, s. 42.
2.2.2 Yrityskiinnitys – panttioikeus vai jotain muuta?
Yrityskiinnityslain sanamuodon mukaan yrityskiinnitys muodostaa siis panttioikeuden. Sii- hen liittyvien erityispiirteiden takia oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin epäilty, voidaanko sitä pitää todellisena ”panttioikeutena”.26 Jarmo Tuomisto on luonnehtinut yrityskiinnitystä tyypillisen panttioikeuden ja pelkän etuoikeuden välimuodoksi, jota voisi kutsua ainakin eri- koislaatuiseksi panttioikeudeksi.27
Yrityskiinnitys on luonteeltaan panttioikeuteen perustuva reaalivakuus28, jonka voi antaa kaupparekisteriin merkitty elinkeinoharjoittaja. Yrityskiinnityksen avulla elinkeinoharjoit- taja voi kiinnittää omistansa elinkeinotoimintaansa kuuluvan irtaimen omaisuuden ja pantata sen saamisen vakuudeksi velkojalleen, ilman että omaisuuden hallinta täytyisi luovuttaa.29 Tämä pantiksi annettavan omaisuuden hallinnan siirtämättömyys pantinsaajalle on siis yri- tyskiinnitykseen liittyvä erityispiirre, joka tekee siitä varsin omalaatuisen panttioikeuden.
2.2.3 Yrityskiinnityksen erityispiirteet muihin vakuusmuotoihin nähden
Yrityskiinnityksen selkein erityispiirre kaikkiin muihin vakuusmuotoihin nähden, on sen kohdistuminen vaihtuvaan omaisuusmassaan. Kun muut vakuudet perustuvat siihen, että va- kuusesine, tai takaussitoumus, on annettu pysyväksi tarkoitetusta omaisuudesta, joka voi- daan velanmaksun myöhästymisen perusteella määrätä realisoitavaksi, voi koko yrityskiin- nityksen alainen omaisuusmassa olla vaihtunut yrityskiinnityksen perustamisen ja velan erääntymisen välisenä aikana.
Toinen yrityskiinnityksen erityispiirre on se, että panttioikeus perustetaan ilman pantinkoh- teen hallinnan luovutusta. Julkivarmistus syntyy panttivelkakirjan traditiolla, mutta omai- suusmassa, jonka arvolla velkojan saatavat turvataan jää velallisen kiinnityksenantajan hal- lintaan ja käytettäväksi elinkeinotoiminnassaan. Elinkeinoharjoittaja voi myös lähtökohtai- sesti perustaa kiinnityksenalaiseen omaisuuteen muita oikeuksia, kuten käyttöoikeuden,
26 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 139.
27 Tuomisto, 2007, s. 8-9.
28 Reaalivakuudella tarkoitetaan esinekohtaista velkavastuuta, jolloin vakuudeksi annetaan jokin tietty yksilöity omaisuus, asiakirja tai esine. Ks. esim. Hoppu – Hoppu – Hoppu 2020, s. 243.
29 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 139.
ilman että yrityskiinnityslaki sitä rajoittaisi.30 Yrityskiinnityksen perustamisen31 ei myös- kään ole katsottu estävän elinkeinoharjoittajaa antamasta kiinnityksenalaista omaisuutta pantiksi muiden vastuidensa vakuudeksi.32 Vasta kun yrityskiinnitys on tosiasiallisesti an- nettu jonkin velan vakuudeksi ja panttivelkakirjan traditio on tapahtunut, tulevat yrityskiin- nityslain kiinnitetyn omaisuuden edelleen panttausta koskevat säädökset voimaan.33 Jos siis velkoja saa saamisensa vakuudeksi jo ennen luottosuhteen syntymistä haetun yrityskiinni- tyksen, on velkojan hyvä varmistaa, ettei velallinen ole kiinnityksen hakemisen ja vakuu- deksi luovuttamisen välisenä aikana antanut mitään sellaista irtainta omaisuuttaan pantiksi jonkin toisen velan vakuutena, joka normaalisti katsottaisiin kuuluvan yrityskiinnityksen alaiseen omaisuuteen. Mikäli tällainen erillispanttaus on ennen luottosuhteen syntymistä tehty, on se tehokas yrityskiinnityksensaajaa kohtaan. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että yrityskiinnityksen alaista omaisuutta on mahdollista käyttää erillispantteina myös yrityskiinnityksen antamisen jälkeen. Tällöin panttaukset olisivat kuitenkin sitovia ja tehokkaita ainoastaan muita velkojia kohtaan, mutta eivät yrityskiinnitysvelkojaa kohtaan.34
Yrityskiinnityksenantajalle on siis selkeä etu, että se voi käyttää irtainta omaisuuttaan va- kuutena, ilman että vakuuskäyttö estää sen käyttämistä myös elinkeinotoimintaan. Yritys- kiinnitys ei myöskään sido sen antajaa kiinni vakuutena olevaan laitteistoon tai välineistöön, vaan se voi oman harkintansa mukaan esimerkiksi luopua sellaisista laitteista, jotka ovat menettäneet tarkoituksenmukaisuutensa sen elinkeinotoiminnassa. Vastaavasti sillä on mah- dollisuus uudistaa välineistönsä vastaamaan markkinoilla tapahtuviin muutoksiin, ilman että sen täytyisi pyytää tällaisiin toimiin lupaa yrityskiinnityksenhaltijalta. Niko Lammervo on omassa oikeuspoliittisessa tutkimuksessaan katsonut nimenomaan tämän joustavuuden ole- van yrityskiinnityksen houkuttelevuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää, verrattuna erillis- panttien käyttämiseen vakuuksina.35
Edellä esitettyjen erityispiirteidensä takia, voidaan sanoa, että yrityskiinnitys ei ole yksinään kovinkaan vahva vakuus velkojan kannalta katsottuna, kun taas kiinnityksenantajan puolelta
30 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 172–173.
31 On tärkeää ymmärtää ero yrityskiinnityksen perustamisen ja sen panttina käyttämisen välillä. Elinkeinohar- joittaja voi perustaa yrityskiinnityksiä, esim. varmuuden vuoksi tulevaa rahoituksen hakemista silmällä pitäen, ja päätyä olemaan kuitenkin koskaan niitä vakuustarkoituksessa käyttämättä.
32 Tuomisto 2007 s. 146.
33 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 173–174.
34 Tuomisto 2007, s. 136.
35 Lammervo 2020, s. 19.
yrityskiinnitys tarjoaa sille paljon vapaammat kädet kuin, jos se käyttäisi jotain muuta va- kuusmuotoa. Tämän takia luotonantajat harvoin pitävät pelkkää yrityskiinnitystä riittävänä ja sitä käytetään yleensä täydentävänä vakuutena tilanteissa, joissa kiinnityksen antajalla ei ole antaa mitään muuta täysin riittävää vakuutta velvoitteellensa.36
2.2.4 Yrityskiinnityksen perustaminen ja voimassaolo
Yrityskiinnitys perustetaan tekemällä hakemus rekisteriviranomaiselle. Yrityskiinnitysasi- oissa rekisteriviranomaisena toimii patentti- ja rekisterihallitus, jonka lakisääteisiin tehtäviin kuuluu valtakunnallisen yrityskiinnitysrekisterin ylläpitäminen.37 Hakemuksen rekisterivi- ranomaiselle voi YrSanL 17 §:n mukaan tehdä elinkeinoharjoittaja tai velkoja. Jos hakijana on velkoja, tulee tämän liittää hakemukseen velkakirja, josta ilmenevän saatavan vakuudeksi kiinnitystä haetaan. Velkakirjasta on myös käytävä selkeästi ilmi kiinnityksen antavan elin- keinoharjoittajan suostumus kiinnityksen tekemiselle.
Sen jälkeen, kun yrityskiinnitys on vahvistettu rekisteriviranomaisen toimesta, siihen ei so- velleta mitään vanhenemissäännöksiä. Elinkeinoharjoittajan toiminnan aikana yrityskiinni- tys voidaan poistaa rekisteristä ja sen voimassaolo päättää ainoastaan kuolettamalla. Mikäli elinkeinotoiminta lakkaa, joko konkurssin, selvitystilan tai muun syyn38 johdosta kokonaan, on yrityskiinnityksen tiedot mahdollista poistaa rekisteristä rekisteriviranomaisen toimesta ilman kuolettamisprosessia. Yrityskiinnityksen kuolettaminen tehdään sen perustamisen ta- voin hakemuksella rekisteriviranomaiselle. Kuoletushakemuksen voi tehdä elinkeinoharjoit- taja, jonka irtaimeen omaisuuteen kiinnitys kohdistuu, tai kiinnityksenhaltija kiinnityksen antaneen elinkeinoharjoittajan suostumuksella.39 Tietojen poistamista yrityskiinnitysrekiste- ristä ei voida suorittaa hakemuksella vaan siitä vastaa rekisteriviranomainen tilanteissa,
36 Tepora – Kaisto – Hakkola 2009, s. 127.
37 Yrityskiinnityslaki 16 §
38 Muu syy tulee käytännössä kyseeseen vain tilanteissa, joissa yritys on poistettu kaupparekisteristä kauppa- rekisterilain 24 §:n mukaisesti. Tällöin yritys ei ole 10 vuoteen tehnyt ilmoituksia kaupparekisteriin ja sen toiminnan voidaan olettaa lakanneen. Yrityskiinnitysrekisterinpitäjä ei kuitenkaan ole velvollinen poistamaan yrityskiinnitystietoja, vaikka yritys kaupparekisteristä poistettaisiinkin. Aiheesta tarkemmin esim. Ojanen – Sutinen 1991, s. 107–108.
39 Yrityskiinnitys panttivelkakirja on elinkeinoharjoittajalle rahallisesti arvoa omaava asiakirja. Se palautuu elinkeinoharjoittajan haltuun sen jälkeen, kun elinkeinoharjoittaja on suorittanut velvoitteensa kiinnityksen- saajaa kohtaan ja sitä on mahdollista käyttää tulevaisuudessa muun velvoitteen vakuutena, ilman tarvetta uu- delle maksulliselle hakemukselle yrityskiinnityksen perustamiseksi. Tästä syystä kiinnityksensaaja ei voi ha- kea kuolettamista ilman kiinnityksenantajan suostumusta. Ks. esim. Ojanen – Sutinen 1991, s. 80.
joissa kiinnityksenhakeneen elinkeinoharjoittajan toiminnan voidaan tosiasiallisesti katsoa lakanneen.
Yrityskiinnityksen voimaan tulo on sidottu siihen päivään, jolloin hakemus on jätetty rekis- teriviranomaiselle. Kilpaileviin yrityskiinnityksiin sovelletaan ns. aikaprioriteettisääntöä40, jonka mukaan aiemmin haetulla kiinnityksellä on parempi etuoikeus myöhemmin haettua kiinnitystä kohtaan. Aikaprioriteettisääntöä sovellettaessa merkitystä on ainoastaan hake- muksen jättämispäivämäärällä, ei kellonajalla. Mikäli kaksi kilpailevaa yrityskiinnityshake- musta saapuu rekisteriviranomaiselle saman päivän aikana, annettaan niille yhtäläinen etu- oikeus, paitsi, jos hakemuksen perusteella kiinnitystä vahvistaessaan rekisteriviranomainen on toisin määrännyt. Vahvistettujen yrityskiinnitysten keskinäistä etuoikeutta voidaan kui- tenkin jälkikäteen muuttaa, mikäli ne kiinnityksenhaltijat, joiden etuoikeus muutoksen takia heikkenee, antavat tähän suostumuksensa.41 Yrityskiinnitysten keskinäinen etuoikeusjärjes- tys ei ole merkityksetön asia siinäkään tapauksessa, että yrityskiinnityksen alainen omaisuus riittäisi kattamaan kaikki siihen vahvistetut yrityskiinnitykset. Konkurssitilanteessa yritys- kiinnityksiä paremmalla etusijalla olevat saamiset saattavat nimittäin lohkaista isonkin osan yrityskiinnitysten alaisen omaisuuden myynnistä kertyvistä varoista.42
Yrityskiinnitysprosessissa ns. vakuusesineenä43, jonka hallinta siirtyy velkojalle, käytetään panttivelkakirjaa. Se on erillinen asiakirja, jonka hallinnan siirto, eli traditio44, synnyttää panttivakuuden kolmansia osapuolia sitovalla tavalla. Toisin sanoen se on haltijavelkakirja, johon sovelletaan velkakirjalakia (VKL, 622/1947). Itse panttivelkakirjasta ei ilmene minkä saatavaan vakuudeksi se on annettu, sen tarkoitus on vain ilmentää vakuussuhdetta.45 Yri- tyskiinnityksen ja sen tuottaman vakuuden voidaankin siten katsoa rakentuvan kahden vel- kakirjan järjestelmän varaan.46
40 Aikaprioriteettisäännöstä vakuusoikeudellisissa kysymyksissä tarkemmin ks. esim. Tepora – Kaisto – Hak- kola 2009, s. 146–147.
41 Ojanen – Sutinen 1991, s. 79.
42 Ojanen – Sutinen 1991, s. 79.
43 Vakuusesine on fyysinen objekti, joka siirtyy velalliselta velkojan hallintaan, ja tämä siirto synnyttää sivul- lissitovuuden.
44 Traditiosta tarkemmin ks. esim. Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 39–42.
45 Ojanen – Sutinen 1991 s. 70.
46 Tepora – Kaisto – Hakkola, 2009, s. 139.
Elinkeinoharjoittajan on mahdollista hakea yrityskiinnityksen osoittava panttivelkakirja re- kisteriviranomaiselta itselleen jo ennen kuin sillä on tarvetta käyttää sitä vakuutena velalle.
Näin ollen, mikäli tarve vakuudelle myöhemmin syntyy, ei ole tarvetta enää tuhlata aikaa viranomaisprosessiin, vaan panttioikeus yrityskiinnityksen alaiseen omaisuuteen voidaan synnyttää välittömästi panttivelkakirjan traditiolla.
2.3 Yrityskiinnityksen alaan laskettava omaisuus
2.3.1 Kiinnityskelpoinen omaisuus
Omaisuudesta, joka voidaan kiinnittää yrityskiinnityksellä, säädetään yrityskiinnityslain 3
§:ssä:
1) rakennuksia, rakennelmia, koneita, kalustoa ja näihin verrattavaa käyttöomai- suutta;
2) tavaramerkkioikeutta, toiminimioikeutta, mallioikeutta, patenttioikeutta ja muuta immateriaalioikeutta sekä vuokraoikeutta, käyttöoikeutta, irrottamisoikeutta ja muuta erityistä oikeutta sekä muuta käyttöomaisuutta;
3) aineita, tarvikkeita, valmisteita, tavaroita ja muuta vaihto-omaisuutta; sekä
4) kassavaroja, saatavia, arvopapereita, arvo-osuuksia ja muuta rahoitusomaisuutta.
Veronpalautukset eivät kuulu yrityskiinnityksen piiriin.
Yrityskiinnitys koskee siis lähtökohtaisesti kaikkea edellä kohdissa 1-4 lueteltuja omaisuus- muotoja koko elinkeinoharjoittajan elinkeinotoiminnassa, mikäli yrityskiinnitystä ei ole poikkeuksellisesti vahvistettu rajoitettuna, joko alueellisesti tai toiminnallisesti.
Yrityskiinnityslain 4 §:n mukaan yrityskiinnitys ei kuitenkaan koske sellaista omaisuutta, joka on kiinnitettävissä jonkun muun lain mukaan. Poikkeuksena on kuitenkin autokiinni- tyslaissa (810/1972) tarkoitettu kiinnityskelpoinen omaisuus, johon yrityskiinnitys soveltuu siltä osin, kuin kiinnitetyn omaisuuden arvo ylittää autokiinnityksen perustana olevan velan määrän. Mikäli kuitenkin ensin perustetaan yrityskiinnitys, jonka alaiseen omaisuuteen
myös autokiinnityslaissa tarkoitettu kiinnityskelpoinen omaisuus otetaan, ei tällaiseen omai- suuteen enää ole mahdollisuutta hakea autokiinnitystä.47
Yrityskiinnitys voi siis kohdistua ainoastaan irtaimeen omaisuuteen ja yrityskiinnitystä vah- vistettaessa onkin tärkeä ymmärtää irtaimen ja kiinteän omaisuuden ero. Yleisenä lähtökoh- tana voidaan pitää, että kiinteää omaisuutta ovat tietynlaiset maa- ja vesialueet, jotka määri- tellään rekisterijärjestelmän mukaisiksi yksiköiksi ja irtainta omaisuutta on kaikki, mikä ei ole kiinteää omaisuutta.48 Irtain esine voi kuitenkin tulla osaksi kiinteää esinettä ainesosa- tai tarpeistosuhteen nojalla, ja siten menettää kuuluvuutensa yrityskiinnityksen alaan. Seu- raavaksi perehdytään tarkemmin tilanteisiin, joissa itsessään irtain esine, katsotaankin kiin- teän esineen osaksi.
2.3.2 Ainesosa- ja tarpeistosuhde
Ainesosa- ja tarpeistosuhteen syntyedellytyksiä ovat fyysinen liitos ja paikallinen yhteen- kuuluvuus.49 Ainesosasuhteen vaatimuksena olevan fyysisen liitoksen on oltava konkreetti- nen ja kiinteä suhteessa siihen kiinteään esineeseen, jonka ainesosaksi irtain esine halutaan laskettavaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että liitoksen tulisi olla vaikeasti purettavissa.
Esimerkiksi kiinteistölle soralla päällystetty parkkipaikka olisi suhteellisen helppo lapioida ylös ja siirtää pois kiinteistöltä, mutta kiinteistön käyttötarkoitusta palvelevan parkkipaikan sorapäällyste todennäköisesti katsottaisiin kiinteistön ainesosaksi. Jos taas soraa olisi muu- ten vaan kasattuna kiinteistölle ilman ilmeistä kiinteistön käyttöä palvelevaa tarkoitusta, voi- taisiin soran katsoa olevan irtainta omaisuutta, ja siten kuuluvan esimerkiksi yrityskiinnityk- sen piiriin. Tarpeistosuhteen syntymisen edellytyksenä taasen yleensä mainittu paikallinen yhteenkuuluvuus tarkoittaa, että tarpeistoon laskettavan esineen tulee sijaita kiinteistöllä, tai ainakin sillä tavalla kiinteistön läheisyydessä, että kyseistä esinettä todellisuudessa voidaan käyttää kiinteistön tarpeisiin.50
Lisäksi liitossuhteen täytyy olla riittävän pysyvä, jotta ainesosa- tai tarpeistosuhde voidaan katsoa syntyneeksi. Pysyvyyden arvioinnissa on otettava huomioon, palveleeko liitossuhde vain ja ainoastaan kiinteän omaisuuden nykyistä omistajaa tämän toiminnassa, vai onko sillä
47 Ojanen – Sutinen 1991, s. 47.
48 Kaisto – Lohi, 2013 s. 49
49 Tuomisto 2007, s. 81.
50 Tuomisto 2007, s. 82.
todellista merkitystä kiinteän omaisuuden käyttämiselle myös tulevaisuutta ja mahdollisia seuraavia omistajia silmällä pitäen. Liitossuhteen pysyvyyteen tarpeiston osalta katsotaan myös kuuluvan taloudellinen alistussuhde. Erityisesti teollisuuteen ja palveluelinkeinojen tuottamiseen tarkoitettujen ja käytettyjen kiinteistöjen osalta tarpeiston määrittämisessä tör- mätään ongelmaan, koska mainitunlaisia kiinteistöjä voidaan käyttää eri omistajien toimesta hyvinkin erilaisiin käyttötarkoituksiin.51 Viimekädessä ratkaisun tarpeiston liitossuhteen py- syvyydestä voi joutua tekemään tuomioistuin, kuten seuraavassa korkeimman oikeuden ta- pauksessa.
KKO 1982 II 85. Tapauksessa korkeimman oikeuden ratkaistavana oli kysymys vuokraoi- keuden ja vuokraoikeuden alaisella tontilla sijanneiden rakennusten pakkohuutokaupan seu- rauksista. Riitaisaa asiassa oli se, kuuluiko yhdessä myydyssä teollisuushallissa ollut element- tien valmistukseen käytetty suuri muottipöytä teollisuushallin tarpeistoon. Muottipöytä voitiin irrottaa alustastaan aiheuttamatta sille tai teollisuushallille sanottavaa vahinkoa. Teollisuus- hallin aiempi käyttötarkoitus oli ollut betonielementtien valmistaminen ja muottipöytä oli tar- koitettu kuulumaan kyseistä tuotantoa tehdessä kuulumaan teollisuushallin kalustoon. Muot- tipöydän ei kuitenkaan katsottu olevan teollisuushallin tarpeellista varustusta sellaisessa ta- pauksessa, jossa teollisuushallissa harjoitetaan muuta toimintaa, kuin betonielementtien val- mistusta. Korkein oikeus katsoi, että asiassa ei ollut sellaista liitossuhdetta, että muottipöytä kuuluisi teollisuushalliin.
Jarmo Tuomiston mukaan oikeuskäytännössä on annettu kiinteistön omistajan tarkoitukselle liitossuhteen pysyvyydestä melko paljon painoarvoa.52 Tuomisto kritisoi merkityksen anta- mista omistajan tai muun tahon subjektiivisille tarkoituksille, sillä kiinteistöjen ainesosiksi tai tarpeistoksi laskettavilla esineillä on usein ratkaiseva vaikutus sivullisten asemaan.53 Py- syvyysvaatimuksen voidaankin katsoa suojelevan sellaisia panttivelkojia, kuten yrityskiin- nitysvelkojia, joiden panttioikeus kohdistuu irtaimiin esineisiin, jotka voitaisiin liittää kiin- teisiin esineisiin ainesosa- tai tarpeistosuhteen varjolla. Velallinen voisi tällaisen liitoksen nojalla heikentää panttivelkojan asemaa huomattavasti, jos liitettävän irtaimen esineen arvo muodostaisi suuren osuuden koko pantin alaisen omaisuuden arvosta. Tuomisto onkin
51 Tuomisto 2007, s. 83.
52 Tuomisto 2007, s. 86.
53 Tuomisto 2007, s. 86.
esittänyt, että ainesosa- ja tarpeistosuhde tulisi ratkaista kriteereillä, jotka olisivat helposti myös ulkopuolisten tahojen selvitettävissä.54
Pelkän lainsäädännön lisäksi ainesosa- ja tarpeistosuhteita arvioitaessa on otettava huomi- oon myös ala kohtaisten käytäntöjen merkitys. Mikäli myytävällä kiinteistöllä sijaitsee esi- neitä, jotka yleisen käytännön mukaan jäävät kiinteistölle myynnin yhteydessä, katsotaan tällaisten esineiden osalta usein aineisto- tai tarpeistosuhteen olevan olemassa.55
Epäselvissä tilanteissa kiinteistön omistajan tai haltijan on myös mahdollista tehdä rekiste- riviranomaiselle maakaaren (MK 540/1995) 14:5:n mukainen ilmoitus, jolla kirjataan mää- ritys kiinteistön ulottuvuudesta ainesosien ja tarpeiston suhteen. Tällainen kirjaus on tarkoi- tuksenmukainen, kun vallitsee epäselvyys jonkin koneen tai laitteen kuulumisesta kiinteis- töön, tai jos on tarvetta poiketa lain mukaan määräytyvästä ulottuvuudesta. Ilmoituksen koh- teen yksilöinti on kuitenkin tehtävä niin tarkasti, ettei kirjaus itsessään aiheuta epäselvyyttä kiinteistön ulottuvuuden suhteen.56
2.3.3 Kiinnitettävän omaisuuden yksilöiminen
Kiinnitettävän omaisuuden yksilöinnistä on säädetty YrKiinL 5 §:ssä. Sen ensimmäisen mo- mentin mukaan yrityskiinnitys koskee kaikkea elinkeinoharjoittajan kiinnitystä vahvistetta- essa omistamaa ja myöhemmin saamaa kiinnityskelpoista omaisuutta. Tästä lain asettamasta yleisestä lähtökohdasta voidaan siis huomata, että toisin kuin normaalien panttivakuuksien osalta, yrityskiinnityksessä ei lähtökohtaisesti ole tarvetta tarkasti yksilöidä jokaista tiettyä vakuusesinettä. Kiinnitettävän omaisuuden yksilöinti tuleekin yrityskiinnitysten osalta tar- kasteltavaksi ainoastaan tilanteissa, joissa kiinnityksen alaan laskettavaa omaisuusmassaa halutaan rajoittaa lain asettamasta lähtökohdasta. Lain esitöissä tätä ratkaisua on perusteltu halulla luoda pääsääntöinen olettama, jossa kiinnityksen haltuunsa saava kiinnitysvelkoja voi luottaa kiinnityksenantajan kaiken irtaimen omaisuusmassan kuuluvan yrityskiinnityk- sen alle, mikäli annetusta yrityskiinnityksestä ei muuta ilmene.57
54 Tuomisto 2007, s. 86.
55 Tuomisto 2007, s. 86.
56 Niemi 2004, s. 436.
57 HE 190/1983 vp, s. 8.
Yrityskiinnityksen rajoittamisesta säädetään YrKiinL:n 5 §:n toisessa momentissa. Lainkoh- dan mukaan yrityskiinnitys on mahdollista vahvistaa rajoitettuna joko toiminnallisesti tai maantieteellisesti. Molempia rajoitustapoja ei kuitenkaan ole mahdollista käyttää samanai- kaisesti.
YrKiinL:n 5 §:n nojalla on myös helposti hahmotettavissa yrityskiinnityksen ulottuvuus Suomessa. Euroopan Unionin taloudellinen integraatio ja elinkeinotoiminnan yleinen kan- sainvälistyminen aiheuttanee kuitenkin tilanteita, joissa yrityskiinnityksen antaneilla yrityk- sillä on irtainta omaisuutta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Yrityskiinnityslaista ei löydy vastausta siihen, miten valtion rajojen ulkopuolella olevaa omaisuutta pitäisi yrityskiinni- tyksen näkökulmasta kohdella. Erityisesti, jos yrityskiinnitykseen ei ole muutenkaan vah- vistettu joko toiminnallista tai maantieteellistä rajoitusta. Oikeuskirjallisuudessa Jarmo Tuo- misto on katsonut ulkomailla sijaitsevan irtaimen omaisuuden kuuluvan yrityskiinnityksen piiriin, kunhan se täyttää yleiset yrityskiinnityksen edellytykset, eli on Suomessa kauppare- kisteriin merkityn elinkeinoharjoittajan elinkeinotoimintaan kuuluvaa irtainta omaisuutta.58 Käytännössä tällaisen ulkomailla sijaitsevan omaisuuden kohtalo pakkotäytäntöönpa- notilanteissa, kuten konkursseissa saattaa jäädä näkemykseni mukaan hieman avoimeksi, jos omaisuuden sijaintimaan viranomaiset eivät suostu suoraan soveltamaan Suomessa annettua täytäntöönpanomääräystä. Varsinkin kun Suomen laki ei suoraan edes ota kantaa sen rajojen ulkopuolella sijaitsevan omaisuuden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta yrityskiinnityk- sen piiriin.
Kiinnitettävän omaisuuden yksilöintivaatimuksen yhtenä ulottuvuutena voidaan mielestäni vielä pitää myös YrKiinL 6§:ssä säädettyä kieltoa vahvistaa yrityskiinnitystä kahden tai use- amman elinkeinoharjoittajan omaisuuteen saman sitoumuksen vakuudeksi. Yksittäinen yri- tyskiinnitys voi siis sitoa vain yhtä yksittäistä elinkeinoharjoittajaa ja koskea vain tämän kiinnityskelpoista irtainta omaisuutta. Samaan velkaan on tietenkin mahdollista antaa va- kuudeksi useampia yrityskiinnityksiä, mutta niiden on oltava toisistaan riippumattomia ja itsenäisesti rekisteriviranomaiselta haettuja.
58 Tuomisto, 2007, s. 107-108.
2.3.4 Kiinnitetyn omaisuuden luovuttaminen
Yrityskiinnityksen erityispiirteistä kenties poikkeuslaatuisin, verrattuna muihin vakuusmuo- toihin, on siis, että YrKiinL 9 §:n mukaan: ”Yrityskiinnityksen estämättä kiinnitettyä omai- suutta saa luovuttaa ja käyttää siten kuin elinkeinotoimintaan kuuluva säännöllinen tava- ranvaihto tai omaisuuden tarpeellinen uusiminen taikka muu normaali liiketoiminta edellyt- tää.”
YrKiinL 9 §:n toinen momentti lisäksi takaa luovutuksensaajalle vilpittömän mielen suojan59 tilanteissa, joissa velallinen on luovuttanut yrityskiinnityksen alaista omaisuutta 9 §:n en- simmäisen momentin vastaisella tavalla. Eva Tammi-Salminen on katsonut, että tällä sään- telyllä on pyritty luomaan riittävä turva kolmannen asemalle.60 9 §:n ensimmäisen ja toisen momentin välisessä intressipunninnassa Tammi-Salmisen mukaan otetaan huomioon ylei- nen tavoite tehokkaan ja rehellisen vaihdannan suojaamisesta61
2.4 Yrityskiinnityksen tuottama etuoikeus
2.4.1 Etuoikeus
Etuoikeudella tarkoitetaan vakuusoikeudenalalla velkojan oikeutta saada suoritus saataval- leen, ennen kuin toinen ns. kilpaileva velkoja saa suorituksen omalleen. Etuoikeusjärjestys perustuu lakiin velkojien maksunsaantijärjestyksestä (VMJL 30.12.1992/1578). Lain 2 §:n mukaan, Jos pakkotäytäntöönpanossa jaettavat varat eivät riitä kaikkien saatavien maksa- miseen, on velkojilla yhtäläinen oikeus saada maksu näistä varoista saataviensa suuruuden mukaisessa suhteessa, jollei jäljempänä tai erikseen toisin säädetä. Lain 3-6 §:stä löytyy säännökset siitä, miten tästä 2 §:n asettamasta yleissäännöksestä poiketaan.
VMJL:ssä on erotettu toisistaan pantti- ja pidätysoikeuden tuottama etuoikeus (3 §) ja yri- tyskiinnityksen tuottama etuoikeus (5 §). Tämä erottelu on jälleen omiaan korostamaan yri- tyskiinnityksen erityisyyttä muihin varsinaisiin panttivakuuksiin nähden, ja se asettaa yritys- kiinnityslaissa käytetyn sanamuodon yrityskiinnityksen muodostamasta panttioikeudesta
59 Vilpittömän mielen suojalla tarkoitetaan, että kolmas, jolle omaisuus on luovutettu, ei ole, eikä hänen olisi pitänytkään tietää, että omaisuus on ollut yrityskiinnityksen alaista. Tarkemmin ks. esim. Tepora – Kaisto – Hakkola 2009, s. 166–168.
60 Tammi-Salminen 2015, s. 412.
61 Tammi-Salminen 2015, s. 412.
kyseenalaiseen valoon. Kun VMJL 3 §:ssä pantti- ja pidätysoikeusvelkojille annetaan oikeus saada suoritus saatavalleen koko kohteen arvosta, saavat VMJL 5 §:n mukaan yrityskiinni- tysvelkojat konkurssitilanteissa ainoastaan 50 % kiinnitetyn omaisuuden arvosta, ja senkin vasta sen jälkeen, kun paremmalla etusijalla olevat velkojat ovat omat suorituksensa saaneet.
Mikäli yrityskiinnityksen alaisen omaisuusmassan 50 % ei riitä kattamaan koko saatavaa, jonka vakuudeksi yrityskiinnitys on annettu, pidetään kiinnityksenhaltijaa loppusaatavan osalta tavallisena velkojana, jonka jako-osuus määräytyy VMJL 2 §:n yleissäännöksen mu- kaan.
Sen jälkeen, kun velkojien etusijajärjestys on saatu VMJL:n mukaisesti ratkaistua, täytyy joissain tapauksissa ratkaista vielä samaan etusijakategoriaan kuuluvien velkojien keskinäi- nen etusijajärjestys. Varsinaisten pantti- ja pidätysoikeuksien haltijoiden suhteen tämä ei tuota suuria ongelmia, sillä etuoikeus perustuu tiettyyn vakuusesineeseen, tai tarkemmin esi- neen myynnistä saatavaan tuottoon, josta ensimmäisenä maksetaan siihen kohdistunut pantti- tai pidätysoikeuden alainen velka. Yrityskiinnitysten keskinäinen etusijajärjestys sen sijaan ratkaistaan YrKiinL 8 §:n toisen momentin mukaan kuten aiemmin osassa 2.2.4 on tarkemmin selostettu.
2.4.2 Nykyinen laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä
Vakuuksien tarkoituksena on turvata velkojille suoritus niiden saamisesta, vaikka velallinen ajautuisikin maksukyvyttömäksi. Tästä lähtökohdasta onkin helppo nähdä miksi VMJL:n on haluttu korostavan erityisesti vakuusvelkojien turvaa. Tämä on mielestäni hyvin tarkoituk- senmukaista, sillä vakuuksien merkitys yritysrahoituksen hankkimisessa on erittäin huomat- tava, ja omalta osaltaan mahdollistaa markkinoiden häiriöttömän toiminnan.
VMJL asettaa velkojien etusijat karkeasti viiteen kategoriaan: ensimmäisenä täytäntöönpa- nokustannusten kattamisen jälkeen suorituksen saamiselleen saavat pantti- ja pidätysoikeu- den johonkin velallisen irtaimeen esineeseen omaavat velkojat; toisella etusijalla on erään- tynyt elatusapu viimeisen vuoden ajalta ennen konkurssin tai ulosmittauksen alkamista; kol- mannelle etusijalle sijoittuu yrityskiinnitysvelkojat; neljäntenä tulevat etuoikeudettomat, eli ns. tavalliset velkojat62; ja viidentenä, eli viimeisenä, tulevat VMJL 6 §:n mukaiset
62 Tavallisia velkojia ovat kaikki sellaiset velkojat, jotka eivät ole saaneet velalliselta mitään vakuutta saami- sensa turvaamiseksi. Usein esimerkiksi tavarantoimittajat.
