EEVA JOKINEN: Aikuisten arki.
Gaudeamus, Helsinki 2006.
261 s.
Sosiologinen ja yhteiskunta- poliittinen tutkimus on viime vuosikymmeninä nostanut pro- fiiliaan tarttumalla tutkimuk- sessaan yhä tiukemmin pe- rinteiset sosiologiset katego- riat ja etenkin työn, kodin ja perheen kaltaiset perinteiset modernit instituutiot ohitta- viin tutkimuskohteisiin. “Kult- tuurin” tutkimus ei ole tieten- kään mikään uusin virtaus yhteiskuntatieteen saralla, mut- ta ehkä juuri kulttuurisosiolo- gian alueella on tapahtunut vähitellen koko tieteenalaan vaikuttavia merkittäviä muu- toksia pois annetun struktuu- rin ylivallasta. Kulttuurisosio- logia voidaankin ymmärtää ensisijaisesti toiminnan ja muu- toksen tutkimukseksi, jossa pääpaino on elämän muo- don, tavan ja tyylin rakentu- misen tutkimuksessa.
Tällaisen yhteiskuntatieteen alueella tarkkanäköiseen ym- märrykseen on yltänyt eri- tyisesti “mikrososiologinen”, kvalitatiivisista menetelmistä ponnistava tutkimusote. Sen ytimessä on viimeisten vuosi- kymmenten aikana tapahtu- nut feministisen tutkimusot- teen rakentuminen, sen radi- kaalin luonteen syvällinen ym- märtäminen ja samalla koko- naisen uudenlaisen yhteiskun- taontologian kehittyminen.
Tämä tarkoittaa, että kult- tuurintutkijat eivät enää tutki
“kulttuuria” vaan ensisijaises- ti kiihkeässä käymistilassa elä- vää yhteiskuntaa. Näin pääs- tään taas katselemaan ja kar- toittamaan laajoja yhteiskun- nallisia horisontteja, toisin sa- noen maailmaa, jossa eläm- me, toisin silmin. Voi olla, että mikrososiologian ja nais- tutkimuksen eksodus on ohi, sillä juuri näiltä tutkimuksen
aloilta kumpuaa jatkuvasti mer- kittäviä ja laaja-alaisesti tärkei- tä yhteiskuntatieteellisiä tutki- muksia, jotka asettavat yhteis- kuntaa koskevat ongelmat ja samalla niiden ratkaisun mah- dollisuudet uudella tavalla.
En väitä, että Eeva Jokisen Aikuisten arki “edustaisi” tätä konstruoimaani kuvaa uuden- laisen sosiologisen tutkimuk- sen aallosta. Pikemminkin kuin ohittaen perinteisimmät so- siologisen tutkimuksen koh- teet, se kulkee niitä kosketel- len aivan niiden vierestä. Se toimii mielestäni ainutkertai- sena ja rohkeana esimerkki- nä tavasta hahmottaa ja tut- kia monitasoista ja joka suun- taan “pakenevaa”, mutta silti niin keskeistä – tai tarkem- min sanottuna epäkeskeistä – yhteiskunnallinen ilmiötä, arkea.
A A A A
AR K IR K IR K IR K IR K I O NO NO NO NO N PPPPP A K E N E VA K E N E VA K E N E VA K E N E VA K E N E VAAAAA T U T K I M U S K O H D E T U T K I M U S K O H D E T U T K I M U S K O H D E T U T K I M U S K O H D E T U T K I M U S K O H D E Arki on todella hankala tutki- muskohde, koska se kuuluu kaikesta huolimatta sellais- ten modernien yhteiskuntien
“universaalikäsitteiden” jouk- koon kuin ‘työ’ ja ‘valtio’ ja
‘perhe’. Sinänsä voidaan kyl- lä löytää lukemattomia erilai- sia ilmiötä, jotka kuvaavat näitä käsitteitä. Samaan ai- kaan nämä universaalit ovat kuitenkin jo tavalla tai toisel- la ratkaisevasti muuttumassa, vaikka niille on ilmeisen vai- keaa keksiä vaihtoehtoisia kä- sitteitä. Emmehän me voisi elää ilman valtiota, perhettä, työtä ja arkea – vai voisim- meko?
Joka tapauksessa voi ky- syä, onko mahdollista löytää kokonaisia sosiaalisia ryhmiä, jotka voisivat sanoa elävänsä elämää vailla minkäänlaista arkea? Tällaisia henkilöitä tun- tuu löytyvän, kuten rouva pre- sidentti äärimmäisen julkisena
T&E 1/07 • ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
olentona. Silti hänenkin elä- mästään on kirjoitettu useita artikkeleita, joissa kuvaillaan presidentin arkista puuhailua sekä arkeen välttämättömästi kuuluvaa toimintaa, kuten edus- tusta (joka taas sinällään ei varsinaisesti kuulu arkipäiväi- sen toiminnan perinteisesti ymmärrettyyn piiriin). Lisäksi on jo arkipäivää, että presi- dentti on nainen, vaikka itse- näisen Suomen arkikokemus ymmärtääkin presidentin vielä
“melkein” miehenä. Arkea ei toisin sanoen voi työntää jon- kin tietyn sosiaalisen alueen tai inhimillisen toiminnan ul- kopuolelle, vaan arjella on taipumus hiipiä kuvaan myös juhlimis- ja bilettelykulttuu- riin, siis äärimmäisen julki- seen toimintaan. Yleisti: ih- misten toiminnalla on taipu- musta arkistua, ja tässä mie- lessä arkisuus voitaisiin mää- ritellä juuri totunnaisuudeksi ja tapaisuudeksi, jota kuiten- kin “häiritsee” tottumuksen ja tavan ei-niin-itsestään selvä luonne, toisin sanoen tapo- jen “pysymättömyys” ja “ir- rallisuus”. Tämä jatkuva hei- luriliike tuottaa totunnaisia ra- kenteita ja liittää tapaan it- seensä jonkinlaisen eron ja toiston leikin, mutta samalla se tuo paradoksaalisesti ta- van käsitteen välittömään yh- teyteen muutoksen käsitteen.
Tällaisesta paradoksaalises- ta määritelmästä myös Joki- nen lähtee liikkeelle: “Arjen logiikkaan kuuluu ‘vieraan’
kesyttäminen ‘kotoisaksi’. Ke- syttäminen ei onnistu aina eikä ole ikinä aukotonta. Sik- si arjen tarkastelu avaa oven sekä hyvinvointivaltion (ja muiden instituutioiden) ra- kenteisiin että inhimillisen toi- minnan mahdollisuuksiin ja edellytyksiin.” (Jokinen 2006, 12). Toisin sanoen Jokinen tutkii arkea sosio-ontologi- sesti, mutta hän ei lähde liik-
keelle “olevasta” vaan “muu- toksessa-olevasta” yhteiskun- nallisesta rakentumisesta, jossa rakenteen ylläpitäminen on yhtä lailla toimintaa kuin tuon rakenteen muuttaminen. Ra- kenteen ylläpitämisen ja sen muuttamisen ymmärtäminen toiminnaksi ei kuitenkaan vie- lä ota kantaa jommankum- man puolesta erityisesti tie- dostettuna toimintana, sillä niin ylläpito kuin uudistami- nenkin voivat olla sekä tie- toista että tiedostamatonta toi- mintaa.
Teoreettisesti Jokinen pon- nistaa Pierre Bourdieun so- siologiasta yhdistäen sen Fou- cault’n analyyseihin, Gilles Deleuzen ja Jussi Vähämäen näkemyksiin kontrolliyhteis- kunnasta sekä erityisesti sel- laisten naistutkijoiden kuin Teresa de Laurentiksen ja Ju- dith Butlerin teorioihin. Kes- keisiä korostuksia ovat per- formatiivisuuden ajatus ja toi- sintoimimisen tärkeys. Tällai- nen lähtökohta tutkimukselle on jo itsessään vaativa mutta lupaava, ja se implikoi väistä- mättä yhtäältä sitä, että arki ja arkinen toiminta avataan pe- rin juurin uudella tavalla ja toisaalta sitä, että vastaus tai selvitys aikuisten arjesta ei ole yksiselitteinen ja helppo, vaikka Jokisen kirkas kirjoi- tustyyli ensisilmäyksellä näin antaakin ymmärtää.
Jokinen ei tartu kiinni tut- kimuskohteeseensa ainoastaan kirjoittamalla. Aikuisten arki on laadullinen tutkimus, joka perustuu 39 suomalaisen mie- hen ja naisen haastatteluun.
Haastateltavat, jotka olivat iäl- tään 30–40-vuotiaita haastat- teluja tehtäessä, kuuluvat sii- hen sukupolveen, joka on syntynyt ja kasvanut hyvin- vointivaltion laajenemisen kul- takaudella mutta aikuistunut ja pyrkinyt tai siirtynyt työ- elämään laman aikana. Tätä
sukupolvea on nimitetty “la- man säikäyttämäksi” sukupol- veksi, joka ei luota mihin- kään ja pelkää jatkuvasti pa- hinta. Jo sinällään tämän su- kupolven haastattelu on tär- keä ja mielenkiintoinen pro- jekti, koska kyseisen sukupol- ven edesottamukset näkyvät, kun osataan katsoa, yhteiskun- nassamme yhä vahvemmin.
Kenties tästä säikähdyk- sestä johtuva keskiluokkai- suuden ja pikkuporvarillisuu- den henkiinherääminen ja muodostuminen suorastaan ideologiaksi merkitsee suur- ta muutosta yhteiskunnallises- sa asenneilmapiirissä. Yhdes- sä 1990-luvun päätöksenteki- jöiden sosiaalipoliittisten pää- tösten kanssa se on johtanut perhearvojen vahvistumiseen ja voimistanut uusfamilialis- tista politiikkaa, joka yrittää keinotekoisesti pitää hengissä ydinperheen, heteronormatii- visuuden sekä perheen ja työn erillään pitämisen perinteisiä malleja. Kiristyvillä työmark- kinoilla se merkitsee myös sitä, että omaa turvaa ja lu- tuista perheonnea ollaan val- miita puolustamaan keinolla millä hyvänsä ja että solidaa- risuus työtovereita, työehto- ja, -palkkoja ja -aikoja koh- taan saa usein väistyä. Jos
“perhefasismin” käsitettä ei olisi vielä keksitty, se täytyisi keksiä nyt.
Tässä uudessa järjestykses- sä on melkein itsestään sel- vää, että pehmoisiä ei enää tarvita, sillä miehiä paremmin koulutetut naiset hoitavat pie- net lapset kotona, ilmeisesti siksi, että sen “paremmin osaa- vat.” Monet tasa-arvon pitkä- aikaiset prosessit tuntuvat hor- juvan vakavasti kiristyneen työ- ja perhepolitiikan paineessa, eikä tämä edes ehkä ole mi- kään “aksidenssi” vanhakan- taisella filosofisella käsitteis- töllä ilmaistuna. Naisten euro
T&E 1/07 • ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
on kääntynyt laskuun 80 cen- tin vaihtokurssistaan, ja per- heideologian seurauksena yk- sinhuoltajuus on hälyttävän suuri köyhyysriski, jota ei ole pyritty korjaamaan millään ta- valla, vaikka yksinhuoltajuus lisääntyykin jatkuvasti.
Jokisen ja hänen tutkimus- assistenttinsa Leena Åkerbla- din tutkimus ei kuitenkaan onneksi keskity ainoastaan tämän negatiivisen kehitys- kulun ympärille vaan aukai- see sen lisäksi moneen suun- taan liikkuvan ja vetävän ar- jen kentän. Jokisen tutkimuk- sen arki on aidosti hetero- geeninen kuva arjesta. Se ra- kentuu monesta kerrostumas- ta, kentästä ja toimijasta. Arjen inhimillisiin toimijoihin eli haastateltaviin kuuluu ihmi- siä, jotka elävät sinkkuina, parisuhteissa, ydinperheissä, sateenkaariperheissä ja yk- sinhuoltajaperheissä. Myös- kään arjen kontekstit, ne tilat, joissa arjen liike tapahtuu, eivät jää ainoastaan kodin ja ihmisten “arkipäiväisinä” pi- tämien asioiden tasolle, vaan Jokinen tarkastelee oivalta- vasti erilaisia tapahtumapaik- koja ja ympäristöjä.
Tämän lisäksi arjen tilojen ja inhimillisen “elävän arjen”
ulkopuolelta arkea ohjaava- na tai sitä haltuun ottavana järjestelmänä tutkitaan erityi- sen kiinnostavasti muun mu- assa “äititapaista televisiota”
sekä uusien teknologioiden, erityisesti tietokoneen, roolia arjen rakentumisessa. Tämä ei tarkoita sitä, että esimer- kiksi televisio tai internet näh- täisiin yksisilmäisesti arjelle
“ulkoisina”, päinvastoin. Kui- tenkin juuri nämä mekaani- sen ja orgaanisen sekä työn ja vapaa-ajan välimaastossa toi- mivat koneet tuntuvat muut- taneet arkea paljon enem- män kuin edellisen sukupol- ven koneet, kuten pesukone.
Se, että televisio on jo vanha vimpain, jolla on oma kult- tuuri- ja käyttöhistoriansa, ei poista sen yhä kasvavaa ja muuttuvaa roolia. Ehkäpä di- gitelevision vaikutus tulee jopa muuttamaan television “äiti- mäisyyttä” uuteen suuntaan lapsen ja miehen mielihaluja ja toiveita passaavaksi piika- äidiksi, joka toteuttaa toiveet kyselemättä aina romantiikan nälästä tuhteihin pornokes- teihin.
Kansallisvaltiollisen televi- siokanavasysteemin hajotes- sa ja television kansaa koke- muksellisesti yhteen sitovan roolin murentuessa olisi ken- ties viimein yritettävä löytää jollain tapaa laajempia näkö- kulmia yhteiskunnassa toimi- van ihmismoneuden toimin- nan kontekstualisointiin ja ym- märtämiseen, erityisesti kos- kien ihmisten suhdetta uusiin teknologioihin. Tällaisia poh- dintoja avaa Jokisen tutki- mus, jossa asiaa käsittelevät erityisesti luvut kuusi “Tieto- konearkea” ja seitsemän “Tut- tu ja turvallinen televisio”.
Nämä “arjen ontologiaa” kos- kevat tutkimukselliset avauk- set ovat äärimmäisen mielen- kiintoisia, koska ne osoittavat kontrolliyhteiskunnan1 ja uu- denlaisten toimintatilojen, ko- din ja työn hybridin luomisen suuntaan ja saavat toivotta- vasti osakseen tavalla tai toi- sella jatkotutkimusta ja -ana- lyysia.
Toisin sanottuna Jokinen osoittaa tutkimuksessaan, että arki pakenee jatkuvasti ja yhä uusiin suuntiin uusfamilialisti- sesta mallista huolimatta, vaik- kakin usein tuon mallin ah- taudesta kärsien. Se liikkuu pois kodin ja perheen perin- teisistä tiloista ja instituutiois- ta ulos kaduille, työpaikoille ja virtuaalimaailmaan. Arki on pakeneva, epäkeskeinen ja tästä johtuen erityisen tärkeä
yhteiskuntatieteellinen tutki- muskohde.
A AA A
AR J E NR J E NR J E NR J E NR J E N A L K UA L K UA L K UA L K UA L K U J AJ AJ AJ AJ A L O P P UL O P P UL O P P UL O P P UL O P P U Mutta eikö ongelmaksi tällai- sen universaalin aiheen kans- sa nousekin se, kuinka rajata arki, kuinka luoda sille alku ja loppu, mihin karsinoida tutkimusongelma ja kohde?
Jokisen teos alkaa luvulla “Ar- jen paradoksit”, joka kertoo jo paljon niin siitä tutkimus- otteesta kuin tutkimuskoh- teestakin, johon itse tutkimus sukeltaa.
Tutkimuksen mallina ei ole kaava, jossa “alusta” kuljet- taisiin pitkää ja vakaata kes- kitietä loppuun ja päätelmiin, jotka tiedettiin jo jokseenkin ennalta. Sen sijaan itse tutki- mus päättyy “Arkipolitiikkaa”
-lukuun, joka ikään kuin pa- laa takaisin ensimmäiseen lu- kuun: arki ei ole lähtökohtai- sestikaan itsestään selvää, sil- lä arki on luonteeltaan para- doksaalista. Arjella ei ole al- kua tai loppua, vaan se on enemmän tai vähemmän ym- päripyöreää, sillä sen luon- teeseen kuuluu kierto, joka rakentuu erosta ja toistosta, lähtemisestä ja paluusta.
Koska arki on luonteel- taan paradoksaalista, on syy- tä kyseenalaistaa kaikki ne itsestäänselvyydet, joiden va- rassa se lepää, niin “tavallis- ten ihmisten” mutu-tuntuma kuin tieteellinen “mä kyllä tiedän” -tuntuma, ja avata arki sen sijaan jatkuvasti uu- delleen määrittyväksi kamp- pailun kentäksi, voimasuhtei- den ja neuvottelujen alueek- si, jossa minkään ei lopulta tarvitse olla itsestään selvää, koska arki on luonteeltaan poliittista. Tai kuten Jokinen kirjoittaa: “Arkisuus on se kerrostuma, jossa puolihuo- limattomat ja vakiintuneet ta- paisuudet kytkeytyvät päälle.
Merkitysten arkistuneisiin ket- juihin voi ja pitää puuttua, jos ne ovat julmia tai ne synnyt- tävät yhteiskunnallista eriar- voisuutta.” (Jokinen 2006, 156.) Sen lisäksi, että tämä lau- suma on sellaista sanankäyt- töä, jota yhteiskuntatieteili- jältä kaivataankin varovaisten
“olisikohan mahdollisesti näin”
-raportointien sijaan, kertoo tämä jotain tärkeää elämän- muodostamme. Arki, kuten niin monet muutkin yhteisö- elämäämme liittyvät itsestään- selvyydet, näyttäytyy meille aivan liian usein mekanis- meina ja proseduureina, jot- ka “kytkeytyvät päälle” heti kun niiden kanssa ryhdytään toimimaan tai niiden kentälle astutaan. Mutta mihin onkaan hävinnyt luottamus henkilö- kohtaiseen kokemukseen (“ar- ki tuntuu tällaisena ikävältä ja tylsältä”) ja omaan arvoste- lukykyyn (“tämä juttu arjessa ei musta ole kyllä nyt ihan oikein”) ja niistä kumpua- vaan kykyyn muuttaa vallit- sevaa mekanismia tai omaa toimintaa suhteessa tuohon
“koneeseen”? Sosiaaliset “ko- neistot” ja “mekanismit” eivät ole luonteeltaan sellaisia, että ne toimisivat vain yhdellä ja ainoalla tavalla: päinvastoin, sosiaaliseen mekanismiin kuu- luu se ihmeellinen piirre, että niitä kyetään muuttamaan, nii- den toimintatapaa ja periaa- tetta voidaan varioida huoli- matta siitä, että niiden funk- tio pysyy edelleen samana, jos näin halutaan.
Ja jos arjen funktioksi ym- märretään juuri “vieraan” muut- taminen “tutuksi” sekä totun- naisuuden ja tavanomaisen toiminnan – jopa rutinoitumi- sen – mukanaan tuoma elä- män helppous, niin meidän tulisi uskaltaa rohkeasti käy- dä muuttamaan niitä arjen käytänteitä, jotka tekevät siitä ikävää ja aiheuttavat hyvin-
kin syvällisiä ristiriitoja, sillä arjenhan tulisi olla elämää helpottavaa, ei hankaloitta- vaa toimintaa. Toisaalta juuri arjessa tapahtuvat muutok- set, vaikka niillä olisikin “hyvä tarkoitus”, voivat tuntua erit- täin vaivalloisilta ja hankalilta ja siksi vastustettavilta.
Voidaankin sanoa, että ar- kipolitiikka pyrkii hallitusti muuttamaan arkea sellaisek- si, että se palvelee tarkoitus- taan, mahdollistaa helppou- den ja vapauden oikeuden- mukaisesti, ei epäsymmetri- sesti. Koska arki on epätyy- dyttävää, on kamppailtava sen muuttamisesta ja järjestämi- sestä tyydyttäväksi. Juuri sik- si myös tavan käsite saa teks- tissä seuraavanlaisen muotoi- lun: “Tapa on toimintaa, joka paitsi toistaa sitä, mitä on aina tehty, myös ennakoi tu- levaisuutta. Tämä ennakoin- nin ulottuvuus luo särön tot- tumukseen ‘toisena luonto- na’. Tavat voivat muuttua, ja itse asiassa juuri tavat voivat sysätä muutoksen liikkeelle.”
(Jokinen 2005, 156.)
Kun arki rakentuu yhä vä- hemmän kronologisesti niin yksilöllisellä kuin yhteiskun- nallisellakin tasolla (ei siis niin, että arkea olisi “kotona ennen töitä ja töiden jälkeen”
vaan pikemmin siten, että yhteiskunnan prekarisoitumi- sen myötä on arkista olla
“kotona töissä”, kuten Joki- nen Uuden työn sanakirjassa sivuilla 171–172 esittää) jou- tuu myös poliittisen ”paikka”
liikkeeseen. Se laajenee frag- menttiin ja instituutioon sul- jetusta muodostaan koko yh- teiskuntaan, siis myös yksi- tyisen alueelle. Arjen politii- kassa aikaa hallitsevana tek- niikkana ei ole siis kronolo- gia (kuinka hallitsen aika- fragmentteja ja järjestän ne peräkkäin sopivaksi tarinak- si, mitkä osat joudun syystä
tai toisesta hylkäämään) vaan pikemminkin kairologia, kai- roksen eli “nyt-hetken” oikea havainnointi, erilaisten tois- tensa päälle ja varaan raken- tuvien, toisiinsa sekoittuvien aikaelementtien laajentaminen ja kaventaminen kulloinkin tarvittavan kokonaissommitel- man aikaan saamiseksi ja täs- sä sekoituksessa tarvittavan oikean toimintatavan avaa- miseksi. Se tunnustelee aika- tiloja ja hahmottaa tapahtu- man oikeaa muotoa (ja tämä on myös työelämän “kotitöis- tymisen” yksi olennainen piir- re). Kairologia arjesta selviy- tymisen ja sen muuttamisen menetelmänä kertoo omalla tavallaan myös kotityön ja
“taloudenhoidon” tai “huus- hollauksen” siirtymisestä jäl- leen yleisemmäksi yhteiskun- nalliseksi malliksi, sillä esi- merkiksi Jussi Vähämäen mu- kaan kairologia tarkoittaa ni- menomaan ajan säästämistä ajan, tai jopa aikojen, tunte- misen perusteella (Vähämäki 2003, 45). Se siirtää siksi ar- jen pois yhden kansallisval- tiollisen ja “oikean arjen mal- lin” jäljittelystä kohti moni- polvista ja rönsyilevää, intui- tiivista tapaa hoitaa ja raken- taa arki. Kuten Jokinen mai- nitsee, tämä tarkoittaa usein niin kodin kuin työnkin in- tensivoitumista, etenkin kun ne sekoittuvat ajallisesti ja tilallisesti toisiinsa. Kyse ei ole siis mistään “vapautuk- sesta” vaan uudenlaisesta ta- vasta toimia.
Tämä jos mikä tarkoittaa arkisten tapojen muutosta, eikä suinkaan “tavanomaisem- paan” suuntaan. “Tapa hoi- taa arki” on muuttunut “ta- voiksi hoidella arkia”, ja tä- män muotoilun jokainen sana kertoo todellisesta, ei vain kielellisestä muutoksesta. Siksi arjen muutokset kertovat myös välttämättä mahdollisuudesta
T&E 1/07 • ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
poliittiseen muutokseen, joka tulee jatkuvasti kairoksen ta- valla läsnä olevaksi toiminta- mahdollisuudeksi, toiminta- avaruudeksi ilman annettuja rajoja tai toiminnan hetkeksi ilman ennalta päätettyä alkua ja loppua.
S SS
SSU K U P U O L I K Y S Y M Y SU K U P U O L I K Y S Y M Y SU K U P U O L I K Y S Y M Y SU K U P U O L I K Y S Y M Y SU K U P U O L I K Y S Y M Y S J A
J A J A J A
J A A R K I N E NA R K I N E NA R K I N E NA R K I N E NA R K I N E N T Y Ö N J A K OT Y Ö N J A K OT Y Ö N J A K OT Y Ö N J A K OT Y Ö N J A K O
“’Vanhemmuus’ on tasa-arvo- retoriikan huipputuote: se viit- taa molempien vanhempien merkitykseen. [...] Vanhem- muudesta puhuminen häivyt- tää sen toistaiseksi yhteiskun- nassamme merkittävän seikan, että äidit ja isät tekevät eri asioita.” (Jokinen 2005, 129.) Yhteiskuntamme perhekes- keiseen liturgiaan kuuluu lau- sahdus, jonka mukaan “van- hemmuus on hukassa”. Mitä tämä lausuma pitää sisällään, mihin se viittaa? Miksi se lau- sutaan? Mitä tapahtuu, jos van- hemmuus joutuu sellaiseen ihmeelliseen paikkaan kuin
“hukka”, paikkaan, joka itse asiassa viittaa ikiaikaiseen su- sivihaan ja metsään. Mieleen nousee väistämättä satu pikku kileistä: oliko kilien yksin- huoltajaäiti “huono äiti”, kun hän lähti kaupungille ostok- sille ja jätti lapset “oman on- nensa nojaan”? Periikö hukka siis lapset, joiden vanhemmat tai “vanhemmuus” ovat “hu- kassa” välttämättömyydestä, kuten esimerkiksi tukiverkos- ton puuttumisesta ja liian vaa- tivasta työelämästä johtuen?
Mikä paikka tuo “hukka”, jos- sa vanhemmuus piileskelee, oikein on? Onko se arki- kielenkäytön mukaan paik- ka, joka on jossain mutta ei oikein kuitenkaan missään.
Vai olisiko vanhemmuus pi- kemminkin hajallaan ja siir- tynyt pois ydinperheen kes- kiöstä, kuten muukin arki, vai onko se todellakin hä-
vinnyt johonkin tilapäisesti, jonnekin mistä se voidaan taas löytää sellaisena kuin
“se aina ennenkin oli”? Ja mitä sitten tapahtuu, kun van- hemmuus löydetään? Tätä sai- vartelua voisi jatkaa vaikka kuinka laajasti, mutta olen- naista Susi ja seitsemän pientä kiliä -tarinassa on se, että kaiken perii hukka, melkein.
Kun isä ei ole suojelemassa perhettä, on koko perhe vaa- rassa joutua hukan perimäk- si. Melkein. Varmaankin yh- teiskunta tämän sadun mu- kaan hajoaa totaalisesti ydin- perhemallin murtumisen jäl- keen. Onneksi kilien äiti on kuitenkin päättäväinen ja päät- tää toimia toisin, lastaten su- den mahan täyteen kiviä ja upottaen sen lopullisesti kai- voon. Sitten kukaan ei ole enää vaarassa joutua huk- kaan. Toisin on kuitenkin yh- teiskunnassamme, jossa tällä hukkapiilolla pelotellaan nai- sia pysymään parisuhteissa, hyvin ikävissäkin sellaisissa, oikein toden teolla. Ehkä oli- si todella tehtävä jotain sen hyväksi, että tämä mielikuvi- tuksessamme elävä pelote saa- taisiin pois päiviltä eikä ke- nenkään tarvitsisi ensisijaisesti pohtia sitä, kuinka seuraa- vasta päivästä selvitään hen- gissä.
Mutta millaisia vanhem- muuden malleja tai hierar- kioita yhteiskunnassamme on rakentumassa? Suomessa yksi viidesosa lapsiperheistä on yksinhuoltajaperheitä, ja lu- kumäärä kasvaa jatkuvasti.
Markkinoiden rakentamasta häähumusta ja “nyt me men- nään naimisiin” -rallatuksesta huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, uusien avioliittojen keskimääräinen ikä on noin neljä vuotta. Avioliittoja mah- tuu elämään ehkä useampia kuin aikaisemmin, hieman sa- maan tapaan kuin työuriakin
eri aloilla. Suurin osa pari- suhteiden “pätkätyöläisistä”, yksinhuoltajista, on tietysti naisia ja kuin “sattumalta”
juuri nämä perheet ovat eri- tyisen suuressa riskissä ajau- tua köyhyysloukkuun. Nämä pätkätyöläiset tekevät ja hoi- tavat välttämättömät arkiset työt ilman sen kummempia sitoutumisia ja katteettomia avio/työsopimuksia. Työ ta- pahtuu yhteiskunnallisen työn- jaon kaikkein heikoimmilla tai lähes olemattomilla työehdoil- la, joista voi valittaa korkein- taan vertaisryhmälle (toiselle yksinhuoltajalle), sillä “ääneen”
eli julkisesti näistä asioista ei juurikaan keskustella. Tehtä- vien ulkoistaminen vaatisi ra- haa, ja sitä puolestaan ei yk- sinhuoltajille haluta antaa. Näin siis yksinhuoltajilla, kuten pre- kaarissa tietotyössäkin, työ jatkuu lakkaamatta, vain elan- to tai “palkka” on pätkittäistä ja kangertelevaa.
Prekaarissa tietotyössä, jota jälleen kerran kuin “sattu- malta” tekevät pääasiassa kou- lutetut naiset, heijastuu tule- van työn ja sen hallinnan yksi perustyyppi. Yhtä lailla yksin- huoltamisessa havaitaan per- heisiin kohdistuvan vallan ja hallinnan uusi ilmiö. Jos uu- dessa työssä työsuhteesta tu- lee entistä enemmän työnan- tajan ja työntekijän keskinäi- nen neuvottelusuhde, josta muut osapuolet on suljettu ulos (niin yhteiskunta kuin työkaveritkin), niin Jokisen kirjan perusteella myös per- heissä voidaan havaita saman tyyppinen muutos: vanhem- man ja lapsen suhteesta on tulossa kaikkein kestävin suh- de parisuhteiden muuttuessa aikakauden luonteen mukaan pätkäsuhteiksi. Juuri tästä syys- tä vanhemmuudesta puoles- taan muodostuu varsinainen biopoliittisen hallinnan paik- ka. Hallinnan kohteena ovat
tulevat työläiset, se mahdolli- suusvarasto, joka juuri tällä hetkellä rakentuu lasten vart- tumisen myötä. Kapitalismi tähtää iskulauseidensa mu- kaan “seuraavan sukupolven”
haasteisiin, ja edellytyksien noiden haasteiden ratkaisuil- le sanotaan muodostuvan kas- vavassa nuorisossa. Siksi van- hemman ja lapsen suhde on aikaisempaa tärkeämpi yhteis- kunnallinen, taloudellinen ja poliittinen suhde.
Vanhemmuus ei tietenkään ole “hukassa”. Pikemminkin vanhemmuus on muuttunut käsitteeksi ja hypännyt on- nistuneesti kontrolliyhteiskun- nan metatasolle, jossa van- hemmuudesta on rakennettu biopoliittinen hallinnan väli- ne, dispositiivi, jonka kautta perheiden elämisen tilaa sää- dellään. Vanhemmuus ulkois- tuu kokemuksesta ja “teke- mällä oppimisesta” joksikin omituiseksi suoritukseksi, jon- ka oikeat ohjeet ja mallit voi- daan löytää ainoastaan kas- vatusoppaista ja aikakausleh- distä. Vanhemmuudesta ra- kennetaan diskurssi, jolla tuo- tetaan jatkuvasti keskustelua niin “hyvästä” kuin “huonos- takin” vanhemmuudesta, “äi- tiydestä” ja ”isyydestä”, joihin sitten Foucault’n kuvaileman pastoraalisen vallan ja sen tun- nustusmenetelmien avulla tar- tutaan yhä hanakammin. Ehkä yksi tapa vastustaa vanhem- muusdiskurssia ja “vanhem- muuden” kautta toimivaa val- taa on pitää suunsa kiinni, kun kysytään, ja olla tunnus- tamatta mitään. Kysymykseen
“millainen vanhempi olet” on parasta vastata Melvillen Bart- lebyta mukaillen, että “mie- luummin en ole vanhempi”
kuin ryhtyä sen kummemmin reflektoimaan omaa vanhem- muuttaan. Juuri tämä van- hemmuuden reflektointi on biopoliittisen vallan tapa tart-
tua kiinni alamaisiinsa. Vali- tettavasti yhä useammin kiel- täytyminen keskustelusta tar- koittaa myös miinusmerkkiä vanhemman ja yhteiskunnan välisessä diskurssissa, van- hemman ja etenkin lapsen menetykseksi. Siksi ehkä pa- rasta vastarintaa “kodin ja kou- lun” ja “päiväkodin ja kodin”
keskusteluissa on sittenkin kertoa suoraan se, mitä tästä järjestelmästä ajattelee.
Nämä vallan uudet “hy- väntahtoiset” ja kommunika- tiiviset muodot kertovat siis muutoksesta yksityisen ja jul- kisen suhteessa ja instituu- tioiden uudesta innosta tun- keutua “keskustelemaan” ja
“avaamaan näkökulmia” kaik- kiin mahdollisiin paikkoihin, aikoihin ja tiloihin. Jokinen kuitenkin huomauttaa, että van- hemmuuden diskurssia voi- daan muuttaa, koska diskurs- sit ovat nimenomaan kulttuu- rimaisemia, eivät luonnon mai- semia. Mutta kuten Jokinen jatkaa, myös muutoksessa on syytä olla varovainen, sillä diskurssia “hyvällä” muutta- maan pyrkivät avaukset voi- vat päätyä lopulta aivan toi- senlaisiin tuloksiin.
Ei “hukassa oleva vanhem- muus” silti tietenkään koske vain yksinhuoltajia, vaikka näis- sä perheissä muotoutuukin siis jotain hyvin keskeistä tu- levasta yhteiskunnasta. Sa- maan aikaan uusfamilialisti- sessa perhepolitiikassa nais- ten “ura” ja elämä ovat itses- tään selvä uhraus, kun per- heeseen hankitaan lapsia. Me- nestyvän firman (“perheen”) on pidettävä kiinni ydinosaa- misalueistaan, ja muut työt voi- daan perheen taloudesta joko ulkoistaa (piika tai palvelija) tai kaataa jo palkatun henki- lökunnan (vaimon) niskaan.
Yritysretoriikan mukaisesti vain huippuyritykset – siis miehet – tuottavat rahaa yhteisöön,
ja vain sitä kautta voidaan rakentaa hyvinvointia. Siis: hy- vinvointi maksaa, ja naisten tulisi tämän ajattelutavan mu- kaan olla kiitollisia siitä, että miehet kantavat heille rahaa kotiin, jotta naiset voivat hoi- taa lapsia, tulevia tuotantoyk- siköitä, parhaissa mahdolli- sissa puitteissa. Jälleen nai- nen, joka tässäkin tapaukses- sa on lapsen ensisijainen van- hempi, kohtaa juuri “vanhem- muuteensa” kohdistuvat pai- neet ja vallan: kotiäitiys onkin missio, se ei ole välivaihe tai pakollinen rupeama, josta pi- täisi jotenkin selvitä hengis- sä. Kasvatusoppaat kertovat, kuinka kaikki minkä lapsi oppii ensimmäisten vuosien aikana, vaikuttaa dramaatti- sesti hänen tulevaan kehityk- seensä. Siksi rahaa tekeville miehille on annettava varoi- tus: varmistakaa, että lasten- ne äideiltä ei ole vanhem- muus hukassa, sillä muutoin lapsestanne ei kenties kasva- kaan viatonta ja itsenäistä yk- silöä.
Nämä tasot kuvaavat ny- kyisen prekaarin työn ja työky- vyn (workfare) yhteiskunnan työhierarkioiden ääripäitä – yksinhuoltajien tehdessä Mc- donalds-tyyppistä matalapalk- kaduunia turvatakseen jälke- läisen olemassaolon ja varttu- misen aikuiseksi (tuottaen pre- kaaria työvoimaa, sillä “työt- tömyys kasautuu”, kuten tilas- toihin tuijottavat yhteiskunta- tieteilijät osaavat kertoa) ja
“kotiäitien” tehdessä huippu- tuottavaa “aivotyötä” tuottaen huippuyksilöitä tuleviin huip- puyrityksiin – ja näiden väliin rakentuu se aikaisemmmin
“keskiluokkana” tunnettu kas- ti, jonka piirissä elämä ja vanhemmuus ovat kenties en- nen kaikkea sekaisin, mutta eivät niinkään hukassa. Tämä
“ketjutyöläisten” luokka hoitaa perhettään vaihtelevin tavoin
T&E 1/07 • ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
ottaen mallia sieltä ja täältä sekä kohdaten mitä kummal- lisimpia lasten hoitamista ja vanhemmuuden rakentamis- ta koskevia vaatimuksia. Täällä käydään joka tapauksessa ken- ties armottominta kamppai- lua sukupuolikysymyksestä ja hoivan laadun ja määrän ra- kenteesta. Yritysjohtaja-”mies”
ei tiskaa tai hoida lapsia muul- loin kuin silloin kun hän haluaa leikkiä pehmoisää laa- tuaikanaan, eikä yksinhuolta- japerheissä “isää” luonnolli- sestikaan näy.
Ketjutyöläisperheissä sen sijaan tiskivuorofeminismille on otollinen maaperä ja juuri täällä mahdollisuudet muu- tokseen ja toisin toimimiseen ovat kenties lopulta kaikkein suurimmat, ellemme ota huo- mioon laajoja yhteiskuntapo- liittisia muutoksia, joihin pa- laan lopussa. Itse asiassa ket- jutyöluokan työelämän pre- karisaatio voi jopa edesauttaa toisin toimimisen kehitystä, sillä nykyisin nainen voi olla se ensisijainen breadwinner miehen hoidellessa kotia (tyy- tyväisenä tai tyytymättömä- nä, sillä ei juurikaan ole vä- liä). Toisin sanoen, kiitos työ- elämän rakenteiden murrok- sen, on muutos pois naisille itsestään selvästä kakkosvuo- rosta kotona mahdollinen. Tä- tä edesauttaa lopulta myös töiden hiipiminen kotiin ja kodin ja työn sekoittuminen.
Yhteiskunnan ja työelämän prekarisaation tendenssi an- taa siis naisille kaikki muu- toksen mahdollisuudet. Nyt on kyse vain toiminnasta ja toisin toimimisesta sekä arki- päivän vastarinnasta, jossa ta- louden toinen aikuisosapuoli pakotetaan ottamaan huomioon myös toisen tarpeet ja toi- veet. Prekarisaation tilantees- sa ei ole mitään itsestään selvää mallia, jonka mukaan tulisi toimia. Kaikki on siis
mahdollista, mutta mikään ei riipu yksilön ratkaisuista, vaan yhteistyön laadusta ja mää- rästä.
Mistä tässä kaikessa valta- pelissä on sitten kysymys? Ei mistään sen kummemmasta kuin sukupuolikysymyksestä.
Vaikka yhteiskuntamme on elänyt sen kannalta todella historiallisia aikoja, joiden mer- kitystä filosofi ja naistutkija Kirsti Määttänen on usein ko- rostanut, näyttää tämä tilanne työmarkkinoiden muuttuessa ja työtahdin koventuessa jäl- leen olevan palaamassa alku- tekijöihinsä. Kyse on siitä, että myös miehet hoivaavat ja hoitavat vauvoja – isompien lasten lisäksi. Kyse on siitä, että myytti naisten “hoivavie- tistä” ja hoivaamisen äitita- paisuudesta voisi viimeinkin murtua. Perinteisten dualis- mien rakenteistaman mallin kokonaisvaltainen kyseenalais- taminen liittyy tiiviisti ihmis- ten arkitoimintaan ja saa mie- lestäni toiveikkaan ilmaisun juuri siellä. Sellaiset dikoto- miat kuin mies–nainen, koti–
työ ja yksityinen–julkinen, jot- ka pitävät yllä heteroseksuaa- lista matriisia, on mahdollista purkaa toimimalla toisin, per- formoimalla “ristiin” ja myös
“unohtamalla” sen, kuinka asiat
“tulee” tehdä, kuinka koti tu- lee hoitaa ja kuinka arki tulee järjestää. Arjen muisti raken- tuu ja säilyy sukupolvien saa- tossa, ja se luo yhteiskun- taamme sen sisäisen jänteen, joka kannattelee luutuneita käsityksiä.
Heteroseksuaalisen matrii- sin purkaminen tarkoittaa myös heterotapaisuuden purkamista ja heteroajattelun purkamis- ta. Tämä ei kuitenkaan tar- koita sitä, että tavoitteena oli- si siirtyä homogeeniseen ra- kenteeseen, päinvastoin. He- teroseksuaalinen matriisi tuot- taa ja ylläpitää homogeenista
väestöä ja “kansaa”. Hetero- matriisin kyseenalaistava toi- sin toimiminen sen sijaan tar- koittaa itse eron, myös suku- puolieron, affirmoimista. Se tarkoittaa erojen vapauttamista annetusta järjestelmästä ja ero- jen liikkumista vapaasti yh- teiskunnallisella kentällä. Se tarkoittaa sisäisesti ristiriitai- sen moneuden toimintaa, jos- sa tärkeäksi tekijäksi nousee se, mitä tehdään, ei niinkään se, mitä sanotaan tehtävän.
Toisaalta tärkeäksi seikaksi nousee tietysti myös se, mi- ten asioista puhutaan ja kuin- ka asioita käsitellään. Olen- naista on, mistä lähdetään liikkeelle: patriarkaalisen yh- teiskunnan heteronormatiivi- sesta “näinhän se on” -raken- teesta vai siitä, mitä ihmisten elämässä todella tapahtuu, niistä lukemattomista käytän- nöistä, ratkaisuista ja elämän- muodoista, jotka elävät yh- teiskunnallisten itsestäänsel- vyyksien ja “tavallisten arkis- ten asioiden” alapuolella. Vain kontrolloiva valta haluaa “ta- vallista” arkea, kun ihmiset sen sijaan haluavat elää ta- vallaan arkea. Tähän arkeen kuuluu välttämättä mahdolli- suus ennakoida tulevaa sel- laisella tavalla, että se mah- dollistaa vapaan tilan ja liik- keen arjessa. Arjen ennalta- arvattavuus ja “se tavallinen arki” on sen sijaan muotti, josta on kamppailtava irti.
Arki on ilmiselvästi politii- kan paikka, jonka yhtenä työ- välineenä voisi toimia esi- merkiksi perustulo tai vastaa- va yhteiskuntapoliittinen uu- distus: se mahdollistaisi elä- män ilman heteroseksuaalista matriisia, ilman naisen talou- dellista riippuvuutta miehestä.
Se mahdollistaisi valinnan ko- din ja työn välillä kenelle tahansa eikä ainoastaan pa- kottaisi tähän valintaan nai- sia, jotka ottavat nykypäivänä
kohtuuttoman riskin suhtees- sa työelämään tuottaessaan yhteiskunnan uusintajia. Ja ehkä perustulo tai muu arjen rakennetta uudelleen avaava yhteiskuntapoliittinen ratkai- su toisi arkeen myös lisää aikaa, joutilaisuutta ja mah- dollisuutta kieltäytyä lisäar- voa tuottavasta työstä, jota tehdään yhä useammin koto- na, käyttöarvokkaan “koti- työn” hyväksi. Tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisten ratkai- sujen pitäisi tavoitella tilan- netta, jossa myös kotona on mahdollista kieltäytyä töistä – niin koti-, kasvatus- kuin an- siotöistäkin. Aikuisten arki osoittaa uuden kriittisen yh- teiskuntatutkimuksen suun- taan ja se avaa yhteiskunnan valtamekanismit sillä kentäl- lä, jossa valta kohtaa myös vastarintaa. Ehkä Foucault’ta uudelleen muotoillen voidaan- kin sanoa, että Aikuisten ar- jessa “tämä epäkeskeinen ja hajakeskitetty ihmiskunta on monimutkaisten valtasuhtei- den seuraus ja väline ja siinä ovat ruumiit ja voimat joutu- neet moninaisen vapauden- riiston ja tämän strategian osi- na olevien teorioiden koh- teiksi. Tässä ihmiskunnassa kantautuu nyt kuuluviin tais- telun kumu.”
Mikko Jakonen
v i i t e
1. Kontrolliyhteiskunnan käsit- teestä katso mm. artikkelit
“Jälkikirjoitus kontrolliyhteis- kuntiin” ja “Kontrolli ja muu- tos” (Deleuze 2005). Kont- rolliyhteiskunnan käsitteellä ei tule ymmärtää yksioikoisesti katkosta suhteessa esimerkik- si Michel Foucault’n kuvai- lemiin “kuriyhteiskuntiin” (jot- ka hahmottuvat erityisesti van- kiloissa rakennetun työmo-
raalin ja homo oeconomicuksen rakentamisen kuvausten kaut- ta (ks. erit. Foucault 2000, 167–
182) ja toisaalta itsekurin ja sitä tuottavan panopticon – mallin (ks. erit. 338–350) ku- vauksen kautta Tarkkailla ja rankaista -teoksessa), vaan kontrollien aikakausi tulee ym- märtää ensiksikin uutena val- lan muotona, joka ohittaa ins- tituutioihin ensisijaisesti si- toutuneen vallan, mutta ei karkota näitä instituutiota pois vallan toimeenpanevalta ken- tältä, vaan pikemminkin in- tensivoi instituutioiden, kuten kodin, koulun, armeijan ja yli- opiston, toimintaa. Foucault’n sanoin: “Nykyään ongelmana on pikemminkin noiden nor- maalistamisvälineiden suuri kasvu sekä niiden mukanaan tuoma vallan vaikutusten laa- juus, joka on syntynyt siten, että on muodostettu uusia op- pialoja” (Foucault 200, 421).
Instituutiot ja niiden “normaa- listamisvälineet” joutuvat yhä suurempien tehokkuusvaati- musten ja “kasvun” alaiseksi, mikä pakottaa ne ensiksikin liikkumaan ja “hajauttamaan”
toimintaansa ympäristöönsä eli muiden instituutioiden alueel- le. “Äitijohtaminen” on yritys- maailman viimeisintä slangia (Kirsi Piha). Sota on levittynyt terrorismin muodossa jokapäi- väiseen elämään, ja koko elä- mästä on tullut yksi suuri työ- prosessi ja maailmasta yksi suu- ri työpaikka. Kontrolleissa ei siis niinkään kontrolloida itse fyysistä liikettä, aktuaalisia toi- mia, vaan toiminnan mahdol- lisuuksia, niiden “esiraken- tumista” tai niiden eräänlaista metafysiikkaa, toisin sanoen il- miöiden mahdollisuusehtoja.
Siksi myös uusfamilialistinen perhepolitiikka keskittyy ko- tiin ja kodin arvoihin: ne näh- dään yhteiskunnallisen ja työ- elämän taustana, sinä ihmeel- lisenä “yksityisen” alueella pii- leskelevänä pyhänä ytimenä, josta kaikki yhteiskunnalliset ja erityisesti yksilön käyttäyty- misessä havaittavat piirteet vir- taavat kuten Plotinoksen ema- naatio- opissa. Uusfamilialis-
missa koti on metafyysinen paikka, se on yhteiskunnan havaitsematon rakenne. Ruo- katottumukset ja siitä mahdol- lisesti aiheutuva lihavuus, al- koholinkäyttö ja siitä mahdol- lisesti aiheutuva työhalutto- muus ovat kaikki “kotoa opit- tuja” tapoja. Tällöin ihmisen toiminasta tehdään kotona (jo- ka ymmärretään joksikin eh- dollistavaksi ärsykkeiden kaut- ta toimivaksi tietokoneohjel- maksi tai pikemminkin tieto- koneen, tietotyöläisen ohjel- moijaksi) “opitun” säännön yksioikoista, mutta tiedostama- tonta seuraamista. Tällöin siis toisin sanoen ohitetaan itse toimijan ratio, hänen järkensä ja valintansa, ja siirretään vaa- timus ration ja järjen asettami- sesta “toiselle tasolle” eli ko- tiin, joka ei kuitenkaan itse asiassa sijaitse missään fyysi- sessä tilassa, vaan on nyt ni- menomaan sosiaalinen suhde valtarakenteineen määrättyjen ihmisten välillä. Tämä tarkoit- taa suurta mullistusta moder- nin tai kuriyhteiskunnan toi- minnassa, sillä nyt kontrolli ja tarkkailu pyritään (entistä vah- vemmin) ulottamaan juuri ko- tiin eivätkä yhteiskunnan muut instituutiot voi “yhteistyöhaluk- kuudestaan” huolimatta tehdä muuta kuin “korjata kotona aiheutettuja vahinkoja”. Kont- rollit eivät vie siis meiltä insti- tuutiota, mutta ne vievät meil- tä mahdollisuuden vaikuttaa ja kyseenalaistaa instituutioiden toimintaa, sillä jokainen insti- tuutio on “ulkoinen” markki- na-arvon kaksoismerkitykses- sä. Kun instituutiosta tulee ta- vara, se menettää kaiken itse- kontrollin ja kurin, ja juuri tätä tarkoittaa astuminen kontrol- lien yhteiskuntaan: instituu- tioiden toimintaa kontrolloivat nyt ensisijaisesti markkinat, joilla toiminnan esitetään ole- van “tavanomaista” ja “tavallis- ta” – markkinoiden luonnon- lakien eli metafysiikan sanele- maa. Tämä käsitys markkinoi- den ohjautumisesta jonkin py- syvän säännön tai “ohjelman”
mukaan ei tietenkään pidä paik- kaansa (esim. raaka-aineiden
T&E 1/07 • ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
hinnan mukaan ks. Marazzi 2006.) vaan markkinoiden toi- minta on organisaatiossaan ja tapahtumia determinoivassa olemuksessaan hyvin vahvasti poliittis-taloudellista. Jokisen sanoin: “Kontrollien valta on sidoksissa arkisuuteen ehkä enemmän kuin ‘vanhanaikai- nen’ instituutioille jaettu kuris- sa pitämisen valta. Kontrollien valta synnyttää yhteiskunnallis- ta eriarvoisuutta nimenomaan
“tavallisen julmuudella”. Käy- tännössä tämä tarkoittaa aina- kin sitä, että kannattaa olla va- rovainen esittäessään sellaisia lausuntoja kuin ‘ihmiset tarvit- sevat lisää tavallista arkea’. (Jo- kinen 2005, 159.) Sama kos- kee vaatimuksia “tavallisesta elämästä” ja “tavallisesta poli- tiikasta”.
K I R J A L L I S U U S Deleuze, Gilles 2005: Haastatte-
luja. Suomentaneet Anna Hel- le, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki.
Tutkijaliitto, Paradeigma-sarja, Helsinki.
Foucault, Michel 2000: Tarkkailla ja rangaista. Suomentanut Eevi Nivanka. Otava, Helsinki.
Jokinen, Eeva 2005: Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.
Jokinen, Eeva 2006: “Lasten hoi- taminen”, teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.):
Uuden työn sanakirja. Tutki- jaliitto, Polemos-sarja, Helsinki.
Marazzi, Christian 2006: Pääoma ja kieli. Suomentaneet Riitta Kyllönen ja Taina Rajanti. Tut- kijaliitto, Polemos-sarja, Hel- sinki.
Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Tutkijaliitto, Paradeigma-sarja, Helsinki.
