349
Suurissa saappaissa
Sipilä, Jorma: Sosiaalipolitiikka.
(3. painos) Helsinki: Tammi. 1974 (1 p. 1970), 133 s.
Sosiaalipolitiikka-teoksen julkaise- minen 35 vuotta sitten oli tapaus si- nänsä. Kirjasta tuli suosittu ja se teki nuoren tekijänsä tunnetuksi. Vuonna 1974 kirjasta julkaistiin jo kolmas painos. Tutustuin tuolloin Jorma Si- pilään ollessani aikuisopiskelijana lapsenkengissään taapertelevassa Joensuun korkeakoulussa, jossa hän puolestaan hoiti yhteiskuntapolitii- kan apulaisprofessuuria. Marxilaisia olimme toki, niin kuin Sosiaalipo- litiikkakin antaa ymmärtää. Mutta Sipilän kunniaksi on sanottava, että hän opasti minua liiasta dogmaatti- suudesta poispäin. Nyt niin monen vuoden jälkeen tämän kirjan pariin on mielenkiintoista palata. Huomaan muistikuvan sisällöstä jo aika lailla rapistuneen.
Kolmannen painoksen takakansi lu- paa, että Sipilä jatkaa Armas Niemi- sen, Heikki Wariksen ja Pekka Kuu- sen ”suurta linjaa” tuomalla ”oman kiinnostavan lisänsä sosiaalipolitii- kasta käytävään keskusteluun”. Suu- riinpa saappaisiin nuori mies asettui, ajattelen. Käännän esiin ensimmäisen painoksen saatesanat: ”Tämän kirjan tarkoituksena on tarjota keskustelun
ja tutustumisen pohjaksi ajattelumal- li, jonka avulla tärkeimmät (sosiaali- politiikan) teoreettiset ja käytännön ongelmat ovat mielestäni ratkaista- vissa”. Eipä olekaan vähän luvattu.
Toisen painoksen saatesanoissa vuon- na 1972 kirjaan tehtyjä muutoksia perustellaan tiedostavan marxismin avainasemalla ”uuden vaihtoehdon”
rakentamisessa. Kolmatta painosta ei enää viritetä uusin saatesanoin.
Sipilä määrittelee sosiaalipolitiikan
”huono-osaisten suhteellista asemaa parantavana politiikkana”. Määrit- tely vaatii täsmennystä, eli kyse on sosiaalipolitiikasta kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa, jossa ihmiset välttämättä jakautuvat huono- ja hy- väosaisiin. Sosiaalipolitiikka edellyt- tää siis huono-osaisuutta ja köyhiä valtaväelle alisteisena yhteiskunta- ryhmänä.
Ajan hengen mukaisesti Sipilä käy läpi hyvinvoinnin objektiivisia ja subjektiivisia kriteereitä ja puntaroi aritmeettista ja suhteellista tasa-ar- voa. Hän keskustelee Rawlsin (1958) oikeudenmukaisuusperiaatteesta ja päätyy moraaliseen näkemykseen, että on oikeutettua lisätä hyvinvoi- vien pahoinvointia, jos vastaavasti lisätään pahoinvoivien hyvinvointia.
Huono-osaisten äänivallan lisäämi- nen perustelee Sipilän tulkinnassa proletariaatin diktatuuria. Äänten yhteenlaskenta vaaleissa sen sijaan
KIRJALLISUUS
350 on ”puhdasta utilitarismia”. Näiden perustelujen logiikkaa ei ole ihan helppoa seurata, etenkin kun Sipilä todistelee myös, että ”hyväosaisetkin ihmiset voi ottaa sosiaalipolitiikan kohteeksi, mutta vain siltä osin kuin he ovat huono-osaisia”.
Sosiaalipolitiikalle tieteenä Sipilä näkee avautuvan kaksi tietä. Luon- nostelemansa huono-osaisten sosiaa- lipolitiikan vaihtoehdoksi Sipilä esit- tää ”kokonaisvaltaista” yhteiskunta- politiikkaa, joka 1970-luvun alussa tarkoitti yhteiskuntasuunnittelua ja yhteiskunnallista päätöksentekoa, tavoitteenasettelua ja vallankäyttöä tutkivaa tiedettä. Nykypäivän valos- sa on mielenkiintoista palauttaa mie- leen, että jo tuolloin sosiaalipolitiikan laitoksen kehittämisryhmä ehdotti Helsingissä sosiaalipolitiikan korvaa- mista yhteiskuntapolitiikalla oppiai- neena. Sipilä käy läpi sosiaalipolitii- kan malleja eri yhteiskuntatyypeissä.
Hän päättelee, että sosiaalipolitiikalla on tehtävänsä niin kauan kuin huo- no-osaisuutta esiintyy – ja niin kauan kuin suhteellinen huono-osaisuus ja sen edellyttämä sosiaalipolitiikka on edullista yhteiskunnan taloudellisel- le kehitykselle. Erityisen edullisena porvarillisena politiikkatapana Sipi- lä näkee sosiaalireformismin, joka tekee tilaa sosialistiselle liikkeelle, mutta samalla ehkäisee sosialistisen vallankumouksen puhkeamista. Täs- sä tasapainoilussa sosiaalipolitiikan rooli on välttämätön.
Sosiaalipolitiikan korkein tehtävä, kuten Sipilä kirjansa lopuksi toteaa, on kuitenkin tehdä itsensä tarpeetto- maksi ja jos tähän päästään, sosialis- tiselle sosiaalipolitiikalle ei jää muu- ta tehtävää kuin ”tasoittaa eriarvoi-
suuden jäänteitä luokkavastakohtien poistamisen jälkeen”. Kommunisti- sen utopian mukaista sosiaalipolitiik- kaa ei tarvita senkään vertaa. Sipilä toki katsoo, että sosiaalipolitiikalla olisi pysyvä tehtävänsä yhteiskun- taa kriittisesti tarkkailevana tieteenä ja näkökulmana, josta käsin ”on ar- vioitava yhteiskunnan tilaa ja eriar- voisuuksien mahdollista syntymistä yhteiskunnassa sekä tarkkailtava epä- kohtia, jotka estävät ihmisen ja luon- non hyvinvointia ja tietoisuutta kas- vamasta”. Tämä muistuttaa kriittisen teorian tehtävänantoa, mihin Sipilä tosin ei eksplisiittisesti viittaa.
Yhteiskuntapolitiikan osana so- siaalipolitiikka on funktionaalises- sa suhteessa kulttuuripolitiikkaan.
Kulttuuripolitiikka Sipilän määritte- lemänä tarkoittaa päämäärätietoista tiedon ja tiedostuksen lisäämistä ja ohjaamista, eli sen lähtökohtana on hyvinvointi ensisijaisena arvona, jota myös talouspolitiikka palvelee. Sipilä toteaakin, Pekka Kuusen äänenpai- noin, että kulttuuripolitiikan (ja sosi- aalipolitiikan sen osana) tehtävänä on
”ohjata talouspolitiikka palvelemaan kansalaisen ja ihmisen parasta”. Hy- vinvoinnin kasvun ja tietoisuuden lisääntymisen hän kytkee molemmin puolin yhteen, vaikka ”hyvinvointi ja tietoisuus eivät välttämättä asu sa- man katon alla”. Mutta kun ”tiedosta- va kulttuuripolitiikka” ei löydä enää mistään huono-osaisuutta, on hyvin- voinnin utopia saavutettu.
Julkituotuihin marxilaisiin lähtö- kohtiinsa nähden Sosiaalipolitiikka virittyy jännitteisesti ja ristiriitaisesti.
Tuotantosuhteita ja työnarvoteoriaa kirjassa ei paljon muutoin käsitellä kuin viittaamalla työaikaan suhteessa
351
KIRJALLISUUS
tuotannon intensiteettiin, mitä lisätään tehokkaimmin parantamalla tuotanto- välineitä. Työvoiman kvalifi kaatiosta Sipilä ei juuri keskustele, vaikka nä- keekin tietoisuuden ja tiedostamisen nuormarxilaisittain yhteiskunnallisen muutoksen ratkaisevaksi tekijäksi.
Tämä vie hänet kulttuuristen arvojen korostamiseen sellaisessa funktiona- listisessa kehikossa, joka muistuttaa parsonsilaista yhteiskuntatulkintaa.
Marxilaisesta ”kuorrutuksestaan”
huolimatta kirjan juonta kuljetetaan ennen kaikkea suomalaisen sosiaali- politiikan klassikoiden jalanjäljissä luokkavastakohtien lieventämisestä kohti hyvinvoinnin edistämispolitiik- kaa.
Kirjan sosiaalipoliittisia ongel- mia ja sosiaalipolitiikan menetelmiä koskevien lukujen sektorirakenne muistuttaa Wariksen Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikkaa. To- sin keskustelussa sosiaalipolitiikan käytännön ongelmista ja sosiaalipo- litiikan menetelmin ratkaistavista ris- tiriidoista Sipilän sisällöllinen lataus on toinen kuin Wariksen. Lähelle ny- kyaikaa tullaan kirjan loppumetreillä, kun esiin nostetaan ihmisen ja ym- päristön väliset konfl iktit ja viitataan eläinten suojelun tarpeeseenkin. Siitä ei päästä mihinkään, että kulttuu- risesti määritellylle hyvinvoinnille asettuu uusia tavoitteita sitä mukaa kuin ihmiset tiedostavat yhä uusia eriarvoisuuden ongelmia. Sinänsä kiinnostavasti yhtenä tiedostavana auktoriteettina Sipilälle on Yrjö Ah- mavaara kybernetiikka-ajatuksineen ja niinpä keskeiseksi hyvinvoinnin lisäämismenetelmäksi oletetaankin kirjassa ”tuotannon kasvattaminen ja automatisoiminen”. Tosin ”huonosti
valjastettuna” tämä saattaa horjut- taa luonnon tasapainoa. Mutta kyllin tieteellisen yhteiskuntasuunnittelun uskotaan auttavan voittamaan vaa- rat – riskiyhteiskuntakeskusteluhan odotti vielä tulemistaan.
Sipilän kirjan anti sosiaalipolitiikan teoreettisten ja käytännön ongelmien ratkaisuun ei liene ollut aivan tekijän- sä tarkoittama. Kriittisestä perspektii- vistä katsoen utopistinen yhteiskunta- politiikka, joka tähtää ohjelmallisesti kokonaisvaltaiseen hyvinvointisuun- nitteluun ja kulttuuripolitiikka, joka orientoituu tiedostamisen ohjaa- miseen, kuulostavat sosiaalirefor- mismimyönteisyyden linnakkeiden korkeimmilta huipentumilta. Mutta oman kiinnostavan ja kestävän lisän- sä sosiaalipolitiikasta käytävään kes- kusteluun kirja toi. Realiteetti on se, että huono-osaisten suhteellista ase- maa parantavaa sosiaalipolitiikkaa tarvitaan yhä edelleen ja ilmeisesti tulevaisuudessakin.
Sosiaalipolitiikan kerrattuani ym- märrän, mitä takakannen maininta suuren linjan jatkamisesta oikeastaan tarkoittaa. Arvio ei ole niin omnipo- tentti kuin miltä se ensin vaikuttaa.
Kyse onkin siitä, että teos jatkaa si- sällöltään suomalaisen sosiaalipolitii- kan suurta linjaa enemmän kuin tosis- saan tekee vallankumousta. Sitä pait- si nyt, kolmekymmentäviisi vuotta jatkuneen merkittävän uran jälkeen, Jorma Sipilä voidaan jo liittää Heikki Wariksen, Armas Niemisen ja Pekka Kuusen seuraan suomalaisen sosiaa- lipolitiikan merkittävänä nimenä.
