Suomen talouspolitiikan haasteista*
Matti Vanhala Pääjohtaja Suomen Pankki
J
okaisessa toimivassa demokratiassa nähdään vaalien alla inventaari talouspolitiikkaan koh- distuvista odotuksista. Haasteet muodostuvat murskaavan ylivoimaisiksi.Rauhallisempinakin aikoina talouspolitiik- kaa luotaaviin pohdiskeluihin hiipii olettamus, että lähes kaikki on politiikan ulottuvilla, kun- han tavoitteet osataan määritellä ja niistä vielä laajapohjaisesti sopia.
Todellisuus on tästä kaukana. Hyvin toimi- vassa markkinataloudessa, jolla tarkoitan muu- toksiin nopeasti reagoivaa taloutta, voimme yleensä arvioida talouspolitiikan vaikutusten etumerkin ja parhaassa tapauksessa suuruus- luokat, tuskin muuta. Talouskehitys on poliit- tisen päätöksenteon ulottuvilla hyvin rajallises- ti, jotkut tavoitteet eivät lainkaan.
Tämä ei vähennä talouspolitiikan merkitys- tä, päinvastoin. Juuri talouspolitiikan mahdol- lisuuksien rajallisuuden tulisi pakottaa kun- nianhimoon siinä rajallisessa, mitä kaikesta epävarmuudesta huolimatta voidaan tavoitella,
ettei esim. kaikkein keskeisimpiä ongelmia puolivahingossa sivuuteta.
Tämän päivän Suomessa talouspolitiikan kaiken kattava haaste on väestön ikärakenteen muutoksista selviäminen ilman että ns. hyvin- vointiyhteiskunta pahoin rappioituu. Se ei ole vain rakennepoliittinen haaste. Väliä on myös sillä, minkälaisista lähtökohdista, ts. millä mak- rotasapainolla ja millä kasvupotentiaalilla Suo- men talous kasvavat rasitteensa kohtaa. Vii- meksi mainittuihin vaikuttaa myös kansainvä- lisen talouden kehitys. Tänä päivänä ja meidän kannaltamme globalisaatio, joka on uusi sana mutta vanha ilmiö, tarkoittaa tuottavuushakui- sen rakennemuutospaineen jatkuvaa voimistu- mista yli rajojen. Tehostuvasta globalisoitumi- sesta selviäminen on se toinen perushaaste, jota ei voi valita pois ja josta siksi on pakko selvitä.
Ikääntyminen koskettaa lähivuosikymmeni- nä suomalaista yhteiskuntaa ja talouspolitiik- kaa läpikäyvällä tavalla. Työllisyysasteen radi- kaali kohentaminen, talouskasvu, julkisen ta- louden tasapainon säilyttäminen ja hyvinvoin- tiyhteiskunnan rahoituspohjan turvaaminen ovat yksi ja sama tavoitevyyhti, jossa kaikkien
* Kansantaloudellisen Yhdistyksen kokouksessa 25.2.2003 pidetty esitelmä.
elementtien on sovittava yhteen ja toteudutta- va yhdessä. Rahoitusrajoitteiden kautta työ- ikäisten syrjäytyminen työmarkkinoilta ruokkii ikääntyneiden syrjäytymistä hyvinvointipalve- luista. Ikääntymisen laukaisemat menopaineet iskevät suoraan julkiseen talouteen. Ellei työl- lisyysaste merkittävästi nouse, julkistalouden rahoituspohja murenee, jolloin hyvinvointipal- veluja karsitaan – kuten olemme nähneet. Ase- telmassa voidaan nähdä valoisana puolena se, ettei ikääntyminen tuo julkisen vallan talous- politiikkaan uutta tavoiteristiriitaa: ilman ikääntymisestä aiheutuvaa painettakin työttö- myys on keskeinen ongelmamme, ei vain talou- dellisesti vaan yhtälailla syrjäyttäjäroolinsa ta- kia, joten työttömyys täytyisi jo senkin takia tal- tuttaa. Pahaenteisenä on kuitenkin pidettävä sitä, ettemme tähän saakka ole kyenneet tyy- dyttävästi työttömyyttä purkamaan. Joko ta- louspolitiikan arsenaalista puuttuu jotain tai talouden instituutiokehikossa ja pelisäännöis- sä on jotain vialla.
Näistä lähtökohdista listaisin Suomen ta- louspolitiikan haasteet seuraavasti:
Työllisyysasteen nostaminen 75–80 prosen- tin tienoille.
Toimivien työmarkkinoiden luominen myös heikon koulutuksen tai ammattitaidon omaaville, siis alhaisen tuottavuuden aloille
Huippuosaamiseen perustuvan, korkean tuottavuuden markkinasektorin merkittävä laajentaminen.
Julkisen talouden rahoitusaseman vahvista- minen.
En listannut vakaata rahanarvoa enkä us- kontunnustuksenomaista hintakilpailukyvyn säilyttämistä. Tavoitteina niitä pidettäneen jo itsestään selvinä, siitäkin huolimatta, ettemme ole hintakilpailukyvyn osalta onnistuneet aivan
sillä tavoin kuin rahaliittoon lähdettäessä van- nottiin.
Millä eväillä lähdemme haasteita kohtaamaan?
Välittömästi ajankohtaiset talousnäkymät ja ennusteet eivät tulevaisuuttamme ratkaise, mutta jokainen kuluva vuosi joko vahvistaa tai heikentää asemiamme suurten haasteiden koh- taamisessa.
Suomen Pankin joulukuinen ennuste oli kesällä tehtyä ennustetta maltillisempi; tämän vuoden sisäiseksi kasvuksi de facto muodostui vain runsas prosentti (kasvuperintöineen 2+) ja tämänkin ennusteen riskit katsottiin selvästi alasuuntaisiksi. – Alasuuntaiset riskit ovat nyt realisoitumassa. Kansainvälisten kehityskulku- jen myötä Suomen kotimainenkin dynamiikka saattaa jähmettyä, jolloin ajaudumme uuteen taantumaan ikään kuin perinteellisen mallin mukaisesti.
Lähiajan näkymät eivät siis ole valoisat. Nii- den toteutuminen vaikuttaa julkisen talouden kehitykseen kielteisesti, mikä puolestaan edel- leen heikentää julkisen talouden eväitä keski- pitkän ja pitkän aikavälin rasitteiden kohtaa- miseen. Vaalien jälkeinen finanssipolitiikka on avainasemassa, se on oleva poliittisesti vaativa;
mutta toistaiseksi vaalien jälkeinen finanssipo- litiikka on pelkkä kysymysmerkki ja siten ris- ki. Valtiontalouden osalta vähimmäistavoittee- na voidaan pitää pienehkön ylijäämän ylläpi- tämistä yli suhdannekierron.
Suurimmat haasteemme eivät kuitenkaan kytkeydy lähiajan kotimaiseen suhdanne- tai stabilisaatiopolitiikkaan, eivätkä raha- ja fi- nanssipolitiikan mahdollisiin suhdannesäätöi- hin. Kohtalonkysymykset nousevat pinnalle pitkän aikavälin näkymistä ja yli pitkän ajan jo
kertyneistä rakenneongelmistamme. Ne sijait- sevat siinä yhteiskuntapoliittisten haasteiden sektorissa jossa kansantaloudellinen ja sosiaa- linen kohtaavat ja jossa sosiaalipoliitikoilla ja sosiaalitutkijoilla on vähintäänkin yhtä paljon annettavaa kuin kansantaloustieteilijöillä ja ta- louspoliitikoilla.
Kun työllisyysaste näyttää olevan hyvin- vointiyhteiskunnan turvaamisen varsinainen avain, tulen omassa alustuksessani antamaan työllisyydelle ja työmarkkinoille etusijan. En- sin haluaisin kuitenkin kosketella julkisen sek- torin mahdollisuuksia tarttua omassa piiris- sään, hyvinvointipalvelujen tuottajana, rahoi- tuksensa riittävyyteen.
Suomen julkistalouden pitkän aikavälin kestävyydestä on tehty monia laskelmia, joiden lopputulokset ovat jokseenkin yhdensuuntai- sia: ikääntymisestä julkistaloudelle koituvat paineet ovat hallittavissa, jos eläkeuudistus lu- nastaa sille asetetut odotukset, ja jos työllisyys- aste nousee tavoitellussa mitassa eli todella merkittävästi nykytasoltaan. Tällöin kestävyys olisi turvattu ja Suomi selviäisi –ilman että ve- rotusta jouduttaisiin nykytasosta vielä nosta- maan.
Eläkeuudistuksen voi pitkällä tähtäimellä odottaa nostavan keskimääräistä eläkkeellejää- misikää. Nähtäväksi kuitenkin jää, saavutetaan- ko kovin vaativa tavoite – eläkkeelle ”vasta”
63-vuotiaana – nyt sovituilla uudistuksilla.
Mikä on julkisen talouden puolella tuotta- vuuden rooli ikääntymisen kustannuksien ra- hoittamisessa? – Tuottavuuden keskimääräi- nen kasvuun julkisen sektorin ulkopuolella liit- tyy yleensä palkkojen yleinen nousu. Ikäänty- misen kustannukset – eläkkeet ja hoivakustan- nukset – ovat puolestaan merkittävältä osin joko indeksoitu tai muuten yhteydessä yleiseen ansiotasoon. Kustannukset kasvavat siten lähes
samassa suhteessa kuin kansantalouden mak- sukyky.
Tiettyä, rajallista roolia julkisen sektorin rahoituspohjan varmistamisessa voi näytellä tuottavuuden parantaminen sen omassa pal- velutarjonnassa. Tältäkin osalta toiveet kannat- taa virittää realistisesti – hyvinvointipalvelu- jen tuotannossa tehokkuuden parantamisessa liu’utaan herkästi palvelujen eliminoimisen puolelle, nimikkeellä ”tehostaminen”. – Onko vanhustenhuollossa, tai muussa hoidossa, työ- voiman korvaaminen ns. ”järjestelmillä” tehok- kuuden parantamista (kuten navetoissa), vai onko se yksinkertaisesti hyvinvointipalvelujen lakkauttamista?
Tietenkin tuotannon tehostamisen tulee olla kaikessa julkisessa palvelutuotannossa osa normaalia toimintaa. Ei kuitenkaan pidä odot- taa, että tuottavuuden kasvattaminen toisi yk- sin tai pääosin ratkaisun julkisen talouden kus- tannuskysymyksiin ja tarjoaisi keinon välttyä poliittisilta valinnoilta esim. julkisten menojen priorisoinnissa tai työmarkkinauudistuksissa.
Työllisyysasteen nostaminen on siis ensi- sijainen haasteemme. – Taustaksi kuva, joka kertoo työttömyydestä numeroin (ks. seur.
sivu).
Mielellään näkisi, että työttömyyden purka- minen ja työllisyysasteen nosto perustuisi kor- kean tuottavuuden, korkean tason osaamisen ja vahvan palkanmaksukyvyn yrityksiin ja toi- mialoihin. Sen suuntainen ajattelu näyttääkin 90-luvun laman jälkeen ohjanneen talouspoli- tiikkaa ja työmarkkinakäytäntöä. – Tietenkin haluaisimme työvoiman imeytyvän laadukkai- siin työpaikkoihin, en masse. Periaatteellisena tavoitteena tämä on hyvä ja kiitettävä.
Mutta realismia se ei ole. – Kysymys ei ole vain siitä, ettei Suomessa sellaisten työpaikko- jen luomiseen tarvittavaa henkistä pääomaa voi
syntyä yhtäkkiä ja kiihtyvään tahtiin. Kuviossa 9 ja 17 prosentin erotuksen muodostavasta ny- kyisestäkin kovasta ytimestä olisi merkittävä osa kyettävä työllistämään oletetuille korkean tuottavuuden aloille ennen eläköitymistään, vaikka vaadittava koulutuskin yleensä puuttuu.
Työllisyysasteen nostaminen tuonne edes 75 prosentin tasolle tarkoittaa siten, että mer- kittävästi (mistä suuruusluokista mahdamme puhua?) olisi kyettävä työllistämään nimen- omaan alhaisentuottavuuden aloille. – Toistai- seksi tässä ei ole onnistuttu; siksi meillä on tuo lähes 10 prosentin patja Eurostatin työttömyys- määritelmän päällä. Löytyvätkö alat ja yrittäjät jotka kysyisivät mainittua työvoimaa? Ja löyty- vätkö ne välineet ja se tahto, joilla alhaisen tuottavuuden työllistyminen mahdollistetaan?
Vai pyrimmekö huolehtimaan vain ”osaavasta työvoimasta”, luottaen siihen, että kova ydin eläköityy?
Mitä korkean tuottavuuden markkinasektorin merkittävä laajentaminen tarkoittaa tuotantorakenteen puolella?
Ennen kaikkea se tarkoittaa globaalista kärki- teknologiaa edustavien uusien tuotteiden jat- kuvaa synnyttämistä ja tuomista markkinoille, nykyisen elektroniikkasektorimme rinnalle ja lisäksi. – Miltä pohjalta? Kysymys on osaamis- pääomasta, siis tutkimuksesta, ei vain sovelta- vasta vaan myös yleisestä tieteen ja tutkimuk- sen tasosta ja panostuksista Suomessa, kansain- välistä kaupallista huippuosaamista myöten.
Ovatko panostukset riittävät ja tuottavatko ne?
Globalisoituneessa osaamistaloudessa vain kansainvälinen kärki on relevantti ja tuottava;
muun kuin kärjen tavoittelu on jo lähtökohtai- sesti resurssien tuhlausta.
Miten mahtaa olla, riittävätkö omat kotimaiset henkiset voimavarat tällaiseen työllistämisstra- tegiaan? Tuskin kovin laajalla rintamalla ja tus- kin ilman henkisen pääoman nettotuontia.
Miltä nykyeväillänäyttävät tuottavuuden näköalat?
Vuosina 1993–1995 työn tuottavuudessa ta- pahtui hyppäyksenomainen nousu, kun lamas- ta irrottauduttaessa tuottamattomimmat toimi- paikat yksinkertaisesti karsittiin ja muissa toi- mipaikoissa toimintoja kaikin tavoin tehostet- tiin. 1990-luvun jälkipuoliskolla tuottavuuden kasvu puolestaan keskittyi yksipuolisesti tekno- logia- ja rahoitussektoreihin. ”Vanhan talou- den” toimialoilla, kuten metallituote- ja kone- teollisuudessa, rakentamisessa ja palveluissa tuottavuuden nousu oli hidasta ellei peräti kur- jaa.Tulevaisuudessa keskimääräinen tuottavuu- den kasvu tulee olemaan menneeseen verrat- tuna hidasta, kun tele- ja elektroniikkasekto- rin nopein kasvuvaihe on jäänyt taakse – el- lemme oleta että etabloituneen elektroniikan rinnalle tasaiseen tahtiin syntyy uutta kansain- välisesti menestyvää korkean osaamisen tuo- tantoa.
Huoleen on syytä jos tuottavuuden kasvu
”vanhan talouden” aloilla pysyy yhtä hitaana kuin se 6–7 viime vuoden ajan on ollut. Se mer- kitsisi, että näillä aloilla, jotka ovat perinteisesti olleet merkittäviä työllistäjiä, kilpailukyky heik- kenisi, palkanmaksukyky murenisi, ja yritykset menettäisivät markkinansa tai joutuisivat siir- tämään tuotantonsa halvemman työvoiman maihin. Tämä on vakavasti otettava näköala.
Siinä toteutuisivat aikaisemmin jo mainitut kansainvälisen talouden tuottavuushakuiset rakennemuutospaineet yhdensuuntaisina.
Mielestäni tämä vaihtoehtojen pallottelu vie johtopäätökseen, etteivät korkean tuottavuu- den alojen laajenemiseen perustuva työllistymi- nen ja matalan tuottavuuden alojen työmark- kinoiden luominen voi olla vaihtoehtoja, ottaen huomioon nykyisen työttömyyden laajuus ja luonne. Kummallakin rintamalla merkittävät edistysaskeleet ovat tarpeen. Valitettavasti ”tar- peen” identifiointi ei vielä tee sen toteutumis- ta yhtään todennäköisemmäksi.
Julkisen talouden tai erityisesti sen palve- lutuotannon tehostaminen eivät vaikutuksil- taan ole yhteismitallisia työllisyysasteen nosta- misen kanssa eivätkä siis viimeksi mainittua korvaa.
Työllisyyspolitiikan tiimoilla käydystä julki- sesta keskustelusta voimme päätellä, että työl- lisyyden ja työmarkkinoiden synnyttäminen al- haisen tuottavuuden aloille on oleva vaikeata.
Se on vaikeata sekä teknisesti että poliittisesti.
Eri mieltä oltaneen siitäkin, onko se ylipäätään toivottavaa.
Kysymys on kuitenkin koko yhteiskunnalle niin isoista arvoista – ei pelkästään taloudelli- sista – että olisi päästävä rauhalliseen mutta silti kunnianhimoiseen ja tietysti nimenomaan avoi- meen eli julkiseen keskusteluun.
Ekonomistikunta on ymmärtääkseni pitkäl- le yksimielinen siitä, että työllisyysasteen nou- sun täytyy toteutua merkittävässä osin palve- lusektorin laajentumisen kautta. Tähän kiinnit- ti huomiota hiljattain mm. valtiosihteeri Sailak- sen johtama työryhmä väliraportissaan.
Suomen pientä yksityistä palvelusektoria selittää osin se, että laaja julkinen palvelusek- tori tuottaa osan niistä palveluista, jotka mo- nissa muissa maissa ovat yksityisen palvelusek- torin vastuulla. Merkittävältä osin pieni palve- lusektori selittyy kuitenkin siitä, että Suomeen on juurtunut itsepalveluyhteiskunta.
Selityksiä löytyy monta. Yksi on ilmeinen: kan- salaisten kyky ostaa palveluksia on kansainvä- lisessä vertailussa poikkeuksellisen heikko. Sel- laisia palkansaajia, joille on edullista teettää toisella sellaista työtä, jota edes auttavasti ky- kenee itse tekemään, on Suomessa yksinkertai- sesti harvassa.
Palvelujen teettämisen tekee Suomessa kan- nattamattomaksi kaksi institutionaalista teki- jää. Ensimmäinen tekijä on verokiila, joka Suo- messa on eurooppalaisittainkin leveä. Toinen tekijä on palkkajakauma. Yhdessä nämä kaksi tekijää selittävät sen, että keskivertokansalaisen kyky ostaa vähemmän ammattitaitoa vaativaa palvelutyötä on vähäinen.
Tämä havainto ei tietenkään tee palkkaha- jonnasta tavoitetta. Se vain pakottaa sen tosi- asian eteen, että Suomen työmarkkinoilla hei- kosti koulutettujen työllistymismahdollisuudet ovat poikkeuksellisen huonot. Tässä asetelmas- sa he hyvin herkästi syrjäytyvät kokonaan. Tie- dämme, että työttömyys on suurin yksittäinen kumulatiivisen syrjäytymiskierteen aiheuttaja meillä ja muualla.
Miten alhaisen tuottavuuden työmarkkinoiden laajentumista sitten voitaisiin edistää?
Voidaan kaventaa verokiilaa, tavalla tai toi- sella – mutta realistisessa laajuudessa, joten yksin tämä ei riitä. Voidaan sallia työllistymi- nen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisen tuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin al- haisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin. Merkit- tävä työllisyyden parantaminen alhaisen tuot- tavuuden aloilla edellyttäisi luultavasti toimia molemmilla rintamilla, ja muitakin keinoja, eikä sekään lähestulkoon kaikkien työttömien
kohdalla riittäne. – Pitäisi kuitenkin etsiä useis- ta elementeistä ratkaisuja jotka sekä mahdol- listaisivat että kannustaisivat osallistumaan työ- elämään.
Tulopolitiikalla on ollut myönteinen panos Suomen talouskehitykseen. Makrotaloudellis- ten häiriöiden kohdatessa maatamme keskite- tyt ratkaisut ovat mahdollistaneet palkkakus- tannusten hallinnan tavalla, joka Suomen olois- sa muuten olisi saattanut olla vaikea saavuttaa.
Nyt kun ns. makrotalous on saatu vakaisiin uomiin ja keskeiset haasteet tulevatkin kotimai- sista ja kansainvälisistä rakennemuutospaineis- ta, ovat myös työmarkkinoihin kohdistuvat vaatimukset muuttuneet. Talouteen kohdistu- vat muutospaineet poikkeavat toisistaan alueel- lisesti, ammatillisesti ja alakohtaisesti ja vaikut- tavat työmarkkinoiden eri osissa eri tavoin.
Tällaisessa tilanteessa korkean työllisyyden saa- vuttaminen ja ylläpitäminen edellyttää, että palkkakehityksen sallitaan eriytyä näiden muu- tostrendien mukaisesti. Muuten työmarkkinat eivät toimi heikoimpien ryhmien kannalta.
Pelkistäen: Joko palkat joustavat tai työlli- syys joustaa. Ensiksi mainitussa tapauksessa työelämästä syrjäytyvien määrä on pienempi, ja eräiden alhaisilla palkoilla työllistyvien työtu- loja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin. Jos taas palkat ei- vät jousta, joustaa työllisyys, ja 90-luvun mal- liin työvoimaa syrjäytyy pysyvästi, ja työttö- myysmenot ovat merkittävästi suuremmat kuin vaihtoehdossa.
Työmarkkinajoustojen tavoitteena eivät oli- si suuret palkkaerot ja epätasa-arvoinen yhteis- kunta, eikä sellaiseen lopputulokseen varmas- ti päädyttäisikään. Mutta palkkapolitiikka ei ole oikea eikä tehokas väline tulo- ja hyvinvoin- tierojen ohjaamiseen. Tämä rooli kuuluu vero- ja sosiaaliturvajärjestelmälle.
On sanottu, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.
Todettakoon siis se ilmeinen tosiasia, että emme voi etukäteen tarkalleen tietää miten te- hokkaasti keskusteluissa olleet eri keinot ja strategiat vaikuttaisivat työllisyyteen. Tämä epävarmuus on väistämätön. Yhtä itsestään sel- vää on ettei mikään yksittäinen keino yksin so- vellettuna riitä, kun tiedämme, että työn kysyn- tään ja tarjontaan vaikuttavat niin moninaiset tekijät, ja vielä eri ryhmissä eri tavoin. Tämän itsestään selvyyden perusteella yksittäisiä kei- noja ei voida tuomita käyttökelvottomiksi. Tie- tysti edistyminen työttömyyden alentamisessa ja työllisyysasteen nostamisessa edellyttää lu- kuisten toimenpiteiden rinnakkaista käyttöä.
Rehellisesti on sanottava, että mainittavaa yksimielisyyttä ei ole talouspoliittisessa keskus- telussa nähty yhdestä ainoastakaan lääkkeestä.
Kaikki ehdotukset, tulivat ne miltä suunnalta tahansa, on melko laajalla rintamalla tuomittu nykyisiin institutionaalisiin käytäntöihin ja roo- leihin sopimattomina. Kuitenkin ne kaksi haas- tetta, jotka alussa määrittelin lähtökohdaksi, nimittäin ikääntyminen ja ympäristöstämme tuleva, alati voimistuva rakennemuutospakko, ovat molemmat menestyksellisesti kohdattavis- sa vain joustavamman talouden oloissa.
90-luvun talouspolitiikassa oli valittava pa- lautuminen ja konsolidointi keskeiseksi tinki- mättömäksi tavoitteeksi. Olemassa olevia ra- kenteita oli varjeltava ja vahvistettava. Tässä onnistuttiin hyvin ja tupolla oli tässä keskeinen, arvokas rooli. Miksi tupolla ei voisi olla yhtä arvokas rooli työmarkkinoiden joustavoittami- sessa?
Kaksi vuotta sitten näytti siltä, että Suomi oli ikääntymässä merkittävästi vauraampana kansakuntana kuin nyt vaikuttaa todennäköi- seltä. Muutos ”uuden talouden” optimismista
nykyiseen, moninaisten riskien varjostamaan talouskuvaan on ollut jyrkkä.
Onko nykytunnelmissa mukana ripaus pes- simismiäkin? Se on mahdollista, mutta mieles- täni ei kovin todennäköistä. Jos jotain voidaan tapahtuneesta oppia niin se, että suunnitel- taessa talouden kulurakennetta vuosien ja vuo- sikymmenien perspektiivillä optimistinen pe- rusasenne on syytä unohtaa. Pelivaraa pitää jää- dä riittävästi.
Toinen läksy on, että talouden rakenteet pitää saada merkittävästi joustavammiksi. Maa- ilma tulee joka tapauksessa muuttumaan seu- raavien vuosikymmenten aikana tavalla, jota emme tänään osaa ennakoida. Mitä vähemmäl-
lä kitkalla Suomi mukautuu ja taloudellisesti hyödyntää ympäristön muutokset, sitä parem- mat mahdollisuudet on onnistua myös yhteis- kuntapoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa.
Tämä edellyttää onnistumista monella rinta- malla yhtä aikaa. Taloudellisesti se on mahdol- lista, jos se osoittautuu poliittisesti mahdolli- seksi.
Kysymykseen, millä tulo-, vero- ja sosiaali- politiikan yhdistelmällä suomalaisen hyvin- vointivaltion kestävyys parhaiten turvattaisiin ja sen tavoitteet täytettäisiin, ei kellään voi olla valmista vastausta. Ratkaisuvaihtoehtoja on varmasti monia. Keskustelua on kuitenkin syy- tä jatkaa avoimin mielin ja tuloshakuisesti.
