Opetus
Mikä on äidinkielen opetuksen tila?
Vesa Koivisto kysyy Virittäjässä 1/1993, miten fennistiikan käy. Kirjoittajan huolen- aiheena ovat suomen kielen tutkimuksen tu- levaisuudennäkymät. Hänestä tuntuu, että tieteenala on nyt tuuliajolla: fennistiikasta puuttuu yleiset tavoitteenasettelut ja suun- nitelmalliset toimintastrategiat tulevaisuu- den varalle. Koivisto pitää tärkeänä, että tie- teenala itse tarttuu pohtimaan tilaansa eikä odottamaan, että joku tai jokin muu läh- tee asettelemaan tavoitteita. Ne arviot, joita tieteenalan tilasta on tehty, ovat keskitty- neet Koiviston mukaan pitkälti menneisyy- teen. Kirjoituksessaan Koivisto tarkastelee suomen kielen tutkimusta ja suomen kielen laitosten työnjakoa sekä suomen kielen tut- kimuksen organisoimista ja fennistiikan ke- hittämistä tieteenalana. Samalla hän pohtii myös laitosten tutkijoiden ja opettajien toi- menkuvaa ja asemaa.
Asetan analogisen kysymyksen: Miten äidinkielen opetuksen käy? Minusta tuntuu, että äidinkielen opetus on jo pitkät ajat ollut tuuliajolla. Opetuksen tavoitteet ja sisällöt ovat laajentuneet suunnattomasti parin vii- meisen vuosikymmenen aikana: nyt uusin opetussuunnitelma tuo virallisesti muka- naan mediakasvatuksen äidinkielen opetuk- seen. Perusteellista keskustelua siitä, mikä opetuksessa on keskeistä ja millainen on ai- neen sisäinen struktuuri, ei ole käyty. Näin ollen äidinkielen opetuksen kokonaiskuvaa ei ole helppo muodostaa.
Asiasta pitäisi juuri nyt kiihkeästi kes- kustella. Opetuksen tuntimäärät vähenevät, valinnaisuus lisääntyy, opetussuunnitelma
uusiutuu - peruskoulussa varsin perusteel-
lisesti. Äidinkielen opettajien koulutustilai-
suuksissa ja Virkkeessä on keskusteluja vä- liin viritetty. Kielentuntemuksen, tai kie- liopin, osuutta miettimään on perustettu työryhmä. Kielinäkemystä pohtiva ryhmä toivottavasti innostaa perustamaan muita ryhmiä, jotka alkavat keskustella äidinkie- len opetuksen alueista ja näiden alueiden keskinäisistä suhteista. Moniaalla yliopis- toissa kiıjallisuustiedeja kielitiede ovat me- todisesti ja sitä kautta terminologisesti lä- hentyneet uudelleen. Voisi siis olla syytä tieteenrajat ylittäväänkin tiedeihmisten vuo- ropuheluun.
Moniin äidinkielen opetusta koskeviin keskusteluihin toivotaan oman oppiaineen tieteenalojen mukaantuloa. Toisaalta tie- deyhteisöiltä kaipaa osuutta juuri oppiai- neen sisäiseen keskusteluun, toisaalta tukea julkisuudessa. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun tietoon tuli äidinkielen tuntien vähen- tyminen sekä peruskoulussa että lukiossa, monet äidinkielen opettajat odottivat, että yliopistojen arvovallalla puhuttaisiin vähen- nyksen merkityksestä. Samoin odotettiin kiihkeästi suomen kielen laitosten kan- nanottoja, kun kuultiin, että äidinkielen koe tulisi valinnaiseksi ylioppilastutkinnoissa.
Tässä asiassa ilahduttavan monet alamme ihmiset ovatkin korottaneet äänensä. Aivan viimeisimmäksi on julkistettu humanistis- yhteiskuntatieteellisen komitean mietintö, joka saa äidinkielen opettajan jälleen kau- histumaan: komitea haluaa liittää kirjalli- suuden osaksi reaalikoetta. Tämä osoittaa täydellistä tietämättömyyttä kirjallisuuden opetuksen luonteesta koulussa.
On ymmärrettävää, että laitosten henki- lökunta on kovin väsynyt puolustuspuhei-
679
Opetus
den kirjoittamiseen jo keskusteluissa, joita käydään yliopistojen supistuksista. Todelli- suudessa ei kuitenkaan riitä, että laitokset antavat kouluopetuksen uudistuksista vain kirjalliset lausuntonsa. Jos uudistusehdotuk- set kaipaavat kritiikkiä, pitää kritiikin näkyä myös julkisuudessa. Erinomaisen vertailu- kohdan saamme niistä lukuisista sanoma- lehtiartikkeleista ja yleisönosastokirjoituk- sista, joita on kirjoitettu ruotsin kielen, us- konnon ja luonnontieteiden opetuksen puo- lesta. Kirjoittajien joukossa on ollut lukuisia vaikutusvaltaisia yliopistomaailman ja muun yhteiskunnan edustajia. Vaikka Äi- dinkielen opettajien liitto ajaa vahvasti ope- tuksen asioita, keskusteluun kaivataan myös tiedeyhteisöjen sanaa.
Tiedeyhteisöjen vetäytymisen taustalla voi olla luottamus siihen, että ÄOL ja kas- vatustieteellisten tiedekuntien henkilöstö hoitavat varsinaiset äidinkielen opetukseen liittyvät asiat. Ehkä didaktiikan apulaispro- fessorit ja lehtorit sekä normaalikoulujen opettajat on nähty alan spesialisteina, joiden kentälle ei ole haluttu hypätä. Kuitenkin suomen kielen ja kirjallisuuden laitosten mukanaolo opetusta pohdittaessa on ääret- tömän tärkeää. Nämä yksiköt tuottavat uut- ta tietoa, josta ollaan kiinnostuneita ja johon luotetaan.
Peruskoulun ja lukion äidinkielen ope- tuksen sekä yliopistojen vieraantuminen konkretisoitui minulle viime kesänä Lap- peenrannassa äidinkielen opettajien se- minaarissa. Opetusneuvos Pirjo Sinko ope- tushallituksesta esitteli suomen kielen lai- tosten kommentteja uusista äidinkielen ope- tussuunnitelmista. Lähes poikkeuksetta lau- sunnot olivat äidinkielen opettajasta kuultu- na vahakantaisuuden huippuja: äidinkieli ei saisi keskittyä viestintätaitoihin, vaan kielen ja kieliopin on oltava etusijalla! Nämä lau- sunnot olivat selviä merkkejä siitä, mihin suuntaan äidinkielen opetus on edennyt, millainen käsitys yliopistoilla on äidinkie- len opetuksesta ja miten koulun ja yliopis- ton keskusteluyhteys on käynyt kovin hata- raksi. Lausunnoista kuuluu läpi, että suo- men kielen laitokset eivät ole ottaneet ko- vinkaan vakavasti yhteiskunnallista vaati-
680
musta. Pikemminkin halutaan ensisijaisesti vaikuttaa siihen, millaiset pohjatiedot pitäisi olla tulevilla suomen kielen opiskelijoilla.
Kieltä ei siis ole nähty jokaisen koululaisen elämänhallinnan näkökulmasta.
Koulun ja yliopiston pitäisi lähteä uudes- taan luomaan ja kasvattamaan puheväle- jään. Vesa Koiviston mielestä fennisteillä on edelleen myös jonkinlainen yhteiskun- nallinen tehtävä, johon kuuluu sellaisten suomalaisten yhteiskunnan ilmiöiden selit- täminen, jotka ovat tavalla tai toisella kyt- köksissä kieleen. Tällaiseen rooliin tarvi- taan hänen mukaansa mahdollisimman laa- ja-alaisia kulttuuri-ihmisiä. Sama tehtävä ja samat vaatimukset on myös äidinkielen opetuksella. Koulun ja yliopiston tehtävä- alue on yhtäläinen, joten kentällä pitäisi osoittaa asiantuntemusta yhdessä tuumin.
Esimerkiksi nykyisessä koulupoliittisessa uudistuksessa ÄOL:n huoli kohdistuu ensi- sijaisesti oman kielemme ja kulttuurimme vaalimiseen; työvoimapoliittinen näkökul- ma on huomattavasti sekundaarimpi.
Olisi tarpeellista kuulla, millaisena tie- deyhteisöjen edustajat pitävät äidinkie- lenopetuksen merkitystä yksilölle ja yhteis- kunnalle. Lähivuosina joudutaan keskuste- lemaan syvästi muun muassa siitä, miten koulu ottaa huomioon kuvallisen kulttuurin.
Tässä keskustelussa äidinkielen opetuksen on otettava omalta osaltaan hyvin vahvasti kantaa: kuinka merkityksellisen roolin ku- valliset tekstit saavat äidinkielen tavoitteis- sa ja sisällöissä. Samoin esimerkiksi hyper- tekstin ja hypermedian tulo vaativat perus- teellista pohdintaa. Koska painetun lineaa- risen tekstin rakenne on rikkoutumassa, joudutaan lukemisen ja kirjoittamisen ole-
mus miettimään uudella tavalla.
Kentällä on kasvava paine siihen, että suomen kielen, kirjallisuuden, puheviestin- nän ja kasvatustieteen rinnalle on äidinkie- len opettajien peruskoulutuksessa lisättävä kuvaa ja medioita tutkivaa opetusta. Toden- näköisesti opintokokonaisuuksiin on piak- koin sovitettava approbaturin verran opin- toviikkoja mediakasvatuksen opiskeluun.
Opinnot eivät saa jäädä pelkästään opiske- lijoiden valittavaksi, koska uusi valtakun-
nallinen opetussuunnitelma edellyttää äidin- kielen opetuksessa medioiden käsittelyä.
Vesa Koivisto korostaa kirjoituksessaan kommunikaation ja yhteistyön merkitystä tieteenteossa. Yhtä lailla kommunikaatio ja yhteistyö tiedeyhteisön sekä kentän välillä on tärkeää. Yksi hyvä keskustelufoorumi voisi olla Virittäjä. Toimittajien lupaukset uudenlaisesta Virittäjästä antavat toivoa sii- tä, että Virittäjä ja sitä kautta yliopistoyh- teisöt ovatkin ehkä kiinnostumassa koulus- ta. Virittäjän olisi luontevaa asettua keskus- televaksi tiedejulkaisuksi jo aiemman perin- teensä vuoksi: vielä 80-luvun alussa lehdes- sä arvioitiin esimerkiksi oppikirjoja. Virit- täjän asemaa ÄOL:n Virke-lehden rinnalla on mielestäni helppo vahvistaa, koska Vir- ke edelleenkin on ammattilehti, vaikka sen toimituslinja on muuttunut yhä yleistieteel- lisemmän aikakauslehden suuntaan. Virittä- jä voisi toimia suomen kielen tutkimuksen osalta opettajien täydennyskouluttajana sekä toisaalta julkaisuna, jossa kentän ääni välittyisi yliopistoihin.
Mitä toivon?
Koiviston ehdotus fennistiikan valtakunnal- lisesta suunnittelu- tai seuruuryhmästä on kannatettava. Yhdeksi alueekseen ryhmä voisi ottaa äidinkielen opetuksen ja opetta- jain koulutuksen pohtimisen. Tiivis yhteis- työ Äidinkielen opettajain liiton kanssa lä- hentäisi varmasti äidinkielen opetusta ja yli- opisto-opetusta sekä tutkimusta. Näin kent- tä ja yliopisto pääsisivät keskusteluyh- teyteen, joka johtaisi opetuksen kehittämi- seen.
Kannatettava on myös ajatus laitosten työnjaosta. Yksi tai kaksi yksikköä voisi reilusti keskittyä äidinkielen opetuksen, lä- hinnä lukemisen ja kirjoittamisen, tutki- mukseen. Tällöin suomen kielen laitos ja muut ainelaitokset, opettajainkoulutuslaitos ja paikallinen normaalikoulu voisivat kas- vaa todellisiksi äidinkielen opetuksen asian- tuntemuskeskuksiksi. Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi merkitä sitä, että aineenopettajien koulutus muista yksiköistä vähenisi. Ky-
Opetus seessä olisi tutkimuksen keskittyminen ja voimavarojen kohdentaminen.
Muutaman vuoden kuluessa on käsittääk- seni avautumassa eri puolilla Suomea useita suomen kielen professuureja ja apulaispro- fessuureja. Siihen vaiheeseen mennessä fennistiikan ››tilaa›› on ollut pakko pohtia.
Ehdotan pohdittavaksi, että kaikkia profes- suureja ei täytetä entisin ehdoin ja eri- koisaloin. Vaikka laitosten kesken ei pääs- täisikään työnjakoon, on aika saada myös Suomeen lukemisen ja kirjoittamisen pro- fessuurit, joiden tieteellinen tausta on kieli- tieteellinen eikä kasvatustieteellinen. Tällä toimella luodaan äidinkielen opetuksen tar- vitsemaa tutkimusta ja vahvistetaan suomen kielen laitosten yhteiskunnallista roolia.
LAssE KEMPPAıNEN
Millaista kielentuntemusta koulussa ja suomen kielen laitoksissa tulisi opettaa?
Rajankäyntiä formaalisen ja funktionaalisen äidinkielen opetuksen välillä on käyty jo yli 20 vuotta. Silloin vahvasti äidinkielen ope- tuksen etulinjassa kulkeneiden on vaikea uskoa väitteitä, että kielentuntemuksen ope- tus kouluissa on edelleen ns. perinteisen kieliopin sekä oikeakielisyyden kannalla.
Eikä se totisesti kaikkialla olekaan. Mutta liian monissa kouluissa ilmeisesti on, sillä täytyyhän arvostelun takana jotakin totuutta olla. Kuitenkin 1970-luvun alussa koulu- jemme kielentuntemuksen opetusta ravisteli suuri murros, jota nimitysten muutoskin ku- vastaa: kielioppi on keskeisesti kielen ra- kenteisiin ja niiden opetukseen keskittynyt- tä, kielentuntemus tuo rakenteiden rinnalle kielitiedon uudenlaiset painotukset ja oh- jauksen kielenkäyttötaitojen hallintaan.
Mutta kävikö uuden ajattelun samoin kuin lyriikan modemismin 1920-luvulla tulen- kantajien aikana: klassinen perinteinen ly-
