noin vuoden iässä.
Tavallisesti nuoret sudet jättä- vät perhelauman 11–24 kuukau- den ikäisinä, Suomessa yleisim- min jo 11–12 kuukauden iässä.
Yksin liikkuvat sudet ovatkin nuo- ria vaeltelevia yksilöitä, jotka etsi- vät omaa paikkaansa susien yhtei- sössä. Jos laumaa johtava susipa- ri kuolee esimerkiksi metsästäjän luoteihin, pennut saattavat joutua vaikeuk siin, sillä lisääntyvät sudet ovat ravinnonhankinnan ja lauman yhtenäisyyden kannalta tärkeitä.
Pelätty ja vihattu
Suteen suhtaudutaan edelleen hy- vin suurilla tunteilla, ja varsinkin alueilla, joilla susia ei ole totuttu nä- kemään yli vuosisataan, ne herättä- vät myös suurta pelkoa. Nykyajan ihmiset ovat enimmäkseen luon- nosta vieraantuneita. Eläimiä inhi- millistetään ja niissä nähdään hyviä tai huonoja luonteenpiirteitä, joil- la lajeja leimataan, kuten televisi- on luontodokumenteissa, joissa pa- ha peto tappaa kiltin saaliin. Myös vanhat kertomukset ihmisiä ahdis- telleista ja jopa tappaneista susista elävät edelleen, vaikka niiden tie- detään liittyvän vesikauhua sairas- taneisiin petoihin.
Suomesta on tiedossa vuosien 1710–1881 väliltä 193 suden tappa- maa ihmistä, joista aikuisia oli 75.
Kirkonkirjoihin kirjatut kuolinsyyt ovat kuitenkin olleet usein arvailu- jen varassa, ja sudesta saatettiin tehdä syyllinen, vaikka kuolema olikin aiheutunut jostakin muus- ta syystä. Kaikki kuolemantapauk- set ovat eteläisestä Suomesta, jossa väestö oli kasvanut nopeasti ja sa- maan aikaan suden luontaiset saa- liseläimet, kuten hirvet ja metsä- peurat, olivat vähissä tai metsästet- ty jo sukupuuttoon. Nälkä ajoi su-
sia asutuksen lähistölle, jossa myös karjaa joutui usein susien saaliiksi.
Aikuisten kimppuun hyökän- neet sudet olivat rabiesta eli ve- sikauhua sairastaneita yksilöitä, mutta lapset saattoivat joutua myös terveiden nälkiintyneiden susien tappamiksi. Yksi vesikauhuinen susi saattoi hyökätä useiden ihmis- ten kimppuun ennen kuin se saa- tiin hengiltä. Lisäksi vesikauhua ta- vattiin myös kulkukoirissa, ja nekin ahdistelivat ihmisiä.
Laaksonen käsittelee ajatuksel- la kirjoittamassaan tekstissä mo- nipuolisesti koko pohjoista luon- toamme, jossa susien lisäksi myös esi-isämme ovat osanneet tulla toi- meen ankarissa luonnonoloissa.
Susi-kirja vastaa hyvin viime vuo- sien susikeskusteluun. Tietämättö- myydestä johtuvaan irrationaali- seen susipelkoon voi vaikuttaa vain tietoa jakamalla, ja siinä Laakso- nen on onnistunut hyvin. Hän tuo esille laajan aihepiirin moninaisia näkemyksiä tasapuolisesti, ja yk- sityiskohtainen sisällysluettelo ja hakemisto helpottavat tietojen löy- tämistä. Yleistajuisessa tietoteok- sessakin tarpeelliset lähdeviitteet voisi parhaiten esittää alaviitteinä tai numeroviitteinä kirjallisuus- luettelossa mainittuihin lähdete- oksiin. Nyt hakasuluissa tekstin yhteyteen sijoitetut nimet vuosilu- kuineen antavat hieman opinnäy- temäisen vaikutelman.
Susi on runsaasti kuvitettu luon- toteos, jonka valokuvat ovat pää- osin suomussalmelaisen luonto- kuvaaja Hannu Hutun tuotantoa.
Vain harva onnistuu luontokuvaa- jan tapaan näkemään villejä susia luonnossa, mutta hyvien valokuvi- en kautta niiden ilmeikäs olemus avautuu myös lukijoille.
Susia pelkäävä tai susien naapu-
rina asuva saa myös ohjeita uhkaa- van suden kohtaamista varten se- kä kotieläinten ja koiran suojele- miseksi susilta. Susien aiheuttamia vahinkoja voidaan välttää jossakin määrin, eikä luonnossa elävä susi aina olekaan satukirjojen Iso Paha Susi. Keskustelua rakentavasti joh- dattelemalla löytyy myös villien susien antamia taloudellisia mah- dollisuuksia. Esimerkiksi luonto- matkailussa voidaan hyödyntää suden kohtaamisen elämykselli- syyttä. Vaikeasti tavoitettavia susia ei tarvitse edes nähdä, sillä jo met- sässä yön tunteina vaeltaneen susi- lauman hohtavalle hangelle tallaa- ma jotos tai kaukana erämaassa ul- vovat sudet jäävät vaativankin elä- mysmatkailijan mieleen.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Yö kun tummuu yllä itämaan
Kalevi Koukkunen Klaus Karttunen: Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle. Aasian- tutkimuksen vaiheet Suomessa.
Suomen Itämaisen Seuran (SIS) suomenkielisiä julkaisuja 38.
SIS 2011. – Lotta Aunio ja Juha Janhunen (toim.): Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. SIS:n suomenkielisiä julkaisuja 40. SIS 2012.
Teoksessaan Mooseksen kirjois- ta kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundral- le Helsingin yliopiston Etelä-Aa- sian tutkimuksen professori Klaus Karttunen jaottelee suomalaisen
Aasian-tutkimuksen vaiheet vii- teen pääjaksoon:
(1) Imitaation aika (vuodet 1520–1730; 210 vuotta, kirjassa 72 sivua),
(2) Provinsialismin aika (1730–
1830; 100 vuotta, 95 sivua), (3) Kenttätyön ja kansainväli- syyden aika (1830–1917; 87 vuot- ta, 170 sivua),
(4) Kansallinen aika (1917–
1970; 53 vuotta, 85 sivua) ja (5) Modernisaation ja ekspansi- on aika (vuodesta 1970; 40 vuotta, 91 sivua).
Kunkin pääjakson alussa on tii- vis johdatus ajan tapahtumiin ja virtauksiin. Sen jälkeen seuraavat kronologisessa järjestyksessä seik- kaperäiset esittelyt ja luonnehdin- nat tutkijoista ja tutkimusmatkaili- joista – ihmeellinen kavalkadi! Te- os sisältää kunnioitettavan määrän tietoa, osin laajojen suuntausten, osin pienten yksityiskohtien kuva- uksia. Karttunen kirjoittaa eläyty- västi ja usein hauskastikin, vaik- ka tällaisessa kirjassa joutuu vää- jäämättä luettelemaan teoksen toisensa perään. Ja jos luetellaan, luetellaan konstailematta, kyllä lu- etteloissakin on kiinnostavuutta ja ilmaisuvoimaa – niin, niissä on harmoniaa. Luetteloita voi myös keventää attribuutein tai muunlai- sin luonnehdinnoin, kuten on teh- ty esimerkiksi Timo Veijolan tuo- tantoa luetteloidessa (s. 511–512).
Tekijä itse korostaakin (s. 442), et- tä hänen esityksellään on selvä bib- liografinen aspekti, mikä vain lisää teoksen käsikirjallista luonnetta.
Teoksen aihepiireissä yhdisty- vät mm. kielitiede, kansatiede, Suo- men ja yleinen historia, sukututki- mus, maantiede, kulttuurintutki- mus, koulu- ja yliopistohistoria, teologia, jopa luonnontieteet ja nu-
mismatiikka. Se sivuaa myös suo- malais-ugrilaisten kielten ja kanso- jen tutkimusta. Kirjassa ei ole ku- via paitsi informatiiviset kansiku- vat. Eikä kuvia tarvitakaan, lukija vaeltaa mielikuvituksessaan tut- kijan matkaseurana milloin Lähi- idässä, milloin Siperiassa.
Kun tekijä on tunnettu oppihis- torioitsija, on selvää, että teos va- laisee monipuolisesti tieteiden his- toriaa. Hieman kulunutta sanon- taa käyttääkseni Karttunen asemoi Aasian-tutkimuksen osaksi yleistä tiedettä yhdistäen suomalaisen ja kansainvälisen tutkimuksen. Hän on hyödyntänyt laajaa lukenei- suuttaan ja monipuolista lähteiden tuntemustaan. Suomalaisen Aasi- an-tutkimuksen analyysi ja histo- riointi on nyt erinomaisella tolalla ja tasolla. Teos tietysti nostaa esiin muut ilmansuunnat. Pitäisi tutkia suomalaista Afrikan-tutkimusta ja Etelä-Amerikan-tutkimusta – ai- van oikein: tutkia tutkimusta. Mai- nittuja maailmankolkkia on tietysti tutkittukin, mutta yhtenäinen esi- tys puuttuu. Karttusen laaja teos on vankka perustutkimus, johon seuraavien vuosien jälkeen on hy- vä kirjoittaa jatkoa ja noteerata tut- kimuksensa lopettaneet ja aloitta- neet sekä tutkimuksiaan jatkaneet.
Vieraiden kielten, eritoten hepre- an, kouluopetuksesta hän on löy- tänyt uutta tietoa.
Vaikka teos on yleisestikin kiin- nostava, se on tietysti tieteellisenä suunnattu aiheesta harrastuneille, ja siinä mielessä sen ”epäkaupal- linen” nimi on perusteltu. Ehkä- pä alanimeke ja pääotsikko olisivat voineet olla toisessa järjestyksessä:
Aasian-tutkimuksen vaiheet Suo- messa: Mooseksen kirjoista kung- futselaisuuden klassikoihin ja Je- rusalemista Siperian tundralle. Voi
myös pohtia, olisiko teoksella ol- lut laajemmat levikkimahdollisuu- det englanninkielisenä. Karttunen kirjoittaa kuitenkin esipuheessa, että Ivar Heikel on käsitellyt Turun Akatemian ajan ruotsiksi, Pentti Aalto 1800- ja 1900-luvun englan- niksi ja vieläpä Erik Stenij saksaksi.
Kirjoittajasta tuntui luontevalta kä- sitellä aihetta suomeksi. Hyvä niin, teoksessa on kuitenkin 14-sivuinen englanninkielinen tiivistelmä.
Historian kannalta on tietys- ti parasta, että Karttusen teoksessa Aasian-tutkijat pääsevät nyt esiin aidossa yhteydessä eli kontekstissa, niin kuin nykyään sanotaan. Moni unohtunut tutkija on päässyt – jos ei nyt parrasvaloihin, niin ainakin esille. Yksi heistä on ”omalaatuinen ja oppinut herra” Ivar Ulrik Wal- lenius (1793–1874), ”naimaton, hiljainen ja huomaamaton mies”, joka kuitenkin opetti yliopistossa hepreaa, arabiaa, persiaa, sanskritia ja armeniaa. Tutkimus- ja yliopis- tohistorialle Karttunen on tehnyt suuren palveluksen mainitsemal- la moniaalle säteilleiden oppi-isi- en seuraajia. Indologi-fennougris- ti Otto Donnerin oppilasjoukko on vaikuttava: E. N. Setälä, Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, G. J. Ramstedt, Kai Don- ner, Kaarle Krohn, Jooseppi Mik- kola, Jalo Kalima ja Hugo Pipping.
Sijansa teoksessa on saanut siis myös G. J. Ramstedt (1871–1950), jonka klassinen matkakirja on ni- meltään Seitsemän retkeä itään (1944). Ramstedt muuten onkin lähes mainituin tutkija teokses- sa Matthias Alexander Castrénin, Knut Tallqvistin, Arthur Hjeltin ja Pentti Aallon rinnalla. Ramstedtin jälkeen itään on tehty kymmeniä retkiä, ehkä 77, 177 tai jopa 277.
Ramstedtinkin ansiosta Suomi on
Aasian-tutkimuksen pieni suur- valta. Kun Ramstedt täytti 60 vuot- ta, Kotikielen Seuran aikakausleh- ti Virittäjä julkaisi hänelle omis- tetun juhlanumeron, jossa mai- nitaan ”meidän maailmankuulu tiedemiehemme”. Jo ennen Ram- stedtia ansioitui toinen tiedemie- hemme, Olaus Magni, joka ei sen- tään toiminut Pariisin rehtorina (s.
8) vaan Pariisin yliopiston rehtori- na. Kun jatkuvasti puhutaan kan- sainvälistymisestä ja vaikka kysy- myksessä on tietty semantiikka, Karttusen teos vahvistaa väkeväs- ti sen seikan, että suomalaiset ovat olleet kansainvälisiä siis ainakin jo 1600-luvulta lähtien.
Historioinnissaan Karttunen tulee aivan nykypäivään. Nuorin tutkija on syntynyt 1970-luvun jäl- kipuoliskolla. Nuorimmista ker- rotaan lähinnä tutkimuskohde ja ensimmäiset julkaisut; kohteet- han saattavat vaihtua tai painot- tua toisin. Teoksessa Miten minus- ta tuli tohtori Tapani Harviainen tosin sanoo, että tutkijoiden aiheet usein keskittyvät suhteellisen har- voihin, jo varhaisvuosina ilmen- neisiin kiinnostuksen kohteisiin.
Rohkeasti Karttunen kertoo moni- enkin tutkijoiden kohdalla tekeil- lä olevista tutkimuksista, varsinkin väitöskirjoista, joten täydennys on paikallaan sopivan ajanjakson jäl- keen. Ehkäpä 1970-luvulla synty- neet tutkijat eivät tule ajatelleeksi, että he jatkavat Turun Akatemiassa 1600-luvulla alkanutta tutkimus- traditiota.
Karttusen 634-sivuinen järkä- le on paitsi Aasian-tutkimuksen suurteos myös tiedehistoriallinen tietopaketti. Kun maailmanhisto- riassa on puhuttu 1400–1500-luku- jen suurista löytöretkistä, Karttu- nen puhuu vastaavasti 1800-luvun
suurten matkojen aikakaudesta, jolloin tehtiin tutkimusmatkoja Lä- hi-itään, Pohjois-Afrikkaan, Kau- kasiaan, Keski-Aasiaan, Siperiaan, Mongoliaan ja Kaukoitään sekä auottiin uusia uria niin assyriolo- giassa, indologiassa kuin altaistii- kassakin. Ja tietysti oman lukunsa on saanut kielitieteen kummajai- nen, heprean sukukieleksi uskottu suomi. Valitettavasti vain åvi (ovi) ei ole yhteydessä heprean sanaan avah ”halusi” (ovi muka avautuu halukkaasti).
Lähdeluetteloa on 37 sivua.
26-sivuisessa henkilöhakemistossa ovat sekä käsitellyt henkilöt (liha- valla) että mainitut henkilöt (liha- voimatta). Syntymävuosi tai elinai- ka on mainittu lähes kaikista henki- löistä, samoin tutkijanimike ja työ tai toimi. Tämän kaiken lisäksi te- kijä on laatinut vielä 19-sivuisen ai- hehakemiston, jonka laajoja osioi- ta ovat ”Kielet ja kansat”, ”Kirjalli- suus” ja ”Yliopistot”. Lähdeviitteis- tö on omana osastonaan eikä niin ollen ”häiritse” tekstiä. Tekijä on ol- lut niin tunnollinen, että on mer- kinnyt asteriskilla sellaiset lähteet, joihin ei ole ehtinyt perehtyä tai joi- ta ei ole pitänyt tarpeellisena (mut- ta lienee pitänyt kädessään). Läh- teisiin ei ole muuta lisättävää kuin pieni täydennys japanin harrasta- jasta Marta Keravuoresta, joka Ur- ho Kekkoselle vuonna 1971 lähet- tämässään kirjeessä kertoi harras- tuksestaan.1
30 itämaiden tutkijaa
Vuonna 1998 ilmestyi Päiviö Tom- milan toimittama kirja Miten meis- tä tuli historian tohtoreita. Vuon- 1 Pekka Lähteenkorva ja Jussi
Pekkarinen: Kirjeitä myllärille 1956–1981. Helsinki: Otava 2000, 306–308.
na 2003 seurasivat oikeustieteili- jät, vuonna 2009 kasvatuksen his- torioitsijat ja vuonna 2010 filosofit.
Tieteellisten seurain valtuuskun- ta oli vuonna 2007 kehottanut jä- senjärjestöjään keräämään tohto- reilta muistitietoa eritoten väitös- kirjoista. Suomen Itämainen Seura otti kehotuksesta vaarin ja kustansi Lotta Aunion ja Juha Janhusen toi- mittaman teoksen Miten minusta tuli tohtori, alanimekkeeltään Itä- maiden tutkijat kertovat. Toimitta- jat puhuvat alkusanoissa moninai- sesta kirjosta ihmiskohtaloita, joita yhdistää Aasiaan tai Afrikkaan liit- tyvä väitöskirja.
Lajityypin Miten … tuli … klas- sikko on amerikkalaisen myynti- miehen Frank Bettgerin käytän- nönläheinen teos How I Raised My- self from Failure to Success in Selling (1949), jonka Olli Nuorto suomen- si kekseliäästi nimellä Miten minus- ta tuli huippuluokan myyjä (1953) ja josta ilmestyi kuudes painos vielä runsas puoli vuosisataa myöhem- min, vuonna 2006. Joku muistanee myös Suomen Kirjailijaliiton kus- tantaman teoksen Kuinka meistä tuli kirjailijoita (1916). Kirjojen ni- missä on siis kahtalainen käytäntö:
puhutaan ryhmäyttävästi ”meistä”
tai yksilöivästi ”minusta”. Näin ol- len oli olemassa testattu formaatti tutkijantyönkin kuvaamiseen, kun SIS ryhtyi omaan hankkeeseensa.
Huippuluokasta on kysymys myös teoksessa Miten minusta tuli tohtori. Siinä 30 itämaiden tutkijaa – 11 naista ja 19 miestä – muiste- lee eläytyen kouliutumistaan ja tut- kimuksiaan, joiden tuloksena on ollut väitöskirja, opinnäyte, josta Antti Ruotsala oli nuoruudessaan ajatellut, että se olisi portti paratii- siin. Koska teoksen ideana on, että väitelleet kirjoittavat itse tarinansa,
tohtorit rajautuvat elossa oleviin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
Vuonna 1983 edesmenneestä Jus- si Arosta on kirjoittanut hänen tyt- tärensä Sanna Aro-Valjus kylläkin päälähteenään Aron omaelämä- kerrallinen aineisto. Minna Val- jakkaa esittelevä artikkeli perustuu Veli Rosenbergin tekemään lehti- haastatteluun. Teoksessa on kol- me ruotsinkielistä artikkelia, yk- si saksankielinen ja yksi ranskan- kielinenkin.
Artikkelit ovat vapaamuotoisen määrämuotoisia. Ensin on mainit- tu henkilön virka, toimi tai tehtä- vä, sen jälkeen syntymätiedot, väi- töspäivä, yliopisto, vastaväittäjä(t), kustos ja väitöskirjan (usein pit- kä tieteellinen) nimi. Sitten kukin tutkija kirjoittaa vapaavalintaisesti lapsuudestaan, koulu- ja opiskelu- ajoistaan, väitöskirjan valmistelus- ta ja väitöstilaisuudesta. Muutamat ovat tiivistäneet ”lähtökohtaisesti”
uransa kirjoituksen otsikkoon: Si- perian kautta Aasiaan (Juha Jan- hunen), Lauttasaaren kallioilta Va- tikaaniin (Antti Ruotsala) ja Fa- bianinkadulta Jerusalemin kautta Pohjois-Karjalaan (Serafim Seppä- lä). Vaikka kukaan ei aivan tavoi- takaan matkakirjailija Kalle Väänä- sen lennokkuutta (Pöljäm pysäkiltä palamupuihen katveeseen), kieltä- mättä vaikuttavin on Ari Kerkkä- sen otsikko: Navetasta yliopistoon.
Monelle itämaiden tutkimus on ollut houkuttelevan selvää, mutta ei itsestään selvää. Jo lapsena mo- net tulevat tutkijat olivat kiinnos- tuneita kirjoista, jotka mielikuvi- tusta kiehtovasti kertoivat kauko- maista. Monelle sattui myös kou- lussa innostava opettaja. Yksi ja toinen on etsinyt alaansa, ja am- matinvalinnan muutoksesta ker- tovat otsikot Heikkovirrasta hepre-
an vokaaleiksi (Tapani Harviainen) tai Arkkitehdistä indologiksi (Hen- ri Schildt). Artikkeleiden pituudet vaihtelevat: Asko Parpola 25 sivua, Ilmari Vesterinen 22, Heikki Palva 17 ja Henri Schildt 15. Lyhimpiä taas ovat Riikka Halme-Bernekin- gin ja Taru Salmenkarin nelisivui- set artikkelit. Vaihtelut johtuvat tie- tysti tutkijan iästä ja kerronnan yk- sityiskohtaisuudesta.
Nykykielten opiskelu on itämai- denkin tutkijalle perusvälttämä- töntä; niiden rinnalla tulevat harvi- naiset tai muinaiset kielet. Toisaalta Ari Kerkkänen toteaa, että ruotsin kielen tunnit olivat hänelle hep reaa.
Kertomuksista tulee esiin myös va- kuuttavasti kansainvälisyys: tutki- jan on lähdettävä Suomesta maail- malle. Voikin vain ihmetellä, kuin- ka monipuolisesti itämaita on Suo- mesta ja Suomessa tutkittu. Kirjan tohtorit ovat seuranneet G. J. Ram- stedtia, joka kirjoitti klassisen teok- sen Seitsemän retkeä itään (1944).
Moni opiskelija-tutkija kuvaakin vauhdikkaasti orientalistin perus- tutkimusta, kenttätyötä.
Väitöskirjan synty- ja tekopro- sessia kirjoittajat kuvaavat innos- tavasti. Myös karonkat ruokalajeja myöten saavat herkulliset kuvauk- set. Mutta elämä on muutakin kuin tutkimusta. Tohtorit puhuvat myös siitä, kuinka tutkijanelämä vaikut- taa niin sanottuun normaaliin elä- mään. Koskettava on Asko Parpo- lan kertomus siitä, kuinka hän hää- matkalla Lontoossa intoutui tutki- maan käsikirjoituksia niin, että hänen nuorikkonsa sai olla pal- jon yksin. Muutenkin hän pahoit- telee perheen laiminlyöntiä ”uran luomisessa” ja varoittaa jälkipolvia vastaavasta tyhmyydestä. Klaus Karttunen tiivistää: tutkimus on elämäntapa.
Teoksella on suuri merkitys itä- maiden ja yleisemminkin tutki- mustyön kuvaajana. Se valaisee työlästä tutkijantaivalta, ja erittäin kiinnostavia ovat myös – valoku- vaustermiä lainatakseni – ratkai- sevan hetken kuvaukset. Kuinka innokkaasti Axel Fleisch selostaa- kaan tutkimuskohdettaan, afrik- kalaista lucazin kieltä. Vakuutta- vasti käy ilmi, että tieteelliset tut- kimustulokset vaativat paitsi oi- vallusta myös uurastusta. Volker Rybatzki onkin otsikoinut yhden kappaleensa Vergiliuksen sanoin Labor improbus omnia vincit (Hel- littämätön työ kaiken voittaa). Te- os havainnollistaa, mitä tutkimus- työ edellyttää ja vaatii sekä toisaal- ta, mitä se antaa.
Miten minusta tuli tohtori on historiallisesti tärkeä senkin vuok- si, että niin monet tutkijat kuvaavat opettajiaan. Mainituimpia opetta- jia ovat Pentti Aalto, Jussi Aro, Ta- pani Harviainen, Juha Janhunen ja Armas Salonen. Opinto-ohjaus- ta professorit ovat antaneet vaih- televasti. Ilmari Vesterinen muis- telee, että – kylläkin suomen kie- len – professori Pertti Virtaranta kehotti laudaturtyötä varten teke- mään tutkimussuunnitelman. Ja sitten kun Vesterinen meni näyttä- mään suunnitelmaansa, Virtaran- ta kehotti: ”Tee suunnitelman mu- kaan.” (Vai olisiko sanonut: ”Teh- kää…”?) Entä tutkijan ja profes- sorin ominaisuudet? Ne kiteyttää Serafim Seppälä toteamuksessaan, että hänen opettajansa Tapani Har- viainen ”tiesi kaikista asioista jokai- sen yksityiskohdan”. Lisäksi hänel- lä on myös maalaisjärkeä, mitä yh- distelmää Seppälä pitää peräti har- vinaisena.
Kuinka tohtorit ovat sijoittu- neet aloilleen? Professoreita on 12
(5 emeritusta), dosentteja 7, yli- opistonlehtoreita 3, instituutinjoh- tajia ja tutkijatohtoreita 2 sekä aka- teemisia pätkätyöläisiä, freelance- toimittajia, käännöskonsultteja ja tutkijoita kutakin 1. Hyvin sijoitut- tu, ja monen ura on vielä nousussa!
Pisin väitöskirjan nimi taitaa muu- ten olla Tapani Harviaisella: On the vocalism of the closed unstressed syl- lables in Hebrew – a study based on the evidence provided by the tran- scriptions of St. Jerome and Palesti- nian punctuations ja lyhin Juha Jan- husella: Glottal Stop in Nenets.
Kirjassa olisi voinut olla kai- nostelematta enemmänkin luon- nehdintoja väitöskirjan merkityk- sestä. Janhunen sanoo suoraan, et- tä hänen väitöskirjansa avasi uusia näkökulmia tundranenetsin ään- neoppiin ja laajemminkin ään- neopin tutkimukseen. Heikki Pal- va kysyy: ”Mikä on tutkimusten tu- los?” Hän vastaa, että väitöskirjan tuoma hyöty on vain osanen kai- kesta siitä, mitä tieteellinen työ on tuonut mukanaan ja viittaa mm.
kollegoihin, oppilaisiin, eri kult- tuuripiireihin ja monipuolisiin nä- kökulmiin. Vaikutukset eivät ole mitattavissa, mihin humanistin on tyydyttävä.
Radiossa on jo vuosikausia mennyt ohjelmasarja Miten minus- ta tuli minä? Itämaiden tutkijoiden näkökulmasta Miten minusta tuli tohtori vastaa kysymykseen aidosti ja kiinnostavasti. Molemmat arvi- oimani teokset ovat rikassisältöisiä ja täydentävät toisiaan. Tohtorikir- jan täydennykseen olisi hyvä saa- da vielä nekin tohtorit, jotka syys- tä tai toisesta puuttuvat nyt julkais- tusta kirjasta.
Kirjassa on Harry Halénin laa- tima mainio prologi tohtoriudesta ja väitöskirjan omituisuuksista. Li-
sään vielä yhden väitöskaskun, jon- ka englannin kielen professori Ossi Ihalainen minulle kertoi. Oxfordin yliopiston opettajainkokoukses- sa rehtori sanoi maailmankuulul- le Shakespearen tutkijalle, joka oli B.A.: ”Kun opettajistamme kaikki ovat tohtoreita, ettekö Tekin voisi väitellä?” Itsetietoinen tutkija to- kaisi: ”Kuka minua kuulustelisi!”
Kirjoittaja on ensyklopedisti ja Suo- men Itämaisen Seuran jäsen. Otsikko on iskelmästä Itämaista rakkautta (Martti Jäppilä).
Argumentteja eläinten hyväksikäyttöä vastaan
Erika Ruonakoski Johdatus eläinfilosofiaan. Toim.
Elisa Aaltola. Suom. Johanna Koskinen. Gaudeamus 2013.
Eläinfilosofian voi määritellä esi- merkiksi väljästi filosofiaksi, jon- ka keskiössä ovat eläimet, olipa kyse sitten antiikin filosofiasta tai nykyfilosofian uusimmista tren- deistä. Elisa Aaltolan toimittama Johdatus eläinfilosofiaan rajaa tut- kimusalan ajallisesti ja temaatti- sesti kuitenkin huomattavasti tiu- kemmin. Eläinfilosofia on poliitti- sesti motivoitunutta eläinkeskeistä filosofiaa, joka perustuu 1970-lu- vulla syntyneeseen eläinetiikkaan.
Kun eläineettiset keskustelut ovat laajentuneet mielenfilosofian, me- tafysiikan ja yhteiskuntafilosofian alueille, on Aaltolan mukaan pe-
rusteltua siirtyä puhumaan eläinfi- losofiasta. Hän katsoo eläinfiloso- fiaa tarvittavan erityisesti siksi, et- tä juuri omana aikanamme eläinten teollinen hyväksikäyttö on saavut- tanut ennennäkemättömät mitta- suhteet, eikä suunta näytä olevan muuttumassa. Eläinfilosofian teh- tävänä on puolustaa varsinkin tuo- tantoeläimiä siinä kaksinaismora- listisessa tilanteessa, jossa lemmik- kejä palvotaan, mutta moniin mui- hin eläimiin suhtaudutaan lähinnä ruoanjalostus- ja turkisteollisuu- den raaka-aineena.
Tämä lähtökohta näkyy selväs- ti teoksen osassa ”Analyyttinen eläin etiikka”. Osuuden aloittaa Pe- ter Singerin tunnettu teksti ”Kaik- ki eläimet ovat tasavertaisia”, joka esittää filosofisten argumenttien li- säksi lukuisia esimerkkejä tuotan- to- ja koe-eläinten kehnosta koh- telusta. Singer painottaa, ettei hä- nen väitteensä eläinten tasavertai- suudesta ole vallitsevan asiaintilan kuvaus, vaan se perustuu tasaver- taisuuden ymmärtämiseen mo- raalisena ihanteena ja kehotukse- na. Hänen mukaansa olennosta ei tee alempiarvoista se, että se kuu- luu tiettyyn lajiin, eikä esimerkik- si älykkyys voi toimia ihmisten vä- lisissäkään suhteissa tasavertaisuu- den kriteerinä. Olennaisinta on yk- silön kyky kärsiä ja nauttia: vain tämän kyvyn omaavilla olennoil- la voidaan sanoa olevan intresse- jä. Utilitarismin hyötyjä ja haitto- ja kalkyloivan hengen mukaisesti Singer kuitenkin pitää eläinten hy- väksikäyttöä hyväksyttävänä tilan- teessa, jossa hyväksikäytöstä saatu hyöty on moninkertainen suhtees- sa aiheutettuun pahaan. Näin esi- merkiksi hiiren käyttäminen lääk- keen testaamisessa voisi olla hyväk- syttävää, vaikka sikojen kasvatta-
