72 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8
jallisuustieteellisenä tutkimukse- na ja samalla osoituksena siitä, että joskus harvoin korkeatasoinen tut- kimus voi olla myös kaunokirjalli- suutta.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja sosiologisen kultuurintutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.
Herderin ajattelu ja sen vaikutus
H. K. Riikonen
Pertti Karkama: Kadonnutta ihmisyyttä etsimässä. Johdatusta Johann Gottfried Herderin ajatteluun ja herderiläisyyteen Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
Kuvatessaan Dichtung und Wahr- heit (suom. Tarua ja totta) -teokses- saan J. G. Herderiä Goethe toteaa:
”Mahdoton on käsittää enempää kuin kuvaillakaan millaisessa liik- keessä on täytynyt olla hänen hen- kensä, millaisessa käymistilassa hä- nen olemuksensa.” Herderin suur- ta henkistä liikkuvuutta painottaa myös professori Pertti Karkama teoksessaan Kadonnutta ihmisyyt- tä etsimässä. Tarkastellessaan vuo- sia 1771–76 Herderin ajattelussa Karkama toteaa: ”Herderillä näyt- tää olleen ikään kuin pakko osallis- tua kaikkiin debatteihin, joita tuol- loin käytiin Saksassa ja osin muissa- kin läntisen Euroopan maissa.” Kun toisaalta ottaa huomioon Herderin laajan ja monitahoisia kysymyk- siä käsittelevän tuotannon, on ko- konaisesityksen laatimisessa omat hankaluutensa ja tehtävä on muu- tenkin haasteellinen, varsinkin jos samalla haluaa kartoittaa Herderin
ajattelun vaikutusta, kuten Karka- man kirjassa on asianlaita.
Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofesso- ri Pertti Karkama on kirjallisuu- den teoriaa ja uudempaa kotimais- ta kirjallisuutta käsittelevien tutki- mustensa ohella jo pitkään paneu- tunut 1800-luvun suomalaiseen ajatteluun ja kirjallisuuteen. Vuon- na 1982 ilmestyi teos Vapauden muunnelmat. J. L. Runebergin maa- ilmankatsomus hänen epiikkan- sa pohjalta, vuosina 1985 ja 1989 teokset Järkevä rakkaus. J. V. Snell- man kertojana ja J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka sekä vuon- na 2001 teos Kansakunnan asialla.
Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Lisäksi teoksessaan Kirjallisuus ja nykyai- ka. Suomalaisen sanataiteen teemo- ja ja tendenssejä (1994) Karkama tarkasteli uudemman kirjallisuu- den ohella laajasti myös 1800-lu- kua. Tutkielmakokoelmassa Impi- vaara ja yhteiskunta (1985) oli puo- lestaan Kiven, Runebergin, Snell- manin ja Pakkalan ohella laajahko Hegeliä käsittelevä osasto. Uusi te- os Kadonnutta ihmisyyttä etsimäs- sä laajentaa Karkaman aatehistori- allista skaalaa ulkomaisen ajattelun osalta, joskin häntä kiinnostaa sa- malla Herderin vaikutus Suomes- sa. Aihepiirin laajuuden huomi- oon ottaen tekijä on varovaisesti ni- mennyt teoksensa ”Johdatukseksi”, mutta johdantoakin on riittänyt li- ki 550 sivun verran.
Karkaman teos sijoittuu aikaan, jolloin kiinnostus Herderiä koh- taan on voimakkaasti lisääntynyt eri maissa. Suomessa hänestä on ilmestynyt vuonna 2006 Sakari Ol- litervon ja Kari Immosen toimitta- ma laaja ja monipuolinen artikkeli- kokoelma Herder, Suomi, Eurooppa (2006). Toisen esimerkin ottaakse-
ni, Yhdysvalloissa Princeton Uni- versity Press on samana vuonna julkaissut Gregory Mooren huo- lellisesti toimittaman ja englan- niksi kääntämän mittavan valikoi- man Herderin esteettisistä kirjoi- tuksista.
Teoksen rakenne
Otsikko Kadonnutta ihmisyyttä etsimässä motivoituu Karkaman tehtävänasettelusta. Hänen tarkoi- tuksenaan on ”selvittää, miten ih- misyyden ajatus syntyy ja kehit- tyy Herderin tuotannossa ja mi- tä merkityksiä hän sille tuotanton- sa eri vaiheissa antaa” (s. 16). Kun kuitenkin Herderillä ihmisyyden käsite jää tarkemmin määrittele- mättä – lähinnä ihmisyys on hä- nellä ihmiseksi kehittymisen mah- dollisuus (s. 97) – ja kun se muut- tuu teoksesta toiseen, Karkama joutuu käytännössä sivuamaan varsin moninaisia teemoja ja ky- symyksiä. Tekijä seurailee Herde- rin vaiheita kronologisessa järjes- tyksessä ja nostaa esille keskeisim- piä teoksia. Niitä ovat Journal mei- ner Reise im Jahr 1769 (1769), eräät kieltä ja runoutta koskevat teks- tit, etenkin Abhandlung über den Ursprung der Sprache ja kansan- laulukokoelmat sekä historianfilo- sofian luonnos Auch eine Philoso- phie der Geschichte zur Bildung der Menschheit, edelleen Vom Geist der Ebräischen Poesie (1782–83), Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit (1784–87) sekä vuosi- en 1793–97 laaja kirjoituskokoel- mien sarja Briefe zu Beförderung der Humanität. Luvussa ”Herderin ilosanoma ja perintö” Karkama tar- kastelee Herderiä mm. kristillisenä ajattelijana (Christliche Schriften 1794–98) ja hänen viimeistä suur- ta teostaan Adrasteaa (1801–03).
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8 73 Karkaman kirjan päätöksenä oleva
65-sivuinen luku tarkastelee herde- riläisyyttä Suomessa.
Vaikka Karkaman tutkimus luon nollisesti noteeraa tärkeimmän Herderiä koskevan tutkimuskirjal- lisuuden, esitys nojautuu pääasial- lisesti Herderin alkuperäisten teks- tien tuntemukseen ja niiden analyy- siin. Laajempi keskustelu olemassa olevan Herder-tutkimuksen kanssa olisi ollut paikallaan, mutta jo nyt- kin laajan johdanto-tyyppisen teok- sen puitteissa se ei liene ollut mah- dollista. Osittain keskustelua käy- dään kuitenkin laajassa, yli 50-si- vuisessa viiteosastossa.
Karkama kiinnittää tietenkin huomiota Herderin käyttämiin lähteisiin. Toisaalta hän ei sanotta- vammin käsittele aikalaisarvioita ja -kuvauksia Herderistä ja hänen nä- kemyksistään. Yksi mielenkiintoi- simmista tässä suhteessa olisi ollut edellä mainittu Goethen Tarua ja totta -teokseen sisältyvä laaja luon- nehdinta, jossa Herder tulee esille ristiriitaisena hahmona, ”hyvän- tahtoisena torapukarina” (gutmü- tiger Polterer), kuten Goethe asi- an ilmaisee.
Herderin tyyli ja kirjallinen ilmaisutapa
Herder aiheuttaa nykylukijalle mo- nenlaisia vaikeuksia, vaikka lukija hallitsisikin hyvin saksaa. Vaikeuk- sien lähteenä ovat varsinkin Herde- rin usein koukeroinen esitystapa, runollisuus ja vertauskuvallisuus, hänen viljelemänsä liioittelu, pa- rodia ja ironia (joka Goethen mu- kaan tuli esille myös Herderin kir- jeissä ja kanssakäymisessä muiden kanssa) sekä terminologinen häily- vyys ja hänen kirjoitustensa kuulu- minen useisiin eri kirjallisuudenla- jeihin ja kirjallisen ilmaisun muo-
toihin. Tähän kaikkeen liittyi se, et- tä hänen ajattelunsa oli jatkuvassa muutosten tilassa. Kirjallisuuden- tutkijana Karkama ottaa kiitettä- vällä tavalla huomioon Herderin il- maisutavan luonteen ja sen erityis- piirteet sekä painottaa näiden omi- naisuuksien merkityksen Herderin lukemisessa ja tulkinnassa. Karka- ma tiivistää tämän kirjansa johdan- nossa (s. 12):
”Voi vain olettaa, mihin Herder olisi joutunut, jos hän olisi noudattanut ammattifilosofien, kuten Immanuel Kantin ohjeita luopua elävän kielen luonteeseen kuuluvasta epätarkkuu- desta, käsitteiden avoimuudesta ja vertauskuvallisuudesta. Hän olisi jou- tunut luopumaan omasta ristiriitaises- ta persoonallisuudestaan ja pakotta- maan itsensä filosofin rooliin. Hän olisi muuttunut Filosofiksi, josta ei enää olisi voitu sanoa, että hän on sekä filosofi että ihminen.”
Karkama antaa lukijalle havain- nollisen kuvan Herderin esitysta- vasta eräiden käännösnäytteiden muodossa (saksalaiset alkutekstit on siteerattu teoksen viiteosastos- sa). Näistä laajin ja merkittävin on Herderin kuvaus unesta ihmismie- len tiedostamattoman ja alitajuisen alueena (s. 239–240). On jotenkin yllättävää, että Karkama ei ryhdy lainkaan analysoimaan siteeraa- maansa jaksoa, vaan siirtyy välit- tömästi seuraavaan asiaan.
Eräitä keskeisiä aihepiirejä ja teemoja
Tässä on mahdotonta esitellä edes osaa niistä aihepiireistä ja teemois- ta, joita Karkama nostaa esille Her- derin tuotannosta. Aiheet ulottuvat kirjallisuuskritiikistä ja estetiikasta kansallisuuteen ja teologiaan. Ma- ku, nerous ja mielikuvitus ovat kes- keisiä Herderin käsittelemiä aihei- ta. Ne olivat myös yleensä Herde- rin ajan suuria kysymyksiä, mut-
ta periytyivät – vaikka tätä puolta Karkama ei Herderin vaikutuksen yhteydessä käsittelekään – suoraan tai välikäsien kautta saksalaiseen ja lopulta myös suomalaiseen taide- kasvatusideologiaan. Saksalaisessa kulttuurissa niin keskeinen sivis- tyksen (Bildung) käsite tulee esil- le monissa yhteyksissä. Asiaa käsit- televän laajan alaviitteen (8.) olisi mielellään nähnyt leipätekstissä.
Muista Karkaman käsittelemis- tä yksittäisistä Herderin aihepiireis- tä mainittakoon tässä muutamia.
Herderillä on esimerkiksi pohdit- tavana onnellisuuden olemus. Her- der tuo siitä esille kolme keskeistä piirrettä: onnellisuus on yhteydes- sä ruumiinkuntoon ja terveyteen, sen ehtona on sielun voimien har- joitus ilman abstraktien spekulaa- tioiden aiheuttamaa vieraantumis- ta ja kolmanneksi onnellisuus on pikemminkin sydämen tunnetta kuin syvämietteistä järkeilyä. Her- der on tässä yhteydessä Karkaman mukaan saanut vaikutteita Aristo- teleelta ja Spinozalta mutta samal- la hänen mielessään ovat ilmeises- ti olleet myös alkukristilliset ihan- teet.
Karkama (s. 365–366) antaa ha- vainnollisen kuvan myös Herde- rin kansanvalistuksesta esittämis- tä ajatuksista, joilla on läheinen yhteys Herderin ylistämän Benja- min Franklinin näkemyksiin. Täl- lä on ollut myös oma vaikutuksensa Suomessa kansanvalistuksen ihan- teisiin:
”Ne velvoittivat /…/ sivistyneistöä neuvomaan ja opastamaan kansaa niin, että se pystyisi kohoamaan tietä- mättömyydestään ja alamaisuudestaan ja että se oppisi ymmärtämään uuden maailman vaatimukset ja osaisi toimia tarkoituksenmukaisesti uudessa, jatku- vasti muuttuvassa elämismaailmassa.
Sivistyneistön oli valistettava kansaa
74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8
niin, että se oppisi käyttämään käy- tännöllistä järkeään ja ymmärrystään tarkoituksenmukaisesti annettujen ulkoisten ehtojen ja sille luonnostaan kuuluvan yhteiskunnallisen aseman vaatimalla tavalla.”
Taidehistorioitsija Winckelman- nista lähtien kysymys Kreikan kult- tuurista oli saksalaisessa ajattelussa ja kirjallisuudessa keskeisesti esillä; tä- mä linja ulottui pitkälle 1900-luvul- le. Myös Herder otti kantaa Kreik- kaan vertaillen sen oloja omaan ai- kaansa ja tarkastellessaan isänmaata (Vaterland) ja isänmaanrakkautta.
Samoin Herder tarkastelee kreik- kalaisia suurmiehiä ja sitä, mitä an- nettavaa näillä olisi yhä humaanil- le traditiolle. Karkama muistuttaa kuitenkin (jälleen alaviitteessä) sii- tä, että Herder ei tarkoittanut Kreik- kaa hänen omana aikanaan tavoitel- tavaksi esikuvaksi: ”[Kreikan] esi- kuvallisuus on vain sitä, että kreik- kalaiset pystyivät Herderin mukaan paremmin kuin muut kansakunnat käyttämään hyväkseen heille annet- tuja olosuhteita ja ajamaan parhai- ten ihmisyyden asiaa” (s. 527, alav.
569). Erikoista kyllä, Herder näkee Ukrainassa mahdollisuuksia koho- ta antiikin Kreikan veroiseksi vai- kuttajaksi (s. 71). Mielenkiintoisen vertailukohdan muodostaisi kai- kessa lyhykäisyydessäänkin Herde- rin vähemmän positiivinen ennus- tus Unkarin tulevaisuudesta. En- nustus on herättänyt suurta huo- miota unkarilaisessa keskustelussa, kuten Tuomo Lahdelma on eräässä tutkielmassaan osoittanut (Specimi- na Fennica VI, 1994).
Kielet, kielitaito ja kääntäminen Herder toimi aikana, jolloin kiin- nostus kääntämistä kohtaan oli Saksassa voimakkaasti nousussa.
Kyseistä aikaa, jolloin Goethe lan-
seerasi kuuluisan Weltliteratur-kä- sitteensä, onkin kutsuttu nimellä Goethezeit. Kuitenkin myös Her- derillä oli tässä oma merkittävä osuutensa, minkä myös Karkama panee merkille. Karkama tuo esil- le (s. 117–119), miten painottaes- saan käännösten merkitystä Her- der otti samalla kansallisen asen- teen. Muiden maiden merkkiteok- sista oli tehtävä osa vastaanottavan kulttuurin omaa kulttuuria. Herde- rin mukaan tällöin oli mahdollista ottaa kääntämisessä huomattavia- kin vapauksia, tehdä alkuperäiste- okselle miltei mitä tahansa, joskin Herder totesi, ettei se ollut hänen oma tapansa.
Herder korosti myös kieli- taidon merkitystä kasvatukses- sa. Herderin itsensä osalta Karka- ma ei kuitenkaan tuo esille, min- kälainen ajattelijan oma kielitai- to oli. Tiedämme esimerkiksi, että koulussa oppimansa ohella Herder myöhemminkin kehitti omaa kie- litaitoaan opiskelemalla espanjaa.
Näyttää muutenkin siltä, että aate- historiallisessa tutkimuksessa ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota sii- hen, minkälainen kielitaito eri fi- losofeilla ja ajattelijoilla on ollut ja mitkä mahdollisuudet heillä on ol- lut perehtyä alkuperäiseen lähde- aineistoon ja mitä seurauksia riit- tämättömällä kielitaidolla on ollut esimerkiksi terminologisissa kysy- myksissä.
Herder, Raamattu ja kirkko Laajan kirjallisen tuotantonsa Her- der kirjoitti virkauran aikana. Ura olikin sangen näyttävä, sillä apu- opettajana ja apupappina aloittanut Herder päätyi hovisaarnaajaksi ja kenraalisuperintendentiksi, min- kä lisäksi hänet aateloitiin vuon- na 1801. Karkama korostaakin si-
tä, että Herderin tuotannon pelkäs- tään filosofinen tarkastelu saa hel- posti unohtamaan, että Herder oli myös protestanttinen pappi ja teo- logi. Antamatta tähän puoleen yh- tenäistä katsausta Karkama sivuaa asiaa kuitenkin useassa eri yhtey- dessä. Hän osoittaa, miten Herder joutui kirjoituksissaan ottamaan huomioon myös asemansa korkea- na kirkonmiehenä. Toisaalta Her- der saattoi, kuten Karkama to teaa (s. 232), sisällyttää ajatteluunsa myös kirkonvastaisia piirteitä. Spi- nozaa koskevan debatin yhteydes- sä Herderin käyttämä dialogimuo- to osoittautui käyttökelpoiseksi jät- tämällä avoimeksi tekijän suora- naisen kannan (s. 315).
Karkama käsittelee yksityiskoh- taisesti Herderin tutkielmaa hep- realaisesta runoudesta ja muuten- kin viittaa useassa yhteydessä sii- hen, mitä Herder Raamatusta sai tai mitä hän siitä nosti esille. Ai- heen kokoavampi käsittely olisi helpottanut lukijaa. Kiinnostava on myös jakso, jossa Herderin kä- sityksiä verrataan Lutherin näke- myksiin (s. 356–361). Tällöin löy- tyy sekä yhtymäkohtia että merkit- täviäkin painotuseroja (esim. kysy- mys armosta ja ns. regimenttioppi).
Mainittakoon myös, että Karkama elää vielä (ehkä onneksi!) vanhan raamatunkäännöksen aikaa ja pu- huu Korkeasta veisusta eikä Laulu- jen laulusta.
Herder Suomessa
Karkaman teoksen lopussa oleva laaja luku ”Herderiläisyyttä Suo- messa: kysymyksiä ja ongelmia”
ei pyri olemaan kokonaisesitys ai- heesta. Sellaisen kirjoittaminen olisikin haasteellinen tehtävä en- nen kaikkea siksi, että on hanka- la sanoa, mikä on suoraa Herderin
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 – 4 / 2 0 0 8 75 vaikutusta, mikä taas välillistä, ns.
herderiläisyyttä, sillä Herderin aja- tukset levisivät laajalle ja niitä so- velsivat ja kehittivät eteenpäin mo- net muut ajattelijat. Tilanteen tekee komplisoidummaksi vielä se, että Herder itse lainaili ajatuksia mo- nelta eri taholta, esimerkiksi useil- ta englantilaisilta 1700-luvun ajat- telijoita.
Karkama tarkastelee herderi- läisyyttä Suomessa eräiden auto- nomian ajan keskeisten vaikuttaji- en ja kirjailijoiden kautta. Tehtävä on tärkeä eli kuten Karkama kirjoit- taa (s. 421):
”Herderin tuntemus ja herderiläisyys auttaisivat todennäköisesti löytämään historiasta sellaisia juonteita, jotka ovat aikaisemmassa tutkimuksessa jääneet huomaamatta ja jotka samalla selventävät suomalaisen kehityksen myöhempiä vaiheita. Tällainen tutki- mus edellyttää eri tieteenalojen yhteis- toimintaa ja ennen kaikkea sitä, että historialliset dokumentit eriteltäisiin ja tulkittaisiin tarkoin nykyaikaisen käsiteanalyysin menetelmin. Doku- mentteihin tulisi silloin lukea myös kaunokirjallisuus.”
Ongelmana tässä on kuiten- kin, kuten Karkama toteaa, perus- tutkimuksen puute. Jotain on kui- tenkin jo tehty, ja toisaalta Karka- ma itse kyseisessä luvussa täyden- tää kuvaa.
Tarkasteltuaan Herderin tunte- musta Turun akatemiassa Karkama keskittyy eräisiin keskeisiin 1800-lu- vun vaikuttajiin, joita ovat etenkin Elias Lönnrot, C. A. Gottlund, D. E.
D. Europaeus ja J. L. Runeberg. San- gen mielenkiintoiseksi osoittautuu myös anonyymin kirjoittajan Fos- terländskt Albumin toisessa nitees- sä vuonna 1845 julkaisema artikke- li ”I hvad förhållande står språket till nationaliteten?”, jossa mennään tavallaan jo Herderistä eteenpäin:
kirjoittajan keskeiseksi esikuvak- si osoittautuu nimittäin herderiläi-
sen kielifilosofian edelleenkehittäjä Wilhelm von Humboldt.
Keskeisenä tarkastelun kohtee- na on ymmärrettävästi Elias Lönn- rot. V. Tarkiainen oli aikoinaan mai- ninnut siitä, miten Lönnrot pe- rehtyi Herderiin vasta suhteellisen myöhään. Kuitenkin tarkasteltaessa Lönnrotin toimintaa ja näkemyksiä yleensä herderiläisyyden valossa ti- lanne osoittautuu hyvinkin moni- tahoiseksi. Lönnrot muodostaakin Karkaman kirjan ”Herderiläisyyttä Suomessa” -luvun eräänlaisen run- gon, sillä häntä tarkastellaan kolmes- sa laajassa jaksossa, joiden välillä on esitelty eräitä muita toimijoita.
Keskeisistä kansallisista vai- kuttajista jäävät käsittelemättä J. V. Snellman ja Z. Topelius, mihin on syynä se, että edellistä on äsket- täin käsitellyt Heli Rantala, jälkim- mäistä puolestaan Kati Mikkola.
Runebergia koskeva osuus jää jo- tenkin valjuksi. Herder mainitaan toki monissa Runeberg-tutkimuk- sissa, mutta enemmän tai vähem- män ohimennen – tässä yhteydes- sä olisi toivonut laajempaa esitys- tä aiheesta.
On vielä syytä mainita Karka- man esittämä tarpeellinen memen- to tutkijoille (s. 420):
”Käsitys autonomisen ajan kulttuuri- sen elämän yksimielisyydestä ei pidä paikkaansa vaan johtuu ilmeisesti siitä, että tutkimuksessa on korostettu liikaa niitä juonteita, joiden edustajat lopulta pääsivät voitolle ja joiden ajatukset saivat maassa ylivallan. Autonomian alkuvaiheessa vallitsi ajattelutapa, jota voidaan perustellusti luonnehtia her- deriläisittäin kulttuurirelativismiksi.”
Toisaalta tutkimuksessa ja es- seistiikassa on ennenkin tuotu esille eriasteisia toisinajattelijoita – Paavo Haavikko on korostanut C. A. Gottlundin merkitystä ja Ju- ha Mannisen tutkimukset ovat tuo-
neet esille Wilhelm Bolinin valta- virrasta poikkeavia käsityksiä – mutta muistutus lienee edelleen tarpeellinen.
Samassa yhteydessä Karkama muistuttaa myös siitä, että autono- mian ajan suomalaisen sivistyneis- tön suhteet Ruotsin, entisen emä- maan, kulttuuriin ovat tutkimukses- sa jääneet vain vähälle huomiolle.
Karkaman esitystapa on asiallis- ta ja selkeää, mutta teos tuskin häi- käisee esityksen eleganssilla. Kir- jassa olisi epäilemättä ollut myös tiivistämisen varaa, sillä muuta- mat asiat toistuvat lähes sanasta sanaan. Painovirheiden määrä py- syttelee kohtuullisuuden puitteis- sa, joskin eräissä henkilöiden ja te- osten nimissä on ikäviä virheitä ja joissain vuosiluvuissa horjahtelua.
Kustantaja ansaitsee sapiskaa siitä, että teoksen alaotsikko on kannen muuhun tyyliin sopimatonta kone- kirjoitusjälkeä. Kronologinen tau- lukko, jollainen on Ollitervon ja Immosen toimittamassa kirjassa, olisi ollut paikallaan tässäkin.
Pikkuseikat jääkööt kuitenkin pikkuseikoiksi. Karkaman teos on monipuolinen ja tärkeä lisä suo- menkieliseen aatehistorialliseen kirjallisuuteen.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ylei- sen kirjallisuustieteen professori.
