Jussiivi tieteellisten lehtien teksteissä

(1)

Jussiivi tieteellisten lehtien teksteissä

Janika Utriainen Suomen kieli Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto 28.8.2021

(2)

Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto

Suomen kieli

Utriainen, Janika: Jussiivi tieteellisten lehtien teksteissä Pro gradu -tutkielma, 89 sivua

Elokuu 2021

Asiasanat: jussiivi, imperatiivi, affekti, metakielellisyys, permissiivisyys, konsessiivisuus, korpus- tutkimus

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan jussiivin eli imperatiivin 3. persoonan ja passiivin (esim. ol- koon, tehköön) käyttöä tieteellisten lehtien teksteissä. Tutkimuksessa selvitetään, mitkä verbit yleisimmin esiintyvät jussiivissa ja millaisia merkityksiä jussiivi saa tieteellisten lehtien teksteissä.

Tutkimusaineisto on koottu Kielipankin Korp-työkalulla korpuksen 1990- ja 2000-luvun suomalai- sia aikakaus- ja sanomalehtiä osakorpuksesta Tiedelehtiä. Tarkastelussa on ollut mukana 19 tie- dejulkaisua, joista on koottu 529 jussiivimuotoa. Passiivimuotoisia jussiiveja on aineistossa 374 ja 3. persoonan jussiiveja 155. Tutkimus kuuluu pragmasemantiikan alaan. Tutkimusmenetelmä on vahvasti kvalitatiivinen, mutta myös kvantitatiivista analyysia on tehty. Vertailukohteena on aiempi tutkimus. Analyysissa hyödynnetään käsitteistöä, jota käytetään fennistiikassa modus- ja modaalisuustutkimuksessa.

Tutkimus osoittaa, että jussiivia käytetään erityisesti metakielellisissä ilmauksissa, joissa verbinä on mainita ja jussiivi on passiivissa. Mainittakoon on selvästi useimmin aineistossa esiintyvä jussii- vimuoto, ja samankaltaisessa merkityksessä esiintyy myös muita verbejä (esim. tähdennettäköön, todettakoon, huomautettakoon). Tieteellisisten lehtien teksteissä esiintyy tutkimuksen mukaan af- fektisuutta jussiivilauseissa, ja affektin yhteydessä esiintyy usein sitten-partikkeli. Sen sijaan per- missiivistä ja konsessiivista käyttöä esiintyy harvoin. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että jussiivia käytetään tieteellisisten lehtien teksteissä ilmaisemaan monenlaisia merkityksiä.

(3)

University of Eastern Finland, Philosphical Faculty School of Humanities

Institute of finnish language

Utriainen, Janika: Jussive in the texts of academical journals Master’s thesis, 89 pages

August 2021

Keywords: jussive, imperative, affect, metalanguage, permissive, concessive clause, corpus study

The focus of this study is on the use of jussive, also known as the 3rd person imperative and passive imperative, in the texts of academic journals. The purpose of this study is to find out which verbs are used in jussive form and what kind of purposes jussive has in academic journals. The research material has been gathered from the corpus Tiedelehtiä (’scientific journals’) which is part of the corpus 1990- ja 2000-luvun suomalaisia aikakaus- ja sanomalehtiä (’finnish magazines and newspapers from the 1990s and 2000s’). The research material has been gathered with the Korp-tool of Kielipankki. There are 529 jussive forms from 19 journals in the research material of which 374 are passive imperatives and 155 are 3rd person imperatives. The study belongs to the field of pragmasemantics. The research method is mainly qualitative but quantitative analysis has also been made. The earlier studies of jussive and imperative have been used as a point of comparison. The concepts that are used in the study of mood and modal in the study of Finnish language have been used in this study.

This study shows that jussive is especially used in metalingual expressions where the verb is mai- nita (’to mention’) and the jussive is in passive. Although, mainittakoon (’let it be mentioned’) is the most frequently used verb form, other verbs are used in similar manner, for example tähdennet- täköön (’let it be emphasized’), todettakoon (’let it be stated’) and huomautettakoon (’let it be no- ted’). This study shows that in the texts of academic journals jussive is also used in affective expressions which are usually accompanied by the use of particle sitten (’then’). In comparison with that, permissive and concessive usage rarely occurs. Overall, this study shows that jussive is used in academic journals to express several different meanings.

(4)

Sisällys

1 Johdanto 5

2 Imperatiivi ja jussiivi 8

2.1 Imperatiivi moduksena 8

2.2 Imperatiivin modaalisuus 11

2.3 Jussiivi 15

2.4 Aiempi tutkimus 21

2.5 Pragmasemantiikka tutkimuksen lähtökohtana 25

2.6 Tutkimuksen keskeiset käsitteet 26

3 Tutkimusaineisto ja -menetelmä 28

4 Jussiivilauseen rakenne 34

4.1 Jussiivilauseen subjekti 34

4.2 Yleisimmät verbit aineistossa 37

4.3 Jussiivimuotojen tarkastelua 41

5 Jussiivilauseiden tehtäviä 47

5.1 Käsky ja kehotus 47

5.2 Metakielelliset ilmaukset 51

5.3 Neuvo, ehdotus ja vaatimus 60

6 Affektisuus jussiivilauseissa 64

7 Konsessiivinen suhde jussiivilauseissa 72

8 Permissiivisyys jussiivilauseissa 76

9 Lopuksi 80

Lähteet 84

(5)

1 Johdanto

Imperatiivista voi ensimmäisenä herätä mielikuva käskemisen moduksena. Erityisesti imperatiivia voi ajatella käytettävän suoraan puheenalaiselle henkilölle osoitetussa käskyssä. Tässä pro gradu -tutkielmassa käsittelen imperatiivin kolmatta persoonaa ja passiivia, joista käytetään fennistiikassa myös nimitystä jussiivi (esim. mainittakoon, tehköön, olkoot). Jussiivi herätti mielenkiin- toni muista imperatiivimuodoista erottuvien ominaisuuksiensa vuoksi. Kyseessä on omalaatui- nen imperatiivimuoto siksi, että siihen liittyy sallimisen ja myöntymisen merkitys (VISK § 1666) eikä sen avulla kohdisteta direktiiviä suoraan puhuteltavaan, vaan puheenalainen henkilö ei vält- tämättä ole läsnä puhetilanteessa (§ 1667). Jussiivin tunnus on yksikössä -kOOn ja monikossa - kOOt. Koska aiempaa tutkimusta jussiivin käytöstä kirjoitetussa nykykielessä tieteellisten lehtien tekstien kontekstissa ei ole tehty, tutkimuksestani on mahdollista saada uutta tietoa jussiivin käyttötavoista. Tutkimukseni liittyy vahvasti semantiikkaan ja pragmatiikkaan, sillä tutkin erityisesti jussiivien ilmaisemaa merkitystä, mutta koska tarkastelen myös jussiivien yhteydessä esiin- tyviä verbejä lähemmin, kuuluu tutkimukseni myös syntaksin alaan.

Halusin tutkia jussiivia erityisesti kirjoitetussa kielessä, sillä kirjoitetusta nykysuomesta aiempaa tutkimusta ei ole käsittääkseni tehty. Pelkästään jussiiviin keskittyvää tutkimusta on muutenkin saatavilla niukasti. Tarkastelen jussiivin käyttöä 1990- ja 2000-lukujen tieteellisten lehtien teks- teissä. Tieteelliset lehdet valikoituivat tutkimukseni kohteeksi osittain kiinnostuksesta, osittain käytännön syistä. Ajattelin, että jussiivin esiintymistä tieteellisessä tekstissä olisi mielenkiintoista tutkia, ja tuloksia olisi kiehtovaa verrata sellaisiin tutkimuksiin, jotka eivät käsittele tieteellistä kie- lenkäyttöä. Tieteellisten lehtien tekstit voisivat siis tarjota lähtökohtaisesti mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Toisaalta minun oli myös rajattava korpuksesta kokoamaani aineistoa runsaasti, ja tällöin oli mietittävä kriteerejä aineistoon sisällyttämilleni julkaisuille. Päädyin karsimaan muut kuin tieteelliset lehdet aineistoni ulkopuolelle.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää jussiivin käyttöä tieteellisten lehtien teksteissä. Mie- lenkiintoni kohdistuu erityisesti jussiivin avulla ilmaistuihin merkityksiin, mutta tarkastelen myös verbejä, joiden yhteydessä jussiivi yleisimmin esiintyy. Pyrin muun muassa selvittämään,

(6)

suositaanko joitain tiettyjä verbejä jussiivin yhteydessä tieteellisten lehtien teksteissä, ja millai- sessa tehtävässä jussiivi tällöin on. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat:

1. Mitkä verbit tyypillisimmin esiintyvät jussiivissa tieteellisten lehtien teksteissä?

2. Millaisia merkityksiä jussiivilauseet saavat tieteellisten lehtien teksteissä?

Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoitus on selvittää jussiivin käyttöä syntaktiselta kannalta.

On hyvin kiinnostavaa selvittää, nouseeko aineistosta esiin mitään tiettyjä verbejä, joiden yhtey- dessä jussiivi esiintyy merkittävän usein. Tämä havainto kertoisi hyvin paljon jussiivin käytöstä tieteellisten lehtien teksteissä, ja havainto voi nivoutua yhteen myös toiseen tutkimuskysymyk- seeni saamani vastauksen kanssa. Toisen tutkimuskysymyksen avulla selvitän jussiivin käyttöä syntaktiselta ja semanttis-pragmaattiselta kannalta, eli sitä, millaisia merkitystehtäviä jussiivilla on tieteellisten lehtien teksteissä. Uskon, että tutkimuskysymyksiin saamani vastaukset voivat tukea toisiaan.

Jussiivi voi tuoda mieleen vanhahtavan ja kirkollisen puhetyylin. Hypoteesini kuitenkin on, että jussiivin käyttö ei rajoitu lehtiteksteissä mihinkään tiettyyn yhteyteen, vaan luultavasti se on kirjoitetussa asiatekstissä monipuolisessa käytössä. Vaikka oletan jussiivissa esiintyvän myös impe- ratiiville tyypillistä käyttöä, en usko käskyn tehtävän nousevan tutkimuksessa selkeästi muiden kielenkäyttötapojen yläpuolelle, vaan ennemminkin epäilen sen jäävän hieman taka-alalle luvan tulkinnan vallatessa itselleen enemmän tilaa. Lisäksi epäilen permissiivisyyden olevan jussiivin käytölle tyypillinen merkitysperusta. Hypoteesini perustuu kahden aiemman tutkimuksen tuloksiin. Henna Lokkilan (2014) pro gradu -tutkielmasta käy ilmi, että jussiivia on käytetty 1800-luvun kirjakielessä monenlaisissa tehtävissä ja erilaisissa teksteissä sekä kirjallisuuden lajeissa ja että sen avulla on 1800-luvun kirjakielessä ilmaistu samanlaisia merkityksiä kuin nykykielessä. Koska myös Saara Timonen (2008) on omassa pro gradu -tutkielmassaan selvittänyt 3. persoonan imperatiivin olevan monenlaisessa käytössä nykypuhekielessä, uskon sitä käytettävän monipuolisesti myös tieteellisten lehtien teksteissä. Toinen hypoteesini on, että olla-verbi nousee aineistossa käytetyimmäksi verbiksi jussiivin yhteydessä. Tämä hypoteesini perustuu omiin

(7)

kielenkäyttöhavaintoihini. Olen pohtinut jussiivia etukäteen hyvin yleiseltä kannalta, vaikka toki myös aineistoni tekstikonteksti on ohjannut hypoteesejani.

Tutkimukseni rakentuu johdannon lisäksi kahdeksasta luvusta. Luvussa 2 esittelen tutkimukseni teoreettista kehystä. Luon katsauksen imperatiiviin moduksena sekä imperatiivin modaalisuuteen, mistä etenen tarkastelemaan jussiivia. Samassa luvussa esittelen myös aiheeseeni liittyvää aiempaa tutkimusta, pragmasemantiikkaa ja tutkimuksessa käyttämiäni käsitteitä. Pragmase- mantiikka on tieteenala, johon tutkimukseni kuuluu. Käsitteiden ymmärtäminen auttaa lukijaa etenemään työssäni. Luvun 2 tarkoitus on hahmottaa, millainen tutkimuskohteeni on, kuinka sitä on aiemmin tutkittu ja millaisia käsityksiä tutkijoilla on jussiivista. Lukijalle se on tärkeä tutkimukseeni syvemmälle johdatteleva luku, joka auttaa ymmärtämään tutkimuksessa tekemiäni va- lintoja.

Teoreettista taustaa käsittelevästä luvusta etenen lukuun 3, jossa esittelen tutkimusaineistoni.

Kerron, kuinka olen koonnut tutkimusaineistoni ja miten käsittelen sitä tutkimuksessani. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan jussiivilauseen rakennetta luvussa 4. Esittelen jussiivin subjektia ja subjektin ilmenemistä omassa aineistossani, tarkastelen jussiivimuotoisia verbejä ja tutustun lä- hemmin -kOOn- ja -kOOt-päätteisiin jussiivimuotoihin. Luvussa 4 käsittelen tutkimusaineistoa lä- hemmin ja pyrin vastaamaan ensimmäiseen tutkimuskysymykseen.

Luvut 5, 6, 7 ja 8 käsittelevät jussiivin funktiota ja tehtäviä. Ne pyrkivät vastaamaan toiseen tutkimuskysymykseen. Luvussa 5 tuon esille jussiivin metakielellistä käyttöä sekä jussiivin käyttöä käskyn, kehotuksen, neuvon, ehdotuksen ja vaatimuksen funktioissa. Luvut 5–8 etenevät siten, että tulosten kannalta relevanteimpia merkitystekijöitä käsittelevät luvut ovat järjestyksessä ennen vähemmän relevantteja merkitystekijöitä käsitteleviä lukuja. Luvussa 6 käyn läpi affektisia jussiiveja ja annan esimerkkejä erilaisista affektisista jussiivilauseista. Luvussa 7 esittelen konses- siivisuutta ja luvussa 8 permissiivisyyttä jussiivilauseissa sekä havainnollistan niiden ilmaisemista aineistossani. Luku 9 on loppukatsaus, jossa kokoan yhteen merkittävimmät havaintoni ja esittelen loppupohdintani.

(8)

2 Imperatiivi ja jussiivi

Tässä luvussa luon ensin katsauksen imperatiiviin moduksena, minkä jälkeen esittelen imperatiivin modaalisuutta. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään jussiivin teoreettista taustaa. Etenen esit- telemään jussiivista tehtyä aiempaa tutkimusta, pragmasemantiikkaa ja lopuksi tarkastelen tutkimukseni kannalta keskeisiä termejä.

2.1 Imperatiivi moduksena

Ison suomen kieliopin määritelmän mukaan imperatiivin keskeisenä tehtävänä on käskyn, kehotuksen tai pyynnön ilmaiseminen. Keskustelussa käskyksi tulkittava lausuma voidaan tulkita epä- kohteliaaksi ilmaisuksi tai käskettävän hallitsemiseen pyrkiväksi toiminnaksi. Lauranto (2014: 9) toteaa, että arkitilanteissa käskijä rajoittaa käskyllään puhutellun toiminta-aluetta kategorisesti ja ottaa samalla itselleen auktoriteettiaseman. Lauranto (mp.) esittää pohdinnan siitä, kuinka run- saassa käytössä imperatiivi on arkisissa keskusteluissa sen saaman tulkinnan vuoksi. Lauranto itse arvioi, että imperatiivia vältellään puheessa. Pyyntö muotoillaan mieluummin kysymykseksi ja lauseen verbi esitetään konditionaalissa. Kysymyslauseen muodossa olevat toimintaan kehottamisen ilmaukset ovat kohteliaampia kuin imperatiivilauseet. (Mp.)

Imperatiivin persoonajärjestelmä on vajaa: yksikön 1. persoonassa ei ole imperatiivimuotoa, ja monikon 1. persoonan imperatiivin sijaan käytetään yleensä passiivin indikatiivin tai konditionaalin preesensiä (esim. mennään, mentäisiin jo). Monikon 1. persoonan imperatiivi saa kAA-tunnuksen (esim. menkäämme), mutta se katsotaan nykyään arkaistiseksi. Passiivin ja 3. persoonan imperatiivia kutsutaan muista imperatiivimuodoista eroavan käyttönsä vuoksi Isossa suomen kieliopissa jussiiviksi, joka saa tunnukset -koon ~ -köön ja -koot ~ -kööt. (VISK § 118.)

Mikäli imperatiivista pyydettäisiin antamaan esimerkki, ensimmäisenä mieleen luultavasti tulisi 2. persoonan sisältämä imperatiivilause. Yksikön 2. persoonan imperatiivimuotona toimii rajage- minaation aiheuttama vokaalivartalo. Suoran astevaihtelun alaisissa sanoissa se on

(9)

heikkoasteinen, käänteisen astevaihtelun sanoissa taas vahva-asteinen. Rajageminaatiota lukuun ottamatta muoto on sama kuin verbin vartalo indikatiivin 1. ja 2. persoonassa. Monikon 2. persoonan imperatiivi saa tunnuksen -kAA (esim. menkää). Imperatiivin kieltomuoto saa pääverbin lisäksi apuverbin älä. Yksikön kielteisessä imperatiivissa pääverbi on samanmuotoinen kuin myönteisessä imperatiivissa (esim. älä mene), monikon ja jussiivin kielteisessä imperatiivissa pää- verbi sisältää kO-aineksen ja apuverbi saa kää- tai köön-tunnuksen (esim. älkää menkö, älköön menkö). (VISK § 118.)

Imperatiivi voidaan indikatiivin ohella nähdä eräänlaisena perusmoduksena. Imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto on indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonan muodon ohella kuulunut indogermaanisten kielten verbisysteemin vanhimpaan kerrostumaan. Tiedotuksen ja käskyn funktiota edustavina moduksina imperatiivi ja indikatiivi ovat kumpikin alkaneet kehittyä jo esi- kielellisessä vaiheessa. (Leskinen 1970: 9.) Häkkinen (1994: 260) toteaa, että imperatiivin voi löy- tää sen keskeisyyden vuoksi käytännössä jokaisen luonnollisen kielen morfologisesta systee- mistä. Victor S. Xrakovskijin (2001) toimittamassa teoksessa tarkastellaankin imperatiivia eri kie- lissä, ja Aikhenvald (2010: 1) toteaa, että jokaisessa kielessä voidaan ilmaista toiselle henkilölle, mitä tämän tulisi tehdä. Yli-Vakkurin (1986: 213) mukaan imperatiivin toissijainen affektiivinen käyttö on produktiivistunut samalla kun imperatiivin varsinainen käyttö sosiaalisten suhteiden säätelyssä on käynyt vähäiseksi. Tällä Yli-Vakkuri viittaa esimerkiksi 3. persoonan imperatiivin suosimiseen toivotuksissa (esim. onneksi olkoon) ja imperatiivin käyttöön uhkauksissa ja uhitte- lussa (esim. tiedä se!, Kuole, koira!).

Vaikka imperatiivi onkin syntynyt kieleen jo varhain, on imperatiivin muodostus säilynyt Leskisen (1970: 9) mukaan samankaltaisena monissa kielissä ja kielikunnissa. Leskinen (mp.) huomauttaa imperatiivin ja indikatiivin preesensin läheisestä yhteenkuuluvuudesta monissa kielissä, millä hän viittaa esimerkiksi indogermaanisille kielille tyypilliseen tapaan liittää imperatiivin persoona- päätteet indikatiivin vartaloon sen sijaan että imperatiivilla olisi oma vartalo. Leskinen (mp.) korostaa myös yksikön 2. persoonan imperatiivin olevan suomen kielessä silmiinpistävä muoto, sillä se ei saa indikatiivin preesensvartaloon minkäänlaista persoonapäätettä. Aikhenvald (2010:

(10)

111) huomioi, että 2. persoonan imperatiivin objekti on suomen kielessä nominatiivimuotoinen, kun taas kolmannen persoonan imperatiivin yhteydessä objektiin lisätään akkusatiivin tunnus.

Leskisen (1970: 11) mukaan koko imperatiivijärjestelmä on saattanut itämerensuomalaisissa kie- lissä rakentua yksikön 2. persoonan imperatiivin ympärille. Tähän viittaa yksikön 2. persoonan muinainen -k-tunnus sekä persoonapäätteen puute, kun muiden persoonien tunnus on ollut -k + vokaali ja muissa persoonissa on esiintynyt aina persoonapääte. Nykyisen kaltaiseen persoo- nataivutukseen imperatiivi on Leskisen (mts. 13) mukaan mukautunut aikaisintaan varhaiskan- tasuomessa. Myös Lauranto (2013: 183) puhuu imperatiivimuotojen leviämisestä 2. persoonista monikon 1. persoonaan ja 3. persooniin. Unkarin kielessä Lauranto (mp.) mainitsee lisäksi imperatiivimuotojen levinneen yksikön 1. persoonaan, mitä suomen kielessä ei esiinny.

Leskisen (1970: 19) mukaan imperatiivin esitystapa on suomen kieliopissa säilynyt samankaltaisena jo kolmensadan vuoden ajan, ja vaikka kieliopintekijöiden keskuudessa on noussut esiin joi- takin erimielisyyksiä, on imperatiivimoduksen muodostustavasta oltu melko yksimielisiä. Eriäviä mielipiteitä on aiheuttanut kysymys siitä, tulisiko 1. imperatiivin rinnalla esittää myös 2. imperatiivi eli optatiivi, jota Iso suomen kielioppi nimittää jussiiviksi. (mp.) Jussiivi erotettiin jyrkästi imperatiivista 1800-luvun kieliopeissa, mutta jo saman vuosisadan lopulla Genetz ja Setälä liittivät omissa kieliopeissaan ilmiöt yhteen. Genetz ja Setälä opettivat imperatiivin rakentuvan kahdesta moduksesta, 1. imperatiivista (yks. 2. p., mon. 1. ja 2. p.) sekä 2. imperatiivista eli jussiivista (yks.

ja mon. 3. p., passiivi ja kieltomuodot). (Mts. 36–37.)

Eri kulttuureissa vallitsevat pragmaattiset normit ja kohteliaisuuskäytänteet vaikuttavat siihen, kuinka imperatiivia käytetään eri kielissä. Suomessa tavallisen imperatiivilauseen käyttö kuuluu varsin tavallisiin arkikeskusteluihin, kun taas englannissa se voi olla epäkohtelias ilmaisu, jonka tilalta käytetään mieluummin konditionaalimuotoa. (Alho & Kauppinen 2013: 102.)

Lauranto (2014: 45) toteaa imperatiivilauseen olevan tilanteesta riippuen tulkittavissa mm. käs- kyksi, pyynnöksi, hoputukseksi ja kutsuksi, jotka ovat tilannesidonnaisia, aktuaalisia käyttömerki- tyksiä. Niiden taustalla on Laurannon (mts. 45–46.) mukaan imperatiivilauseen perusmerkitys,

(11)

velvoitustahto, joka kuvastaa puhujan ja puhutellun välistä suhdetta, johon Laurannon mukaan kuuluu erottamattomasti se, että puhuja velvoittaa puhuteltua tekemään jotain. Kyseessä ei siis ole välillisesti toisen ihmisen käskeminen tai johonkin asiantilaan viittaaminen. Lauranto (mts.

47) näkee velvoitustahdon kiteytyneen kielioppiin imperatiivilauseeksi sen kieliopillistumisen myötä. Koska käyttömerkityksen taustalla on aina yksi ja sama imperatiivilauseen muotoisena toteutuva perusmerkitys, käyttömerkityksiä ei aina voi erottaa toisistaan, vaan ne voivat esiintyä samanaikaisesti limittäisinä.

Palmerin (1986: 29) mukaan imperatiivi esitetään yleensä vahvimpana ja suorimpana direktii- vinä. Kuitenkin imperatiivin käyttökonteksti vaikuttaa sen tulkintaan: Palmer nimeää esimerkkinä lauseen Tule sisään, jossa kyse on käskyn sijaan luvanannosta. Käskyn tulkinta olisi tässä käyttö- kontekstissa epäkohteliasta, vaikka kyseessä onkin imperatiivimuotoinen lause. Palmer siis ky- seenalaistaa imperatiivin maineen suorimpana ja vahvimpana direktiivinä, sillä vahvimmiksi määräyksiksi tulkitut imperatiivit ovat käytössä lähinnä korkean auktoriteetin edellyttämissä ym- päristöissä, kuten armeijassa, mutta useimmissa muissa konteksteissa vahvan käskyn tulkinta olisi epäkohteliasta. (Mp.)

2.2 Imperatiivin modaalisuus

Ison suomen kieliopin (§ 1551) mukaan modaalisuus on ”semanttinen alue, jossa on kyse asiantilan todenmukaisuutta ja toteutumismahdollisuuksia koskevista arvioista”. Puhuja ilmaisee mo- daalisilla kielenaineksilla mm. asiantilan välttämättömyyttä, todennäköisyyttä, mahdollisuutta tai mahdottomuutta, pakollisuutta tai luvallisuutta tai epävarmuutta. Kieltomuodolla ilmaistaan mahdotonta ja ei-todellista merkitystä. (Mp.) Myös Kangasniemen (1992: 6) mukaan modaaliver- bin käyttöön liittyy viittaus joko mahdollisuuteen tai välttämättömyyteen. Iso suomen kielioppi (mp.) erottaa episteemisen, deonttisen ja dynaamisen modaalisuuden, ja myös Kangasniemen (1992: 7) mukaan niillä on eräänlainen universaali status maailman kielissä.

(12)

Kangasniemi (1992: 6) huomauttaa, että suomen kielen yleisin modaaliverbi voida voi saada sekä episteemisen, deonttisen että dynaamisen modaalitulkinnan. Kangasniemen (mp.) mukaan mo- daaliverbien erilaisten tulkintatapojen väliset rajat ovat toisinaan epämääräisiä: jokin modaali- nen ilmaisu voi olla epäselvä kahden eri tulkintatavan välillä, ja toisaalta erilaiset modaaliset tar- koitteet voidaan yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi. Näin ollen Kangasniemen (mp.) mukaan on sopimatonta edes yrittää rajoittaa modaali-ilmausten tulkintaa vain yhteen modaalikenttään kuuluvaksi.

Hakulisen ja Karlssonin (1988: 263) mukaan episteemisiä modaaleja käytetään luonnollisessa kielessä eniten: ne ilmaisevat puhujan käsityksiä proposition todenperäisyydestä, ja niihin liittyy subjektiivinen panos, eli puhuja ilmaisee tietävänsä tai luulevansa proposition olevan tosi tai epätosi. Deonttinen modaaliasteikko käsittää sallimisen ja velvollisuuden merkityksen. Se eroaa tietämistä tai luulemista koskevasta episteemisestä modaalisuudesta siten, että deonttisella mo- daalisuudella esitetty mahdollisuus tai pakko viittaa ihmisen intentionaalisiin tekoihin. Deontti- sesti siis jotain voidaan tehdä, koska siihen on lupa, tai jotakin on pakko tehdä velvollisuuden vuoksi. Episteemistä ja deonttista modaalisuutta ei aina kykene erottamaan edes asiayhteydestä, sillä varsinkin verbit täytyä ja voida voivat saada kumman tahansa tulkinnan. (Mts. 263–264.) Ison suomen kieliopin (§ 1551) mukaan dynaamisesta modaalisuudesta on kyse silloin, kun asiantilan mahdollisuus tai välttämättömyys riippuu tilanteen sisäisistä tai ulkoisista tekijöistä.

Imperatiivi edustaa deonttista modaalisuutta. Sen avulla ilmaistu lupa tai velvoite on aina lähtöi- sin direktiivin esittäjästä ja tilanteesta, jossa imperatiivilause lausutaan. Muilla tavoin ilmaistun deonttisuuden lähteenä on yleensä normi, tapa, laki tai jokin muu tilanteen ulkopuolinen aukto- riteetti. (VISK § 1591.) Lyonsin (1977: 823) mukaan termi ”deonttinen” on peräisin kreikan kielen sanasta deon (’sitova’, ’velvoittava’). Lyons (mp.) kuvaa deonttista modaalisuutta velvoitteen ja luvan logiikaksi. Sen juuret ovat kielen desideratiivisessa ja instrumentaalisessa funktiossa, eli deonttisen modaalisuuden avulla ilmaistaan tahtoa ja toiveita sekä saadaan asioita tehdyksi pal- jastamalla oma tahto tai toive muille agenteille (mts. 826). Deonttisen modaalitulkinnan saavaa toimintaa esiintyy Lyonsin (mp.) mukaan lapsen kielenkehityksen varhaisimmilla vaiheilla, sillä lapsi oppii varhaisessa vaiheessa, että hän saa tahtonsa läpi kielen avulla. Tahdon ilmaiseminen

(13)

ja sen paljastaminen muille agenteille tahdon toteutumista varten ovat Lyonsin (mp.) mukaan hyvin läheisessä yhteydessä keskenään lapsen kielenkehityksessä, sillä desideratiivisesta lausu- masta Minä haluan kirjan on pieni askel instrumentaaliseen lausumaan Anna minulle kirja.

Imperatiivilause voidaan tulkita luvan antamiseksi. Esimerkiksi imperatiivilause Tule sisään voidaan käskyn sijaan tulkita sallimiseksi, koska se antaa puhuteltavalle luvan tehdä kuten puhuteltava haluaa. Kangasniemi kutsuu itse ilmiötä permissiiviseksi imperatiiviksi, joka on hänen mukaansa todella yleinen kielissä, vaikkei useilla kielillä välttämättä ole morfologista muotoa kysei- selle ilmiölle. Kuitenkin lupaa ilmaiseva imperatiivilause voi jossain tapauksessa täyttää myös velvoitteen määritelmän. Esimerkiksi Kangasniemen antamassa esimerkkilauseessa Voitte kutsua minua tohtori Virtaseksi on kyse kohteliaasta käskystä, jolla puhuteltavaa ohjeistetaan kutsumaan puhuttelijaa tietyllä nimellä. (Kangasniemi 1992: 95.) Leech (1987: 73) kutsuu demokraattiseksi imperatiiviksi tällaista ilmiötä, jossa mahdollisuutta ilmaiseva modaaliverbi voida ilmaisee keho- tusta toimia tietyllä tavalla tulevaisuudessa. Leechin (mp.) mukaan tällaisen ilmiön yhteydessä puhuja ei halua ilmaista avoimesti omaa auktoriteettiasemaansa, vaan ilmaisee jonkin tietyn toi- mintatavan olevan mahdollista, kuitenkin odottaen puhuteltavan toimivan ilmaisemallaan tavalla.

Muittarin (1987: 84) mukaan deonttiseen modaalisuuteen liittyy se, että toiminnan suorittaa mo- raalisesti vastuullinen agentti, ja lisäksi sen avulla viitataan tuleviin tapahtumiin. Myös Lyons (1977: 824) toteaa deonttisen modaalisuuden ja tulevaisuuden välillä olevan yhteys. Velvoitetta ei voida suorittaa ennen kuin se on määrätty, eli velvoitteen suorittamista on edellettävä käsky suorittaa velvoite. Deonttisen modaali-ilmauksen avulla voidaan kuitenkin viitata myös menneeseen aikaan esimerkiksi seuraavalla tavalla: Sinun olisi pitänyt mennä tapaamiseen eilen. Näin sa- nomalla puhuteltavalle ei anneta velvoitetta mennä eilispäivän tapaamiseen, vaan esitetään väite siitä, että puhuteltava olisi ollut velvoitettu menemään tapaamiseen eilen. Ilmaisun avulla ei siis esitetä määräystä, vaan toteamus. (Mp.) Muittari (1987: 85) toteaa, että deonttisen modaali- ilmauksen avulla voidaan viitata myös menneeseen aikaan.

(14)

Larjavaaran (2007: 409) mukaan deonttinen modaalisuus koskee sosiaalista pakollisuutta, luvallisuutta ja luvattomuutta, eli sitä, mitä sosiaalinen tilanne sallii, kieltää tai velvoittaa. Mikäli jokin on deonttisesti välttämätöntä eli jonkun henkilön tahdon tai sosiaalisten normien vuoksi pakol- lista, sen tekemättä jättäminen ei ole sosiaalisen tahon kannalta luvallista eikä deonttisesti mahdollista. Jonkin asian ollessa deonttisesti mahdollista siihen ei liity sosiaalista pakkoa tehdä tai olla tekemättä sitä, eli se on näin ollen luvallista. (Mp.) Larjavaara (mp.) toteaa, että mahdollisuus eli luvallisuus merkitsee vapautta valita, mutta välttämättömyys merkitsee pakkoa. Deonttista pakkoa ilmaiseva modaalisuus on Larjavaaran (mp.) mukaan lähellä direktiivisyyttä, eli ohjailevia puheakteja ja kielen ohjailevaa funktiota.

Larjavaara (mts. 409–410) huomauttaa, että imperatiivi Syö! voidaan tulkita joko yksiselitteisenä käskynä vastaan hangoittelevalle henkilölle, luvanantona tai neuvona. Imperatiivimuotoiset verbit ovat näin ollen monitulkintaisia. Larjavaara (mts. 411) toteaa myös, että kaikkeen deonttiseen ajatellaan usein liittyvän inherentisti subjektin pysyvyys ja teon toteutettavuus. Kuitenkin arkikie- lessä käytetään runsaasti deonttisia lauseita, joissa puhuja ilmaisee velvoitteen, jota ei noudata (esim. Minun pitäisi lukea kirjaa). Tällainen noudattamattomuus on odotuksenvastaista eli kont- raekspektatiivista. (Mp.) Koska kontraekspektatiivisuus liittyy Larjavaaran (mp.) mukaan ensisijaisesti konditionaaliin, ilmiötä ei luultavasti esiinny oman tutkimukseni kohdalla.

Larjavaara (mts. 414) muistuttaa, että käsky ja kielto eivät ole vain pakon, kiellettyyden, suotavuuden tai luvallisuuden ilmaisemista, vaan suoraa vaikuttamista. Deonttisuudessa on käytän- nön tasolla pakon, kiellettyyden, luvallisuuden, suotavuuden ja epäsuotavuuden muuttujien li- säksi monia muita edellä mainituille lähisukuisia muuttujia, kuten odotettavuus, toivottuus, hä- peällisyys, kunnioitettavuus, velvoittavuus, sopivuus ja kunniallisuus. Näin ollen deonttisen modaalisuuden ilmaisuilla on pääosin vahva subjektiivis-evaluatiivinen luonne. (Mp.)

(15)

2.3 Jussiivi

Ison suomen kieliopin (§ 1666) mukaan jussiivimuodon sisältämä imperatiivilause poikkeaa sekä rakenteeltaan että pragmaattisesti muista direktiivisistä lauseista. Sallimisen ja myöntymisen merkityksen sisältävän jussiivin taivutusparadigmaan kuuluvat 3. persoonan yksikkö ja monikko sekä passiivi (mp.). Jussiivilauseen avulla esitetään vaatimus, toivomus tai velvoite, eikä puheen kohde välttämättä ole läsnä puhetilanteessa. Tämän suhteen jussiivi poikkeaa muista imperatiivi-ilmauksista, joissa käsky annetaan suoraan puhuteltavalle. (§ 1667.) Myös Aikhenvald (2010:

47) huomauttaa, että 3. persoonan imperatiivimuodon käsky osoitetaan jollekin muulle kuin sen vastaanottajalle. Jussiivilause saa perussubjektin (§ 1666), joka voi olla myös muu kuin elollistar- koitteinen (§ 1667). Objektin sija määräytyy jussiivilauseessa samalla tavalla kuin subjektillisten väitelauseiden, eli totaaliobjekti on yksikössä n-päätteinen ja passiivissa nominatiivimuotoinen (§

1666). Jussiivi on ominainen säädöskielelle, sillä sen avulla ilmaistaan velvoitetta. Mediakieleen on vakiintunut tapa käyttää puhetoimintaa kuvaavan verbin passiivimuotoista jussiivia (esim. sa- nottakoon), jonka avulla kirjoittaja suuntaa itselleen kehotuksen kertoa. (§ 1667.) Imperatiivin esiintymistä suomen kielen murteissa tarkastelleen Leskisen (1970: 170) mukaan passiivin imperatiivi on murteissa harvinainen ilmiö, jota tapaa lähinnä kansanrunoissa ja sananparsissa.

Yli-Vakkurin (1986: 157) mukaan 3. persoonan imperatiivin avulla ilmaistaan ”kohteliaita tahto- muksia”. Hakulisen ja Karlssonin (1988: 291) mukaan 3. persoonan imperatiivilla ilmaistaan yleensä toivotuksia, ohjeita ja suosituksia, ja erityisesti 3. persoonan imperatiivi esiintyy myönny- tyksen ja toteamuksen funktiossa sekä virallisissa vaatimuksissa ja lakikielessä, jolla on epäsuo- rasti käskevän ohjailukielen luonne. 3. persoonan imperatiivi ei ole Hakulisen ja Karlssonin (1988:

292) mukaan yhtä selvästi sidoksissa käskemiseen kuin 2. persoonan imperatiivi.

Laurannon (2013: 187) mukaan termit imperatiivi ja jussiivi ovat peräisin latinasta, ja niiden merkitykset latinassa ovat samankaltaiset. Jussiivi pohjautuu menneeseen viittaavan partisiipin neutri- muotoon iussum, joka on verbin iubere (’määrätä, käskeä’) johdos. Imperatiivi puolestaan liittyy samaan sanaperheeseen kuin kieltoprefiksistä in- ja verbistä parare (’valmistaa, varustaa’) koos- tuva verbi imperare (’määrätä, käskeä; hallita’). Imperatiivia ja jussiivia käytetään Laurannon mukaan termeinä eri tavoin eri tutkimusperinteissä. Toisinaan termit ovat hyvinkin synonyymiset

(16)

puhuttaessa lausetyypeistä tai verbinmuodoista, toisinaan taas termien välille tehdään ero siten, että jussiivilla viitataan lausetyyppiin ja imperatiivilla verbinmuotoihin tai modukseen. (Mts. 187–

188.)

Jussiivi voi esiintyä terminä myös yksittäiskielten kuvauksessa. Se ei siis ole universaali piirre, vaan sen merkitys vaihtelee eri kielissä. Esimerkiksi jussiiviksi kutsutaan puhujan tahtoa tai toivetta merkitsevää muinaisheprean modusta, ja jussiivi esiintyy myös viron kieliopissa imperatiivin ohessa moduksena, jota kuvaillaan epäsuoraksi käskyksi. Se ilmaisee virossa puhujan toivetta ja myöntymistä, referoitua direktiivisyyttä ja puhujan tahtoa jonkun kolmannen osapuolen toimintaa kohtaan. Jussiivilauseen finiitissä esiintyy virossa suomen k-imperatiivin kanssa samaa alkuperää oleva gu-tunnus, jonka ympärille on kielen kehittyessä rakentunut interpersoonainen lausetyyppi, syntaktinen jussiivi-konstruktio, joka eroaa sekä muodoltaan että merkitykseltään imperatiivilauseesta. (Lauranto 2013: 187–188.)

Häkkisen (1994: 261) mukaan imperatiivin tunnus -kO on nuorempi kuin historialliset tunnukset

*-k ja -kA. Häkkisen (mp.) mukaan kyseessä lienee -kA-tunnuksen deminutiivinen johdos, joka on ilmaissut lievempää käskyä tai toivomusta. Kaikki tunnusvariantit ovat esiintyneet kirjakielessä 1500-luvulta lähtien (mp.). Erityisesti kolmansissa persoonissa on ollut tavallista muodostaa käs- kymuotoja kaikkien tunnusvarianttejen avulla ilman minkäänlaista säännöllistä funktionaalista jakaumaa aina 1800-luvulle saakka, ja Agricolan teksteistä onkin löydettävissä useita kohtia, joissa eri tunnuksia on käytetty sekaisin. Keskeisimmissä Agricolan teksteissä kuitenkin -kO-tunnus nousee hallitsevaksi, vaikkei olekaan ainoa käytetty tunnus. (Mts. 265–266.) Leskisen (1970:

15) mukaan -ko: *-yo -asuun palautuva suffiksi on itämerensuomalaisissa kielissä yleinen vain 3.

persoonassa, mutta esimerkiksi eteläkarjalassa, aunuksessa, lyydissä, vepsässä ja inkeroismur- teessa se ei esiinny lainkaan. Tunnus palautuu Leskisen (mts. 17) mukaan varhaiskantasuomeen, sillä suffiksaali labiaalivokaali o on itämerensuomalaisissa kielissä peräisin loppu-a:n, -ä:n tai -e:n ja v-suffiksin sulaumasta. Näin ollen säännöllisen äännekehityksen myötä -ko-tunnus olisi syntynyt kantasuomalaisen muutoksen a + v, ä + v >> o myötä.

(17)

Tunnukset -ka, -kä ja -ko, -kö esiintyvät vanhassa kirjakielessä rinnakkain, ja näistä ensimmäinen on luultavasti tarkoittanut jälkimmäistä jyrkempää käskyä. Tunnuksen -kA runsaampi esiintymi- nen lakikielessä viittaa tähän, samoin kuin -kO-tunnuksen yleisyys rukouksissa eli anovassa puheessa. Poikkeuksia on kuitenkin paljon kumpaankin suuntaan, minkä johdosta vanhoissa kirjal- lisissa lähteissä ei kuitenkaan voida havaita täyttä merkityksen jakautumista. Mikäli tunnusten välillä on ollut merkitysero, se on alkanut tasaantua ennen kirjoitetun kielemme syntymistä. Van- hassa kirjasuomessa -kA-tunnuksen muodot ovat suuremmassa käytössä kuin -kO-tunnuksen muodot, mutta jälkimmäinen on vuosisatojen kuluessa yleistynyt saavuttaen 1800-luvulla hallit- sevan aseman. (Leskinen 1970: 50–51.) Henna Lokkila (2014) on tarkastellut -ko, -kö -tunnuksisen jussiivin lisäksi myös -ka, -kä -tunnuksisia jussiiveja 1800-luvun kirjakielessä, ja hänen havaintojensa mukaan -kO-tunnus on huomattavasti -kA-tunnusta yleisempi. Havainto tukee Leskisen to- teamusta siitä, että -kO-tunnuksinen 3. persoonan imperatiivi olisi 1800-luvulla -kA-tunnuksista 3.

persoonan imperatiivia yleisempi.

Lauranto (2013: 183) toteaa, ettei pidä kolmaspersoonaisen imperatiivimoduksen sisältäviä lauseita varsinaisina imperatiivilauseina. Suomessa ja unkarissa imperatiivin leviäminen kolmansiin persooniin on Laurannon mukaan edellyttänyt sitä, että imperatiivin perusmerkitys ’puhujan tahto saada puhutellussa toimintareaktio’ on konstruoitu osiin ja modaalimerkitykseksi on jäänyt

’puhujan toimintatahto’. Tästä näkökulmasta katsottuna suomen imperatiivimodus ei esiinny in- terrogatiivilauseissa, sillä vuorovaikutuksellisesti tilanne ei olisi edullinen. Kyseessä olisi tilanne, jossa puhuja esittäisi tahtonsa saada puheenalainen henkilö toimimaan haluamallaan tavalla, ja samalla kysyisi, mistä toiminnasta on kysymys. Esimerkiksi ilmiöstä Lauranto antaa jussiivilauseen:

(1) *Mihin Heikki pankoon tämän?

Kyseessä on Laurannon mukaan suomen kielessä mahdoton lause, sillä suomen kielessä imperatiivimoduksen perusmerkityksen katsotaan liittyvän puhujan tahtoon. Esimerkin 1 jussiivilau- setta voidaan kuitenkin tarkastella, kun imperatiivin tahtomerkitystä laajennetaan koskemaan puhujan sijaan puhuteltavaa. Jos siis ajatellaan, että esimerkissä 1 imperatiivilla esitetty

(18)

tahtomus ei ole puhujan itsensä vaan puhuteltavan, lauseen merkitys olisi ’Mihin sinä tahdot Heikin panevan tämän?’. Vastaisesti unkarin kielessä imperatiivimodus on mahdollinen interro- gatiiveissa, ja tällöin kyse on nimenomaan puhuteltavan tahtoon viittaamisesta. Koska imperatiivi voi esiintyä unkarissa edellä mainitussa yhteydessä, voidaan sitä käyttää myös interrogatii- veissa, joissa viitataan kysymyksen esittäjään itseensä. Ilmiöstä Lauranto antaa esimerkiksi suomen kielen Mitä minä tilaan? -kysymyslauseen, jonka merkitys olisi ’mitä suosittelet minun tilaa- van’ tai ’mitä minun pitäisi sinun mielestäsi tilata’. Tällainen interrogatiivi tulkittaisiin suomessa ohjeenhakukysymykseksi. (Mts. 183–184.) Laurannon (2013: 187) mukaan juuri interrogatiivin kautta imperatiivi olisi unkarin kielessä levinnyt yksikön 1. persoonaan. Suomen kielessä vastaa- vaa ilmiötä ei ole syntynyt, mutta kieleemme on kuitenkin ilmaantunut jussiivi, ”imperatiivimoduksen siemen” (mp.).

Lauranto (2013: 191) erottaisi mielellään morfologisen ja syntaktisen imperatiivin kahdeksi eril- liseksi konstruktioksi kuviossa 1 esitetyllä tavalla, sillä hänen mukaansa imperatiivin taivutuspa- radigman eri persoonamuodot jakautuvat kahteen osaan. Tavanomaiseksi, syntaktiseksi imperatiivilauseeksi Lauranto lukee kanonisen imperatiivilauseen, jonka ydinverbi on 2. persoonassa, sekä monikon 1. persoonan imperatiivin, jonka ydinverbi on passiivin indikatiivin preesensissä.

Jälkimmäisen voi Laurannon mukaan nähdä edustavan samaa skeemaa kuin kanonisen imperatiivin. Sen sijaan 3. persoonien muodot poikkeavat kanonisen imperatiivin skeemasta noudat- taen sen sijaan deklaratiivilauseen kanssa samaa muottia. Myös perusmerkityksiltään imperatii- vikonstruktiot eroavat Laurannon mukaan toisistaan: kanoninen imperatiivilause edustaa perus- merkitykseltään direktiivistä velvoitustahtoa, kun deklaratiivilauseen tavoin toimivan imperatiivin perusmerkitys ei ole puhujalta puhuteltavalle suuntautunut direktiivinen velvoitustahto. (Mts.

191–192.) Myös Aikhenvald (2010: 18) kutsuu toisen persoonan imperatiiveja, ”prototyyppisiä käskyjä”, kanonisiksi imperatiiveiksi. Laurannon (2014: 32) mukaan suomen kielessä jussiivi ei edusta kanonista imperatiivia.

(19)

Kuvio 1. Laurannon (2014: 42) hahmottama suomen kielen syntaktisen ja morfologisen imperatiivin suhde.

Kuviossa 1 esitetyssä Laurannon näkemyksessä syntaktisen ja morfologisen imperatiivin suh- teesta nähdään, että katkoviivoin erotettu morfologinen imperatiivi on päällekkäinen deklaratiivilauseen kanssa, mutta morfologinen imperatiivi ei kuitenkaan kata koko imperatiivilauseen aluetta. Laurannon mukaan 3. persoonien imperatiivimuodot (kohta C) eivät kuulu imperatiivilauseen yhteyteen, eikä niitä näin ollen voida lukea kuuluvaksi samaan kategoriaan. Toisaalta koska morfologinen merkintä puuttuu passiivimuotoisen finiittiverbin sisältämistä inklusiivisistä impe- ratiivilauseista, erotetaan tämä imperatiivilauseen osa-alue kanonisesta imperatiivilauseesta.

(Lauranto 2014: 42.) Lauranto (2014: 122) kuitenkin myöntää, etteivät 3. persoonien imperatiivi- modukseen liittyvä jussiivinen ja velvoittava tulkinta sekä imperatiivilauseeseen liittyvä luvananto- ja kehottamistulkinta sulje toisiaan pois. Lauranto (mp.) toteaa, että 3. persoonien ja passiivin imperatiivin merkitys voi olla jussiivisen myöntymismerkityksen lisäksi myös puhtaasti velvoittava. Toisaalta myös 2. persoonien imperatiivilauseen avulla voidaan käskyn osoituksen lisäksi ilmaista luvananto tai myöntyä edellä sanottuun.

Aikhenvald (2010: 48) kutsuu jussiiviksi epäsuoria käskyjä, jotka osoitetaan yksikkö- tai monikko- muotoiselle kolmannelle persoonalle. Jussiivista on esitetty eriäviä näkemyksiä: esimerkiksi

(20)

Palmer (1986: 111) esittää pohdinnan siitä, voiko 1. ja 3. persoonan imperatiivimuotoja pitää ”oi- keina” imperatiiveina. Tähän vaikuttaa se, miten imperatiivi määritellään. Mikäli imperatiiviksi katsotaan ilmaisu, jolla kehotetaan kuulija johonkin toimintaan, voidaan imperatiivina pitää vain 2. persoonan muotoja. Palmerin mukaan imperatiiveiksi tulisi selvyyden vuoksi kutsua vain 2.

persoonan muotoja ja käyttää jussiivi-termiä muista muodoista. Suomen kielessä 1. persoonan imperatiivia ei ole, joten Palmerin voidaan näin ollen katsoa puhuvan suomen kielen kontekstissa vain 3. persoonan muodoista. Katson itse imperatiivi-termin kattavan koko imperatiivisys- teemin kaikkine mahdollisine muotoineen ja merkityksineen, sillä imperatiivin tunnus määritte- lee näkemykseni mukaan sen, mikä imperatiivin piiriin voidaan sisällyttää.

Shore (1986) käyttää passiivista nimitystä indefiniitti. Hänen mukaansa indefiniitin katsotaan käyttäytyvän imperatiivilauseessa yksiköllisesti, eikä esimerkkilause Oltakoon mitä mieltä tahansa kerro mitään indefiniitin luvusta. Mikäli imperatiivin pääte muutettaisiin esimerkkilauseessa mo- nikolliseksi (Oltakoot), olisi se Shoren mukaan pleonastinen. Shore esittää, että monikollisen päätteen käyttö passiivin imperatiivissa osoittaa, että passiivin imperatiivi hahmotetaan nimenomaan yksikölliseksi, jolloin monikollista päätettä käytetään tarpeen mukaan puhuttaessa use- ammasta henkilöstä. Shoren mukaan passiivin imperatiivin vähäinen käyttö luonnollisessa puheessa lisää sen luvun ongelmallisuutta. (Mts. 17–18.) Myös Leskinen (1970: 170) tukee väitettä passiivin imperatiivin käytön niukkuudesta: Leskisen mukaan passiivin imperatiivi on suomen murteissa erityisen harvinainen, ja luonteva aineisto rajoittuu lähinnä kansanrunoihin ja sanan- parsiin, vaikka provosoituja esimerkkejä löytyykin useista murremonografioista ja erityisesti niiden taivutuskaavioista.

Shore (1986: 52) esittää, että kielteisellä eli tungettelemattomalla kohteliaisuudella ja siihen liitty- vällä impersonaalistamisella olisi yhteys passiivin leviämiselle imperatiivin funktioon. Kielteinen kohteliaisuusstrategia on Shoren (mts. 52–53) mukaan suomen kieleen liittyvä ilmiö, sillä suoma- laisessa kulttuurissa ei pidä korostaa liikaa omaa itseään. Näin ollen itseensä viittaaminen voi olla kasvoja uhkaava tilanne, ja tätä voidaan välttää vetäytymällä syrjään passiivin avulla. Passiivi- muotojen käyttö imperatiivimoduksessa on Nirvin (1947: 40) mukaan vanhempaa kuin passiivin

(21)

käyttö aktiivin indikatiivin, konditionaalin ja potentiaalin mon. 1. persoonan funktioissa, mistä voidaan päätellä passiivin levinneen imperatiivisen käytön pohjalta muihin moduksiin.

Hakulisen (1987: 148) mukaan passiivi on sosiaalisissa kanssakäymisissä hyödyllinen muoto, sillä kiusallisissa keskusteluissa passiivimuodon implikoima monikko etäännyttää puhujia toisistaan.

Toisaalta passiivin imperatiivia ei tässä kontekstissa juuri käytettäne, ja aineistoni luonteen huo- mioon ottaen en usko tämän kaltaisen kielenkäytön nousevan tutkimuksessani esille. Kohteliai- suusstrategiat tuskin nousevat tutkimuksessani esille, sillä ilmiö liittynee lähinnä keskusteluihin, joissa on mahdollisuus dialogeihin eikä niinkään kirjoitetun nykykielen käytänteihin jussiivin funktiossa. Aineistoa käsiteltäessä on kuitenkin syytä tarkastella myös passiivin käyttöä kirjoitta- jan ja lukijan välisessä suhteessa.

2.4 Aiempi tutkimus

Jussiivia on yleisesti ottaen tutkittu vähän, enkä itse löytänyt kirjoitetusta nykykielestä lainkaan aiempaa tutkimusta. Näin ollen oma tutkimukseni saattaa tuottaa uutta tutkimustietoa jussiivin käytöstä, joka voi hyödyttää muita tutkijoita tulevaisuudessa. Imperatiivia sen sijaan on tutkittu runsaammin.

Victor S. Xrakovskijin (2001) toimittama teos imperatiivista on ensimmäinen kieltenvälinen vain imperatiiveihin keskittynyt tutkimus (Forsberg 2004: 451). Teos koostuu useiden tutkijoiden kirjoittamista artikkeleista, jotka käsittelevät pääosin imperatiivia erilaisissa kielissä. Forsberg (2004:

457–458) kirjoittaa kirja-arviossaan, että kirjan näkökulma on niin avara, että monet ilmiöt käsi- tellään siinä vain pintapuolisesti, eikä teos pyri olemaan kaikenkattava esitys imperatiivista. Se kuitenkin antaa imperatiivista varsin laajalti tietoa, jota voi nähdäkseni käyttää hyödyksi varsin monenlaisessa imperatiivia käsittelevässä tutkimuksessa. Imperatiivia on tutkinut myös Ale- xandra Y. Aikhenvald (2010), joka on käsitellyt teoksessaan eri kielten imperatiivijärjestelmiä, mukaan lukien suomen kielen imperatiivia ja jussiivia. Aikhenvald määrittelee jussiivin terminä ”käs- kyksi, joka on osoitettu kolmannelle persoonalle” (mts. 428). Kuten Xrakovskijin (2001)

(22)

toimittama kirja myös Aikhenvaldin teos on kattava katsaus imperatiiviin. Kumpikin tutkimus on oman tutkimukseni kannalta relevantti, sillä ne ovat tarjonneet mahdollisuuden perehtyä imperatiiviin laajemmin. Samalla ne ovat antaneet tutkimustani varten jonkin verran teoriatietoa.

Aikhenvald on käsitellyt tutkimuksessaan jonkin verran jussiivia, kun taas Xrakovskijin teoksesta olen saanut enemmän tietoa imperatiivimoduksesta ja imperatiivin permissiivisyydestä. Tältä osin Aikhenvaldin tutkimus on osoittautunut itselleni keskeisemmäksi näistä kahdesta.

Heikki Leskinen (1970) on tutkinut imperatiivin muodostusta itämerensuomalaisissa kielissä. Les- kisen näkökulma on morfologinen, ja hänen tavoitteenaan on selvittää kantasuomalaisten impe- ratiivimorfeemien edustusta nykyisissä itämerensuomalaisissa kielissä ja niiden murteissa. Leski- nen pyrkii etsimään erisuuntaiseen kehitykseen johtaneiden tapausten taustalla olevat syyt, ja toisistaan poikkeavien imperatiivijärjestelmien tarkastelu on hänen tutkimuksessaan keskeisessä asemassa. (Mts. 18.) Leskinen luo tutkimuksessaan laajan katsauksen imperatiivin esitykseen eri kielten kieliopeissa ja tarkastelee vanhan kirjakielen ja suomen murteiden imperatiiveja yksikön 1., 2. ja 3. persoonissa, monikon 1. ja 2. persoonissa, passiivissa ja kieltomuodoissa. Leskisen tutkimus on ollut imperatiivia käsittelevässä luvussani hyvin tärkeässä roolissa, sillä olen kyennyt erittelemään imperatiivin historiallista taustaa hänen havaintojensa pohjalta. Olen myös hyödyn- tänyt Leskisen havaintoja jussiivista.

Yrjö Lauranto (2014) on tehnyt tuoreempaa tutkimusta imperatiivista. Lauranto tutkii arkikeskusteluissa käytettäviä toimintaan kehottamisen ilmauksia. Lauranto selvittää tutkimuksessaan, millaisia tulkintoja imperatiivilauseet saavat arkikeskusteluissa, missä ja miten niitä käytetään ja mikä imperatiivilausetta edeltää. Laurannon aineisto koostuu pääosin myönteisistä imperatiivi- lauseista, mutta myös kielteisiä imperatiivilauseita on aineistossa mukana. Tärkeiksi kysymyk- siksi tutkimuksessaan Lauranto (mts. 10) nostaa sen, missä tilanteissa imperatiivilause tavataan tulkita käskyksi, missä taas ei, ja mitkä ovat tyypillisimmät tavat käyttää imperatiivia arkikeskusteluissa. Lauranto (mts. 174) toteaa, että imperatiivin käyttömerkitys vaihtelee tilanteittain mm.

pyynnön, kutsun ja suostuttelun välillä, ja kaikkia käyttömerkityksiä yhdistää se, että niihin sisäl- tyy puhujan puhutellulle kohdistama velvoitustahto. Lauranto (mts. 177) erottaa toisistaan imperatiivin laajan ja suppean direktiivisyysnäkemyksen, joista laajan näkemyksen mukaan

(23)

direktiivisyyden alaan kuuluvat tarjoukset ja luvanannot varsinaisten toimintakehotusten lisäksi.

Suppeammin tarkasteltuna Lauranto selittää direktiivisyyden sisältävän toimintakehotusmerki- tyksen eli velvoitustahdon ympärille rakentuvan toiminnon, jolloin tarjous ja luvananto jäävät direktiivisyyden ulkopuolelle. Suppea direktiivisyysnäkemys siis jakaa imperatiivilauseen perusmerkityksen kahteen osaan, varsinaiseen syntaktiseen direktiivisyyteen sekä tarjousmerkityk- seen ja luvanantoon. (Mp.) Lauranto (mts. 178) mainitsee käyttävänsä tutkimuksessaan hyväksi ajatuksia ja hypoteeseja, jotka hän on omaksunut systeemis-funktionaalisesta kieliteoriasta. Toi- saalta Lauranto ei kuitenkaan sitoudu yhteen teoriaan, vaan hän toteaa käyttävänsä hyväksi muutakin aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tutkimuksellaan Lauranto on halunnut antaa kuvan im- peratiivilauseista, joita arkikeskusteluissa suunnataan puhutelluille tahoille. Laurannon tutkimus poikkeaa omastani jonkin verran, sillä hän tutkii imperatiivia arkikeskusteluissa, mutta olen silti kyennyt vertailemaan joltain osin omia tuloksiani hänen tutkimukseensa.

Rea Peltola (2011) on tutkinut väitöskirjassaan suomen kielen konditionaalia ja jussiivia ranskan kielen subjunktiivin merkityksen valossa. Peltolan tutkimusaineisto koostuu lehti- ja verkkoteks- teistä ja nauhoitetuista keskusteluista ja haastatteluista. Tutkimuksessa käy ilmi, että suomen kielen konditionaali ja ranskan subjunktiivi ovat merkitykseltään erilaisia moduksia, mutta sen sijaan suomen kielen jussiivi voi esiintyä samankaltaisissa yhteyksissä kuin ranskan subjunktiivi, ja näissä yhteyksissä sen merkitys on hyvin lähellä ranskan subjunktiivia. Henna Lokkila (2014) on tutkinut pro gradu -tutkielmassaan jussiivin syntaktista esiintymiskenttää ja tehtäviä 1800-luvun kirjakielessä ja verrannut niitä jussiivin käyttöön nykykielessä. Lokkila on kerännyt aineis- toonsa 571 jussiivimuotoa Kotimaisten kielten keskuksen aineistopalvelun varhaisnykysuomen korpuksesta. Oma aineistoni on 538 jussiivimuodollaan sangen lähellä Lokkilan aineiston kokoa.

Lokkilan pro gradu -tutkielma on lisäksi aihepiiriltään hyvin läheinen omalle tutkimukselleni, sillä tutkimme kumpikin kirjoitetussa kielessä esiintyviä jussiivi-ilmiöitä. Saara Timonen (2008) on myös tutkinut pro gradu -tutkielmassaan 3. persoonan imperatiivin käyttöä Pohjois-Karjalan murteissa. Timonen ei ole käsitellyt tutkimuksessaan passiivin imperatiivia, sillä hänen aineistos- saan ei ole ollenkaan puhekielen esimerkkejä passiivin käytöstä Pohjois-Karjalan murteissa (Ti- monen 2008: 31). Koska Timosen tutkimus kohdistuu puhuttuun nykykieleen, se eroaa omasta aiheestani, mutta Timonen käyttää kanssani samanlaisia metodeja tutkimuksessaan. Lisäksi

(24)

Eliisa Pitkäsalo (2014) on laatinut sivuainetutkielman Tampereen yliopistossa jussiivimuotoisista päivittelylisistä kaunokirjallisuudessa. Lokkilan ja Timosen pro gradu -tutkielmat ovat oman tutkimukseni kannalta hyvin relevantteja, sillä olen tehnyt jonkin verran vertailevaa tutkimusta oman tutkimukseni ja heidän töidensä välillä.

Tarkastelen tutkimuksessani jussiivin permissiivisyyttä, ja hypoteesini mukaan permissiivisyys on tutkimuksessani isossa roolissa. Jaakko Leino (2003) on tutkinut väitöskirjassaan permissiivira- kennetta suomen kielessä. Hänen tutkimuskohteinaan ovat olleet muun muassa permissiivira- kenne vuoden 1642 Raamatussa ja suomen murteissa sekä kirjasuomen permissiivirakenteen kehitys. Leinon lähestymistapa permissiivisyyteen eroaa omasta lähestymistavastani, mutta olen kuitenkin saanut hänen tutkimuksestaan tietoa oma tutkimustani varten. Leinon tavoitteena on suomen kielen permissiivirakenteen ja sen kehityksen analysointi sekä kognitiivisen kieliopin, konstruktiokieliopin, kehyssemantiikan ja kieliopillistumisteorian periaatteiden yhteensovittami- nen teoriataustana. Laajasti ilmaistuna Leinon tutkimusongelmassa on kysymys permissiivirakenteen kieliopillistumisesta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja teoriapainotteinen, ja Leino (mts.

321) kuvaa itse omaa käsitystään kielentutkimuksessa siten, että keskiössä ei tule olla vain tietä- minen, vaan syvällisempi ymmärtäminen. Tärkeimmiksi päämäärikseen Leino (mp.) nimeää permissiivirakenteen kehityskulkujen ymmärtämisen ja niiden syiden osoittamisen sekä soveliaiden käsitteiden ja termien kehittämisen ja testaamisen. Leinon tutkimuksesta olen saanut teoriataus- taa permissiivisyyden kuvaamiseen omassa tutkimuksessani, minkä johdosta se on tutkimukselleni tärkeä elementti.

Vertailu aiempaan tutkimukseen on olennainen osa tutkimustani. Pyrin saamaan aiempaan tutkimukseen vertaamalla laajempaa käsitystä jussiivin käytöstä ja niistä merkityksistä, joita jussiivin avulla pyritään ilmaisemaan. Jussiivi on mielenkiintoinen ilmiö, ja sen niukka käyttö puhu- tussa nykykielessä tekee siitä kiehtovan tutkimuskohteen. Jussiivin käyttöä onkin siksi kiinnostavaa pohtia monipuolisesti. Vertaan saamiani tutkimustuloksia ensisijaisesti kahteen pro gradu - tutkielmaan. Lokkilan (2014) gradu käsittelee oman tutkimukseni tavoin kirjoitettua kieltä, mutta omasta tutkimuksestani poiketen Lokkilan mielenkiinnon kohteena oleva kieli on peräisin eri ajalta kuin omassa tapauksessani. Lokkila on kuitenkin verrannut saamiaan tuloksia jussiivin

(25)

käyttöön nykykielessä. Vertailen tuloksiani myös Timosen (2008) pro gradu -tutkielman tuloksiin, joita hän on koonnut 3. persoonan imperatiivista tietyn alueen murteissa. Puhuttu kieli poikkeaa oman tutkimukseni aiheesta huomattavasti, minkä johdosta Lokkilan tutkielma on aihepiirilleni läheisempi. Näen kuitenkin järkeväksi verrata havaintojani ainakin joiltakin osin molempiin tutkimuksiin, sillä vaikka jussiivin käytölle ei löytyisi yhteneväisiä merkityksiä näiden kahden tutkimuksen ja oman tutkimukseni välillä, myös eroavaisuuksia on kiinnostavaa nostaa esille. Eroa- vaisuudet kielen käytössä voivat myös antaa arvokasta tutkimustietoa.

2.5 Pragmasemantiikka tutkimuksen lähtökohtana

Lähestyn tutkimustani sekä pragmasemanttiselta että syntaktiselta kannalta. Koska verbien tar- kasteleminen liittyy olennaisesti tutkimukseeni, kytken syntaksin tutkimukseni teoriataustaan.

Tutkimukseni teoriapohjassa ovat vahvasti keskiössä kuitenkin pragmaattiset ja semanttiset teki- jät, minkä johdosta pragmasemantiikka on tutkimukseni taustalla tärkeässä roolissa. Matti Larja- vaara (2007) on korostanut semantiikan ja pragmatiikan yhteyttä.

Larjavaara (2007: 27) toteaa, että merkityksen tulkinnan ja ilmaisemisen näkökulmasta on tavallista, että semantiikalla tarkoitetaan nimenomaan koodimerkitysten ja pragmatiikalla käytön merkitysten kuvaamista. Larjavaaran (mp.) mukaan kyseinen semantiikan ja pragmatiikan erot- telu kielten merkitysten tutkimusaluekentässä ei kuitenkaan vastaa tieteenalojen vanhinta suhdetta, vaan perinteisesti semantiikassa on ollut jonkin verran pragmatiikkaa ja pragmatiikassa semantiikkaa. Kangasniemi (1997: 25) kuvailee pragmatiikan ja semantiikan rajaa epäselväksi ja kiistanalaiseksi. Ero näiden kahden välille tulee Kangasniemen (mp.) mukaan siitä, että semantiikka tarkastelee kielellisten ilmausten merkityksiä ja pragmatiikka sitä, miksi kielenkäyttäjät esit- tävät sellaisia merkityksiä kuin he esittävät. Esimerkiksi kohteliaisuus on pragmatiikan selittävä tekijä, joka säätelee kielenkäyttäjän merkitysten esittämistä.

Semantiikka on suhteellisen vanha tieteenala, pragmatiikka uudempi. Semantiikka on tutkinut erityisesti sanojen merkityksiä ja merkitysten muutoksia, mutta myös lauseiden merkityksiä.

(26)

Pragmatiikasta on tullut semantiikan rinnalle uusi tutkimusala, kun kielifilosofit keksivät, että kieltä käytetään muuhunkin kuin tosien ja epätosien väitteiden esittämiseen. (Larjavaara 2007:

27.) Käytän itse tässä tutkimuksessa pragmasemantiikan termiä samassa merkityksessä kuin Lar- javaara (mts. 28), joka vetää semantiikan ja pragmatiikan yhteen merkitysopiksi, jota on aiemmin käytetty nimityksenä vain semantiikan tutkimusalalle. Näin Larjavaara kuvaa merkitysten tutki- mista kaiken kaikkiaan. Larjavaaran (mp.) mukaan uudistermi pragmasemantiikka korostaa koo- din palvelevan käytön tarpeita, kehittyvän käytön edellytysten mukaisesti ja olevan kiinni kielen käytössä. Tutkimukseni kannalta on olennaista kuvata jussiivia pragmasemanttiselta kannalta.

Jussiivin luomat merkitykset ovat tutkimukselleni tärkeässä roolissa, mutta paikoittain tärkeäksi nousee myös lausekontekstin tuoma merkitys sekä se, miksi ihmiset ovat valinneet jussiivin käy- tettäväksi juuri kyseisessä lauseyhteydessä. Syntaktinen puoli jää tutkimuksessani pragmase- manttista näkökantaa vähemmälle huomiolle, mutta syntaksilla on silti tärkeä rooli tutkimuksen edetessä kohti tutkimustuloksia.

2.6 Tutkimuksen keskeiset käsitteet

Tässä tutkimuksessa olennaiseksi nousee metakielen käsite. Herlin (2005: 360) toteaa kielen olevan läpikotaisin refleksiivistä eli itseensä viittaavaa, sillä puhuja voi puhua kielestä, raportoida puheakteja ja käyttää muotoja, joiden tulkinta riippuu puhetilanteesta. Lisäksi puhuja voi käyttää puheessaan erinäisiä rakenteellisia keinoja, jotka antavat kuulijalle tulkintavihjeitä, kuten into- naation muutosta. Kielestä puhuminen ja puheen raportoiminen ovat kuitenkin ilmeisimpiä kielen refleksiivisyyden ilmentymiä. Metakielellinen diskurssi on oman tai toisen puheen kommen- tointia ja siihen viittaamista. (Mp.) Tulen käyttämään tutkimuksessani laajasti metakielen käsi- tettä, jolla viittaan kirjoitetussa ympäristössä ilmiöön, jossa kirjoittaja reflektoi omaa toimin- taansa. Herlin (mts. 361) toteaa, että kommunikaatioverbeillä (esim. sanoa ja puhua) tehdään usein metakielellisiä kommentteja, joilla viitataan puhetapahtumaan.

Metakielelliset kommentit ovat Herlinin (2005: 361–362) mukaan eräänlaisia puhujan esittämiä tulkintaohjeita, sillä metakielellisen kommentin avulla puhuja nostaa esille sen, että hän on

(27)

valinnut kenties odotuksenvastaisesti juuri metakielellisen kommentin vaikutusalassa olevat sa- nat tai ilmaukset. Tulkintaohje kohdistuu vaikutusalassaan olevaan ilmaukseen ja nostaa esiin epäodotuksenmukaisuuden. Herlin toteaa, että metakielellinen kommentti osoittaa yleensä siir- tymää pois tekstin normaalista etenemisestä tai joskus paluuta siihen. (Mp.) Tutkimuksessani kerron enemmän metakielellisistä ilmiöistä sekä aineistossani esiin nousseista metakielellisistä ilmauksista luvussa 5.

Hyödynnän tutkimuksessani myös sellaisia käsitteitä, mitä fennistisessä tutkimuksessa on aiemmin käytetty. Tutkimukseni teoreettiset kehykset rakentuvat pitkälti imperatiivista tehdyn aiemman tutkimuksen ympärille, ja olenkin hyödyntänyt tutkimuskirjallisuudessa mm. Aikhenvaldin (2010) kielitypologista tutkimusta. Käskyn käsite on tutkimukselleni oleellinen, ja samaistan sen 2. persoonan imperatiivin saaman käskyn käsitteeseen, koska en näe jussiivia muista imperatiivimuodoista erillisenä kokonaisuutena, kuten esimerkiksi Lauranto (2014) väittää.

Myös termit konsessiivisuus ja permissiivisyys tulevat tutkimuksessani esille. Konsessiivisuuteen liittyy ajatus siitä, että jokin puheenalaisena oleva asiantila toteutuu riippumatta siitä, mitä ta- pahtuu (VISK § 1143). Permissiivisyyteen liittyy yleensä puheenalaiselle annettava lupa, neuvo tai ohje. Oleellisemmaksi tutkimuksessani nousee kuitenkin affektin käsite. Affektisella ilmauksella puhuja ilmaisee suhtautumistaan ja asennoitumistaan puheenalaisena olevaan asiantilaan tai puhekumppaniinsa, ja tavanomaisesti affektisuutta esiintyy vastaanottajalle kohdistetuissa pyyn- nöissä ja kehotuksissa, arkaluontoisten asioiden esittämisessä, syytöksissä, hellittelyissä ja kiu- soitteluissa (VISK § 1707). Avaan affektisuutta tarkemmin luvussa 6.

(28)

3 Tutkimusaineisto ja -menetelmä

Olen koonnut tutkimukseni aineiston Kielipankin Korp-työkalulla korpuksesta 1990- ja 2000-luvun suomalaisia aikakaus- ja sanomalehtiä. Korpus on valmistunut vuoden 2017 lopulla, ja siihen on kerätty sekä tieteellisiksi julkaisuiksi että muiksi julkaisuiksi luokiteltuja aikakaus- ja sanomalehtiä vuosilta 1990–2017. Aineistooni kuuluu jussiivi-ilmauksia vain tieteellisiksi katsotuista julkai- suista. Jotta aineiston koko pysyisi järkevänä, aikakaus- ja sanomalehtien määrää oli karsittava, ja valitsin aineistooni vain tieteellisiä lehtiä siksi, että oletin niiden sisältävän jussiivimuotoja enem- män kuin ne julkaisut, jotka eivät ole tieteellisiksi katsottuja. Valitsin 19 tieteellistä julkaisua, joiden korpukseen valituista teksteistä etsin jussiiviesiintymiä lähemmin tarkasteltaviksi. Olen ke- rännyt aineiston tammikuussa 2020.

Valitessani tieteellisiä julkaisuja kiinnitin huomiota ensisijaisesti kahteen seikkaan. Ensinnäkin minua kiinnosti se, kuinka paljon tietyn julkaisun sisältämät jussiivi-ilmaukset kasvattaisivat aineiston kokoa, ja toiseksi pohdin, kuinka mielekästä kunkin julkaisun tarjoamia jussiivi-ilmauksia olisi tarkastella laajemmin. Ensiksi mainitulla viittaan pyrkimykseeni pitää aineistoni koko järke- vänä, jotta kykenisin analysoimaan sitä mahdollisimman syvällisesti. Rajasin aineistoni ulkopuolelle sellaisia julkaisuja, joiden en nähnyt tuovan aineistoon mielenkiintoista sisältöä, vaan joissa toistui lukumäärällisesti runsaasti samoja jussiivimuotoja. Nämä olisivat kasvattaneet aineistoni kokoa tarpeettomasti. Jussiivi-ilmausten tarkastelun mielekkyydellä tarkoitan sitä, että yritin koota aineistoon mukaan sellaisia jussiivimuotoja, jotka toisivat tutkimukseen monipuolisuutta.

Esimerkiksi kaikki teologiset julkaisut olen rajannut aineistosta ulos, koska näissä jussiiveja esiin- tyi suuria määriä ja vain uskonnollisten tekstien siteeraamisen yhteydessä. Teologia tieteenalana säilyi kuitenkin osana tutkimusaineistoa, sillä joissain aineistossa mukana olevissa monitieteelli- sissä julkaisuissa esiintyy teologisia artikkeleita, joissa myös viitataan kirkollisin teksteihin. Näin ollen pääsen joka tapauksessa käyttämään kyseisessä yhteydessä esitettyjä jussiivi-ilmauksia analyysissäni. Tutkimusaineistoon valitsemiani julkaisuja ovat Alue ja ympäristö, Areiopagi, Bryobrotherella, Ennen ja nyt, Geologi, Hiidenkivi, Ilmastonsuojelu-lehti, Informaationtutkimus, Janus, Kieliskooppi, Kosmopolis, Kunnallistieteellinen aikakauskirja, Media & viestintä,

(29)

Psykologia-lehti, Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, Suo, Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja, TAHITI ja Terminfo. Taulukossa 1 on eritelty jussiiviesiintymien lukumäärät julkaisuittain.

Taulukko 1. Jussiiviesiintymät julkaisuittain

Julkaisu Virkkeiden määrä korpuk-

sessa

Jussiiviesiintymiä yhteensä

Alue ja ympäristö 74 271 37

Areiopagi 3 341 5

Bryobrotherella 14 830 2

Ennen ja nyt 48 344 41

Geologi 41 672 33

Hiidenkivi 38 768 48

Ilmastonsuojelu 37 222 10

Informaationtutkimus 80 982 24

Janus 128 443 28

Kieliskooppi 1 731 1

Kosmopolis 134 873 81

Kunnallistieteellinen aikakauskirja

173 837 78

Media & Viestintä 150 355 74

Psykologia 29 029 16

Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti

102 840 16

Suo 35 095 9

Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirja

8 508 13

TAHITI 3 632 9

Terminfo 10 175 5

Yht. 529

(30)

Taulukosta 1 nähdään, että aineiston kokonaislukumäärä on 529 jussiiviesiintymää. Eri julkaisujen välillä on suuria eroja. Kieliskoopissa on vain yksi jussiiviesiintymä, kun taas Kosmopolis sisäl- tää 81 jussiiviesiintymää. Julkaisujen välisistä eroavuuksista jussiivin käytön yleisyyden suhteen ei kuitenkaan voida tehdä luotettavaa analyysia, sillä osakorpusten laajuuksissa on eroja. Esimer- kiksi Kieliskoopista on koottu korpukseen 1 731 virkettä, kun Kosmopoliksesta on koottu 134 873 virkettä.

Kutsun aineistossani olevia julkaisuja tieteellisiksi siksi, että ne on korpuksessa katsottu tiedeleh- diksi. Todellisuudessa korpuksen lehdet kuitenkin sisältävät monenlaisia tekstilajeja. Näen itse tieteellisenä julkaisuna sellaisen, joka sisältää tieteellisiksi katsottuja tekstejä. Tieteellisiin teksteihin puolestaan kuuluu mielestäni olennaisena se, että kirjoittaja esittää argumentteja johtopää- töstensä puolesta ja merkitsee lähdeviittaukset. Luukka (1994: 38) toteaa, että akateemisia teks- tejä kuvaillaan yleensä persoonattomiksi, informoiviksi ja abstrakteiksi, ja niissä kirjoittajat piilou- tuvat passiivirakenteiden ja nominaalistuksien taakse. Saukkosen (1984: 36) mukaan tieteellis- teoreettinen teksti pyrkii mahdollisimman tarkkaan yksiselitteisyyteen. Se vetoaa älyyn, erittelyyn ja erikoistietoon sen sijaan että vetoaisi jokapäiväisen kokemuksen kautta hankittuihin yleisnäke- myksiin ja -tietoihin, tunteisiin, asenteisiin ja käsityksiin. Tunnelmaa luovien ilmausten sijaan tieteellis-teoreettisessa tekstissä käytetään täsmällisiä termejä. (Mp.) Saukkonen (mts. 37) toteaa tieteellisen tekstin antaman kuvan todellisuudesta olevan analyyttinen.

Luukka (1992: 4) toteaa akateemisesta viestinnästä, että se edellyttää oikeanlaisen termistön ja määritelmien käyttöä sekä kykyä esittää päteviä argumentteja ja kysymyksiä. Luukka (mts. 6) toteaa myös, etteivät tieteellisen kielenkäytön konventiot ole muuttumattomia, vaan tieteellisten julkaisujen kieli on lähentymässä normaalin asiakirjoittamisen tyylilajia ja jossain mielessä myös tiedottavan tekstin tyylipiirteitä. Ensimmäisen persoonan käyttöä ei Luukan (mts. 6–7) mukaan karteta samalla lailla kuin aiemmin, ja kiinnostavuuden merkitys korostuu tieteellisissä teksteissä siten, että tekstin tulee houkutella lukijaa mielenkiintoisuudellaan. Kuitenkin tekstin taustalla ovat kirjoittamista ohjaavat normit ja tavat.

(31)

Tutkimukseni on korpuspohjainen. Korpus tarkoittaa strukturoitua, selkeästi määriteltyjen periaatteiden mukaan koostettua tekstivalikoimaa. Korpuslingvistinen tutkimus analysoi kielipiirtei- den esiintymiä tutkittavan kielenkäytön aluetta edustavassa korpuksissa. Korpusten pohjalta saadut tutkimustulokset voidaan yleistää koko kieltä tai sen tiettyä genreä tai rekisteriä koske- viksi. Vaikka korpustutkimuksessa analyysi olisi tehty virheettömästi, tutkijan liian vahva luotto korpuksen kokoajien tekemiin tekstimassojen luokitteluperiaatteisiin voi aiheuttaa virheellisiä tulkintoja ja päätelmiä. (Tyrkkö & Taavitsainen 2012: 309.) Omaan aineistooni on esimerkiksi ek- synyt muutama lähestulkoon-ilmaisu, joka ei edusta jussiivia ja jonka olen rajannut aineistoni ulkopuolelle, vaikka ilmaisu sisältääkin kiteytyneen tulkoon-muodon. Tietynlainen kyseenalaistami- nen on siis korpustutkimusta tehtäessä tärkeää.

Tyrkkö ja Taavitsainen (2012: 310) huomauttavat, että tutkimukseen valittujen korpusten tulisi aina edustaa uskottavalla ja mielekkäällä tavalla tutkimuksen kohteena olevaa kieltä tai tarkemmin määriteltyä kielenkäytön kontekstia. Olen valinnut omaan tutkimukseeni 1990- ja 2000-lukujen lehtiteksteistä kootun korpuksen, sillä olen halunnut tutkia nimenomaan kirjoitettua nyky- kieltä. Korpuksen sisältö vaikuttaa osaltaan tutkimustuloksiin, minkä johdosta olen pyrkinyt sisäl- lyttämään aineistooni eri tieteenaloja edustavia julkaisuja saadakseni kattavaa tietoa jussiivin käytöstä. Korpustutkimuksen luonteen vuoksi suurehkon aineiston käsittely on ollut tutkimukselleni välttämätöntä, sillä luotettavia tutkimustuloksia ei kenties saataisi moninkertaisesti pienem- mällä aineistolla. Myös Tyrkkö ja Taavitsainen (mts. 311) toteavat, että korpuksessa tekstimassan tulee olla riittävän suuri, jotta sen pohjalta voidaan tutkia luotettavasti erilaisia kielellisiä ilmiöitä.

Olen koonnut aineistoni tekemällä haun erikseen -koon, -köön, -koot ja -kööt-päätteisille imperatiivimuodon sisältäville verbeille. Olen lisäksi valinnut 19 tieteellistä julkaisua, joista hakutoiminto on etsinyt jussiivimuotoja. Olen hakenut jussiivimuotoja laajennetulla haulla siten, että käytössä on ollut ”sana loppuu” -toiminto, johon olen kirjannut jussiivin päätteen, sanaluokista etsitään verbejä ja morfologinen analyysi sisältää imperatiivin. Korpuksesta olen saanut jokaisessa jussii- vitapauksessa jussiivimuodon sisältämän yksittäisen virkkeen. Laajemman kontekstin puuttuminen on paikoitellen vaikeuttanut analyysiä, ja toisinaan olen joutunut itse tekemään tulkinnan kahden eri jussiivin merkityksen välillä sen mukaan, mikä on todennäköisin tulkintatapa

(32)

jussiiville yksittäisen virkkeen perusteella. Jussiivi-ilmausten lähempään tarkasteluun olen käyttä- nyt Excel-taulukointia, jonka olen kokenut selkeäksi aineiston jäsentelymenetelmäksi. Excel-tau- lukoita on neljä, yksi jokaiselle jussiivin tunnukselle. Yhteen taulukkoon olen siis koonnut kaikki - koon-tunnuksen saavat jussiivit, toiseen -köön-tunnuksiset jussiivit, kolmanteen -koot-tunnuksiset jussiivit ja neljänteen -kööt-tunnuksiset jussiivit. Näin eri tunnuksen saavia jussiiveja on helppo tarkastella erillään ja tehdä vertailuja yksikkö- ja monikkomuotoisen jussiivin välille. Eri tunnusten saavien jussiivien lukumäärät eivät aineistossa jakaudu tasaisesti, sillä -koon-päätteisiä jussiiveja aineistossa on 445 ja -köön-päätteisiä 54, kun taas -koot-päätteisiä aineistossa on vain 22 ja - kööt-päätteisiä ainoastaan 9.

Olen eritellyt Excel-taulukoihin jussiivien lähempää syntaktista ja semanttista tarkastelua. Taulu- kossa on tieto julkaisusta, jossa jussiivi-ilmaus on esiintynyt, jussiivimuodon vasemman- ja oike- anpuoleinen konteksti virkkeessä sekä itse tekemäni tulkinta jussiivimuodon saamasta merkityk- sestä. Olen käynyt jussiivimuodot läpi yksitellen ja tehnyt jokaiselle tulkinnan erikseen. Joidenkin jussiiviesiintymien käyttömerkitys voi olla luokiteltavissa useaan eri merkityskenttään. Limittäis- ten käyttömerkitysten tapauksissa olen tarkastellut jussiivin käyttökontekstia ja pyrkinyt teke- mään selkeän johtopäätöksen jussiivin merkityksestä. Olen pyrkinyt pitämään koko analyysin ajan kiinni samanlaisista kriteereistä jussiivin merkitystä tulkitessani. Laajan tekstikontekstin puuttuminen on tuonut toisinaan haasteita tulkinnalle. Tällöin olen pyrkinyt tekemään oman joh- topäätökseni ja mahdollisesti vertaamaan jussiivimuotoa muihin samankaltaisiin tapauksiin.

Olen tarkastellut myös verbejä lähemmin Excel-taulukon avulla kokoamalla taulukkoon kunkin jussiivimuotoisen verbin esiintymien lukumäärät kussakin julkaisussa. Yhteensä eri verbejä esiintyy -koon-päätteisissä jussiiveissa 94, -köön-päätteisissä jussiiveissa 28, -koot-päätteisissä jussiiveissa 16 ja -kööt-päätteisissä jussiiveissa 8. Minulla on lisäksi tallessa tarkat lukemat siitä, mon- tako kertaa kukin verbi on esiintynyt missäkin julkaisussa. En kuitenkaan usko tämän olevan relevantti tieto tutkimuksen jatkuessa.

-KOOn-päätteisiä jussiiviesiintymiä on siis aineistossani kaiken kaikkiaan 499 ja niiden yhteydessä esiintyy 122 eri verbiä. Sen sijaan monikkomuotoisia jussiiviesiintymiä on vain 31 ja monikkomuotoisia jussiiviverbejä ainoastaan 24. Lukemat kertovat jo ennakkoon siitä, että monikollinen