neité constitutive, éléments pour une approche de l’autre dans le discours. – DRLAV 26 s. 91–156.
—— 1984: Hétérogénéité(s) énonciative(s). – Langages 73 s. 98–111.
Bahtin, Mihail 1986: Speech genres and other late essays. Austin: University of Texas Press. (Ranskankielinen laitos 1984: Pour une esthétique de la création
verbale. Paris : Gallimard.)
Fairglough, Norman 1992: Discourse and social change. Cambridge: Polity Press.
Kristeva, Julia 1969: Sémíotikè. Recherches pou une sémanalyse. Paris : Seuil.
Pecheux, Michel 1975: Les vérites de la palice. Linguistique, sémantique, philoso‑
phie. Paris: Maspero.
Tekstilajitutkimuksesta kohti kielitieteen metateoriaa
Tommi Nieminen: Lajien synty. Tekstilaji kielitieteen semioottisessa metateoriassa.
Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2010. 303 s.
isbn 978-951-39-3816-1.
Tommi Nieminen tarkastelee väitöskir- jassaan, miten tekstilajia ja tekstien la- jiutumista on käsitteellistetty tekstintut- kimuksessa. Niemisen monografiassa ei ole kyse tekstiaineistoon kohdistuvasta tekstintutkimuksesta, vaan se edustaa kielentutkimuksen metateoriaa. Tarkas- telun kohteena ovat erityisesti ne yleiset tieteen filosofiset taustaolettamukset, joi- hin eri tekstilajiteorioissa implisiittisesti tai eksplisiittisesti sitoudutaan. Nuo olet- tamukset koskevat sekä tekstilajin käsit- teen ontologiaa (mikä on tekstilajin ole- misen muoto) että sen epistemologiaa (miten tekstilajeista tiedetään). Niemi- sen tutkimusotetta voi luonnehtia deduk- tiivis-aksiomaattiseksi, sillä hän pyrkii motivoimaan tekstilajin käsitettä sovel- tamalla Charles S. Peircen universaaleja sem(e)i oottisia kategorioita tekstilaji-il- miöön. Lisäksi teoreettisena pohjana on
viestinnän etnografiasta peräisin oleva kontekstualisaatioteoria.
Niemisen tutkimusaihe on hyvin kiin- nostava, haastava ja kunnianhimoinen.
Lähestymistapa on semioottinen: hän pohtii tekstilajin käsitettä suhteessa kie- lentutkimuksen yleiseen merkkiteoriaan ja osana sitä. Nieminen esittää, että Peir- cen sem(e)iotiikka tarjoaa perustan teks- tilajin olemuksen ymmärtämiseksi ja aut- taa ratkaisemaan myös kielitieteen meta- teoreettisia kysymyksiä laajemminkin.
Hän katsoo myös, että peirceläisellä se- miotiikalla on yhtymäkohtia tietoisuuden merkkiluonnetta korostavien venäläisten ajattelijoiden Lev Vygotskyn sosiokult- tuuriseen näkemykseen, Mihail Bahtinin ja Valentin Voloshinovin dialogisuuteen sekä myöhäisen Wittgensteinin pohdis- keluihin varmuuden luonteesta. Työssä kehitellyn semioottisen näkökulman tar- koituksena ei ole korvata olemassa ole- via tekstilajiteorioita ja tutkimusmene- telmiä, vaan tarjota yleisempi ja samalla kattavampi semioottinen viitekehys, joka mahdollistaa tekstilajin käsitteen meta-
teoreettisen motivoinnin paremmin kuin muut metateoriat.
Metateorian valinta
Niemisen asetelmassa peirceläinen se- miotiikka on vaihtoehto semiologiselle metateorialle (jolle hänellä on monta muutakin nimeä, kuten strukturalistinen metateoria tai systemistinen metateoria).
Nieminen näkee siten semioottisen me- tateorian apriorisena kehyksenä, joka ta- kaa tekstilajien funktioita diskurssiyh- teisössä koskevan tiedon yleistettävyy- den erotuksena lajispesifisistä malleista, joiden tavoitteena on tuottaa mahdolli- simman tarkka kuvaus tiettyä tekstilajia edustavasta aineistosta. Samalla hän te- kee pesäeron Saussuren semiologiaan pa- lauttamiinsa teorioihin, esimerkiksi sys- temistiseen metateoriaan ja sen kielikäsi- tykseen, joiden hän katsoo olevan muun muassa systeemis-funktionaalisten teks- tilajiteorioiden (SFL) taustalla. Saussuren semiologian suurimpana ongelmana Nie- minen pitää sitä, että merkin katsotaan saavan merkityksensä suhteessa järjestel- män muihin osiin, sekä sitä, että Saussu- ren merkkikäsityksessä merkitsijä (signi‑
fiant) ja merkitty (signifié) muodostavat kiinteän kokonaisuuden.
Niemisen Saussuren merkkikäsi- tettä vastaan suuntaama kritiikki ei kui- tenkaan osu maaliinsa, sillä Saussure ei puhu merkityksestä samassa mie- lessä kuin Peirce (merkin käyttö, semi- oosi), vaan merkin identiteetistä tai ar- vosta, joka määräytyy suhteessa järjestel- män muihin merkkeihin. Saussuren mer- kitty on eri asia, kuin mitä Peirce tarkoit- taa merkityksellä. Saussure rajaa merkin käytön ja referenssin oman teoriansa ul- kopuolelle ja ajattelee niiden kuuluvan
filosofian tai psykologian alaan. Se, että Saussurella merkki on käsitteen ja ään- nehahmon kokonaisuus, ei tarkoita, että kontekstissa toteutuva merkitys olisi si- dottu tiettyyn materiaaliseen merkkiin.
Vaihtelu ei myöskään ole Saussurelle häi- riötekijä (vrt. s. 150), vaan nimenomaan seurausta merkin luonteesta: äännehah- mon ja käsitteen suhde on arbitraarinen.
Muutos on Saussurelle yleinen semiolo- ginen periaate, joka kuitenkin voidaan havaita ainoastaan tarkasteltaessa kieltä aikapaikkaisena ilmiönä. Synkroninen näkökulma rajaa vaihtelun tutkimuskoh- teen ulkopuolelle.
Yleensäkin Nieminen ontologisoi
”saus surelaisia” käsitteitä kohtuuttoman suoraan: esimerkiksi langue on struktu- ralismin laajassa perinteessä käsitetty pi- kemminkin metodologiseksi tai historial- liseksi abstraktioksi kuin kielen ensisijai- seksi (muuttumattomaksi) olemukseksi.
Onkin todettava, että Saussureen suun- nattu kritiikki ei ole joka kohdassa oikeu- tettua, vaan se sopii joihinkin hänen aja- tustensa soveltajiin ja myöhempiin struk- turalisteihin. Tekijä laskee semiologiseen metateoriaan myös nuorempia virtauk- sia, joissa ”kieli on ensisijassa invariant- teja kielenyksiköitä” (s. 39) tai chomsky- vaikutteista psykolingvistiikkaa, joissa
”kielitieteen valtavirta tutkii pysyvää kie- litietoa (ns. mentaalista kielioppia)” (s.
30, 40, 77–78). Niemisen kritiikki olisi osuvampaa ja argumentaatio vakuutta- vampaa, jos kohteet olisi yksilöity ja väl- tetty käyttämästä liian laveasti yleistäviä ilmauksia kuten ”saussurelainen”, ”syste- mistinen” tai ”semiologinen”. Vaikka hän onkin monessa oikeassa, käsitys ”saussu- relaisista” on olkiukkomainen, hieman kohtuuton kärjistys.
Tekstilaji merkkinä
Toisaalta peirceläinen metateoria kont- rastoituu empiirisen tekstintutkimuk- sen perustana olevia tekstilajien piirteitä tutkiviin lähestymistapoihin. Nieminen rakentaa tekstilajikäsityksensä Peircen yleiseen merkkiteoriaan ja kontekstua- lisaatioteoriaan, jonka avulla hän käsit- teellistää tekstilajin kontekstualisaatiota, dekontekstualisaatiota ja rekontekstua- lisaatiota erilaisissa tekstikäytänteissä.
Hänen määritelmässään laji on viestin- nällinen resurssi, joukko konventionaa- lisia tulkitsimia, kuten kielikin (s. 268).
Lähtökohtana on havainto kielen ja teks- tilajin analogiasta: ”diskurssiyhteisön jä- senten tekstilajitieto on samaa kuin muu kieltä koskeva tieto” sekä ristiriita: ”ar- jessa tekstilaji-käsitettä käytetään suju- vasti, mutta tutkimus ei saa sitä kiinni”
(s. 262–263). Tekstilajia hän luonneh- tii muun muassa seuraavasti: ”Teksti- laji kertoo, mitä teksti kulloinkin tekee – tekstilajit ovat arjen semioottisia vä- lineitä” (s. 44). Tekstilajin ontologia si- sältää tekstin funktion ja neutraalin ste- reotyypin (s. 268). Tekstilajin tunnista- minen, nimeäminen tai jopa määräämi- nen on diskurssin kannalta ennen kaik- kea merkityksellinen, seuraamuksellinen semioottinen teko, joka ohjaa diskurssin tulkintaa.
Niemiselle tekstilaji ei siis ole ”objek- tiivinen entiteetti”, joka perustuisi lajin tyypillisiin piirteisiin. Laji ei ole tekstissä, vaan lajitulkinta syntyy peirceläisittäin merkkitulkinnassa eli semioosissa, jossa eri teksti- ja kontekstipiirteet voivat kut- sua tietyn tekstilajin yksittäisen tekstin tulkitsimeksi. Tekstilaji on dynaaminen, ominaisuuksiltaan ja rajoiltaan sumea ja ainutkertaisten tulkintojen edellytys ja tulos tulkintaprosessissa. Sama merkki-
jono voi siis saada eri tekstilajitulkinnan eri konteksteissa.
Nieminen kritisoikin essentialistista lajikäsitystä, jonka mukaan tekstilaji olisi tiettyjen lajipiirteiden joukko tai edes prototyyppisyyteen tai perheyhtäläisyy- teen perustuva malliteksti. Hän ei kui- tenkaan edusta äärirelativismia eikä ha- lua kiistää tekstipiirteiden ja teks tuaa- lisen evidenssin merkitystä tekstilaji- tulkinnalle. Pikemminkin kyse on siitä, millaisena tekstuaalisen evidenssin rooli nähdään. Nieminen määrittelee lajikä- sitteen peirceläisestä semiotiikasta kä- sin merkiksi ja ajattelee, että ”tekstilaji ei ole mitään, mitä diskurssista voi suoraan havainnoida” (s. 152). Semioosissa synty- vässä lajitulkinnassa erilaisten tekstuaa- listen ja kontekstuaalisten piirteiden teh- tävänä on toimia indeksaalisina merk- keinä, tulkintavihjeinä, jotka ohjaavat lajitulkintaa eri tavoin eri konteksteissa, kutsuvat tekstilajin semioosiin yhdeksi yksittäisen tekstin tulkitsimeksi. Tulkit- sin puolestaan ”kutsuu luokseen tekstin dekontekstuaalistumaa eli kaikkia sen tekstilajin teksteille konventionaalisesti kuuluvia piirteitä” (s. 146). Tekstuaali- silla ja kontekstuaalisilla piirteillä voi olla erilainen painoarvo semioosissa: lajitul- kinta voi perustua pääasiassa tekstuaali- siin piirteisiin (esim. tarkasti kodifioidut institutionaaliset lajit) tai ratkaisevana in- deksaalisena vihjeenä voi olla kontekstin piirre (esim. runokokoelmaan sijoitetun ostoslistan tulkitseminen runoksi).
Tekijä ei siis kiistä, että saman teks- tilajin teksteistä olisi mahdollista löytää niille tyypillisiä piirteitä, vaan ajattelee, että piirteiden olemassaolo ei ole välttä- mätön eikä riittävä ehto tietyn tekstilaji- tulkinnan syntymiselle. Tämä heijastaa tekstilajikäsitteelle ominaista ontologian ja epistemologian epäsuhtaa: tekstilaji ei
palaudu tekstipiirteisiin. Dekontestuali- soituman ”potentiaaliseksi, tavanmukai- seksi ilmentymäksi” Nieminen postuloi tekstilajin neutraalin stereotyypin. Se on virtuaalinen ja hallitsee mielikuvaa, joka lajin tyypillisestä edustajasta diskurssiyh- teisön jäsenillä on (s. 148). Hän katsoo stereotyypin pakenevan havaintoa, minkä vuoksi voimme tarkastella vain lajien jul- kisia ilmentymiä. Tekstilaji on Niemi- sen mukaan myös normatiivinen käsite, mikä tarkoittaa, että tekstilajiin kohdistu- vat odotukset voivat olla ristiriidassa teks- tiempirian kanssa. On siis kuitenkin ole- massa jotain tulkintaa edeltävää, rakentu- nutta ja suhteellisen pysyvää, jotain joka jää transsendenttiseksi tekstilajin olemas- saolon perustaksi. Tällaisen an sich -teks- tilajin tietämiseen tarvitaan intuitiota.
Paikoin Nieminen tuntuu ailahtelevan yltiöfunktionaalisen ”mikä tahansa voi- daan tulkita miksi tahansa” -näkemyk- sen ja teksti- ja kontekstipiirteiden kon- ventionaalisuutta ja stereotyypin tulkin- taa edeltävää olemusta korostavan nä- kemyksen välillä. Lopulta voi kuitenkin sanoa, että se, mikä tekijälle on suhteel- lisen pysyvää, esimerkiksi neutraali ste- reotyyppi, ei ole niin kaukana struktura- listien, kooditeoreetikkojen tai Saussuren seuraajien abstraktioista kuin tekijä var- sinkin teoksen alkupuolella haluaa sanoa.
Teoksen aivan viimeinen kappale (s. 270) onkin kompromissi: ”Semioottisen laji- teorian perusajatus on sitoa tilanteinen variaatio ja tekstuaalisen toiminnan dy- naamisuus kehykseen, joka sallii tarkas- tella niitä, jostakin tutkimuksen kannalta riittävän staattisesta näkökulmasta.” Kä- sityksemme mukaan tämä on itse asias sa sama näkökulma kuin kielenkäyttäjillä heidän tehdessään tekstistä tulkintoja, ja tuollainen näkökulma on myös isolla joukolla ”semiologisen metateorian edus-
tajia”, joko tietoisesti tai tutkimuksen käytäntöä ohjaavana hiljaisena tietona.
Empiria ja metodologia
Nieminen toteaa semiotiikan olevan Peircen mukaan matematiikan tapainen apriorinen tiede (s. 58), joten sen väitteet eivät ole empiirisesti falsifioitavissa. Nie- misen tutkimus on luonteeltaan deduktii- vinen, ja sen perustana on ”diskurssiyh- teisön jäsenten yleinen sosiaalinen intui- tiivinen tekstikokemus” (s. 15). Tällainen metateoreettinen lähestymistapa ei edel- lytä empiiristä aineiston käyttöä, mutta aineistoesimerkit auttavat havainnollis- tamaan tekijän metateoreettisia kannan- ottoja. Tekijä mainitseekin eksplisiitti- sesti, ettei hänen tavoitteenaan ole tuot- taa tekstiaineiston tyhjentävää kuvausta.
Työn empiirisen osan aineistona on Aamulehden Mielipide-palstalla ilmes- tyneitä kirjoituksia (elokuu 2004, maa- liskuu 2005). Niiden analyysin tarkoi- tuksena on havainnollistaa tekijän näke- mystä, ei niinkään havaintojen teko tai hypoteesien testaus. Työ siis ei ole em- piirinen esimerkiksi kielentutkijoiden yleensä tarkoittamassa mielessä: tekijä ei indusoi aineistosta mitään eikä juuri käytä sitä heuristisena apuneuvonakaan.
Mitään epämukavaa ei näin ollen aineis- tosta löydy, ja vaarana on, että tekstiai- neistosta nousevat esiin juuri ne esimer- kit, jotka tukevat tekijän teoreettisia kan- nanottoja. Aineisto ei näy kokonaan, ja tekijä piittaa siitä kokonaisuutena aika vähän. Niemisen näkemys ei siis ole em- piirisesti koetteilla, ja sen uskottavuus le- pää itse näkemyksessä, sen hermeneutti- sessa arvossa ja sisäisessä koherenssissa.
Valittu aineisto on keino päästä esittele- mään semioottista metateoriaa. Tällainen ratkaisu ei sinänsä herätä moitteita, sillä
mikään metateoria ei nouse välittömästi aineistosta. Työn empiirinen osa jää kui- tenkin aika irralliseksi kokonaisuudesta eikä tarjoa merkittävää tukea teoreetti- selle pohdiskelulle.
Metateoreettisessa työssä on johdon- mukaista, että tekijä avoimesti ilmaisee lähtökohtansa ja primitiivikäsitteensä, asettaa ne näkyviin ja vertailee muihin, ja tämä asetelma itse on argumentoita- vana. Kysymys on siis (esi)ymmärryksen yleisestä tutkimuksesta, siitä mikä edel- tää empiiristä tutkimusta. Tähän tarkoi- tukseen Niemisen aineistonkäsittely on sopiva. Voi kuitenkin ennustaa, että joku empiirisesti orientoitunut lingvisti näkee tuollaisen suhteen aineistoon esimerkiksi itsevarmana nojatuolitieteenä.
Voidaan kuitenkin kysyä, mikä on te- kijän metateoreettisten kannanottojen anti tekstintutkimukselle ja mitkä ovat niiden metodologiset implikaatiot. Mitä tutkimus tarjoaa empiiriselle tekstintut- kimukselle? Radikaalisti erilaisen nä- kemyksen tekstilajien tai ylipäänsä kie- len olemisen luonteesta soisi heijastu- van myös tutkimusmenetelmissä, joiden avulla ilmiöitä kuvataan ja selitetään, var- sinkin kun tekijä – kylläkin hyvin perus- tein – listaa vallitsevien tekstilajitutki- musten puutteita.
Niemisen metodologisissa kannan- otoissa on havaittavissa ailahtelevuutta.
Sivulla 154 hän esittää teesinsä, jonka mukaan ”tekstilaji on merkki”, ja toteaa, että ”tarkoituksena on laventaa tätä väit- tämää niin, että sen metodiset seuraa- mukset konkreettiseen tutkimukseen tu- levat ymmärrettäviksi”. Mitä pidemmälle työssä edetään, sitä maltillisemmiksi hä- nen kannanottonsa kuitenkin muuttu- vat. Esimerkiksi siirryttäessä abstraktista semiotiikasta tekstien tasolle hän sanoo turvautuvansa ”jo olemassa oleviin teks-
tilajitutkimuksen metodologioihin”. Edel- leen sivulla 219 hän toteaa, että ero SFL:n ja Peircen semiotiikan välillä ”on pikem- minkin periaatteellinen kuin tutkimuk- sen metodologiassa jollain lailla näkyvä”.
Tekijä päätyykin esittämään, ettei hänen metateoreettisella positiollaan ole välttä- mättömiä metodologisia implikaatioita, mutta se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten olemassa olevien tekstintutkimuk- sen menetelmien avulla saadut faktat tul- kitaan.
Intuitio
Nieminen lähtee ajatuksesta, että kai- killa yksilöillä on diskurssiyhteisön jäse- ninä tekstilajikompetenssi, jota hän kut- suu laji-intuitioksi. Tekijä näkee laji-in- tuition analogisena kieli-intuitiolle siinä mielessä, että intuitiivinen käyttötieto kielestä – jota voidaan lähestyä gram- matikaalisen analyysin avulla – kohdis- tuu sosiaaliseen kielijärjestelmään ja on samalla todiste sen olemassaolosta. Näin ollen se, että kielenkäyttäjillä on intui- tiivista käyttäjän tietoa tekstilajeista, on osoitus tekstilajin käsitteen ontologisesta relevanssista. Jokaisen yksilön laji-intui- tio perustuu aikapaikkaisiin kokemuk- siin tekstilajien käytöstä, mutta sekään ei kieli-intuition tavoin ole palautettavissa empiriaan. Laji-intuitio kohdistuu lajin ontologiaan, kun taas lajitieto liittyy sen epistemologiaan eli niiden tekstuaalisten ja kontekstuaalisten vihjeiden tunnista- miseen, jotka toimivat semioosissa laji- tulkinnan vihjeinä.
Yksi tutkimuksen keskeinen kysymys on laji-intuition ja tekstiempirian välinen suhde. Tekijä suhteuttaa tarkastelunsa kielitieteen metateoriassa käytyyn kes- kusteluun empirian ja intuition välisestä suhteesta. Tätä tematiikkaa on käsitelty
ansiokkaasti suomalaisessa kielitieteessä jo 1970–80-luvuilla lähinnä Esa Itkosen näkemysten pohjalta, ja viime aikoina Urho Määttä on lähestynyt aihetta emer- genttis-evolutionaarisesta näkökulmasta.
Nieminen hyödyntää Wittgensteinin kä- sitystä varmuudesta, ja hänen oma posi- tionsa nojaa pitkälti Määtän näkemyk- siin. Nieminen pitää intuitiota ”varmana”
mutta empiirisperäisenä ja emergenttis- luontoisena siinä mielessä, että se uusin- tuu kohdatessaan uutta aineistoa. Tästä lähtökohdasta seuraa luonteva näkemys tekstilajin (tunnistuksen) ennakko-ole- tuksista ja lajien ”tunnistusvirheistä” (s.
147) sekä tietoisen tunnistuksen hapuile- vuudesta (s. 27).
Tekstilajin käsitteen tarkastelun kyt- keminen kielitieteen metateoriaan tar- koittaa, että tekijä tutkii tekstilajien on- tologisen ja episteemisen luonteen ohella
”koko kielitieteen yleistä teoreettista pe- rustaa ja sen metateoreettista motivoin- tia” (s. 40). Tuollainen tavoite on toki ko- mea ja tekijälle eduksi, vaikkei sen saa- vuttaminen ole mahdollista yhden mo- nografian puitteissa. Kuitenkin intuition ja empirian välisen suhteen tarkastelu on oivaltavaa ja tarjoaa selkeästi perustellun yleisen ratkaisun empirian ja intuition jännitteen suureen ongelmaan.
Lopuksi
Yleensä Niemisen tutkimuksen fokus on selkeä ja muodostaa solidin kokonaisuu- den, mutta kuten edellä on ilmennyt, väi- töskirjassa on sekä erinomaisia että hio- mattomia jaksoja. Metateoreettinen tut- kimusongelma on teoreettisesti merkit- tävä ja haastava, ja tekijä asemoi oman tutkimuksensa kielentutkimuksen tut-
kimustraditioon onnistuneesti osoit- taen laajaa lukeneisuutta ja pyrkimystä suuriin synteeseihin. Tulosten esittely ja pohdinta on pääosin selkeää ja loogista, mutta argumentoinnin seuraaminen vaa- tii paikoin lukijalta paljon asian komp- leksisuuden ja abstraktisuuden vuoksi.
Tekijän esitystapa on paikoin ehkä tur- hankin värikäs ja kärjistävä. Itsessään va- kuuttava argumentointi ei kaipaa ylen- palttista poleemisuutta, vaikka toki terä- viä kannanottoja ja keskustelunavauksia tarvitaan.
Nieminen argumentoi vakuuttavasti sen näkemyksen puolesta, että tekstilaji on merkki tulkinnan katkeamattomassa prosessissa. Työ näyttää laajasti tekstien tutkimuksen eri lähestymistapojen suh- teita ja kokoaa niitä oman semioottisen sateenvarjonsa alle tai osoittaa puutteita noiden lähestymistapojen perustoissa.
Tekijän metateoria osoittaa myös tieteel- lisen tekstilajikäsityksen ja arjen teksti- lajikäsityksen suhteen.
Metateoreettisen luonteensa vuoksi Niemisen tutkimuksen anti on puhtaasti teoreettinen. Valittu lähestymistapa on merkittävä tekstin- ja kielentutkimuksen näkökulmasta, sillä tieteenalan sisäinen kriittinen metateoreettinen reflektointi ja peruskysymysten tarkastelu lisää tieteen- alan itseymmärrystä. Jo tästä syystä työtä voidaan perustellusti pitää merkittävänä ja tervetulleena kontribuutiona tekstin- tutkimuksen ja kielitieteen metateoreet- tiseen keskusteluun.
Mika Lähteenmäki etunimi.sukunimi@campus.jyu.fi Tapani Kelomäki etunimi.sukunimi@helsinki.fi
