I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
43
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Keskustelu eläinten oikeuksista päättyy tällä erää tähän. Keskustelu alkoi Aulis Aarnion artikkelista Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2005 ja siitä virin- nyt keskustelu jatkui niteissä 3-6/2005 ja 1/2006.
minkä takia se ei kuulu lainsäätäjän keinovali- koimaan. Ihminen voi lain määräyksin velvoit- taa vain toisia ihmisiä. Ihminen voi esimerkik- si kieltää kohtelemasta kettuja huonosti, kos- ka myös ketun hyvinvointia pidetään tärkeä- nä. Näitä säännöksiä on laissa jo nyt (eläinsuo- jelunormisto), joten kovin kummoisia muutok- sia ei tarvita. Sen sijaan tarvitaan terveitä asen- teita eläinten hyvinvoinnin kunnioittamiseksi, mistä ilman muuta seuraa eläinsuojelua koske- vien normien jämäkkä noudattaminen.
Eläinten moraalisten oikeuksien pohtiminen on siis arvokasta, jotta eläintenkin hyvinvointi koettaisiin merkitseväksi. Pohdinta epäilemättä myös ajan oloon terävöittää ihmisten lainkuu- liaisuutta, heidän valmiuttaan noudattaa eläin- suojelunormeja. Muutoin oikeus on valitetta- vasti eri asia eläinten moraali tai eläimiä koske-
va moraali. Sen asian ymmärtämiseen ei tarvita Antiikin viisaita.
Koska minulla ei ole enää mitään lisättävää jo esittämääni, ja on siten vaara, että pelkästään toistan itseäni, päätän keskustelun omalta osal- tani tähän ja kiitän lämpimästi kaikkia alkupe- räistä tekstiäni kommentoineita. Oikeus ja mo- raali ovat aina keskustelun väärttejä asioita.
Kirjoittaja on OTT ja Tampereen yliopiston emeri- tusprofessori.
Osmo Tammisalon teosta Rakkauden evoluu- tio parinvalinnan evolutiivisesta perustas- ta on tervehdittävä ilolla ja mielenkiinnolla.
Muiden ansioiden ohessa teos muistuttaa on- gelmista, joita muiden lajien kategorinen (ja hierarkkinen) erottelu ihmisestä sekä tietyn sukupuoliteoretisoinnin täydellinen irtaantu- minen suvullisesta lisääntymisestä aiheutta- vat. Outoa on kuitenkin, että hän sortuu vas- tineessaan (TT 1/2006) Sari Charpentierille (TT 8/2005) juuri siihen, mistä syyttää Charpen- tieria: keskustelemattomuuteen tosiasiaväit- teistä.
Luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseen suhteeseen voi suhtautua ontologisesti vähin- tään kahdella tavalla: 1) niillä katsotaan ole- van yhteiset päämäärät ja käsitteistöt tai 2) ne ovat ainakin osittain yhteismitattomia ihmistie- teiden tutkimuskohteen ja tutkijan samuudesta johtuvan erityisluonteen takia (esim. Raatikai- nen 2004).
Tammisalon edustama tiedekäsitys edus- taa ensin mainittua, ns. monistista kantaa. Tä- hän pohjaa hänen vaatimuksensa siitä, että so- siaalitieteiden tulee olla palautettavissa eräisiin
fundamentaalisiin luonnontieteisiin. Loogises- ti tästä tulisi kuitenkin seurata myös sen vaa- timus, että luonnontieteiden väittämien ei tuli- si olla ristiriidassa sosiaali- ja kulttuuritieteiden (mm. naistutkimuksen) löydösten kanssa.
Tässä ei ole kysymys moraalisesta tai poliit- tisesta mielipiteestä. Esimerkiksi seksuaalisuu- teen, sukupuolisuuteen ja kauneuteen liittyvis- sä ihanteissa, normeissa ja uskomuksissa (mu- kaan lukien tieteelliset selitykset) esiintyy ero- avaisuuksia yhteneväisyyksien ohessa, kuten Tammisalokin myöntää. Tällöin on mieletöntä vaatia, että ensin opiskelemme tietyt ”biologi- set tosiasiat” ja vasta sitten perehdymme siihen, mitä niiden ”yli” mahdollisesti jää. Silmien um- mistaminen sosiokulttuurisilta faktoilta, empii- risiltä löydöksiltä ja niiden selityksiltä, kaivaa kuoppaa itse biologisilta selityksiltä.
Peilauksen olisi aidossa biososiaalisessa tut- kimuksessa, josta muiden muassa Anna Rot- kirch ja J-P Roos ovat tässä lehdessä keskustel- leet, oltava vastavuoroista sen selvittämiseksi, mikä on ”biologista” ja mikä ”kulttuurista”, vai onko näistä edes järkevää puhua erikseen.
Evoluutioteorian selitysvoiman todisteeksi eivät riitä monetkaan niistä empiiristen kokei-
Tammisalon kritiikin kärki hukassa
Taina Kinnunen
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
den tuloksista, joihin Tammisalo viittaa teokses- saan. Usein nämä kertovat jotain mieltymyksis- tä ulkonäköön tai muuhun parinvalinnan kan- nalta merkitykselliseksi esitettyyn piirteeseen.
Kokeiden tulokset eivät välttämättä kerro nii- den perimmäisistä syistä mitään. Niitä voitai- siin aivan yhtä hyvin käyttää näyttöinä kulttuu- rin vaikutuksista.
Tällä en väitä, ettei esimerkiksi suuntaa an- tavaa universaalia mieltymystä lantion ja vyö- tärön suhteesta (WHR) molemmilla sukupuolil- la olisi olemassa tai että nuoruus ja terveys oli- sivat mielivaltaisesti pelkästään länsimaissa va- likoituneita kauneuden määreitä. On kuitenkin todettu, että esimerkiksi WHR-mieltymyksissä on sellaisia kulttuurisia vaihteluja, että naisten maagisen 0,7 ja miesten 0,9 suhdelukujen pai- nottaminen universaalisti merkittävinä attrak- tioina on kyseenalaista. Lisäksi mieltymyksen noihin suhdelukuihin on todettu kehittyvän länsimaalaisillakin vasta 10 vuoden iässä, min- kä arvellaan johtuvan myös kulttuurisista syis- tä (ks. Connolly ym. 2004).
Epäilemättä äärimmäiset poikkeamat ihmi- sen ”ideaalityypistä” karsiutuvat – harva kult- tuurintutkijakaan kieltää ihmisen ja vaikka- pa kissan ruumiillisen perusrakenteen – mutta elinkelpoisiin piirteisiin mahtuu sittenkin liik- kumavaraa. Eikä nuoruuden sisältyminen kau- neuden tunnusmerkkeihin riitä selittämään vaikkapa länsimaisen kulttuurin nuoruuden ja seksuaalisuuden maniaa.
Toisaalta biologisista peruskehikoista on pit- kä matka moniin kauneuden, seksuaalisuuden ja parinvalinnan kannalta merkittäviin ilmiöi- hin, kuten naisten ja miesten ympärileikkauk- siin, kauneusleikkauksiin, tatuointeihin, prosti- tuutioon, laihuutta ja lihavuutta tuottaviin syö- mishäiriöihin, erilaisiin pukeutumistapoihin napapaidoista burkhiin, ihon länsimaisesta rus- kettamisesta ihon itämaiseen valkoiseksi puu- terointiin ja moniin muihin pelkän evoluutio- teorian valossa käsittämättömiksi jääviin ruu- miintekniikoihin. On etsittävä kulttuurisia syitä myös sille, miksi molemmilla sukupuolilla sek- suaalisesti merkitseviksi valikoituneita piirtei- tä, kuten penis ja rinnat, korostetaan vaihtele- vasti (vrt. Etcoff 1999).
Moniin Tammisalon teoksessaan esittämistä yleistyksistä löytyy luultavasti yhtä viisastutta- via selityksiä niin kulttuurintutkimuksen kuin evoluutioteorian piiristä. Näitä ovat esimerkik- si naisen ulkonäön ”aiempi vanheneminen”, naisten ”uskollisuus,” naisten nihkeä suhtautu- minen pornoon tai sukupuolten ulkonäöllisten
ominaisuuksien tärkeys.
Aiheita koskevat empiiriset tulokset ovat va- jaita ja epäyhteneviä, mikä tekee kauneuden merkityksestä monimutkaisen palapelin jo yk- sinomaan evoluutioteorian valossa (ks. esim.
Geary ym. 2004; Singh 2004).
Eivät liioin Tammisalon esittämät biologiset
”tosiseikat” selvennä historiallisia ja kulttuuri- sia vaihteluita naisten ja miesten seksuaalises- sa nautinnossa, seksuaalimoraalissa, seksikäyt- täytymisessä tai vaikkapa käsityksissä seksu- aalisista poikkeavuuksista. Niiden selvittämi- seksi tarvitaan nimenomaan monenlaisten yh- teiskunnallisten käytäntöjen tutkimista. Sosiaa- liset ja taloudelliset valtasuhteet sekä järjestel- mät, ideologiat ja teknologian kehitys vaikutta- vat ratkaisevasti seksuaalisuuteen. Syytä ei ole myöskään väheksyä tutkimusta, joka pyrkii en- nen kaikkea kuvaamaan empiiristä todellisuut- ta. Ilman sitä ei ole mitä selittää. Tätä kaikkea muun muassa naistutkimuksen edustajat, so- siologit ja kulttuuriantropologit tekevät.
*
Itselleni on jäänyt epäselväksi, mitä Tammisalo oikeastaan haluaa kritisoida. Hän toteaa teok- sessaan useaan otteeseen, kuinka erilaiset muo- ti-ilmiöt erilaisine kulttuurisine merkitysmaa- ilmoineen suorastaan itsestään selvästi muo- vaavat kauneusmieltymyksiämme ja parinva- lintaa. Kuuluuko näiden tutkiminen Tammisa- lon mielestä kulttuurintutkijoiden ja/vai biolo- gien työnkuvaan? Jos kulttuurintutkija saa näi- tä aiheita tutkia, mistä asti ja millaisten aihei- den parissa hänen on lähdettävä evoluutioteo- riasta liikkeelle?
Ainakaan Tammisalon asiantuntemus kult- tuuritieteellisten käsitteiden osalta ei vakuuta.
Puhe kulttuurista yksioikoisesti tiettyjen uni- versaaleja yksilöpsykologisia ominaisuuksia kantavien yksilöiden summana ei selitä alkuun- kaan kulttuurisia mekanismeja. Kulttuurinen potentiaali on tietysti biologista (elämän) po- tentiaalia – mitä muuta se voisi olla, mutta kult- tuurisen todellisuuden selvittely vaatii erityis- alojen tietämystä. Toisaalta biologinen on myös sosiaalista, kuten naistutkimuksen ja kulttuuri- antropologian lisäksi esimerkiksi psykologian, lääketieteen ja aivotutkimuksen piirissä on täh- dennetty.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Taideaineiden ja antro- pologian laitoksella Oulun yliopistossa.
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
45
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
KIRJALLISUUTTTA
Connolly, Jennifer M. & Slaughter, Virginia & Mealey, Linda (2004): ”The Development of Preferences for Specifi c Body Shapes”. The Journal of Sex Research 41 (1): 5-15.
Etcoff, Nancy (1999): Survival of the Prettiest – The Science of Beauty. New York: Anchor Books.
Geary, David C. & Vigil, Jacob & Byrd-Craven (2004):
”Evolution of Human Mate Choice”. The Journal of Sex Research 41 (1): 27-42.
Raatikainen, Panu (2004): Ihmistieteet ja fi losofi a. Hel- sinki: Gaudeamus.
Singh, Devendra (2004): ”Mating Strategies of Young Women: Role of Physical Attractiveness”. Journal of Sex Research 41 (1): 43-54.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Helsinki: Terra Cognita.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä 8/2005 Eino Lyy- tinen vastasi selventävästi kirjoitukseeni, joka oli lehdessä 7/2005. Kuten hän tuo esil- le, olisi imperialismin ja kolonialismin jälki- vaikutusten pohtiminen tärkeää. Samaan ai- heeseen tarttui myös Timo Särkkä pohties- saan samaisessa lehdessä mahdollisuuksia se- littää ”siirtomaaperinnön sitkeää elämää Bri- tannian entisten siirtomaiden arkitodellisuu- dessa”. Näillä perustein toivoisi viriävän kes- kustelua, ei vain Britannian vaan koko kolo- niaalisen maailman perinnön vaikutuksista – myös Suomessa ja Suomeen.
Jälkikoloniaalin teorian leimaaminen ideolo- giseksi kiihkoksi ja intohimoksi, kuten Särk- kä sitä luonnehtii, ei vuorostaan tee oikeutusta tuon teoriakentän monimuotoisuudelle ja -läh- töisyydelle.
Kriittisessä teoriassa, johon jälkikoloniaa- li teoriakin voidaan lukea, on toki myös enem- män tai vähemmän ideologisia tai utooppisia
näkökulmia, mutta siihen kuuluu myös avoin kontekstualisointi ja positiointi (esimerkiksi de- konstruktion tai feminismin tavoin), jolloin nuo lähtökohdat asetetaan kriittisen tarkastelun alaiseksi eikä oleteta jonkinlaista ideaalista tie- teen kontekstistaan ja tekijästään vapaata objek- tiivisuutta.
Itse erityisesti intialaisen jälkikoloniaalin kir- jallisuuden ja kulttuurin tutkijana voin vain toi- voa, että keskustelu aiheesta jatkuu, koska joka tapauksessa kolonialismin ja imperialismin vai- kutusten arviointi on ristiriitaista ja vasta aluil- laan. Osaltaan tätä kritiikkiä käydään avoimen globalisaatiokriittisissä taloudellis-poliittisissa ympyröissä, mutta vastaavasti tarvitaan tutki- muksellisia
Kirjoittaja on erikoistutkija Joensuun yliopiston Vie- raiden kielten laitoksella ja dosentti Jyväskylän yli- opiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa.
