tenyt rönsyilemään kiinnostaville sivu- poluille, vaan kokonaisuus on pysynyt hal- littuna ja rajoissaan. Rainò ilmaisee sanot- tavansa keskimäärin tiiviisti, selkeästi ja loogisesti. Työn kuviot ja taulukot ovat ha- vainnollisia ja selkeitä, ja ne tukevat ja konkretisoivat saatuja tutkimustuloksia.
Lähteitä ja eri alojen tutkimusta Rainò on käyttänyt perustellusti ja kattavasti hyödyk- seen. Väitöskirja on cd-rom-muotoinen;
julkaisumuoto on epäilemättä viisas ja tar- koituksenmukainen, kun työn esimerkistö on ennen kaikkea liikkuvaa kuvaa. Jul- kaisumuoto mahdollistaa myös viittaukset ulkopuolisiin lähteisiin.
Kansainvälisesti tarkasteltuna ja mui- den viittomakielten henkilöviittomiston tutkimuksiin verrattuna Rainòn tutkimus on syvällinen ja laaja-alainen. Erityisesti hen- kilöviittomiston funktion tarkastelu tuo
esiin uutta tietoa henkilöviittomistosta.
Rainò osoittaa hallitsevansa kattavasti kieli- tieteen, viittomakielen ja nimistön tutki- musta ja pystyy eri alojen näkökulmia yh- distämällä saavuttamaan tutkimustavoit- teensa ja myös asettamaan oman työnsä osaksi viittomakielen ja nimistöntutkimuk- sen kenttää. Samalla hän onnistuu myös paljastamaan sekä viittomakielestä että viit- tomakielisistä henkilönnimistä osana uni- versaalia henkilöiden nimistöä piirteitä, jot- ka avaavat uusia näkymiä molempiin suun- tiin. Lisäksi hän antaa hyviä aiheita jatko- tutkimukselle ja rakentaa näin jo tulevaa tutkimusta.
TERHI AINIALA JOHANNA MESCH
Sähköposti:terhi.ainiala@kotus.fi johanna.mesch@ling.su.se
esa Jarva puolusti elokuussa 2003 väitöskirjaansa Venäläisperäisyys ja ekspressiivisyys suomen murteiden sanas- tossa. Tutkimusaiheeseen liittyviä pienem- piä tutkimuksia hän on julkaissut artikke- lien muodossa viime vuosien aikana, joten jossain määrin osattiin jo odottaakin, mikä tulisi olemaan väitöskirjan keskeinen sisäl- tö. Yllätys on iloinen: käsissämme on tut- kimus, jossa vaikeana ja kaoottisena pidet- tyä aihetta on lähestytty systemaattisesti ja eksaktein metodein.
Ekspressiivistä, aiemmin »deskriptii- vistä» tai »deskriptiivis-onomatopo(i)eet- tista» sanastoa on pitkään pidetty liian la-
biilina ja sattumanvaraiseen kehitykseen perustuvana, jotta sitä voitaisiin käsitellä hyviksi havaituin kielitieteen keinoin. Vii- me aikoina on herätty huomaamaan, että ekspressiivisanaston tutkimukseen sisälty- vät ongelmat johtuvat pikemminkin siitä, että nämä sanat omien ominaispiirteidensä takia vaativat niihin tarttuvalta tutkijalta uudenlaista metodista ajattelua. Myös eks- pressiivistä sanastoa voi siis tutkia syste- maattisesti, ja tutkimuksen pohjalta on saa- vutettavissa luotettavia tuloksia.
Jarva käsittelee tutkimuksessaan sitä, miten suomen murteiden venäläisperäinen sanasto sulautuu kielessä entuudestaan ole- Vesa Jarva Venäläisperäisyys ja ekspressiivisyys suomen murteiden sanastossa. Jyväskylä studies in humanities 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2003. 182 s. + 16 liites. + 21 karttaa.
ISBN 951-39-1500-X, ISSN 1459-4323.
UUSIA AVAUKSIA
ETYMOLOGISEEN TUTKIMUKSEEN
V
viin ekspressiivisiin aineksiin tai rinnak- kaiskehityksen tuloksena kehittyneisiin ekspressiivisiin sanoihin. Uudenlaista ety- mologista ajattelua osoittaa se, että sanan laina-alkuperä, tässä tapauksessa venäläis- peräisyys, oletetaan jatkumoksi, jonka eri kohtiin saman sanan eri variantit voivat si- joittua. Ekspressiivisyyden käsitteleminen jatkumona on jo entuudestaan tuttua, kos- ka sana voi sisältää enemmän tai vähemmän ekspressiivisyyttä osoittavia piirteitä. Laina- alkuperä sanan etymologisena selityksenä on käsitetty enemmän absoluuttiseksi, joko–tai-selitykseksi, eikä sen jatkumo- luonnetta ole rohjettu aikaisemmin esittää.
Se, miten hyvin Jarvan voidaan katsoa tut- kimuksessaan onnistuneen, riippuukin hy- vin pitkälti siitä, miten hyvin hän tämän on- nistuu aineistonsa pohjalta perustelemaan.
Tekijä on kehitellyt asteittaisen mallin ku- vaamaan venäläisperäisyyden jatkumo- luonnetta yksittäisissä sanaryhmissä.
Keskeisiä teoreettisia lähtökohtia työs- sä on useita. Positiivisena on pidettävä sitä, että aineistoa ei ole puristettu vastaamaan vain yhdenlaisiin kysymyksiin, vaan aineis- toa lähtökohtana pitäen on avoimesti otet- tu lukuun erilaisia teorioita, jotka voivat valaista sanojen välisiä suhteita. Perinteisen lainasanatutkimuksen ohella mukana ovat vahvasti viime aikoina ekspressiivisanojen tutkimuksessa esiin tulleet kognitiivisen kielentutkimuksen käsitteet prototyyppi ja perheyhtäläisyys. Varsinkin perheyhtäläi- syysteorian mukanaan tuoma ketjumalli näyttäisi tukevan Jarvan asteittaisen mallin teoriaa.
Sivuilla 13–29 on lyhyt yleiskatsaus etymologian teoriaan ja historiaan. Kat- sauksen loppu keskittyy erityisesti etymo- logisesti labiilien sanojen ja epäsäännöllis- ten äännesuhteiden tutkimukseen. Sanat, jotka määritellään deskriptiivisiksi, ovat useimmiten jo rakenteensakin perusteella nuoria, joten niillä ei voikaan olla suoranai-
sia äännehistoriallisesti säännöllisiä vasti- neita etäsukukielissä. Luku loppuu juuren ja sanahahmon roolin pohdintaan etymo- logisessa tutkimuksessa, mikä johdattaa mainiosti kohti työn keskeisiä kysymyksiä.
Luku 2 käsittelee suomen venäläis- peräistä sanastoa. Katsauksessa vanhimpiin lainakosketuksiin olisi ehkä kannattanut mainita myös viime aikoina esitetyt »esi- slaavilaiset» lainat, vaikka ne ovatkin pu- heena olevan tutkimuksen kannalta margi- naalisia. Jotkin niistä, kuten tahdas (ja se, mitä esimerkiksi SSA siitä sanoo) olisivat saattaneet tuoda lisävalaisua nuorempien- kin venäläislainojen reitteihin murresanas- ton puristuksessa. Luku 2.3.2 on ansiokas katsaus suomen murteiden venäläisperäi- seen sanastoon Suomen murteiden sana- kirjan aineiston pohjalta, aakkosväliltä a–
keynätä. Tämä on sen verran suuri aineis- to, että sen perusteella voidaan tehdä jo eräi- tä tilastollisiakin olettamuksia. Levikki- tyyppien esittely (s. 50–58) on tärkeää poh- justusta asteittaisen mallin hypoteesille, jonka Jarva esittelee työn varsinaisessa ai- neisto-osassa.
Luvussa 3 Jarva antaa tärkeää pohjatie- toa aineiston käsittelylle ekspressiivisyyden näkökulmasta, joka on siis toinen tutkimuk- sen ulottuvuuksista. Termit määritellään ly- hyesti mutta onnistuneesti luvussa 3.1. Var- sinaisesti ekspressiivisten sanojen ominais- piirteet luetellaan ja dokumentoidaan luvus- sa 3.4. Ominaispiirteitä on semanttisia, syn- taktis-pragmaattisia ja fonologis-morfo- logisia. Erityisesti viimeksi mainitussa ryh- mässä Jarva esittää ansiokkaasti muitakin piirteitä kuin perinteisen onomatopoeettisil- le sanoille luonteenomaisen vokaalivaihte- lun. Morfologinen kaava, jota suomessa edustavat johdokset ja pseudojohdokset ekspressiivikantoja houkuttelevilla suosik- kijohtimilla, kuuluu ilmiöön, jota tavataan laajemminkin maailman kielissä. Tiettyjen, kielen normaalisanastossa suhteellisen har-
vinaisten äänteiden suosiminen on puoles- taan jo vanhastaan tuttu ilmiö. Tämän piirre- kokoelman pohjalta Jarva saakin ekspres- siivisyyden määritellyksi varsin onnistu- neesti. Kun ekspressiivisyys on työssä kes- keisesti diakronisen alkuperälajin, venäläis- peräisyyden, vastapoolina, olisi ehkä kui- tenkin syytä korostaa vielä vahvemmin, että kriteerien pohjalta saatava määritelmä on puhtaasti synkroninen.
Lukuun 3 minulla on vain pari huomau- tusta: Sivulla 64 tekijä ehdottaa, että sana- hahmoa kVk(k)rV voitaisiin pitää fones- teemina tai (»Kulosen termein») konven- tionaalisen äännesymboliikan edustajana.
Sanahahmo kannattaisi kuitenkin deskrip- tiivisenä sananmuodostuskeinona pitää kä- sitteellisesti fonesteemista erillään. Fones- teemi ymmärretään yleensä niin, että siinä lyhyt äännejono kantaa mukanaan ekspres- siivisen sanan keskeistä merkityssisältöä ja kytkee sen semanttiseen kenttään, kun taas sanahahmo kytkee sanan morfologiseen, sananmuodostukselliseen kenttään ja oi- keastaan mahdollistaa fonesteemin muut- tumisen sanaksi. Predikatiivisuutta eks- pressiivisille sanoille tyypillisenä syntak- tisena piirteenä osoittavien esimerkkien joukkoon (s. 78) taas on lipsahtanut myös sellaisia, joissa ekspressiivisanat ovat sel- västi eksistentiaalilauseen subjekteja, eivät predikatiiveja. Osa esimerkeistä on kaksi- tulkintaisia sen mukaan, minkälaista (sub- jektin) ellipsiä lause-esimerkeissä olete- taan.
Alkuosan teoreettinen tausta kootaan luvussa 4, jossa pohditaan teoksen perus- kysymystä, vierasperäisyyden ja ekspressii- visyyden suhdetta murresanastossa. Jakso osoittaa myös sen, että kysymys on ollut esillä tutkimuskirjallisuudessakin usein, vaikka sitä ei ole juuri pysähdytty mietti- mään. Onhan etymologisissa sanakirjoissa- kin runsaasti »osittain» vierasperäisiksi katsottuja sanoja. Tärkeimpänä lähtenä Jar-
van asteittaiselle mallille on ollut Terho It- kosen (1977) käsitys useamman polven lai- nasanakerrostumista, joita tämä on esitel- lyt potasma-pesyeen yhteydessä.
Luvuissa 5–8 Jarva käsittelee neljää sanapesyettä, jotka ovat tutkimuksen kysy- myksenasettelun kannalta kiinnostavia.
Ensimmäiseksi hän tarkastelee venäjän adjektiivia hodkij ’nopea’ ja sen suhdetta suomen murteiden hatka/hotka-pesyee- seen. Aineisto on analysoitu huolellisesti, ja asteittainen malli on luotu selkeästi empii- risen aineiston pohjalta. Sanojen analysoin- tia ja ryhmittelyä muihin tutkittaviin pesyei- siin verrattuna on varmasti vaikeuttanut se, että venäläisenä lähtökohtana on ollut ad- jektiivi ja että merkitykset suomalaisellakin puolella ovat laajoja ja sanaluokat moninai- sia — erityisesti partikkeleita on paljon.
Toisaalta myös tällaisen semanttisesti kompleksisemman sanueen käsittely antaa varmemman pohjan myös kokonaisanalyy- sin pohjalta tehtäville päätelmille.
Toista pesyettä tarkastellessaan Jarva käsittelee sitä, miten selvästi venäläisperäi- nen sana kalkkala (’kulkunen’) on sulautu- nut sellaisiin sanoihin kuin kalista ja kak- kara ja muihin niille läheisiin ekspressiivi- ilmauksiin. Jo kalkkala on siinä mielessä paljon edellä mainittua hotkaa selkeämpi tapaus, että asteittaiseen malliin sisältyvät sanat ovat kaikki substantiiveja, joilla on konkreettinen tarkoite (keskeisiä merkityk- siä ovat ’kulkunen’, ’sontakakkara’ tai
’-paakku’ ja ’lapsi’), vaikka ne liittyvätkin läheisesti onomatopoeettisiin verbeihin.
Kalkkalan ja sitä vastaavan ekspressiivisen pesyeen esittely on myös mainio osoitus siitä, miten suuri määrä semanttisia ja muo- dollisia tekijöitä, levikin lisäksi, on otetta- va huomioon, ennen kuin tämäntyyppisis- tä sanoista voi sanoa juuri mitään varmaa.
Jarvan esittämä analyysi on varsin kattava ja luotettavan tuntuinen. Päätelmät ovat vakuuttavia.
Eri pesyeiden yhteydessä esillä olevia ekspressiivisiä sanoja on analyysissa asetel- tu typografisesti verkostojen muotoon.
Nämä asetelmat palvelevat erityisesti perheyhtäläisyyden esiin tuomista sekä sa- nojen muodostamien verkostojen rakentei- den ja sanojen välisten vuorovaikutus- suhteiden tulkintaa ja ymmärtämistä. Ase- telmat ovat eri sanueiden kohdalla hieman häiritsevästi erinäköisiä. Tämä johtuu osit- tain siitä, että asetelmiin on valittu sanoja eri kohdissa eri perustein, mutta ei aina.
Esimerkiksi kolmatta pesyettä edusta- vaa sanaa tökötti (’tuohiterva; mönjä’) ver- rataan vain saman vokaaliaineksen sisältä- viin ekspressiivisiin sanoihin, kun taas hat- kaan ja kalkkalaan on verrattu sanoja, jot- ka sisältävät kaikkia vokaaliasteita. Neljättä pesyettä edustavaan aladobia merkitsevään tytinään Jarva vertaa neljää ekspressiivistä sekvenssiä (hut-, hyt-, tut-, tyt-), kun taas tököttiin (ja sen varianttiin jököttiin) on verrattu vain kahta sekvenssiä (tök-, jök-).
Sekä tök- että jök- ovat sekvenssejä, jotka jo äännelaillisesti sopivat venäjän originaa- lin kanssa yhteen. Sanojen valinnassa lie- nee kysymys semanttisista seikoista: vertai- luun on otettu vain sellaisia sanoja, joiden merkitykset ovat venäläisperäiseen sanaan yhdistettävissä, elleivät muuten niin perhe- yhtäläisyysketjun kautta. Sanan jökötti yh- teyteen luulisin murteiden sanastosta löy- tyvän juk-alkuisia hidasta liikettä tai ’jököt- tämistä’ merkitseviä sanoja (j- on kaiken kaikkiaan tyypillisesti hitauteen viittaava fonesteemi tai sellaisen osa: jarruttaa, ju- kertaa, jukeutua ’tarttua kiinni’, jumissa ja jumiutua, junnata, jä(h)meä, jäyhä, jäyk- kä). Ainakaan tök- ja pök-vertailumateriaa- lit (s. 156) eivät tuo kovin merkittävää li- sää tökötin analyysiin.
Jarvan asteittaisessa mallissa kunkin pesyeen ensimmäistä astetta edustaa sana, joka sekä äänteellisesti että semanttisesti tarkimmin vastaa venäläistä originaalia,
kuten kalkkalo (’kulkunen’) venäjän sanaa kolokol (’kulkunen’). Toisen asteen sanois- sa on venäläisestä originaalista poikkeavia äänteellisiä piirteitä, kuten sanassa kalkka- re (’kulkunen’), sekä semanttisesti loiton- tuneita, mutta äänteellisesti originaalia vas- taavia sanoja (kalkkala ’kokkare’). Kol- mannen asteen sanoissa sekä äänneasu että merkitys ovat loitontuneet originaalista, mutta semanttinen silta merkitysten välillä on edelleen selvästi osoitettavissa. Selvim- min kotoperäiset ekspressiivisanat, joilla ei ole suoraa yhteyttä venäjän sanaan, luetaan neljänteen asteeseen.
Sanojen sijoittelu malliin on Jarvan tut- kimuksessa valtaosin loogista ja luotetta- vaa. Tökötti-pesyeen sanoista ei analyysi- jaksoissa kuitenkaan täysin selviä, mitkä niistä on luokiteltu ekspressiivisiksi ja mit- kä neutraaleiksi. Sama toistuu myös kar- toissa 16a–c, joista luulisi, että kaikkien tökötti-pesyeen sanojen merkitys on neut- raali ’tuohiterva’. Näin ei kuitenkaan ilmei- sesti ole, vaan levikkikartta sisältää pesyeen sanat kaikissa mitä moninaisimmissa eks- pressiivissä käyttöyhteyksissään. Sivuilla 156–157 ryhmitellään tökötti-sanaan liitty- vien ekspressiivisanojen asteittaista mallia.
Varianteilla tötkä ja jötkä on vain tervan merkitys, ja niiden yhteys venäjän taivutus- muotoihin on melko selvä; konsonantti- muutos gd > (*kt >) tk on sanojen fonotak- sinkin perusteella luonteva, suorastaan vält- tämätön. Asteittaisessa mallissa ne sopisi- vat paremmin ensimmäiseen kuin toiseen asteeseen. Tämä nimittäin muuttaisi ehkä myös vähän kartan painotuksia; Pohjois- Karjalan 2. asteen esiintymät muuttuisivat 1. asteeksi.
Loppupäätelmissä taas kalkkare-siker- män prototyyppisyys voitaisiin ehkä ajatel- la toisinkin; ’kulkunen’-merkityksestä läh- teminen on pikemminkin, kuten tekijä to- teaa, diakroninen tulkinta. Merkitykset
’lapsi’, ’kivekset/penis’ ja ’sontakakkara’
voitaneen yhdistää toisiinsa myös ilman
’kulkusta’. Tämä on kuitenkin hyvin pitkäl- ti tulkintakysymys.
Jarvan väitöskirja on tukeva empiirinen puheenvuoro vaikeaksi koetusta etymolo- gisesta ongelmasta. Väitöskirja osoittaa sen, että ekpressiivisten sanojen tutkimus vaatii käsittämättömän pitkiä tutkimuspuh- teita ensin sana-arkistossa ja sen jälkeen työpöydän ääressä. Kaoottisilta vaikuttavia sanaryppäitä ja niiden sisäisiä vaikutussuh- teita ei voi tutkia ja analysoida oman kieli- kompetenssinsa perusteella. Ekspressiivi- sanojen merkitykset ovat moninaisia mut- ta eivät sattumanvaraisia. Laajoja aineisto- ja systemaattisesti tarkastelemalla päästään kyllä selvyyteen siitä, mitkä merkitystyy- pit ovat tyypillisiä ekspressiivisille sanoil- le ylimalkaan ja mitkä taas tiettyjä äänne- yhdistelmiä, sanokaamme vaikka fonestee- meja, sisältäville sanoille. Merkitykset ei- vät siis ole kaoottisia, eivät myöskään sa- nojen väliset morfologiset suhteet eikä niis- sä esiintyvä runsas variaatio.
Ekspressiivisanoja voidaan siis tutkia vain empiirisesti ja suurilla aineistoilla.
Tämä edellyttää aineiston rajaamista muil- la tavoin. Jarva on tehnyt oivallisen rajauk- sen tarkastelemalla neljän venäläisperäisen
lainasanan ympärillä vellovaa ekspressii- vistä ainesta. Venäläisperäisyyden ja eks- pressiivisyyden suhteen selittäminen ja to- distaminen jatkumoksi on työn oivallinen tieteellinen anti. Tulevat ekspressiivisano- jen tutkijat voivat nyt hyödyntää Jarvan me- todologisia avauksia, ja tällä hankalalla sa- nastontutkimuksen alalla näyttääkin olevan edessä sangen valoisa tulevaisuus.
ULLA-MAIJA KULONEN
Sähköposti: ulla-maija.kulonen@helsinki.fi LÄHTEET
ITKONEN, TERHO 1977: Karjalais-suomalai- nen suksiretki. – Kielen ja kulttuurin kentältä; Igor Vahroksen 60-vuotis- juhlakirja. Neuvostoliittoinstituutin vuosikirja 25 s. 27–50. Helsinki:
Neuvostoliittoinstituutti.
SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymo- loginen sanakirja. Kotimaisten kiel- ten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 556. Helsinki: Suomalai- sen Kirjallisuuden Seura ja Kotimais- ten kielten tutkimuskeskus 1992–
2000.
tämerensuomalaisten kielten morfosyn- taksin tutkimus on rikastunut monipuo- lisella ja laaja-alaisella tutkimuksella: jou- lukuussa 2003 Helsingin yliopiston suoma- lais-ugrilaisessa laitoksessa puolusti väitös-
kirjaansa Finnic adpositions and cases in change Riho Grünthal. Grünthalin tutkijan- luonteessa yhdistyvät teoreettinen syvälli- syys, avarakatseisuus ja laaja kielten tun- temus. Tämä on itämerensuomalaisten Riho Grünthal Finnic adpositions and cases in change. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimi- tuksia 244. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura 2003. 235 s. ISSN 0355-0230.
