Johtopäätökset

4 LOPUKSI

on mielestäni jäänyt myös se, että yrityssaneerauslaki itsessään karsii hyvin tehokkaasti sa-neerausmenettelyjen piiristä sellaiset yritykset, joilla ei voida nähdä olevan realistisia mah-dollisuuksia selvitä saneerausmenettelyn läpi takaisin elinkelpoiseksi liiketoiminnaksi. En pitäisi sitä ongelmana tai yhdenvertaisuuden vastaisena, jos tällaisille yrityssaneerauslain esteperusteet selvittäneille yrityksille suotaisiin oletusarvoksi saneerauksen menestyminen, jolloin going concern -malli olisi looginen tapa määrittää sen yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvo. Tämä tietenkin heikentäisi tavallisten velkojien asemaa saneerausmenet-telyissä, mutta samalla se tekisi yrityskiinnityksistä paljon elinvoimaisempia vakuusvaihto-ehtoja, millä uskoisin olevan rahoitusmarkkinoiden sujuvuuden kannalta positiivisia vaiku-tuksia.

Pelkästään ääripäiden välillä vellovan käytännön sijaan myös jonkinlaisen hybridimallin säätäminen voisi olla nähdäkseni elinkelpoinen ratkaisu. Siinä voitaisiin esimerkiksi ottaa konkurssilain pykälästä 50 prosentin sääntö käyttöön myös yrityssaneerauksissa, mutta yri-tyskiinnityksen vakuusarvosta ei saisi vähentää konkurssissa vähennettäviä muita kustan-nuksia, kuin pelkästään omaisuuden myymisestä tosiasiallisesti koituvat myyntikustannuk-set. Tähän malliin varjon heittää se fakta, että todellisia myyntikustannuksia ei yrityssanee-rausmenettelyssä synny, vaan kaikki arvot ovat hypoteettisia. Oikeuskäytännöstä kuitenkin, erityisesti KKO 2017:63, on nähtävissä, että saneerausselvittäjillä on kyky arvioida konkurs-sin pesänhoitokustannukset ja massavelat varkonkurs-sin hyvin. Konkurssiasiamiehen palkkiosuosi-tuksista on myös löydettävissä hyvä pohja pesänhoitajan palkkion arvioimiseksi. Tämän pe-rusteella uskon, ettei Suomalaiselle saneerausselvittäjäkunnalle tuottaisi suurta tuskaa kehit-tää malleja, joilla myyntikustannukset voitaisiin arvioida yleisen hyväksynnän saavalla ta-valla.

Lainsäätäjä voi nähdäkseni nyt myös päättää jättää oikeustilan korkeimman oikeuden en-nakkopäätöksen varaan. KKO:n tulkintalinja on kuitenkin edelleen samalla tavalla kritiikille altis, kuin aiempi hovioikeuskäytäntö. Se ei anna sellaista selkeää ohjetta yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämiselle, jota voitaisiin mekaanisesti soveltaa kaikkiin yrityssaneeraus-menettelyihin. Mikäli lainsäätäjä jättää oikeustilan tarkentamisen korkeimman oikeuden en-nakkopäätösten varaan, voidaan kuitenkin myös ajatella vallanjako-opin kärsivän. Tuo-mioistuinten tehtävä oikeusvaltiossa ei ole säätää lakeja, vaan pyrkiä tulkitsemaan niitä lain-säätäjän tarkoituksen löytämiseksi. Tällaisessa tilanteessa, jossa lainsäätäjä on tuonut esille, että se on tarkoituksellisesti jättänyt normin avoimeksi, korkeimman oikeuden

ennakkopäätösten asiasta voidaan kuitenkin katsoa nimenomaan tarkentavan lainsäädäntöä tulevaksi oikeusohjeeksi, eikä pelkästään tulkitsevan olemassa olevaa normistoa. Toisaalta, vaikka vallanjako-oppi onkin ideaali oikeusvaltiossa, olisi naiivia uskotella, etteikö tuomio-istuinlaitos Suomessa ainakin jossain laajuudessa, erityisesti nimenomaan ennakkopäätös-järjestelmän kautta, käyttäisi lainsäädäntövaltaa.¹⁶⁷ Tämän perusteella pitäisin siis oikeus-varmuuden kannalta parempana vaihtoehtona, että korkein oikeus tulkintakäytäntönsä avulla luo vakuuden arvostusta koskevasta lainsäädännöstä selkeämpää, jos lainsäätäjällä ei kerran siihen ole aikomusta.

Ennakkopäätösten käyttäminen oikeuslähteinä on nähdäkseni tällaisessa tilanteessa siinä mielessä perusteltu ratkaisu, että ne tuovat ennakoitavuutta aiheen parissa toimiville tahoille, minkä voidaan katsoa parantavan näiden tahojen oikeusturvaa. Tällainen ennakoitavuus ei kuitenkaan saa johtaa tapauskohtaisten yksilöllisten erityspiirteiden huomiotta jättämiseen, vaan olisi tärkeää erottaa ja huomioida mikä tekee käsiteltävistä tapauksista erilaisia ennak-kopäätökseen verrattuna.¹⁶⁸ Ennakkopäätös on kuitenkin pohjimmiltaan aina yksittäiseen ta-paukseen ja sen erityispiirteisiin annettu tulkintalinjaus, jonka soveltamiskelpoisuus tulevai-suudessa riippuu tapausten samankaltaisuuden tasosta. Huomattava on myös se, että vaikka korkeimman oikeuden ennakkopäätösten luetaankin kuuluvan auktoritatiivisiin oikeusläh-teisiin, niiden velvoittavuus perustuu enimmäkseen niissä esitettyjen perusteluiden vakuut-tavuuteen ja hyväksyttävyyteen.¹⁶⁹ Ennakkopäätökset eivät Suomalaisessa oikeuskulttuu-rissa ole sitovia muihin tuomioistuimiin nähden, vaan ne ovat vapaita päätymään myös eri kannalle omissa ratkaisuissaan.¹⁷⁰ Niiden on kuitenkin pystyttävä perustelemaan ennakko-päätöksensä vastainen kanta vielä sitä vakuuttavammin. Tutkimuksessani toin esille, että ai-nakaan minua ei täysin vakuuta perustelut, jotka sisältävät sanamuotoja kuten ”Yleensä”.

Tämä jättää nähdäkseni muille tuomioistuimille hyvinkin tilaa pystyä perustelemaan omassa toiminnassaan ratkaisut, joihin ne soveltavat korkeimman oikeuden ennakkopäätösten vas-taista tulkintaa. Tästä syystä koen, että mikäli lainsäätäjä pitäytyy linjassaan, missä se pidät-täytyy antamasta tarkentavia säännöksiä vakuusomaisuuden arvonmäärittämisestä, koen että yrityssaneerauskäytännön yhtenäistämiseksi tarvitaan vielä lisää ennakkopäätöstason ratkai-suita, joissa pureuduttaisiin syvemmälle aiemmassa ratkaisukäytännössä vielä vastausta

167 ks. esim. Tuori LM 2005, s. 1039–1042.

168 Timonen 1987, s. 63–65.

169 Huovila 2005, s. 24.

170 Tolonen 2004, s. 125.

vaille jääneisiin osakysymyksiin, kuten todistustaakan sijoittuminen, poikkeukset pääsään-nön mukaisesta tulkinnasta konkurssimenettelyn olemisesta todennäköisin vaihtoehto sanee-rausmenettelylle.

Luotonantajien silmissä yrityskiinnityksen houkuttelevuus vakuutena ei varmasti ole aina-kaan korkeimman oikeuden ennakkopäätösten jälkeen kasvanut. Toisaalta yrityskiinnitys on aiemminkin nähty enemmän lisävakuutena, kuin sellaisena velkojan oikeuksien turvaajana, jolla itsessään suuria luottomääriä olisi irronnut. Ennakkopäätösten jälkeen voidaan mieles-täni jopa katsoa, että potentiaalisten yrityskiinnitysvelkojien oikeusturva on parantunut, sillä heillä on, tai ainakin pitäisi olla, nyt paremmat edellytykset arvioida jo luottoneuvottelujen aikana sitä turvan määrää, mitä yrityskiinnitys heille tuo. Tämä ei luonnollisestikaan kosketa jo aiemmin annettuja luottoja, mutta myös tällaiset velkojat pystyvät jo paremmin varautu-maan vakuudenantajan mahdollisen tulevan maksukyvyttömyyden aiheuttamiin riskeihin, ilman että ne ilmaantuisivat vasta saneerausmenettelyvaiheessa, vaikka eivät vielä luotto-neuvotteluissaan ole tätä pystyneet huomioimaan.

Kaiken kaikkiaan näen nykyisen oikeustilan ilmentävän entisestään yrityskiinnitysvelkojien aseman erillisyyttä muihin vakuusvelkojiin nähden. Korkein oikeuskin näytti ennakkopää-töksissään lähtevän määrittelemään yrityskiinnitysvelkojien asemaa nimenomaan suhteessa tavallisiin velkojiin. Lähtökohtana vaikutti olevan nimenomaan sen varmistaminen, että yri-tyskiinnitysvelkoja ei saa saada yrityskiinnityksen ylittävältä saatava osaltaan missään ta-pauksessa parempaa asemaa kuin muut vakuudettomat velkojat. Huomiota ei niinkään ole siis annettu sille, että yrityskiinnitysvelkojia ei saman yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta saisi vakuusvelkansa osalta asettaa heikompaan asemaan kuin muita vakuusvelkojia. Nor-maalit vakuusvelkojat eivät kuitenkaan joudu puolustamaan intressejään lähes ollenkaan yri-tyssaneerausmenettelyn aikana. Mikäli yrityskiinnitys halutaan pitää luotonantajien silmissä varteenotettavana vakuusvaihtoehtona, tulisi sen asemaa, jos ei nyt suoranaisesti vahvistaa, niin ei ainakaan heikentää entisestään. Nykytilanteessa yrityskiinnitysten vakuusarvo on jo konkursseissa varsin mitätön VMJL:n 50 prosentin säännön myötä. Jos sama linja laajenne-taan koskemaan myös yrityssaneerauksia, ei yrityskiinnityksellä vakuutena voida mielestäni katsoa olevan velallisen maksukyvyttömyystilanteissa juuri mitään sellaista haltijaansa tur-vaavaa ominaisuutta, joihin koko vakuusoikeuksien idea perustuu.