Lähihistoriaa uusien lähteiden valossa – ja vanhojenkin näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5

59 Lähihistoriaa uusien

lähteiden valossa – ja vanhojenkin

Tapio Tervamäki

Antti Kujala, Neukkujen taskussa?

Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956–1971.

Tammi 2013.

Kun kirjan nimi lupaa, että se kä- sittelee Neuvostoliiton, Kekkosen ja Suomen puolueiden kolmiope- liä vuosina 1956–71, ja vielä vihjaa itänaapurin päsmäröinnistä, eivät odotukset ole korkealla. Mielessä saattaa käydä, että aihe on loppuun kaluttu ja on aivan tarpeeksi selitet- ty, kuinka Moskova määräili ja Suo- mi suomettui. Mutta kun perehtyy lähemmin Antti Kujalan tutkimuk- seen, jonka aiheeksi hän määrittää Urho Kekkosen presidenttikauden vuoteen 1971, presidentin ja puo- lueiden keskinäiset suhteet ja Neu- vostoliiton vaikutuksen sisäpolitiik- kaan, pitkästymisen pelko osoittau- tuu turhaksi.

Kujala oikeuttaa hankkeen- sa Kansallisarkistoon Moskovasta hankitulla materiaalilla, jota ei ole aiemmin käytetty tutkimuksessa.

Lisäksi hän on käyttänyt asiakirjo- ja, joita on itse lukenut Moskovassa.

Lähdeviitteet, joista jotkut ovat yli sivun mittaisia, puolestaan kerto- vat perinpohjaisesta perehtymises- tä suomalaisiin arkistoihin ja aihet- ta koskevaan tutkimukseen, muis- telmiin ja muuhun kirjallisuuteen.

Aina ei tosin perusteen löytyminen tietylle väitteelle ole edes niin help- poa kuin Juhani Suomen Kekkos- kirjoissa.

Kujala tarkastelee ajanjakson poliittisen historian vakioteemo- ja: presidentinvaaleja, hallitusten

syntyä ja hajoamista, puolueriito- ja, yöpakkasia, noottikriisiä, idän- suhteita yleensä. Hän kysyy, oli- ko Neuvostoliiton uhka todellinen ja myötäily sen torjumiseksi vält- tämätöntä, vai liioittelivatko pre- sidentti ja hänen tukipuolueen- sa vaaraa voidakseen sen varjolla käyttää valtaa.

Kuva tarkentuu

Uusi aineisto ei lisää mitään tähän mennessä tunnettuun 1950-luvun loppupuolen osalta, mutta anti pa- ranee 1960-luvun edetessä. Aika- kauden kuva tarkentuu monipuo- lisesti.

Laajamittaisena näyttäytyy en- nestäänkin hyvin tiedossa ollut suomalaisten poliitikkojen ahkera tiedotustoiminta Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä. Sil- miinpistävää on vikoilu ja suora- nainen mustamaalaus. Maalaisliit- tolainen ministeri Kauno Kleemola nimitteli Väinö Leskistä uusnatsik- si. Taisto Sinisalo ja Markus Kainu- lainen panettelivat Aimo Aaltosta.

Kekkosen luottomies Arvo Korsi- mo, ulkoministeri Ahti Karjalai- nen, sosiaalidemokraattinen kaup- pa- ja teollisuusministeri Olavi Sa- lonen sekä kommunistit Paavo Ai- tio ja Ville Pessi moittivat Rafael Paasiota liian passiiviseksi jatka- maan pääministerinä.

Uudet lähteet saattavat myös paljastaa, mihin aikoihin Kekko- nen alkoi harkita uudelleen pää- töstään vetäytyä kolmannen kau- den päätyttyä. Keväällä 1969 Kor- simo pohdiskeli Neuvostoliiton suurlähettiläälle, että jos pysyy ter- veenä, Kekkonen voisi jatkaa vuo- den 1974 jälkeenkin. Oliko se pel- kästään Korsimon oma käsitys, vai viestittikö presidentti tällä tavalla, että mieli oli muuttunut?

Vladimir Stepanov tunnetaan häikäilemättömästä sekaantumi- sestaan Suomen sisäisiin asioihin.

Hänen synteihinsä voidaan nyt li- sätä Karjalaisen panetteleminen Kekkoselle tarkoituksella sotkea miesten välit.

Tähän asti on oletettu Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) asennoituminen Nordek-hankkee- seen kauttaaltaan kielteiseksi. Tar- kasti ottaen näin ei ollut, sillä pu- heenjohtaja Aarne Saarinen oli aluksi myönteinen.

Aleksei Beljakov ei ole niittä- nyt mainetta humoristina. Sellai- nen hänestä kuitenkin löytyi syk- syllä 1968, kun SKP oli viime het- kellä peruuttanut 50-vuotisjuhlan- sa Tšekkoslovakian miehityksen takia. Neuvostoliiton kommunis- tisen puolueen (NKP) valtuuskun- nassa Suomeen saapunut Beljakov huomioi, että puolue oli tehnyt en- simmäisen itsenäisen päätöksensä, ja tuumasi kuivasti: ”Olkoon niin, kunhan ei tavaksi muodostu.”

Leikki oli kaukana, kun Beljakov nimitettiin pari vuotta myöhemmin suurlähettilääksi. Pitkään aikaan ei ole ollut salaisuus, että hänen aktii- visuutensa ylitti diplomaatin tavan- omaisen toimenkuvan rajat. Uusien neuvostolähteiden ansiosta tiede- tään vielä paremmin. Niiden kiin- nostavimmasta päästä on muistio, jonka Beljakov laati NKP:n keskus- komitealle lokakuun lopussa 1970.

Siinä hän esitti ohjelman, joka täh- täsi muun muassa Suomen suun- nitteilla olleen EEC-sopimuksen torpedoimiseen. Onnistuminen to- teuttamisessa olisi merkinnyt Suo- men tiukkaa sitomista Neuvosto- liittoon. Siinä on myös vastaus Ku- jalan kysymykseen, mitä Neuvos- toliitto olisi hyötynyt, jos se ei olisi sallinut Efta-assosiaatiota.

60

Suomen sodanjälkeisen his- torian suuriin kiistakysymyksiin, yöpakkasiin ja noottikriisiin, ei- vät uudet lähteet tuo lisävalaistus- ta. Kujala liittää molemmat vuoden 1962 presidentinvaaleihin. Yöpak- kasten taustatekijöinä olivat hä- nen mukaansa Neuvostoliiton pe- lot, jotka koskivat Länsi-Saksan va- rustautumista ja Suomen talouden länsisuuntausta mutta ennen kaik- kea mahdollisuutta, että Fagerhol- min kolmannen hallituksen takana olevien voimien enemmistö liittou- tuu seuraavissa presidentinvaaleis- sa Kekkosta vastaan. Neuvostoliitto piti Suomea osana etupiiriään eikä suvainnut muutoksia status quossa, jonka tae Kekkonen oli.

Nootin Kujala näkee presiden- tinvaalien ohella laadituksi silloista maailmantilannetta silmällä pitäen sekä kurinpalautukseksi Kekkosel- le tämän länsiyhteyksien vuoksi.

Lisäksi tarkoituksena saattoi olla vaimentaa tyytymättömyyttä, jota NKP:n 22. puoluekokouksessa jat- kunut destalinisointi herätti Kii- nassa ja kovan linjan kannattajis- sa NKP:ssä.

Sosiaalidemokraattien puolueriita Sosiaalidemokraattien puolueriita saa paljon tilaa. Kujala tarjoaa sel- keän esityksen sekä hajaannukseen johtaneesta että sen päättäneestä monipolvisesta ja helposti sekaval- ta näyttävästä kehityksestä.

Riidan alkamisen hän jäljittää 1940-luvun ankaraan taisteluun kommunisteja vastaan, joka hä- nen mukaansa hävitti sosiaalide- mokraattien johtajien keskinäisen luottamuksen. Osapuolia erottivat ennen kaikkea vallantavoittelu ja voimasuhteet, joissa kumpikaan ei halunnut antaa periksi.

Puolueessa ei liioin ollut sel-

laista arvovaltaista hahmoa, joka olisi pitänyt rivit koossa. Kritiikki osuu varsinkin Väinö Tanneriin, johon Kujala muutoin suhtautuu sympaattisesti. Tanneria tarkoit- taen hän on sitä mieltä, ettei so- dan jälkeen ollut sijaa ”rohkeille ja suoraselkäisille kansantribuuneil- le” vaan menestyksen aallonhar- jalla ratsastivat ”ulkopoliittista li- turgiaa enemmän tai vähemmän vastoin parempaa tietoaan viljele- vät ja teräväkyynärpäiset suhmu- roijat”. Kuten Urho Kekkonen, voi melkein kuulla lisäyksenä.

Puolueriidan katkeruutta, ku- ten myös moraalin tasoa, havain- nollistaa idänkortin käyttö muuta- ma päivä Fagerholmin kolmannen hallituksen muodostamisen jäl- keen. Katkeroituneina sosiaalide- mokraattien opposition jäämisestä ulkopuolelle Aarre Simonen, Ee- ro Antikainen, Vihtori Rantanen, Janne Hakulinen ja Pekka Martin pyysivät suurlähettiläs Lebedevil- tä, että Neuvostoliitto ajaisi koali- tion nurin ulkopoliittisella ja talou- dellisella painostuksella. Vahvasti maanpetokselta tuoksahtava anelu oli tarpeeton, sillä Kremlhän oli jo käynnistänyt yöpakkaset.

Yksittäisistä poliitikoista Kujala nimeää puolueriidan pahimmak- si pukariksi Väinö Leskisen. Leski- nen pyrki valtaan keinoja kaihta- matta, teki äkkikäännöksiä, harras- ti teatraalisia eleitä ja oli alituiseen kaupanteossa. Epäsympaattisena piirtyy myös Aarne Simonen, joka antoi kilpailijoistaan Moskovaan mahdollisimman kielteisen kuvan.

Jos Leskinen ja Simonen ovat pahiksia, Paasio on hyvis. Kujala arvostaa hänessä riippumattomuu- den henkeä, joka ei suostunut re- montoimaan puolueen idänsuhtei- ta Kremlin ja Kekkosen määritte-

lemän koreografian askelissa. Kun Paasio lopulta aktivoitui sillanra- kennukseen, hän ei lähtenyt Leski- sen tapaan Canossan-matkalle.

Paasio oli kuitenkin liian kiltti.

Hän ei omannut riittävää auktori- teettia, jotta olisi kyennyt pitämään puoliaan puoluetoimistoa ja -neu- vostoa vastaan.

Paasion pään menoksi punoi juonia myös Leskinen. Kujala on varma, että ”pikku Väiski” tavoitte- li vähintään puheenjohtajan, mut- ta todennäköisesti myös pääminis- terin paikkaa, jolta voisi ponnistaa presidentiksi. Liittolaisena oli enti- nen puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki.

Vastustajat saivat tärkeän voi- ton, kun puolueneuvosto pakotti Paasion valitsemaan vuoden 1968 presidentinvaalin jälkeen päämi- nisteriyden ja Suomen sosiaalide- mokraattisen puolueen (SDP) joh- tamisen välillä. Tässä yhteydes- sä Kujala haastaa vaivihkaa Juhani Suomen väittäessään, että Kekko- nen toivoi pääministeriksi Pitsin- kiä. Suomen mukaan president- ti ei sulkenut pois Paasion jatkoa ja ajatteli Pitsinkiä mahdollise- na SDP:n puheenjohtajana. Päivä- kirjassaan Kekkonen ensin hyväk- syy Pitsingin pääministeriksi ja lu- paa taata tämän Moskovassa, mut- ta päätyy sitten pitämään Paasiota

”turvallisempana”. Lopultahan hal- lituksen ohjat otti Mauno Koivisto, jota Paasio piti Kujalan mukaan sen vuoksi epälojaalina.

SDP:n hajaannuksesta Kujala antaa Kekkoselle käytännöllises- ti katsoen synninpäästön. Sosiaa- lidemokraatit tarjosivat keskinäi- sillä kiistoillaan presidentille, Neu- vostoliitolle ja Maalaisliitolle valtit, joita nämä eivät jättäneet käyttä- mättä. Kekkonen pyrki ensisijaises- ti syrjäyttämään leskisläiset puo-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 5

61

taminen seurasivat sivutuotteena.

Jos vaikka Kekkonen ei toimi- nutkaan SDP:n hajoamisessa ak- tiivisesti, hän ei kuitenkaan näytä kiirehtineen sovintoa. Karjalainen tuskin oli asialla omin päin pyy- täess ään Neuvostoliiton suurlähet- tilästä estämään Emil Skogin pa- luun vanhaan puolueeseensa.

Ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja yhdistyminen

SDP:n vaiheisiin kietoutuivat erot- tamattomasti ammattiyhdistysliik- keen hajaannus ja jälleenyhdisty- minen. Mukana olivat myös Suo- men kommunistit ja NKP ynnä ruplat, dollarit ja Ruotsin kruunut.

Ammattiyhdistystoimintaa tutki- neena Kujala on tässä aihepiiris- sä omimmillaan. Ehkä sen vuok- si tekstissä on sellaistakin, mi- tä ammattiyhdistyskertomuksen ymmär täminen ei vaadi. Esimer- kiksi usean sivun mittaiseksi veny- vän hajaannuksen jälkeisen Suo- men työläisten lakkokäyttäytymi- sen tarkastelun olisi hyvin voinut jättää pois.

Ajanjakson ammattiyhdistys- johtajista Kujala arvostaa Vihto- ri Rantasta, joka johti Suomen ammattiliittojen keskusjärjestöä (SAK) vuosina 1960—66. Ran- tanen otti Neuvostoliitolta rahaa suostumatta lakeijaksi, tinkimät- tömänä antikommunistina hän pi- ti myös keskusjärjestön kommu- nistit paitsiossa.

SKDL hallitukseen

Hallitusten kokoamisessa tapahtui merkittävä käänne vuonna 1966, kun Suomen Kansandemokraatti- nen Liitto (SKDL) pääsi kahdek- santoista vuoden tauon jälkeen mukaan. Kommunistien päästä-

minen vallan kammareihin oli tär- keää myös siksi, että Kekkonen ryhtyi näin toteuttamaan suunni- telmaansa kesyttää heidät.

SKP:ssä oli syntynyt edustajako- kouksessa vuoden alkupuolella re- peämä, mutta siitä huolimatta puo- lue meni hallitukseen yhtenäisenä.

Tällaisen yksimielisyyden ja pre- sidentillisen työnnön valossa vai- kuttaa erikoiselta Kujalan viittaus itänaapurin apuun ilmaisussa, että Neuvostoliitto onnistui saamaan kommunistit hallitukseen. Hän to- teaa itsekin, että Kekkonen pyrki kolmen suuren koalitioon.

SKP ei liioin välttämättä hajon- nut ”reformistisen hallitustyösken- telyn ja perinteisen vallankumous- opin väliseen ristiriitaan”, kuten Kujala katsoo. Neljästoista edus- tajakokoushan pidettiin puolitois- ta kuukautta ennen eduskuntavaa- leja. Sitä vastoin puhtaasti talou- delliset syyt, joilla hän myös selit- tää sisäisten vaikeuksien alkamista, olivat epäilemättä vaikuttava teki- jä. Palkankorotusten ja työelämän yleisten parannusten myötä val- lankumouspuolueeseen oli hiipi- nyt 1950-luvun lopulta lähtien am- mattiyhdistysreformismi. Kun yhä useampi kommunistityöläinenkin kykeni hankkimaan omakotita- lon ja auton, halu hulinointiin hii- pui. Talouden kaaoshan olisi voinut vaarantaa elintason. Myös kommu- nistien keskuuteen oli syntynyt En- gelsin ja Leninin kam moama ”työ- läisaristokratia”. Ay-siipi ei toki ko- konaan hylännyt vallankumousta, mutta into sen toteuttamiseksi lai- meni.

SKP:n jakaantumisessa Kujala tarkentaa yleisesti tunnettua kah- den ryhmittymän mallia. Hän si- joittaa uudistajien sekä vallasta syöstyn Aimo Aaltosen ja tämän

tukijoiden väliin vuosien 1966 ja 1969 edustajakokousten välille ta- sapainoilemaan pääsihteeri Ville Pessin ja eräitä muita vanhakan- taisia, jotka kannattivat hallitus- yhteistyötä. Heillä oli NKP:n tuki, kun taas aaltoslaiset Kreml leima- si siinä vaiheessa lahkolaisiksi. Kui- tenkin nämä epäsuosiostaan huo- limatta ja voimattomuudessaankin uhmasivat Moskovaa, kun he kään- tyivät SKP:n hallitukseen osallistu- misen arvostelijoiksi.

Pessin Kujala korottaa sodanjäl- keisen Suomen vaikutusvaltaisim- pien poliitikkojen joukkoon. Neu- vostoliitto arvosti hänen arvioitaan suomalaisista poliitikoista ja puo- lueista sekä noudatti usein hänen niitä koskeneita suosituksiaan. Iso meriitti oli rahan lypsäminen Mos- kovalta, mihin ei kovin moni pysty- nyt yhtä menestyksekkäästi.

Kekkosen pimeä puoli

Kujalan tutkimuksen arvosanaa heikentävät eräät epätarkkuudet ja suoranaiset virheetkin sekä kie- liasussa että sisällössä. Mitä sisäl- töön tulee, presidentti Charles de Gaulle ei lähtenyt Élysée-palatsista huhtikuussa 1969 pakotettuna vaan erosi järjestämänsä kansanäänes- tyksen mentyä vastoin hänen suun- nitelmiaan. Nikolai Podgornyin Suomen-vierailulla saman vuoden syksyllä ei kommunikeasta neuvo- tellut isäntien puolelta ulkominis- teri vaan neuvotteluista vastasivat maiden virkamiehet. Nordek-sopi- muksen allekirjoittamatta jättämi- sen taustalla oli toki varmasti myös käsitys järjestelyn väliaikaisuudes- ta. Koska kuitenkin tiedetään, että päivää ennen hallituksen ratkaise- vaa kokousta Neuvostoliiton suur- lähettiläs teki ulkoministeri Karja- laiselle selväksi Moskovan kielteisen

62

kannan ja presidentti, pääministeri ja ulkoministeri päättivät samana il- tana noudattaa sitä, näiden seikko- jen mainitseminen on oikean kuvan kannalta välttämätöntä.

Tähän mennessä tiedetystä poikkeaa täysin se, että Kekkonen oli ollut suunnittelemassa jo kesäl- lä 1960 seuraavien eduskuntavaa- lien siirtämistä vuoden 1962 pre- sidentinvaalien yhteyteen. Kuja- lan mukaan hän kertoi aikeistaan suurlähettiläs Zaharoville, joka ra- portoi Moskovaan. Kuitenkaan mi- kään Kujalan esittämistä lähteistä ei vahvista väitettä.

Olivatko Kekkonen ja puolueet

”neukkujen taskussa”? Kujalan lop- pulauselma on suomalaisille yleises- ti ottaen myönteinen: Kekkonen ja häntä tukeneet puolueet onnistuivat maan aseman turvaamisessa ”koh- tuullisen hyvin”. Siinä auttoi, että Neuvostoliittoa hillitsi tehokkaasti Ruotsin Nato-jäsenyyden mahdol- lisuus. Miinuspuolelle jää suomet- tuminen, jossa oli perää enemmän kuin Suomessa haluttiin myöntää.

Kekkosesta Kujalalla on paljon muutakin sanottavaa eikä kaikki hyvää. Plussaa on, että toisin kuin monet muut suomalaiset poliitikot, presidentti pysyi kanssakäymises- sään neuvostoliittolaisten kanssa etukäteen päättämissään rajoissa.

Silti Kujala ei tunnustaudu Kek- kosen varauksettomaksi ihailijaksi, vaan saldoon jää runsaasti kielteis- tä. Kritiikin tarve on jopa niin suu- ri, että hän ei pysty koko aikaa nou- dattamaan itse julistamansa periaa- tetta, jonka mukaan tutkimuksen tehtävänä on pelkästään asioiden esittäminen, ”niin kuin ne olivat”, ei paheksumisen tai synninpääs- tön jakeleminen. Hänen mieles- tään näet presidentin ”ankara val- lankäyttö” vei parlamentarismin,

kansanvaltaisen järjestelmän ja puoluedemokratian rappiolle.

Moskovan arkistot paljastavat Kekkosen pimeää puolta lisää. Nii- den mukaan hän piti vielä 1960-lu- vun puolivälissä Teuvo Auraa pet- turina ja suositteli siksi neuvosto- liittolaisille tämän pitämistä pait- siossa.

Lisäksi tutkija vahvistaa Kekko- sen henkilökuvan kielteisiä piirtei- tä omakätisesti. NKP kutsui kuusi- kymmentäluvun lopulla Keskusta- puolueen valtuuskunnan vierailul- le, joka toteutuikin, mutta ilman puheenjohtaja Johannes Virolais- ta. Kujala katsoo, että hänen mat- kansa torpedoi presidentti, koska epäili Virolaista kilpailijakseen.

Kujalan käsityksessä Kekkonen myös pelkästään sopeutui kaik- keen Moskovasta tulevaan. Myön- tyväisyys ei kuitenkaan ollut lähes- kään totaalista. Niin ei ole Kujalan- kaan kuvauksessa, jossa Kekkonen esimerkiksi viestittää neuvosto- johdolle, ettei suostu mihin tahan- sa, kun hän lupaa noottikriisin al- kuvaiheessa työskennellä Suo- men puolueettomuuden hyväk- si. Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi hän taas torjuu Neuvosto- liiton ehdotuksen laivastovierailus- ta Helsinkiin.

Myös kevään 1962 hallitusneu- vottelujen yhteydessä valtionpää osoitti huomattavaa itsenäisyyttä ja -päisyyttä. Itänaapurin edusta- jat vaativat pitämään kokoomuk- sen hallituksen ulkopuolella, mut- ta hän vastasi tyyliin, että jättäkää minut rauhaan, tiedän kyllä mitä teen. Kujala antaa ymmärtää, et- tä Neuvostoliitto olisi halutessaan voinut sanella lopputuloksen, mut- ta Kekkosta auttoi kovaa linjaa ve- täneen KGB-residentin Vladimir Ženihovin aseman heikentyminen

Anatoli Golitsynin loikkauksen johdosta. Lisäksi ”kokoomuksen puolittainen hallitukseen tulo” oli hinta, joka Neuvostoliiton kannat- ti maksaa SDP:n johdon pitämises- tä eristyksissä. Kuitenkaan sosiaali- demokraatit eivät olleet alun pitä- enkään mukana Kekkosen halli- tuskaavailuissa. Lisäksi Karjalaisen ensimmäinen, kuten myös Johan- nes Virolaisen hallitus, osoittavat vääräksi väitteen, että Neuvosto- liitto hankki yöpakkaskriisillä py- syvän veto-oikeuden Suomen hal- lituksen kokoonpanoon.

Rajuimpia hyökkäyksiä Kek- kosta ja monia muitakin polii- tikkoja vastaan ovat olleet vihjai- lut maanpetoksesta. Niihin Kujala vastaa, että historiantutkimuksen tehtävänä ei ole maanpettureiden osoittaminen vaan sellaiset tuo- miot on paras jättää asianmukai- sille tuomioistuimille. Tällainen periaate tietenkin antaa syytesuo- jan niille, jotka luonnollisista syis- tä ovat kykenemättömiä astumaan oikeussaliin.

Kirjan pitäminen kohtuullisen kokoisena pakotti rajaamaan pois Kekkosen presidenttikauden kym- menen viimeistä vuotta. Olisi kui- tenkin toivottavaa, että Kujala jat- kaisi projektin loppuun. Nyt luki- jasta tuntuu vähän samalta kuin kesken jääneen jatkokertomuksen äärellä. Kujalan kysymyksenasette- lu oikeastaan jopa vaatii toista osaa.

Se olisi perusteltu myös ja varsinkin siksi, ettei Suomen sisä- ja ulkopo- litiikan riippuvuus YYA-sopimuk- sesta, kuten Kujala myös määritte- lee käsillä olevan tutkimuksensa näkökulman, muuttunut aikaisem- masta vähääkään.

Kirjoittaja on turkulainen valtiotietei- den tohtori.