T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
niitä ehkä enää tarkentaa.
Mitä tulee työministeriön kymmeniä vuosia eteenpäin ulottuviin työvoiman toimialoittai- siin kysyntäennusteisiin, olemme aivan varmo- ja, että ne ovat niin käsitteellisesti kuin teknises- tikin virheellisiä. Niiden takana olevaa lasken- tajärjestelmää ei ole koskaan julkaistu. Mitään mallia niiden taustalla ei näytä olevan. Kuiten- kin niiden perusteella operoidaan valtion hal- linnossa ikään kuin ne olisivat suoraan Suomen Virallisesta Tilastosta ja perustuisivat johonkin tieteelliseen laskenta- tai päättelyjärjestelmään.
Miksei työ- ja opetusministeriön ennustejär- jestelmiä julkaista tai anneta edes jonkin asian- tuntijaraadin arvioitaviksi, jos ne kestävät päi- vänvalon? Jos väitöskirjojen tarkistuksissa vaa- ditaan laatua, objektiivisuutta ja avoimmuutta, eikö sitä lainkaan tarvita ministeriön/ministeri- öiden omiin toimintoihin ja menetelmiin?
*
Yliopistojen ja opetusministeriön välillä on vii- meiset 15 vuotta pelattu omituista ”kissa ja hii- ri” -leikkiä. Yliopistot ovat juosseet aasin tavoin ministeriön heiluttamien porkkanoiden perässä
milloin minkäkin tavoitteen nimissä. Samalla ne ovat kilpailleet (määrätavoitteitteiden suh- teen) toisensa lähes hengiltä ilman, että kukaan olisi saanut ilmassa leijunutta porkkanaa. Uu- sia ohjelmia ja kouluja käynnistetään jatkuvasti ja vastaavasti rahoitusta leikataan olemassa ole- valta opetukselta ja tutkimukselta. Sama meno näyttää jatkuvan. Yliopistoille tyrkytetään uu- sia velvollisuuksia ja vastuita ilman että niille tarjottaisiin lisäresursseja ja ilman että yliopis- tot voisivat itse aidosti panostaa omille vah- vuusaloilleen.
Mikseivät muuten yliopistot tee omaa ohjel- maansa? Niillähän on paras asiantuntemus.
Tekemällä kunnon ohjelma korkeakoulu- laitoksen kehittämiseksi ja sen rahoittamisek- si voisi ainakin näyttää toteen sen, että korkea- koululaitos tulee toimeen ilman opetusministe- riötä.
Kirjoittajista Mikko Puhakka on kansantaloustieteen professori Oulun yliopistossa ja Matti Viren talous- tieteen professori Turun yliopistossa.
Elisa Aaltola pohti (TT 1/2006) vielä kerran ja jälleen kiinnostavasti eläinten moraalisia oi- keuksia, joihin minäkin joskus ohimennen viittasin (TT 2/2005). Hyvä että pohti. Huomio vain alkaa suuntautua pois alkuperäisesti tee- masta, joka koski ainoastaan ongelmaa eläin- ten juridisista oikeuksista.
Elisa Aaltola kirjoittaa: ”Vaikka kettu ei tiedä moraalista tai laista tuon taivaallista, ja vaikka kettu itse söisi suihinsa jäniksen poikineen, on ketulla silti arvoa, ja ketun hyvinvointi on silti merkityksellinen”. Kuka mahtaisi olla tästä eri mieltä? En minä ainakaan. Pulma on siinä, onko jäniksillä kanneoikeus kettua vastaan, ja voiko kettu olla juridisesti vastaamassa kanteeseen.
Missä instanssissa moinen riita puidaan – paitsi Anni Swanin saduissa ja kansantarinoissa?
Vakavasti puhuen: Kun jollekin omistetaan juridinen määre, esimerkiksi oikeus tai vastuu, tämän ”jonkin” tulee olla oikeuskelpoinen. Sil- loin tuo ”jokin” on juridinen subjekti. Oikeu- dellinen toimintakyky (oikeustoimikelpoisuus) puolestaan edellyttää kykyä toimia niissä in- stansseissa, joissa lakia pannaan toimeen. Eläin voi olla (ja monissa suhteissa onki) oikeudellinen (suoja)objekti, muttei siitä seikasta seuraa mi- tään eläimen oikeuksiin ja juridisiin vastuisiin.
Oikeudellinen toimikyky on vain ihmisellä, olipa eläinten moraalisten oikeuksien puolusta- ja mitä mieltä tahansa. Oikeus yksinkertaisesti on ihmisten luoma, se on ihmisten toimeenpa- nema ja siten oikeuden muuttaminenkin on ih- misen kädessä. Mutta ihmiselläkään ei ole val- taa tehdä eläimestä oikeuskelpoista juridista subjektia Temppu on käsitteellisesti mahdoton,
Eläinten juridiikkaa
Aulis Aarnio
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
43
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Keskustelu eläinten oikeuksista päättyy tällä erää tähän. Keskustelu alkoi Aulis Aarnion artikkelista Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2005 ja siitä virin- nyt keskustelu jatkui niteissä 3-6/2005 ja 1/2006.
minkä takia se ei kuulu lainsäätäjän keinovali- koimaan. Ihminen voi lain määräyksin velvoit- taa vain toisia ihmisiä. Ihminen voi esimerkik- si kieltää kohtelemasta kettuja huonosti, kos- ka myös ketun hyvinvointia pidetään tärkeä- nä. Näitä säännöksiä on laissa jo nyt (eläinsuo- jelunormisto), joten kovin kummoisia muutok- sia ei tarvita. Sen sijaan tarvitaan terveitä asen- teita eläinten hyvinvoinnin kunnioittamiseksi, mistä ilman muuta seuraa eläinsuojelua koske- vien normien jämäkkä noudattaminen.
Eläinten moraalisten oikeuksien pohtiminen on siis arvokasta, jotta eläintenkin hyvinvointi koettaisiin merkitseväksi. Pohdinta epäilemättä myös ajan oloon terävöittää ihmisten lainkuu- liaisuutta, heidän valmiuttaan noudattaa eläin- suojelunormeja. Muutoin oikeus on valitetta- vasti eri asia eläinten moraali tai eläimiä koske-
va moraali. Sen asian ymmärtämiseen ei tarvita Antiikin viisaita.
Koska minulla ei ole enää mitään lisättävää jo esittämääni, ja on siten vaara, että pelkästään toistan itseäni, päätän keskustelun omalta osal- tani tähän ja kiitän lämpimästi kaikkia alkupe- räistä tekstiäni kommentoineita. Oikeus ja mo- raali ovat aina keskustelun väärttejä asioita.
Kirjoittaja on OTT ja Tampereen yliopiston emeri- tusprofessori.
Osmo Tammisalon teosta Rakkauden evoluu- tio parinvalinnan evolutiivisesta perustas- ta on tervehdittävä ilolla ja mielenkiinnolla.
Muiden ansioiden ohessa teos muistuttaa on- gelmista, joita muiden lajien kategorinen (ja hierarkkinen) erottelu ihmisestä sekä tietyn sukupuoliteoretisoinnin täydellinen irtaantu- minen suvullisesta lisääntymisestä aiheutta- vat. Outoa on kuitenkin, että hän sortuu vas- tineessaan (TT 1/2006) Sari Charpentierille (TT 8/2005) juuri siihen, mistä syyttää Charpen- tieria: keskustelemattomuuteen tosiasiaväit- teistä.
Luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseen suhteeseen voi suhtautua ontologisesti vähin- tään kahdella tavalla: 1) niillä katsotaan ole- van yhteiset päämäärät ja käsitteistöt tai 2) ne ovat ainakin osittain yhteismitattomia ihmistie- teiden tutkimuskohteen ja tutkijan samuudesta johtuvan erityisluonteen takia (esim. Raatikai- nen 2004).
Tammisalon edustama tiedekäsitys edus- taa ensin mainittua, ns. monistista kantaa. Tä- hän pohjaa hänen vaatimuksensa siitä, että so- siaalitieteiden tulee olla palautettavissa eräisiin
fundamentaalisiin luonnontieteisiin. Loogises- ti tästä tulisi kuitenkin seurata myös sen vaa- timus, että luonnontieteiden väittämien ei tuli- si olla ristiriidassa sosiaali- ja kulttuuritieteiden (mm. naistutkimuksen) löydösten kanssa.
Tässä ei ole kysymys moraalisesta tai poliit- tisesta mielipiteestä. Esimerkiksi seksuaalisuu- teen, sukupuolisuuteen ja kauneuteen liittyvis- sä ihanteissa, normeissa ja uskomuksissa (mu- kaan lukien tieteelliset selitykset) esiintyy ero- avaisuuksia yhteneväisyyksien ohessa, kuten Tammisalokin myöntää. Tällöin on mieletöntä vaatia, että ensin opiskelemme tietyt ”biologi- set tosiasiat” ja vasta sitten perehdymme siihen, mitä niiden ”yli” mahdollisesti jää. Silmien um- mistaminen sosiokulttuurisilta faktoilta, empii- risiltä löydöksiltä ja niiden selityksiltä, kaivaa kuoppaa itse biologisilta selityksiltä.
Peilauksen olisi aidossa biososiaalisessa tut- kimuksessa, josta muiden muassa Anna Rot- kirch ja J-P Roos ovat tässä lehdessä keskustel- leet, oltava vastavuoroista sen selvittämiseksi, mikä on ”biologista” ja mikä ”kulttuurista”, vai onko näistä edes järkevää puhua erikseen.
Evoluutioteorian selitysvoiman todisteeksi eivät riitä monetkaan niistä empiiristen kokei-
