72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6
Tiedosta toiminnaksi
Lihastohtori on yhtä aikaa tutki- mustietoon perustuva tietopank- ki ja samalla hyvä apuväline käy- tännön harjoituksiin. Kirjan alku- puolen painotus on tieteellisessä tiedossa, loppupuolella siirrytään käytännön suosituksiin. Lukijois- ta, joita tieteellinen tausta ei juuri- kaan kiinnosta, kirjan alku voi tun- tua tylsältä ennen kuin päästään asiaan. Kirjassa olisi voitu käsitellä enemmän eri kohderyhmille suun- nattua harjoittelua ja sen merkitys- tä. Hulmi käy muutamassa sivussa läpi voimaharjoittelun merkityk- sen naisten, nuorten ja senioreiden osalta, kun tutkimustiedon pohjal- ta olisi ollut aihetta enempäänkin.
Erityisesti vanhusten osalta voi- maharjoittelusta lukisi mielellään lisää, sillä tähän rakennetaan hyvä pohja kirjan ensimmäisissä luvuis- sa. Myös nuorten osuus voisi ol- la pidempi, sillä ikiaikaiset myytit nuorten voimaharjoittelusta elävät edelleen vahvasti monen mielessä.
Erilaiset voimaharjoitteluun liitty- vät uskomukset olisivatkin ansain- neet oman lukunsa, sillä nyt monet näistä hautautuvat muiden lukujen sekaan.
Kirja on lopulta nopealukuinen ja jopa yllättävän lyhyt. Hieman al- le 200-sivuisena sen lukee muuta- massa illassa. Kirjassa on silti paljon asiaa ja selvästi jäsennellyn sisäl- lön myötä siihen on helppo palata vaikka luku kerrallaan. Tutkimus- tietoon pohjautuvista aiheista oli- si myös varmasti saanut laajem- pia kuvauksia. Teos löytää varmas- ti yleisönsä niin akateemisen kuin käytännönläheisen lukijakunnan joukossa. Parhaimmillaan kirja to- teuttaa suomalaisen tiedeyhteisön kolmatta tehtävää yhteiskunnalli- sesti vaikuttavana teoksena ja an-
taa liikuntabiolo gian tutkimuksel- le uuden, monipuolisen ja populaa- rin tiedon lähteen.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yhteisöviestinnän nuorempi tutkija ja valmentaja.
Uskontoa vai kulttuuria?
Juhani Koponen
Uskonto ja kehitys. Näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön ja -tutkimukseen. Toim. Elina Vuola. SKS 2015.
Harva enää ottaa vakavasti ennus- teita uskonnon lähestyvästä kuo- lemasta. Toista todistavat eten- kin globaalissa etelässä eli kehitys- maissa alati voimistuvat uskonnon synnyttämät poliittiset ja yhteis- kunnalliset järistykset. Siitä huo- limatta, väittävät Uskonto ja kehi- tys -teoksen kirjoittajat, uskonnon ja kehityksen suhteen monimuo- toisuus ymmärretään yhä puut- teellisesti. Syyttävä sormi kohdis- tuu etenkin suomalaiseen kehitys- politiikkaan ja -tutkimukseen, jos- sa uskontoon liittyvät kysymykset on jatkuvasti tulkittu kapeasti tai tyystin sivuutettu. Niin kehityk- sen käytäntöjä kuin sen tutkimus- takin vaivaa ”uskontosokeus”, siksi tekijät peräänkuuluttavat ”uskon- non lukutaitoa” eli kykyä ymmär- tää uskontojen yhteiskunnallisia vaikutuksia sekä sitä, miten niiden toiminta nousee niiden vaalimis- ta opetuksista ja ihmiskäsityksistä.
Se taas edellyttää uskontotaustais- ten ja maallisten toimijoiden välil- lä avointa ja kriittistä dialogia, jota kirjoittajat sanovat haluavansa te- oksellaan edistää.
Enimmäkseen sujuvasti kirjoi- tettu teos tarjoaakin dialogiin pal- jon monipuolista ainesta, jota ei ole liiemmin ollut kootusti suomek- si saatavilla. Tekijäkatras koostuu edustavasta joukosta suomalaisia kehityksen ja uskonnon tutkijoi- ta, jotka ovat omakohtaisesti pe- rehtyneet aiheeseensa niin teori- assa kuin käytännössäkin. Useim- mat ovat koulutukseltaan teologeja, mutta joukossa on myös yhteis- kuntatieteilijöitä. He eivät erityi- sesti alleviivaa omaa henkilökoh- taista uskonnollista vakaumustaan vaikka useimmilla sellainen lienee.
He kuuluvat joka tapauksessa nii- hin joiden mielestä sen paremmin uskonnollinen vakaumus kuin sen puutekaan eivät oikeuta suhtautu- maan uskontoon epäanalyyttisesti.
Uskontoa ei pidä yli- eikä aliarvioi- da, ei sokeasti puolustaa eikä silmit- tömästi demonisoida.
Kirja ei yritäkään käsitellä us- konnon ja kehityksen tutkimuk- sen suuria klassisia kysymyksiä sys- temaattisesti vaikka ne ovat kaut- ta linjan läsnä. ”Uskonto” tarkoit- taa voittopuolisesti kristinuskoa ja
”kehitys” typistyy lähinnä kehitys- yhteistyöksi ja muuksi kehitykseen tähtääväksi toiminnaksi. Max We- berin kuuluisaa teesiä maailmanus- kontojen vaikutuksesta modernin kapitalismin kehitykseen lännes- sä ei edes mainita sen paremmin hyväksyvässä kuin kriittisessäkään hengessä. Kirja pikemminkin tar- joaa, alaotsikkonsa mukaan, nä- kökulmia suomalaiseen kehitysyh- teistyöhön ja -tutkimukseen.
Näkökulmia onkin kirjaan mahdutettu niin paljon, että lyhyt esittely ei voi yrittääkään tehdä oi- keutta yksittäisille kontribuutioil- le. Kirjoittajien yhteinen perusläh- tökohta on se tunnustettu tosiseik-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 73 ka, että mikään uskonto, saati us-
konto yleensä, ei ole monoliittinen kokonaisuus, vaan niiden sisällä elää ja kilpailee monenlaisia, osin keskenään täysin ristiriitaisia kin suuntauksia, joten hyvinkin eri- lainen toiminta voidaan oikeuttaa uskonnolla. Elina Vuolan mukaan kirjoittajat haluavat torjua ”uskon- toessentialismia”, vaikkapa mono- teististen uskontojen esittämistä muuttumattomina monoliitteina – ikään kuin ne eivät olisi aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä, jotka ovat jo monin tavoin muuttuneet ja joutuneet tarkistamaan aiempia käsityksiään.
Lähtökohdasta seuraa, että us- konto ei kirjoittajille ole kehityk- sen kannalta yksiselitteisesti hy- vä tai paha. Sen vaikutukset voivat olla ristiriitaiset sekä riippuvat us- kon tulkinnasta ja kontekstista. Esi- merkkejä ei tarvitse hakea äärijär- jestöistä asti. Kristinuskon sisäl- lä esimerkiksi köyhyyteen voidaan suhtautua monin tavoin. Joillekin vapaaehtoinen köyhyys voi olla ta- voiteltu valinta. Toiset haluavat vä- hentää sitä tai poistaa sen, mutta eri tavoin. Latinalaisen Amerikan va- pautuksen teologia nostaa tapetille epäoikeudenmukaisiksi koetut yh- teiskunnalliset rakenteet, kun taas Yhdysvalloista Afrikkaan ja La- tinalaiseen Amerikkaan levinnyt helluntailais-karismaattinen me- nestyksen teologia lupaa yksilöl- le sitä enemmän maallista onnea, mitä enemmän hän kantaa lahjoi- tuksia kirkolleen. Erityisesti risti- riidat kärjistyvät sukupuolen, su- kupuolisuuden ja seksuaalietiikan teemoissa.
Tämä kaikki kertoo uskonnon elinvoimasta. Yhteiskuntatutki- muksessa aikoinaan suosittu yh- teiskunnan jatkuvan maallistumi-
sen ja uskonnon yksityistymisen oletus on osoittautunut maailman mittakaavassa poikkeukseksi, kir- joittajat muistuttavat. Se ei päde edes koko ”kehittyneessä” maail- massa vaan lähinnä vain Euroopas- sa. Muualla maailmassa, etenkin kehitysmaissa, uskonnollisten yh- teisöjen koko kasvaa ja uskonnon yhteiskunnallinen merkitys lisään- tyy. Niin on myös kirjan keskiös- sä olevan kristinuskon laita, sillä 15 vuoden kuluttua maailman kristit- tyjen suurin osa lienee afrikkalai- sia. Samalla joukon sisäinen koos- tumus muuttuu. Kasvua tapahtuu etenkin karismaattisuuteen perus- tuvissa evankelisissa kirkoissa, jois- ta voimakkaimmin leviää hellun- tailaisuus, etenkin sen uuskaris- maattinen muoto.
Vielä tärkeämpää, kuten Auli ja Mika Vähäkangas sekä Päivi Ha- su selvittävät, on, että kristinuskon
”eteläistyessä” se itse muuttuu. Sen tiivis kanssakäyminen ja vuoro- vaikutus afrikkalaisten perinneus- kontojen kanssa tuottaa aivan uu- denlaista kristillisyyttä – yhteisöl- lisempää tai eri tavalla yhteisöllis- tä. Pyhä Henki joutuu kohtamaan afrikkalaisen kosmologian henget.
Afrikkalaiset kuuluvat perinteisiin lähetyskirkkoihin usein sukulin- joittain, hellluntailais-karismaatti- siin taas yksilöinä tai ydinperhei- nä, jolloin kääntymys voi rikkoa si- teet laajempaan sukuun, kun kirk- ko tarjoaa uuden yhteisön.
Itsenäistyneistä afrikkalaisista kirkoista on tullut kiinteä osa ym- päröivää yhteiskuntaansa, hyvässä ja pahassa. Niillä on moraalista ja poliittista ääntä ja vaikutusvaltaa, samalla kun ne maata ja muita re- sursseja omistavina yhteisöinä ovat merkittäviä maallisia vallankäyttä- jiä, kuten Henni Alava Pohjois-
Ugandan kenttätyössään havaitsi.
Sekä anglikaaninen että katolinen kirkko toimivat aktiivisti rauhan- välittäjinä pitkässä sodassa vuosina 1986–2008 Ugandan armeijan hää- täessä siviilejä säästämättä (kristil- listaustaisia) sissejä alueelta. Ny- kyisessä monipuoluejärjestelmäs- sä kirkot edustavat enimmäkseen opposition ääntä. Toisaalta kirkot eivät ole säästyneet afrikkalaisten yhteiskuntien yleisiltä vitsauksil- ta, kuten korruptiolta, Vähäkan- kaat toteavat.
Hyvin toisenlainen uskonnon yhteiskunnallistumisen trendi voi- daan nähdä uskonnollistaustaisten järjestöjen kehitystyössä pohjoisis- sa maissa. Perinteiseen lähetystyö- hön, erityisesti sanan julistukselle annettuun painoon sekä lähetys- saarnaajien paternalistisiin asen- teisiin ja yhteistyöhön siirtomaa- vallan kanssa, on jo pitkään otettu etäisyyttä suomalaisten kirkkojen sisälläkin. Sen sijaan esiin noste- taan kirkkojen kehitystyötä. Mari- Anna Pöntisen mukaan ”kehitys on aina kuulunut lähetystyöhön. Kirk- ko, koulu ja klinikka ovat olleet ne instrumentit, joilla kirkot ovat lä- hetystyötään toteuttaneet.”
Tämä on kuitenkin vain yk- si kiistelty käsitys evankelioimisen ja kehitystyön suhteesta eikä kir- jassa selvitetä laajemmin siitä lä- hetysteologiassa käytyä keskuste- lua. Syytä olisi ollut, sillä uskon- nollistaustaiset kehitystyötä te- kevät järjestöt saavat reilun osan rahoituksestaan valtiollisista kehi- tysyhteistyömäärärahoista, joiden käyttö uskonnon edistämiseen on nimenomaisesti kielletty. Se on aja- nut etenkin lähetysjärjestöt, kuten voi päätellä Maria Palmusaaren ja Päivi Hasun luvuista, skitsofree- niseen tilanteeseen. Ulkopuolisil-
74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6
le rahoittajilleen niiden täytyy to- distella, että varat eivät ole men- neet uskonnon edistämiseen, mut- ta omille kannattajilleen niiden on
”holistiseen” ihmisnäkemykseensä vedoten vakuutettava että näiden- kin toiveet on täytetty. Silti kirkol- linen kannattajakunta kuulemma valittaa tämän tästä, että kirkolli- suus ei juuri näy järjestöjen työssä.
Kaikki tämä kiertyy takaisin isoon klassiseen kysymykseen us- konnon ja kulttuurin suhteesta.
Siitä ei Uskonto ja kehitys -teok- sessa oikein saada otetta. Kirjoit- tajat useimmiten viittaavat uskon- toon kulttuurin osana, niin kuin kuka hyvänsä ”maallinen” kulttuu- rintukija tekee, mutta mikä lopul- ta on kulttuurin ja uskonnon suh- de? Useilla kirjoittajilla näyttää ole- van sanaton oletus, että uskonto ei ole mitä hyvänsä kulttuuria. Se on ainakin jollain tavalla ”erilaista” tai
”syvempää” kuin ”muu” kulttuuri.
He arvelevat myös, että maalliset kehitystoimijat olettavat uskonnol- lisen pohjan antavan uskonnollis- taustaisille toimijoille jotain etua.
Mutta mitä on ”uskonto”, jota ei voi- da palauttaa ”kulttuuriin”? Toimit- taja sanoo, että kirjassa käsitetään uskonto laajasti instituutioina, op- pijärjestelminä ja eettisinä ohjeina sekä elettyinä uskontoina. Pari kir- joittajaa muistuttaa, että uskontoon kuuluu myös transsendentaalinen, tuonpuoleinen ulottuvuus.
”Uskontosokeuden” parantami- nen on kirjan päätavoitteita, mutta onko diagnoosi oikea? Onhan us- kontoa yhteiskuntatutkimukses- sa käsitelty aina, niiden suhde vain on perinteisesti ollut jännitteinen.
Suuri osa aiemmasta tutkimukses- ta on ollut vähintäänkin uskonto- kriittistä ellei -kielteistä. ”Maalli- selle” tutkijalle uskonto on, Wal-
ter van Beeksia ja Thomas Blakelya seuraten, ”ihmisen vuorovaikutus- ta kulttuurisesti postuloidun, falsi- fioimattomassa olevan todellisuu- den kanssa”1. Vain uskonnolliset uskomukset ja vakaumukset sekä niiden moninaiset ilmenemismuo- dot ja seuraukset ovat siten olemas- sa, että niitä voidaan tutkimuksen keinoin käsitellä. Niiden on selitet- ty nousevan yhteiskunnasta ja pal- velevan jotain yhteiskunnallista tarkoitusta (kuten Durkheim so- siaalista koheesiota tai Marx kapi- talismia) tai kuuluvan tiettyyn yh- teiskunnan tai yksilön kehitysvai- heeseen (kuten Freud lapsuuteen).
Mutta uskontoa, sen ilmenemis- muotoja ja yhteiskunnallisia vai- kutuksia on viime aikoina pyrit- ty ymmärtämään myös metodo- logisen agnostisismin nimissä ot- tamatta kantaa sen lähtöoletusten totuusarvoon. Minulle kyseessä on silloin enemmänkin sulkeistami- nen – metodologinen silmien um- mistaminen – kuin ”sokeus” uskon- nolle sinänsä ja sen merkitykselle.
Yksi uskonnon ja kulttuurin elä- vä ja tunnustettu yhteys löytyy mo- raalista ja siten arvonmuodostuk- sesta. Uskonnon voidaan nähdä tu- kevan ja suorastaan erittävän tiet- tyjä moraaliarvoja sekä yhtä lailla torjuvan ja vastustavan toisia. Mut- ta kaikki arvot eivät ole moraaliar- voja eikä kaikkea moraaliakaan voida johtaa uskonnosta. Yhtei- sissä teeseissään kirjoittajat sano- vat, että kaikki kehitysajattelu no- jaa johonkin arvopohjaan ja kaikis- ta arvoista tulee keskustella kriitti- sesti. Siitä on vaikea olla eri mieltä.
Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa 1 Thomas D. Blakely, Walter E.A.
van Beek ja Dennis L. Thomson (toim.), Religion in Africa. James Currey, Lontoo, 1994, s. 1–2.
Elina Vuolan väitteen, että uskon- nollistaustaiset järjestöt olisivat ol- leet esimerkillisiä arvojensa esiin- tuomisessa ja nyt vain muiden pi- täisi yltää samaan. Pikemminkin väittäisin, että etenkin valtiolliset kehitystoimijat ovat viime vuosina toimineet hyvinkin arvosuuntau- tuneesti ja ovat auliisti – jos kohta hyvin pintapuolisesti – esitelleet ar- vojaan ohjelmissaan. Uskonto puo- lestaan on monimuotoinen ilmiö, jonka yksittäiset uskonnollistaus- taiset toimijat ovat sisäisesti hyvin moniäänisiä. Lisäksi uskontojen arvopohjissa on paljon vaihtelua, mikä kaikki ei välttämättä näy ulos.
Toki voisi ajatella, että kaikilla pääuskonnoilla olisi jotain yhteisiä ja luovuttamattomia perusarvoja.
Silloin palataan uskonnon ja kult- tuurin suhteeseen sekä joudutaan kysymykseen kulttuurin univer- saaleista ja erityisistä piirteistä. Alt- ruismia käsitellessään Tapio Leski- nen viittaa kaikkiin uskontoihin – hieman eri muodossa – sisälty- vään kultaiseen sääntöön. Mutta emmekö ole jo antropologeilta op- pineet, että sen taustalla on vasta- vuoroisuuden luultavasti univer- saali imperatiivi? Myös Leskinen tunnistaa altruismin biologisen ja sosiaalisen perustan ja päätyy poh- timaan, sekö on se pysyvä arvo, ih- misyyteen kuuluva ominaisuus ja kriittisissä tilanteissa aktivoituva selviämisen keino. Kristilliseen ar- vopohjaan kirjassa viitataan usein Jumalan ja lähimmäisen rakkau- tena, mutta ei kysytä, kuinka sii- tä seuraavat armon ja anteeksian- non vaatimukset sopivat yhteen ke- hitysyhteistyössä yleistyneen ja ko- ventuneen yksilöllistävän ihmis- ja muun oikeuspuheen kanssa. Ne vi- lahtavat vain Pohjois-Ugandan ta- pauksessa, jossa kirkkojen rauhan-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 75 välitysyritykset kilpistyivät siihen,
ettei sissijohtajille annettu syyte- suojaa.
Kirjoittajien ihailtavan kriit- tisestä ja itsekriittisestä otteesta huolimatta päällimmäiseksi vaiku- telmaksi kuitenkin jää, että heis- tä uskonnon vaikutus kehitykseen – siten kuin ne kirjassa ymmärre- tään – on joka tapaukses sa ollut siu- nauk sellinen. Mitä ongelmia kirk- kojen ja järjestöjen toiminnassa onkaan ollut, ne ovat olleet merkit- täviä terveys- ja koulutuspalvelui- den tuottajia sekä asettuneet köy- hien ja sorrettujen puolelle, Petri Merenlahti kirjoittaa. ”Missä so- siaalisen omantunnon ja vastuulli- suuden perustana on uskonvakau- mus, suhde toiseen ei perustu senti- mentaalisuuteen tai vallankäyttöön vaan velvoittavaan samuuteen, yh- teiseksi tunnustettuun ihmisar- voon.” Nämä eivät kuitenkaan enää ole uskonasioita vaan tutkittavissa olevia väitelauseita. Olemassa ole- vasta tutkimuksesta tuskin löy- tyy perusteita näin voimakkaisiin yleistyksiin. Uskonto ja kehitys itse antaa aineistoa argumentoida, että toiset väitteet pitävät paikkansa pa- remmin ja kattavammin kuin toi- set. Ennen kaikkea vaatimus ”us- konnon lukutaidosta” ja sen edel- lyttämästä dialogista edellyttää myös kulttuurin lukutaitoa – mo- lemmilla puolilla.
Kirjoittaja on kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Helsingin yliopis- tossa.
Sairauden kuvia
Merja Leppälahti Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Toim.Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela ja Jasmine Westerlund. Utukirjat 2015.
Sairaus ja terveys ovat viime vuo- sina nousseet kiinnostaviksi tutki- musaiheiksi myös lääketieteen ul- kopuolella. Sairaus voidaan yhdis- tää henkistymiseen ja jalostumi- seen, mutta toisaalta se voi myös merkitä täydellistä itsemääräämis- oikeuden menetystä.
Kipupisteissä-teos kokoaa yh- teen Koneen Säätiön vuosina 2009−12 rahoittaman ”Sairauden kulttuuriset merkitykset ja moder- nisoituva Suomi” -hankkeen tuo- tokset. Teoksen artikkeleissa tar- kastellaan mielen ja ruumiin tus- kaa kulttuurisena ja historiallisena ilmiönä modernisoituvassa Suo- messa vuosina 1870–1940. Artik- kelien aineistot ovat monipuolisia, mukana on kuvataidetta ja kauno- kirjallisuutta, kirjeitä ja omaelämä- kertoja sekä myös oikeudenkäynti- pöytäkirjoja ja muita viranomais- dokumentteja. Erilaiset kaunokir- jallisuusaineistot ovat kuitenkin enemmistönä.
Artikkelit tarkastelevat tervey- den ja sairauden tiloja erityises- ti luokan ja sukupuolen näkökul- mista. Toimittajien johdantoluku
”Tunnetta ja tietoa, tuskaa ja hur- mosta” esittelee sairauden kult- tuurisiin merkityksiin liittyvää ai- kaisempaa tutkimusta sekä tutki- musalueen perusnäkökulmia. Kir- jan lopussa toimittajat tekevät vielä yhteenvedon kirjan annista.
Yhteiskuntaluokka ja sairaus Monet kirjoittajat nostavat esille 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun käsitykset ihanteellisen nai- sen heikkoudesta ja hauraudesta, jota korostettiin ulkonäössä esi- merkiksi korseteilla. Suomeen täl- lainen femme fragile -ajatus ei ole täydellisesti istunut, sillä useim- pien naisten elämään kuului uutte- ra työnteko, mihin ei hauras avut- tomuus sopinut. Suomessakin to- sin yläluokkaisten naisten sopi sai- rastaa hienostuneesti parantolassa esimerkiksi keuhkotautia, kun taas rahvaan parissa keuhkotauti oli hä- vettävä todiste likaisuudesta ja sii- vottomuudesta. Työväenluokan naisen sairastuessa työt jäivät teke- mättä, ylempiluokkainen nainen saattoi sairastua tekemisen puut- teeseen.
Maria Vainio-Kurtakko käsit- te lee artikkelissaan ”Tervey den ja onnen ehdot” kahden aatelis- naisen, Ellan de la Chapellen ja Hulda von Bornin, elämää. Vai- nio-Kurtakon keskeisaineistona on näiden naisten välinen kirjeen- vaihto, jossa naiset pohtivat erityi- sesti avioliittoon liittyviä asioita.
Naiset olivat toistensa uskottuja, he olivat samanikäisinä serkuksi- na tunteneet toisensa koko ikänsä.
Hulda von Born meni nuorena nai- misiin, synnytti nopeassa tahdissa yhdeksän lasta ja kuoli 33-vuotiaa- na. Ellan de la Chapelle oli avioitu- essaan lähes kolmenkymmenen ei- kä hänen avioliittonsa ollut onnelli- nen. Myös hänen terveytensä kärsi raskaudesta ja synnytyksestä, vaik- ka lapsia oli vain yksi. Ehkä nais- ten läheinen ystävyys oli syynä sii- hen, että leskeksi jäätyään Ellan de la Chapelle avioitui von Bornin les- ken kanssa ja tuli siten tämän las- ten äitipuoleksi.
