”Arvoisa puhemies! Hedelmöityshoitolain perusteena on oltava lapsen etu ja lapsen oikeuksien vahvistaminen ja turvaaminen.”
Vuoden 2006 hedelmöityshoitolain lähetekeskustelun tekstilajin tarkastelua retorisesta näkökulmasta
Jaana Paasovaara Tampereen yliopisto
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö
Suomen kieli
Pro gradu -tutkielma Kevät 2011
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö
Paasovaara, Jaana: ”Arvoisa puhemies! Hedelmöityshoitolain perusteena on oltava lapsen etu ja lapsen oikeuksien vahvistaminen ja turvaaminen.” Vuoden 2006 hedelmöityshoitolain
lähetekeskustelun tekstilajin tarkastelua retorisesta näkökulmasta Pro gradu -tutkielma. 112 s.
Kevät 2011
Tässä tutkielmassa tarkastellaan eduskunnan täysistuntopuheen argumentaatiota ja retoriikkaa eli sitä, millaisin kielellisin elementein sekä väitteiden ja perustelujen välisin suhtein kansanedustajat rakentavat argumentaationsa. Aineistona käytetään vuoden 2006 hedelmöityshoitolain lähetekeskustelua. Analyysissa hyödynnetään sekä tekstintutkimuksen, tekstilajitutkimuksen, tekstilingvistiikan että uuden retoriikan analyysivälineistöä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaiset ovat aineiston viitekehys eli yleisösuhde, sen lähtökohdat eli argumentaation esisopimukset ja keskustelun teemat sekä varsinainen argumentaatio eli argumentointitaktiikat ja kielelliset tekniikat, joilla argumentaatio tuotetaan. Tutkimusote on vertaileva. Tutkimuksessa selvitetään, onko lakiesitystä vastustavien ja kannattavien kansanedustajien yleisösuhteessa tai argumentoinnissa eroavaisuuksia.
Lähetekeskustelun viitekehystä tarkastellaan yleisösuhteen avulla pyrkimällä kartoittamaan puhujan ja kuulijan kohtaamista aineistossa Tätä selvitetään tutkimalla, kuinka kansanedustajat käyttävät puheenvuoroissaan persoonaviittauksia ja miten he pyrkivät rakentamaan yleisökonstruktiota. Lähetekeskustelun teemat eli puheenaiheet paljastavat argumenttien takana olevia esisopimuksia ja keskustelijoiden arvomaailmaa. Sen vuoksi tutkimuksessa kartoitetaan keskustelun teemoja, jotta havaitaan, rakentuuko se erityisesti joidenkin suosittujen teemojen pohjalle. Argumentointianalyysissa tekstistä eritellään argumentin osat eli väitteet, niitä tukevat perustelut sekä väitteen ja perustelun yhteen linkittävät taustaoletukset. Argumentit luokitellaan erilaisiin argumentointitaktiikoihin ja kiinnitetään erityistä huomiota argumentointitekniikoihin eli niihin kielellisiin keinoihin, joilla kansanedustajat rakentavat argumentointinsa kunkin argumentointitaktiikan yhteydessä.
Lähetekeskustelussa lakia vastustavat puhujat ovat hyvin minä-sitoutuneita, kun taas lakia kannattavat puhujat painottavat me-muotoja. Keskustelussa myös viitataan ja puhutellaan useita erityisyleisöjä. Lähetekeskustelu pohjautuu hyvin vahvasti perheeseen liittyviin aihepiireihin.
Keskeisenä keskustelunaiheena on perinteisten perhearvojen ja modernimman lähestymistavan kohtaaminen lakia vastustavien ja kannattavien puhujien välillä. Lähetekeskustelusta nousee esille viisi erilaista argumentointitaktiikkaa, jotka ovat kausaalisuus, yhteensopimattomuus, vertailu, auktoriteetti ja esimerkki. Taktiikoiden esiintyminen lakia vastustavien ja kannattavien puhujien puheenvuoroissa vaihtelee. Argumenttitaktiikoiden muodostamiseen käytettävät kielen keinot ovat monipuolisia ja vaihtelevia. Hedelmöityshoitolain lähetekeskustelu muodostaa omanlaisensa, aikaisemmin tutkittua poliittista genreä läheisesti muistuttavan tekstilajinsa, josta on ensinnäkin havaittavissa sille ominaisia lingvistisiä ja retorisia piirteitä, ja toiseksi mahdollista hahmottaa prototyyppinen hedelmöityshoitolakia vastustava ja kannattava puheenvuoro.
Asiasanat: tekstintutkimus, tekstilaji, retoriikka, argumentaatio, yleisösuhde, eduskunta, hedelmöityshoitolaki, lähetekeskustelu
Tämä pro gradu -tutkimus käsittelee suomalaista poliittista puhetta vuonna 2006 käydyssä hedelmöityshoitolain lähetekeskustelussa. Tutkimus on toiminut suomen kielen maisteriopintojeni viimeisenä valloituksena, joten ehkä siitä syystä se on myös aiheuttanut voimakkaimmat ilon ja ahdistuksen kokemukset koko opiskeluaikanani. Työ on kuitenkin nyt valmis. Kiinnostukseni tähän tutkimukseen on herännyt suomen kielestä, inspiraationi on saanut alkunsa Suomen eduskunnasta, ja korvaamatonta tukea lähes vuoden kestäneeseen urakkaani olen saanut perheeltäni, ystäviltäni ja Pekolta.
Tampereella 29.1.2011 Jaana Paasovaara
Sisältö
1 Johdanto ... 1
1.1 Tutkimuksen tausta ... 1
1.2 Tutkimustehtävä ... 5
1.3 Aineisto ... 6
1.3.1 Täysistuntopuheista pöytäkirjaksi ... 6
1.3.2 Aineiston kuvailu ... 7
1.4 Aikaisempi tutkimus... 7
1.5 Työn analyysiosan rakenne ... 8
2 Teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet ... 11
2.1 Teksti, konteksti ja tekstilaji ...11
2.2 Retoriikka ja argumentaatio ...16
2.3 Politiikan kieli ja täysistuntopuhe ...21
3 Lähetekeskustelun viitekehys ... 25
3.1 Puhujaan ja kuulijaan viittaaminen lähetekeskustelussa ...25
3.2 Puhuja viiteryhmineen ...25
3.3 Puhuteltava viiteryhmineen ...28
3.4 Muu tai muut puheenalaiset henkilöt ja ryhmät ...30
4 Lähetekeskustelun lähtökohdat ... 37
4.1 Viisi teemakokonaisuutta ...37
4.2 Perhe ...43
4.3 Lainvalmistelu ...48
4.4 Arvot ja asenteet ...49
4.5 Luovuttaja ja valvonta ...50
4.6 Muut teemat...52
5 Lähetekeskustelun argumentointi ... 53
5.1 Viisi argumenttitaktiikkaa ...53
5.2 Kausaalisuus ...55
5.3 Yhteensopimattomuus ...63
5.4 Vertailu ...73
5.4.1 Komparaatio... 74
5.4.2 Kontrastiivisuus ... 79
5.5 Auktoriteetti ...83
5.6 Esimerkki ...90
6 Yhteenveto ... 95
6.1 Hedelmöityshoitolain lähetekeskustelun tekstilajin piirteitä ...95
6.1.1 Yleisösuhde... 96
6.1.2 Teemat ... 98
6.1.3 Argumentointi ... 100
6.2 Prototyyppinen lakia vastustava ja kannattava puheenvuoro ... 103
7 Lopuksi ... 107
Lähteet ... 108
Kirjallisuuslähteet ... 108
WWW-lähteet ... 110
Aineistolähteet ... 112
1 Johdanto
1.1 Tutkimuksen tausta
Lähes koko opiskeluaikani minua ovat kiinnostaneet vaikuttamaan pyrkivät ja ihmisten työskentelyyn liittyvät tekstit. Kandidaatintyöni laadin liike-elämän tiedotteista tutkimalla niiden asiakasta kuvaavien ilmausten semanttisia rooleja ja näiden takana piileviä asenteita ja
vaikuttamispyrkimyksiä. Alkaessani pohtia pro gradu
-tutkimukseni aihetta päädyin jälleen tekstien pariin. Perinteinen kriittinen tutkimusote ei enää tuntunut mielekkäältä, sen sijaan retoriikka ja kielellinen vaikuttaminen alkoi tuntua kiinnostavalta lähestymistavalta. Tutustuessani eduskunnan valtiopäiväasiakirjojen tietokantaan huomasin, kuinka helposti erilaiset asiakirjat, muun muassa täysistuntojen pöytäkirjat, ovat internetissä jokaisen kansalaisen saatavilla. Politiikan kieli vaikuttamis- ja vakuuttamispyrkimyksineen herätti kiinnostukseni, ja täten aloinkin pohtia sopivaa aineistokokonaisuutta työtäni varten. Täysistuntojen pöytäkirjat tuntuivat heti aluksi mielenkiintoisimmalta materiaalilta, ja eduskunnan pöytäkirjatoimiston avustuksella löysin työhöni mielestäni sopivan aineiston eli hedelmöityshoitolakiin liittyvät täysistuntopöytäkirjat.
Hedelmöityshoitolakia on käsitelty eduskunnassa 2000-luvulla kahteen otteeseen, vuosina 2003 ja 2006. Laki herätti kumpanakin vuonna erittäin vilkkaan keskustelun, jossa käytettiin hyvin värikästä kieltä.1 Koska kyseisen lain sisältö vetoaa hyvin vahvasti ihmisen perusarvoihin, rikkoi se myös niin sanotun ryhmäkurin eli hallituksen ja opposition rintamat hajosivat, koska kansanedustajat toimivat tässä kysymyksessä hyvin vahvasti omantuntonsa mukaan puoluekannasta riippumatta. Tästä asetelmasta johtuen hedelmöityshoitolakiin liittyvä keskustelu sisältää oletettavasti paljon arvoihin ja eettisiin normeihin perustuvia esisopimuksia ja niihin perustuvaa argumentointia. Mainittujen seikkojen johdosta koen aineistoni mielekkääksi tutkimusotteeni kannalta. Vuoden 2003 valtiopäivillä laki eteni toiseen käsittelyyn saakka, mutta valiokunnan mietinnön valmistuttua hallitus yllättäen veti lakiesityksen pois eduskunnan käsittelystä. Vuonna 2006 hallitus antoi lakiesityksen uudestaan eduskunnan käsiteltäväksi, jolloin esitys myös eteni äänestykseen ja laiksi asti. Tämän johdosta olen valinnut varsinaiseksi aineistokseni vuoden 2006 lakiesitykseen liittyvän materiaalin. Valintaan on vaikuttanut myös se, että kyseinen aineisto on vuoden 2003 aineistoa tuoreempi.
1 Tapaaminen ja keskustelu eduskunnan pöytäkirjatoimiston päällikön Ritva Koskipään kanssa eduskunnassa 30.9.2009.
HE 3/2006:sta hedelmöityshoitolaiksi
Lakiehdotus voi tulla eduskunnan käsiteltäväksi kahta eri reittiä, so. hallituksen esityksenä tai kansanedustajan tekemän lakialoitteen pohjalta. Hallitus antaa eduskunnalle vuosittain noin 220–
300 hallituksen esitystä, ja kansanedustajien tekemiä lakialoitteita valmistuu puolestaan noin 150–
200. Käytännössä suurin osa voimaan tulevista lakimuutoksista tai uusista laeista on saanut alkunsa hallituksen esityksistä. Kansanedustajien tekemistä lakialoitteista vain muutama vuodessa etenee laiksi asti. (Eduskunnan internetsivut, Täysistunto.) Vuonna 2006 hedelmöityshoitolaki tuli eduskunnan käsittelyyn hallituksen esityksenä tunnuksella HE 3/2006. Hallituksen esitykseen sisältyi kaksi lakiehdotusta, jotka olivat 1) laki hedelmöityshoidoista ja 2) laki isyyslain muuttamisesta. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot.) Lakiesityksen käsittely eduskunnassa alkaa täysistunnossa käytävällä, niin kutsutulla lähetekeskustelulla. Lähetekeskustelussa ei tehdä päätöksiä, jotka koskevat lain sisältöä, vaan keskustelun tarkoituksena on evästää valiokuntaa. Lähetekeskustelun lopuksi täysistunto tekee päätöksen siitä, mihin valiokuntaan lakiesitys lähetetään. (Eduskunnan internetsivut, Täysistunto.) Hedelmöityshoitolain lähetekeskustelu käytiin kahdessa täysistunnossa 23.2.2006 ja 28.2.2006.
Täysistunnoissa eduskunta päätti lähettää lakiesityksen lakivaliokuntaan mietintöä varten sekä perustuslaki- ja sosiaali- ja terveysvaliokuntaan lausuntoa varten. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot.)
Valiokunta alkaa käsitellä lakiesitystä yleensä mahdollisimman pian siitä, kun täysistunto on lähettänyt asian valiokuntaan. Asian valiokuntakäsittely kestää useimmiten kuukaudesta kahteen, mutta hyvin kiireellinen asia on mahdollista käsitellä jopa muutaman päivän kuluessa. (Eduskunnan internetsivut, Näin työskentelee valiokunta.) Lakivaliokunta otti HE 3/2006:n käsiteltäväksi 3.3.2006 (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, Valiokuntakäsittelyn vaiheet).
Asian käsittely valiokunnassa aloitetaan asiantuntijoiden kuulemisella ja muun tarpeelliseksi katsotun selvityksen hankkimisella. Valiokunta voi itse päättää asiantuntijakuulemisen laajuudesta ja siitä, keitä asiantuntijoita valiokuntaan kutsutaan. Yleensä ensin kuullaan asian esitelleen ministeriön edustajaa tai edustajia, sen jälkeen muita lakiesityksen valmisteluun osallistuneita henkilöitä sekä sellaisten virastojen, järjestöjen ja muiden tahojen edustajia, joiden toimialaan säädettävänä oleva lainsäädäntö koskee. Asiantuntijoiden kuuleminen tapahtuu useimmiten suullisesti valiokunnan kokouksessa, mutta valiokunta voi myös pyytää asiantuntijalta kirjallisen lausunnon. (Eduskunnan internetsivut, Näin työskentelee valiokunta.) Lakivaliokunta kuuli asiassa
kahtakymmentäkuutta asiantuntijaa kolmen kuukauden aikana kevätistuntokaudella 2006. Myös lausuntonsa lakivaliokunnalle antaneet perustuslakivaliokunta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta kuulivat samana ajankohtana lukuisia asiantuntijoita, perustuslakivaliokunta kahdeksaa asiantuntijaa ja sosiaali- ja terveysvaliokunta viittätoista asiantuntijaa. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, valiokuntakäsittelyn vaiheet.)
Asiantuntijakuulemisen päätyttyä käydään valiokunnassa valmistava keskustelu, ja tämän keskustelun pohjalta laatii valiokunnan sihteeri asiasta mietintöluonnoksen. Mietintöluonnoksen pohjalta taas käydään yleiskeskustelu, jonka jälkeen lakiesitys käsitellään yksityiskohtaisesti ja myös päätetään lakiesityksen yksityiskohdista. Toisin sanoen lakiehdotus käydään läpi pykälä pykälältä. Kun valiokunta on hyväksynyt mietinnön sisällön, valiokunta voi päättää yksimielisesti pitää yksityiskohtaista käsittelyä asian ratkaisevana käsittelynä. Valtaosa asioista päättyy tässä vaiheessa. (Eduskunnan internetsivut, Näin työskentelee valiokunta.) 4.–5.10.2006 käytiin lakivaliokunnassa hedelmöityshoitolain esityksestä yksityiskohtainen käsittely ja yleiskeskustelu.
Valiokunnan mietintö LaVM 12/2006 valmistui 5.10.2006. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, valiokuntakäsittelyn vaiheet.)
Mietinnössään valiokunta esittää näkemyksensä sekä perustelunsa lakiesityksestä ja ehdottaa täysistunnolle, kuinka eduskunnan tulisi asiasta päättää. Mietintö sisältää perustelut, ponnen päätösehdotukseksi ja siihen mahdollisesti liittyvän lakitekstin alkuperäiseen lakiesitykseen tehtyjen muutosten osalta. Valiokunta voi ehdottaa joko asian hyväksymistä muuttamattomana hallituksen esityksen mukaisesti, huomattaviakin muutoksia lakiehdotukseen tai jopa koko ehdotuksen hylkäämistä. (Eduskunnan internetsivut, Näin työskentelee valiokunta.) Lakivaliokunta ehdotti mietinnössään LaVM 12/2006, että 1. ja 2. lakiehdotus eli laki hedelmöityshoidosta ja laki isyyslain muuttamisesta hyväksytään muutettuina. Mietintö pantiin pöydälle 12.10.2006 pidettävään istuntoon. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot.)
Kansanedustajalla on valiokunnan kokouksessa, kuten täysistunnossakin rajoittamaton puheoikeus.
Edustajan puheoikeutta valiokunnassa rajoittavat myös samat tekijät kuin täysistunnossa. Näitä ovat asiassa pysymisen vaatimus sekä parlamentaariseen esiintymiseen kuuluva vakaan ja arvokkaan käytöksen vaatimus. Edustajalla on oikeus käsittelyn aikana tehdä erilaisia ehdotuksia, kuten pöydällepanoehdotus, ehdotus kuultavista asiantuntijoista, asian puitteissa pysyvä muutosehdotus ja hylkäysehdotus. Valiokunnan kokoukset ovat yleisöltä suljettuja. Valiokuntien mietinnöt ja
lausunnot sekä valiokuntien kokouksista laaditut pöytäkirjat puolestaan ovat julkisia. (Eduskunnan internetsivut, Näin työskentelee valiokunta.)
Valiokuntakäsittelyn jälkeen lakiehdotus palaa täysistuntokäsittelyyn, joka koostuu ensimmäisestä ja toisesta käsittelystä. Ensimmäisen käsittelyn aluksi merkittävien lainsäädäntöhankkeiden kohdalla valiokunnan puheenjohtaja esittelee valiokunnan mietinnön. Tämän jälkeen asiasta käydään yleiskeskustelu. Yleiskeskustelun jälkeen täysistunto käsittelee lain yksityiskohtaisesti ja täten päättää lain sisällöstä. Lainkohtien sisällöstä myös äänestetään tarvittaessa. Lakiehdotus voidaan eduskunnan päätöksellä ensimmäisessä käsittelyssä lähettää suuren valiokunnan käsiteltäväksi, mutta tämä on hyvin harvinaista. (Eduskunnan internetsivut, Täysistunto.) Eduskunta kokoontui HE 3/2006:n eli hedelmöityshoitolain ensimmäiseen käsittelyyn kahdessa täysistunnossa 12.–13.10.2006. Valiokunnan mietinnössään tekemää lakiehdotusta ei hyväksytty ensimmäisessä käsittelyssä muuttamattomana, ja tästä syystä lakiehdotukset lähetettiin suureen valiokuntaan.
(Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot.)
Suuri valiokunta käsitteli lakiesitystä 18.10.2006, jolloin asiasta valmistui myös mietintö SuVM 1/2006, joka pantiin pöydälle 19.10.2006 pidettävään istuntoon, jossa jatkettiin lakiesityksen ensimmäistä käsittelyä (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot).
Ensimmäisen käsittelyn jälkeen on vuorossa lakiehdotuksen toinen käsittely, joka voi alkaa aikaisintaan kolmantena päivänä ensimmäisen käsittelyn päättymisestä. Toisessa käsittelyssä voidaan päättää ainoastaan lain hyväksymisestä tai hylkäämisestä, eli sen sisältöön ei voida enää tässä vaiheessa puuttua. (Eduskunnan internetsivut, Täysistunto.) HE 3/2006:n toinen käsittely pidettiin kahdessa täysistunnossa, jotka pidettiin 24.–25.10.2006. Toisessa käsittelyssä eduskunta hyväksyi ensimmäisessä käsittelyssä päätetyt lakiehdotukset. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, HE3/2006, asian käsittelytiedot.) Taulukosta 1 voidaan nähdä toisen käsittelyn äänestystulos.
Äänestysasettelu Hyv./hylk.
Jaa 104
Ei 54
Tyhjiä 3
Poissa 38
Yhteensä 199
Taulukko 1: HE 3/2006, toinen käsittely, äänestys 25.10.2006 klo 15.07 (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, äänestystulos.)
Tavallisen lain hyväksymiseen tai hylkäämiseen riittää niin sanottu yksinkertainen enemmistö annetuista äänistä. Näin ollen se ehdotus, joka saa enemmän ääniä, voittaa, ja yhdenkin äänen enemmistö on riittävä. Lain tultua hyväksytyksi eduskunnassa laaditaan eduskunnan vastaus, joka sisältää hyväksytyn lakitekstin sekä eduskunnan muut asiassa tekemät päätökset. Tämän asiakirjan allekirjoittavat puhemies ja pääsihteeri ja se toimitetaan tasavallan presidentille lain vahvistusta varten. Kun presidentti on vahvistanut lain, julkaistaan se Suomen säädöskokoelmassa.
(Eduskunnan internetsivut, Täysistunto.) 1.2 Tutkimustehtävä
Tutkin eduskunnan täysistuntopuheen argumentaatiota ja retoriikkaa eli kielellistä vaikuttamista.
Lähetekeskustelun lähtökohdista eli puheenaiheista ja teemoista nousevat esille vahvasti perheeseen ja arvoihin liittyvät asiat. (Ks. luku 4.) Tutkimukseni tarkempana kohteena on tämän johdosta perhearvojen yhteydessä argumentointi eli kuinka kansanedustajat argumentoivat nimenomaan puhuessaan perheestä.
Tarkastelen kansanedustajien argumentointia tekstilingvistisistä lähtökohdista. Toisin sanoen tutkin, millaisin kielellisin elementein sekä väitteiden ja perustelujen välisin suhtein kansanedustajat rakentavat argumentaationsa. Hyödynnän analyysissani sekä tekstintutkimuksen, tekstilajitutkimuksen, tekstilingvistiikan että uuden retoriikan analyysivälineistöä.
Tutkimuskysymykset ja aineiston luokitteluperiaatteet nousevat aineistosta itsestään, joten mikään valmis luokittelumalli ei sovi sellaisenaan työni analyysivälineeksi. Käytän apunani kuitenkin muun muassa tekstilingvistiikkaan kuuluvaa koheesion käsitettä ja lauseidenvälisiä kytkentöjä, lauseiden ja virkkeiden välisiä semanttisia suhteita sekä esimerkiksi Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts- Tytecan argumenttistrategioita ja yleisökäsitystä. Uskon, että tekstilingvistiikan välineistö sekä erilaiset argumentaatioteoriat ja retoriikka täydentävät hyvin toisiaan ja auttavat yhdessä hahmottamaan aineistostani ilmiöitä, joita ne eivät yksinään käytettyinä tavoittaisi.
Tutkimukseni tavoitteena on siis selvittää, millaiset ovat vuoden 2006 hedelmöityshoitolain lähetekeskustelun viitekehys eli yleisösuhde, sen lähtökohdat eli argumentaation esisopimukset ja keskustelun teemat sekä varsinainen argumentaatio eli argumentointitaktiikat ja kielelliset tekniikat, joilla argumentaatio tuotetaan. Otan tutkimukseeni myös vertailevan otteen tutkimalla, onko lakiesitystä vastustavien ja kannattavien kansanedustajien yleisösuhteessa tai argumentoinnissa eroavaisuuksia.
Tutkimuksellani on kolme työhypoteesia, joiden paikkansa pitävyyden pyrin työni edetessä selvittämään:
HYPOTEESI: Hedelmöityshoitolain lähetekeskustelun lähtökohtana eli keskeisenä puheenaiheena ovat perheeseen liittyvät asiat. Keskustelussa myös vedotaan erilaisiin arvoihin ja oikeuksiin. Tämä ilmenee erityisesti keskustelun teemoista ja argumenttien esisopimuksista.
HYPOTEESI: Koska lähetekeskustelun tarkoitus on vaikuttaa yleisön mielipiteisiin ja vakuuttaa kuulijat, käytetään aineistossa monipuolisia argumentointitaktiikoita ja -tekniikoita sekä vedotaan erilaisiin yleisöihin.
HYPOTEESI: Hedelmöityshoitolain lähetekeskustelu muodostaa oman tekstilajinsa, josta on mahdollista hahmottaa sille tyypillisiä piirteitä.
1.3 Aineisto
1.3.1 Täysistuntopuheista pöytäkirjaksi
Eduskunnan täysistunnoissa on käytössä äänitys- ja äänentoistojärjestelmä, joka on osa eduskunnan tietojärjestelmien lainsäädännön salijärjestelmiä. Äänitys- ja äänentoistojärjestelmän avulla huolehditaan siis paitsi istuntosalin äänentoistosta (sis. sisäisen keskusradion ja ulkopuolisen radio- ja televisiokäytön), myös istuntosalissa pidettävien puheenvuorojen tallentamisesta sähköiseen muotoon pöytäkirjan laatimista varten. Järjestelmä myös huolehtii puheenvuorojen ja vastauspuheenvuorojen varaamisesta käsiteltävänä olevassa asiassa täysistunnon aikana.
(Eduskunnan tietojärjestelmäarkkitehtuurin nykytilan kartoitus, loppuraportti 2004: 19–20.)
Eduskunnan täysistunnoista laaditaan pöytäkirja salissa äänitysjärjestelmällä tallennetusta sähköisestä tiedostosta. Pöytäkirjaan merkitään tiedot asioiden käsittelystä sekä täysistunnossa
käydyt keskustelut. Pöytäkirjan puheenvuorot ja päätösosuudet kirjoitetaan, tarkastetaan ja tallennetaan verkkoon pöytäkirjatoimistossa. Puheenvuorot annetaan vielä puhujan tarkastettavaksi, mutta puhuja ei kuitenkaan enää saa tehdä muutoksia puheen asiasisältöön. Eduskunnan valtiopäiväasiakirjojen tietokantaan on tallennettu täysistunnon pöytäkirjoja 1.1.1994 alkaen. Näitä pöytäkirjoja voi hakea hakulomakkeella eduskunnan internetsivuilla olevan valtiopäiväasiakirjojen hakupalvelun avulla. Ennen vuotta 1994 pidettyjen istuntojen pöytäkirjat ovat olemassa vain painettuina valtiopäiväasiakirjasarjassa. (Eduskunnan internetsivut, valtiopäiväasiakirjat, hakusivu.)
1.3.2 Aineiston kuvailu
Vuoden 2006 käsittelyyn liittyvä pöytäkirja, joka sisältää lähetekeskustelun sekä ensimmäisen ja toisen käsittelyn, on pituudeltaan noin 80 000 sanaa eli 191 sivua. Koko pöytäkirjan laajuuden ja alkutarkasteluun perustuvan tiiviin argumentoinnin johdosta olen päättänyt rajata pro gradu -työni aineiston koskemaan pelkkää lähetekeskustelua. Lähetekeskustelu on pituudeltaan 44 500 sanaa so.
täsmälleen sata sivua sisältäen 109 puheenvuoroa. Lisäperusteluna lähetekeskusteluun rajaamiselle on myös kyseisen keskustelun luonne. Lähetekeskustelu on siis ensimmäinen tilaisuus, jossa kansanedustajat esittävät puheenvuoronsa ja mielipiteensä lain sisällöstä ja siitä, pitäisikö laki hyväksyä. Lähetekeskustelun jälkeen lakiesitys siirtyy tietyn valiokunnan käsiteltäväksi, josta se palaa valiokuntamietintönä muutosehdotuksineen eduskunnan käsittelyyn ja lopulta äänestykseen.
Lähetekeskustelu siis myös evästää valiokunnan jäseniä ja pyrkii vaikuttamaan lain sisällön mahdolliseen muuttamiseen. Tämän johdosta lähetekeskustelu on mielestäni mielenkiintoinen aineisto poliittisen argumentaation ja kielellisen vaikuttamisen tutkimiseen.
1.4 Aikaisempi tutkimus
Tutkimukseni liittyy poliittisen argumentaation, erityisesti eduskunta-argumentaation alaan.
Poliittinen retoriikka ja argumentaatio ovat olleet tutkijoiden ja opinnäytteiden tekijöiden runsaassa suosiossa etenkin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Esimerkiksi Kari Palonen ja Hilkka Summa ovat tutkineet runsaasti politiikan kieltä yhteiskuntatieteen näkökulmasta (ks. esim. Palonen 1987, 1988, 1997 ja Summa 1989, 1996).
Varsinaista eduskunta-argumentaatiota on tutkinut esimerkiksi Timo Turja valtiotieteiden alalla (ks.
lähteet: Turja 2007). Tampereen yliopistossa on laadittu lukuisia pro graduja eduskunnan keskusteluista. Näistä suurin osa on tehty yhteiskuntatieteellisissä oppiaineissa, muun muassa politiikan tutkimuksen ja sosiaalipolitiikan oppiaineissa (ks. esim. Niina Pulkkinen 2000:
”Leikataan, ei leikata, leikataan...: opintotukileikkausten eduskunta-argumentaatio vuonna 1995”, Tiia Vuorinen 1999: ”Ammattikorkeakoulujen koulutuspoliittiset perustelut: näkökulmana eduskunta-argumentaatio”, Anne Suotula 2000: ”Energisesti ydinvoimasta: analyysi Suomen eduskunnan energiapoliittisesta keskustelusta 1990-luvulla”).
Selvitykseni mukaan eduskunta-argumentaatiosta on tehty toistaiseksi melko vähän lingvistisiä opinnäytetöitä. Eräs omaan aiheeseeni läheisesti liittyvä pro gradu on Anni Turusen vuonna 2005 valmistunut tutkimus ”Ideologia ja argumentaatio eduskunnan homoparisuhdekeskustelussa”, joka on laadittu Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella.
1.5 Työn analyysiosan rakenne
Perelman ja Olbrechts-Tyteca jakavat teoksessaan The New Rhetoric (1971) argumentoinnin kolmeen eri osa-alueeseen. Nämä ovat argumentoinnin viitekehys, argumentoinnin lähtökohdat sekä varsinaiset argumentointitekniikat. Viitekehyksellä tarkoitetaan argumentoinnin yleisöä eli niitä henkilöitä, joihin puhuja haluaa argumentoinnillaan vaikuttaa. Argumentoinnin lähtökohdat puolestaan tarkoittavat sellaisia esisopimuksia, joiden varaan puhuja argumentaationsa rakentaa.
Jotta kuulija voisi hyväksyä puhujan argumentit, tulee hänen hyväksyä ne esisopimukset, joille puhuja argumentaationsa rakentaa. Vain siten kuulija voi hyväksyä myös varsinaiset perusteltavat väitteet. Kolmantena osa-alueena tarkastellaan argumentointia, sen taktiikoita ja kielellisiä tekniikoita, joilla argumentit on muodostettu.
Muutamat 2000-luvun lopulla suomen kielen tutkimuksessa laadituissa argumentaatiota käsitelleissä tutkielmissa on hyödynnetty Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan argumentaation osa- alueiden kolmijakoa (ks. esim. Sääskilahti 2006 ja Mikkonen 2010). Minna Sääskilahti rakentaa väitöskirjassaan aineistonsa, suomalaisten alkoholivalistustekstien, analyysin käsittelemällä aluksi kirjoittajan ja lukijan kohtaamista, sen jälkeen alkoholivalistustekstien teemoja ja näiden jälkeen argumentointitekniikoita. Inka Mikkosen analyysi lukiolaisten yleisönosastoteksteistä alkaa myös viitekehyksen tutkimisella, etenee lähtökohtien pohdintaan ja lopulta varsinaisten argumentointitapojen kuvaukseen.
Tarkastelen lähetekeskustelun viitekehystä yleisösuhteen avulla eli pyrin kartoittamaan puhujan ja kuulijan kohtaamista lähetekeskustelussa Tutkin, kuinka kansanedustajat käyttävät puheenvuoroissaan persoonaviittauksia ja miten he pyrkivät rakentamaan yleisökonstruktiota.
Sääskilahden mukaan aineiston sisällön kuvaaminen tarjoaa yleiskuvan sen tekstilajista sekä taustoittaa kielenpiirteittäin etenevää argumentointianalyysia ja kuvaa kirjoittajien tiedollisia valintoja (Sääskilahti 2006: 54). Uskoakseni myös lähetekeskustelun teemat eli puheenaiheet paljastavat argumenttien takana olevia esisopimuksia ja keskustelijoiden arvomaailmaa. Sen vuoksi näen hyödyllisenä kartoittaa keskustelun teemoja havaitakseni, rakentuuko se erityisesti joidenkin suosittujen teemojen pohjalle. Teemojen tarkastelulla olen selvittänyt myös sen, onko puheenvuoro lakiesitystä kannattava vai vastustava. Hallituksen esityksen mukaan lain tultua voimaan hedelmöityshoitoja voitaisiin antaa kaikille naisille. Toisin sanoen mahdollisuus hedelmöityshoitoihin olisi siis heterosuhteessa elävien avio- ja avoparien lisäksi myös yksinäisillä naisilla ja naispareilla. Kyseinen lakiesityksen pykälä aiheutti lähetekeskustelussa vahvimman vastustuksen, joten mikäli puheenvuorossa puhuja ilmaisee joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti kantansa yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitoihin, olen tulkinnut puhujan kannan sen mukaisesti joko hallituksen esitystä kannattavaksi tai vastustavaksi. Siis vaikka puhuja sanoo kannattavansa lakiesitystä muulta osin kuin yksinäisten naisten ja naisparien hoitojen kohdalla, olen tulkinnut hänen puheenvuoronsa lakiesitystä vastustavaksi. Seuraavassa esimerkkikatkelmat lakiesitystä vastustavasta (1) kannattavasta (2) ja puheenvuorosta:
1. Hedelmöityshoidossa on viisautta jäljitellä luonnon omia valintoja. Lapsen syntymiseen tarvitaan kahta eri sukupuolta, eikä lapsia synny esimerkiksi vaihdevuodet ohittaneille naisille. Hoitojen rajoittaminen heteropareille ei ole seksuaalivähemmistöjen syrjintää, kuten ikärajoitteetkaan eivät ole ikärasismia. (PV02)
2. Mielestäni on erittäin onnistunut ratkaisu se, että hedelmöityshoitoja säätelevässä laissa ei ole suljettu pois joitakin tiettyjä ryhmiä. Nämä ovat kaikki ryhmiä, jotka ovat tähän mennessä jo hankkineet lapsia hedelmöityshoidolla: naiset ilman miestä, naisparit ja pariskunnat, jotka muodostuvat miehistä ja naisista. Nämä ovat myös sellaisia ryhmiä, joiden kaltaisia perheitä on syntynyt ilman hedelmöityshoitoja. Eli siinä mielessä ei voi väittää, ettei tämä lainsäädäntö myös imitoisi luontoa. Meillä on naispareja, jotka kasvattavat yhdessä lapsia, ja meillä on yksinäisiä naisia, jotka kasvattavat lapsia, ja pariskuntia, jotka kasvattavat lapsia. (PV44)
Esimerkissä 1 lakiesitystä kritisoiva puhuja ei ilmaise kantaansa täysin eksplisiittisesti vaan sanoo, ettei hoitojen rajoittaminen heteropareille ole syrjintää vaan pikemminkin luonnollisuutta.
Esimerkissä 2 puhuja ilmaisee eksplisiittisesti tyytyväisyytensä lakiesityksen sisältöön, myös yksinäisten naisten ja naisparien hoitoihin. Samassa katkelmassa puhuja esittää vasta-argumentin lakia vastustavien puhujien esittämään luonnollisuusargumenttiin sanomalla hedelmöityshoitojen imitoivan luontoa, koska tähänkin mennessä erilaiset perheet ovat kasvattaneet lapsia.
Lähetekeskustelussa käytetään siis yhteensä 109 puheenvuoroa, joista 63 olen tulkinnut edellä mainittujen perusteluiden valossa lakiesitystä vastustaviksi ja 44 puheenvuoroa sitä kannattaviksi.
Kahdessa puheenvuorossa puhuja jättää kantansa ilmaisematta.
Teemojen tarkastelun jälkeen siirryn argumentointianalyysin pariin. Argumentointianalyysini perustuu Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan ja Ilpo Halosen (1998a: 60) ohjeistukseen, jossa tekstistä eritellään argumentin osat eli väitteet, niitä tukevat perustelut sekä väitteen ja perustelun yhteen linkittävät taustaoletukset. Argumentointianalyysin, eli väitteiden, perustelujen ja taustaoletusten selvittämisen, jälkeen luokittelen havaitsemani argumentit erilaisiin argumentointitaktiikoihin.
Koska argumenttien erittely eri taktiikoihin perustuu hyvin vahvasti tutkijan subjektiiviseen tulkintaan, intuitioon ja kielitajuun, täytyy analyysin edetä myös varsinaisten kielellisten keinojen tasolle. Argumentointitaktiikoiden analyysin jälkeen kiinnitän erityistä huomiota argumentointitekniikoihin eli niihin kielellisiin keinoihin, joilla kansanedustajat rakentavat argumentointinsa kunkin argumentointitaktiikan yhteydessä.
Tutkimusotteeni on laadullinen eli pyrin saamaan tuloksia aineistoni laadullisista ominaisuuksista ja kuvaamaan hedelmöityshoitolain lähetekeskustelulle tyypillisiä argumentoivia ja retorisia piirteitä.
Ulotan kvantitatiivisen otteen kuitenkin argumentoinnin kaikille osa-alueille eli yleisösuhteen, teemojen ja argumentointitaktiikoiden yhteyteen. Tarkoitukseni on siis laskea persoonaviittausten, teemojen ja argumentointitaktiikoiden määrät ja tehdä päätelmäni sekä esiintymismäärien että suhteellisten prosenttiosuuksien perusteella tutkimuksen tarpeiden mukaan sekä esitellä määrät taulukoiden muodossa lukijalle. Tämän johdosta uskon kykeneväni luotettavasti vertailemaan lakia kannattavien ja vastustavien puheenvuorojen argumentointia ja retorisia keinoja.
2 Teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet 2.1 Teksti, konteksti ja tekstilaji
Tutkimukseni sijoittuu laajasti katsottuna retoriikan ja lingvistisen tekstintutkimuksen alaan.
Tekstintutkimuksella etsitään perinteisesti vastausta kysymykseen, mikä on teksti ja miten se tuottaa merkityksiä. Pirjo Hiidenmaan mukaan tekstintutkimuksen avulla voidaan myös pohtia, mitä on kieli, ja miten sitä käytetään (Hiidenmaa 2000: 162–164). Jyrki Kalliokosken mukaan tekstintutkimusta pidetään retoriikan perillisenä, sillä tekstinosien välisten suhteiden kuvaaminen ja suhteiden motivaation tutkiminen vie väistämättä laajempien tekstikokonaisuuksien analyysiin, tekstin rakentumisen tutkimiseen. Retoriikan perinne ilmenee tekstintutkimuksessa myös siten, että esimerkiksi kriittisessä lingvistiikassa ja kriittisessä tekstintutkimuksessa, toisin sanoen kielen ja vallan suhteen pohdinnassa vaikuttaa perinteinen retoriikan näkemys kielenkäytöstä vaikuttamisen keinona. Kielellinen vaikuttaminen tapahtuu ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa.
(Kalliokoski 1999: 26–27.)
Myös Anne Mäntysen mukaan uudella retoriikalla ja tekstintutkimuksella näyttäisi olevan joitain keskeisiä yhteisiä piirteitä. Molemmat korostavat kontekstin merkitystä ja kommunikaatiotilannetta, toisin sanoen ilmausten merkitys voidaan tulkita ainoastaan siinä kontekstissa, jossa ne esiintyvät, mikä oli Mäntysen mukaan esillä jo klassisessa retoriikassa. Mäntynen mainitsee Coseriun huomauttaneen, että puhetilanteeseen sidottua kielenkäyttöä tarkasteleva tekstilingvistiikka on jatkoa klassiselle retoriikalle. Sekä tekstintutkimuksessa että retoriikassa puhuminen ja kirjoittaminen nähdään ennen kaikkea toimintana ja tekoina. Myös muodon ja sisällön erottamattomuus ovat retoriikalle ja tekstintutkimukselle yhteistä sekä ajatus siitä, että kieli ei vain heijasta todellisuutta vaan myös rakentaa sitä eli kielen ja todellisuuden suhde on dialektinen.
(Mäntynen 2003: 17–18.)
M.A.K. Halliday ja Ruqaiya Hasan luonnehtivat tekstiä semanttisena, ei siis muodollisena vaan merkityksellisenä yksikkönä, joka ei vain koostu lauseista vaan on koodattu niihin (Halliday &
Hasan 1976: 2). Nils Enkvistin mukaan termiä teksti käytetään tavallisesti ilmaisemaan yhdestä tai useammasta virkkeestä muodostuvaa kokonaisuutta, jota pitää koossa viittaussuhteiden verkosto.
Tekstin lauseet ja virkkeet voivat olla sidoksissa sekä toisiinsa että tekstin tilanneympäristöön.
(Enkvist 1975: 9)
Hiidenmaa määrittelee tekstin puheeksi tai kirjoitukseksi, joka on sidoksissa aikaan, paikkaan, tilanteeseen ja henkilöihin. Sekä puhetta että kirjoitusta voidaan tutkia tekstintutkimuksen välinein.
Kaiken kaikkiaan teksti on Hiidenmaan sanoin käytössä olevaa kieltä, jolla on tehtävä ja tavoite.
Tekstin ymmärrettävyyden tähden sen tulee sisältää kulttuurissa olevia merkitysjärjestelmiä eli diskursseja. Tekstin voidaan katsoa viittaavan näihin diskursseihin vaikkapa sanavalinnoillaan ja esitystavoillaan. Diskurssien katsotaan myös muodostavan tekstien kontekstin. (Hiidenmaa 2000:
165–167.)
Mäntynen näkee konteksti-käsitteellä ainakin kolmenlaisia ulottuvuuksia: On olemassa ensinnä tekstin intertekstuaalinen konteksti eli tekstin suhde muihin, aiempiin ja nykyisiin teksteihin, joka tuo esiin konventioita, joiden varaan rakentuu tekstilaji. Toiseksi voidaan erottaa tekstin kulttuurinen ja sosiaalinen konteksti, yksinkertaisesti se yhteiskunnallinen ja institutionaalinen yhteisö, jossa tekstit tuotetaan ja luetaan. Tähän voidaan lukea myös historiallinen konteksti eli se yhteiskunnallinen ja ideologinen tausta, jota vasten tekstejä tuotetaan ja tulkitaan. Kolmanneksi käsitteellä konteksti voidaan viitata myös tilanteiseen kontekstiin eli vuorovaikutuksen osapuolten rooleihin, puheenaiheeseen ja kielelliseen muotoon. (Mäntynen 2003: 29.)
Retoriikantutkimuksessa on käytössä käsite retorinen tilanne, joka pitää sisällään puhujan, yleisön ja foorumin. Mäntysen mukaan näillä käsitteillä eritellään juuri tekstin sosiaalista kontekstia. Puhujan sosiaalinen ja yhteiskunnallinen valta-asema voidaan nähdä retorisen tilanteen taustaehtoina. (Mäntynen 2003: 17). Esimerkiksi eduskunnan lähetekeskustelussa, joka siis nähdään retorisena tilanteena, välttämätön taustaehto on, että jokainen puhuja on kansanedustaja, joka on saanut vaaleissa valtakirjan kansalaisilta. Puheen foorumilla tarkoitetaan puhetilannetta ja -ympäristöä (Mäntynen 2003: 17). Eduskuntatalo ja sen täysistuntosali toimivat siis konkreettisena ympäristönä lähetekeskustelulle. Puheen yleisöllä viitataan johonkin konstruoituun vastaanottajaan, jolla on vaikutuksensa tekstin keinoihin ja tavoitteisiin. Puheen tavoitteenahan on juuri vaikuttaa tiettyyn yleisöön. (Mäntynen 2003: 17.) Lähetekeskustelun yleisökonstruktiota käsittelen luvussa 3.
Hiidenmaan mukaan konteksteja voidaan määritellä usealla tavalla, ei pelkkänä tekstin esiintymisympäristönä ominaisuuksineen. Hän mainitsee esimerkkeinä Lemken määritelmän.
Lemken mukaan tekstin konteksti on toinen teksti. Lemke jakaa Hiidenmaan mukaan tekstin kontekstina olevat tekstit vielä kolmeen ryhmään: 1) tekstit, joiden kanssa teksti käsittelee samaa aihepiiriä 2) tekstit, joiden kanssa teksti on samanlainen sekä 3) tekstit, joiden kanssa se esiintyy samassa yhteydessä. Näin ollen yhtäältä konteksti ilmenee intertekstuaalisuutena ja
interdiskursiivisuutena eli tekstien ja merkitysten välisenä yhteytenä, ja toisaalta tekstien konteksteja on syytä tarkastella metafunktioittain. (Hiidenmaa 2000: 180.)
Sekä Mäntynen että Hiidenmaa toteavat, ettei kontekstin kuvaaminen ole lopulta kovinkaan yksinkertaista. Koska tekstien konteksteja on useita, ei siis ole olemassa oikeaa tai alkuperäistä ympäristöä eikä siten yhtä ja oikeaa tekstin tulkintaakaan. (Mäntynen 2003: 30, Hiidenmaa 2000:
183.) Siitä huolimatta tutkijan odotetaan analyysillaan pystyvän osoittamaan, millaisia tulkintoja hänen tutkimastaan tekstistä voidaan esittää, miten ne ovat kytkeytyneet tekstin kielellisiin ratkaisuihin ja niistä avautuviin interteksteihin ja konteksteihin, toisin sanoen, millaisia erilaisia mahdollisia lukutapoja teksti sisältää (Hiidenmaa 2000: 184).
Markku Variksen mukaan tekstiä analysoitaessa on otettava huomioon kielen funktionaalisuus sen rakenteiden ja merkitysten ohella. Kieli ja teksti toteuttavat erilaisissa viestintätilanteissa erilaisia funktioita. Pragmaattinen näkökulma tekstintutkimuksessa tarjoaa mahdollisuuden analysoida lausumien sisältöä toiminnoissa ja todellisissa tapahtumissa, joissa kieltä käytetään joidenkin päämäärien saavuttamiseen. (Varis 1998: 30.)
Hallidayn ja Hasanin mukaan tekstiin sisältyvät kolme metafunktiota ja niiden kielellisen järjestymisen. Tekstiä voidaan tarkastella 1) vuorovaikutuksen (interpersonaalinen metafunktio) näkökulmasta 2) kielellisen esityksen (tekstuaalinen metafunktio) näkökulmasta ja 3) representaation eli sisällön (ideationaalinen metafunktio) näkökulmasta. Vuorovaikutusta ja sen keinoja eli interpersonaalisen metafunktion analyysia tarkastelemalla voi tutkia tekstin tavoitteita ja tehtäviä, jolloin tekstiin rakentuu lukijan ja kirjoittajan välinen suhde ja puhujan sävy.
Argumentoinnin viitekehys eli yleisösuhde luo mielestäni tekstin interpersoonaista metafunktiota.
Tekstin ideationaalinen metafunktio eli sisällön analyysi kuvaa sitä aihepiiriä ja teemoja, joita teksti käsittelee. Se paljastaa tekstistä sen, millaisen todellisuuden se luo kontekstissaan. Argumentoinnin lähtökohtien eli keskustelun teemojen ja esisopimusten analyysin voisi nähdä tuottavan tekstin ideationaalisen metafunktion analyysin. Tekstuaalisen metafunktion analyysissa pyritään näkemään teksti kielellisenä esityksenä, toisin sanoen kiinnitetään huomiota esimerkiksi sanojen muotoon, lausetyyppeihin ja lauseiden toisiinsa yhdistymistä tai vaikkapa retorista ulottuvuutta. Kielellisten rakenteiden tarkastelussa keskeisenä vallitsee ajatus kirjoittajan ja puhujan valinnasta ja kysymys, miksi tekstin laatija on valinnut kaikista mahdollisista ilmaisukeinoista juuri tekstissä esiintyvät.
Varsinaisten argumenttien tarkastelun voidaan nähdä tuottavan analyysin tekstin tekstuaalisesta metafunktiosta. Halliday ja Hasan korostavat, että vaikka metafunktioita on hyvä tarkastella
erillisinä analyyseina, tulee huomioida, että kaikki kielen ilmaisut kuitenkin ilmaisevat yhtä aikaa kaikkia metafunktioita. (Halliday & Hasan 1976: 26–27.)
Sekä tekstin kokonaishahmon kuvaamisessa, esimerkiksi retoriikassa ja tyylintutkimuksessa, että yksittäisten lauseiden ja virkkeiden kuvaamisessa voi käyttää apuvälineenä tekstilingvistiikkaa ja sen alaan kuuluvaa tekstin pintarakenteen sidoksisuuden eli koheesion tutkimusta. (Enkvist 1975:
16.) Koheesioksi kutsutaan siis ilmiötä, jossa jokin tekstin elementin tulkinta on riippuvainen toisen elementin tulkinnasta. Sitä ilmaistaan osittain kieliopillisin ja osittain leksikaalisin keinoin, toisin sanoen voidaan siis erottaa kieliopillinen ja leksikaalinen koheesio. (Halliday & Hasan 1976: 4–6.) Halliday ja Hasan korostavat, ettei koheesio ole rakenteellinen vaan semanttinen ilmiö. On olemassa tiettyjä tekstin muodostamisen suhteita, joita ei voida luokitella rakenteellisiksi, vaan pikemmin tekstin ominaisuudeksi. Näitä suhteita Halliday ja Hasan nimittävät semanttisiksi suhteiksi. Koska koheesio ei ole rakenteellinen ilmiö, voi semanttisia suhteita esiintyä sekä lauseiden sisällä että niiden välillä eli se on lause- ja virkerajat ylittävä ilmiö. (emt: 7–8.) Enkvist määrittelee tekstin olevan kommunikatiivinen kokonaisuus, joka koostuu perusyksiköistä, predikaatioista, ja jota pitää koossa koheesio, johon puolestaan vaikuttavat useat erilaiset, mutta tietyin tavoin yhteen kytketyt kielelliset mekanismit. (Enkvist 1975: 17.) Enkvistin mukaan koheesiota voidaan merkitä tekstissä vaihelevin keinoin, joita ovat esimerkiksi viittaussuhteet eli referenssi, lauseen tematiikka eli informaation kulku, lauseen ikonisuus sekä lauseiden väliset kytkennät. (Enkvist 1975: 30–31.)
Kalliokosken mukaan lingvistiikassa on siirrytty melko tuloksettomasta tekstin määrittämisen kysymyksestä erilaisten tekstilajien ja niiden edustajien tyypillisten piirteiden määrittämiseen.
Kalliokoski määrittää tekstilajin sosiokulttuuriseksi käsitteeksi, jonka konventiot syntyvät ja muuttuvat kieliyhteisön tarpeiden ja normien mukaisesti kunkin kielenkäytön lajin perinteen pohjalta. Kun sosiokulttuurinen konteksti muuttuu, vanhoista tekstilajeista osa sulautuu yhteen ja syntyy myös uusia lajeja. (Kalliokoski 2002: 147–148.)
J.R. Martin määrittelee tekstilajin eli genren2 olevan päämääräorientoitunut sosiaalinen prosessi.
Samaan tekstilajiin kuuluvilla teksteillä on yhteisiä viestinnällisiä päämääriä. (Martin 1997: 13.) Norman Fairclough’n mukaan määriteltäessä tekstiä kuuluvaksi johonkin genreen on kysyttävä, kuinka se on yhteydessä sosiaaliseen toimintaan ja vuorovaikutukseen. Hän kuitenkin muistuttaa
2 Käytän termejä tekstilaji ja genre synonyymisesti.
genrejen olevan paikoin vaihtelevia vakiintuneisuudessaan ja homogeenisuudessaan. Esimerkiksi tieteelliset tutkimukset ovat hyvin tekstilajina hyvin vakiintuneita, lähes rituaalistuneita, mutta toisaalta vaikkapa mainosten genre pitää sisällään runsaasti variaatiota. Fairclough näkee myös genrejen nimeämisen ongelmallisena, sillä nimestään huolimatta, jotkut tekstilajit voivat olla sisällöltään hyvin vaihtelevia. (Fairclough 2003: 65–67.)
Martinista poiketen Fairclough näkee myös, että kaikki genret eivät välttämättä ole täysin päämääräorientoituneita mainiten esimerkkinä ystävysten vapaamuotoisen keskustelun. Fairclough jakaa Jürgen Habermasia mukaillen genret kahteen luokkaan, jotka ovat kommunikatiiviset genret ja strategiset genret. Kommunikatiiviset genret tavoittelevat yhteisymmärrystä, strategiset genret puolestaan tulosten saavuttamista. Strategiset genret ovat Fairclough’n mukaan tulleet yhä keskeisemmiksi ihmisten sosiaalisen elämän modernisoituessa ja monimutkaistuessa.
Kanssakäyminen on yhä tavoitteellisempaa, tuloshakuisempaa ja välineellistynyttä. Siten myös strategisten genrejen rakenne on usein määrätynlainen. Kommunikatiivisissa genreissä ei ole niinkään määrätynlaista rakennetta vaan kanssakäyminen on vapaamuotoisempaa. (Fairclough 2003: 70–71.)
Brian Paltridge puolestaan kytkee genremäärittelyn kehyssemantiikkaan. Kognitiivinen ja konseptuaalinen kehys ovat Paltridgen mukaan ne semanttiset alat, jotka ovat sidoksissa tietynlaisiin kommunikatiivisiin tapahtumiin. Kommunikatiivisissa tapahtumissa on aina mukana tietyt tekijät ja toiminnot. Näitä ovat viestin lähettäjä ja vastaanottaja, viestin muoto, viestintäkanava, viestintäkoodi, viestin aihe sekä viestintätilanne. Paltridgen mukaan jokainen kognitiivinen ja konseptuaalinen kehys sisältää tiettyjä tilanteita ja tiettyjä rooleja sekä myös institutionaalista ymmärrystä ja avainsanoja, jotka liittyvät tietynlaiseen kommunikatiiviseen tapahtumaan. Tämä selittää Paltridgen mukaan sen, että kielenkäyttäjät pystyvät tunnistamaan tietynlaiset kommunikatiiviset tilanteet tiettyyn genreen kuuluviksi. (Paltridge 1997: 50–51.)
Kalliokosken mukaan tekstilajin tutkimukseen on vakiintunut termi diskurssi-/tekstiyhteisö, jonka jäsenet voivat olla vaikkapa saman, toisilleen tekstejä tuottavan ammattiryhmän jäseniä.
Tekstiyhteisö voidaan käsittää myös laajemmin, siten että sen jäsenet voivat olla myös epäsymmetrisessä asemassa toisiinsa nähden, kuten lehden toimittajat ja sen lukijat. Tekstejä siis paitsi tuotetaan, myös luetaan saman tekstiyhteisön jäseninä, jolloin tekstin tehtäviä ja merkityksiä tulee arvioida juurikin suhteutettuna tekstiyhteisön normeihin ja tarpeisiin. (Kalliokoski 2002: 149.)
Paltridge puhuu genren prototyyppisistä jäsenistä. Prototyypillä hän tarkoittaa ilmiötä, jossa ihmisillä on taipumus ryhmitellä maailmassa olevia tarkoitteita mielikuviensa mukaisesti luonnollisiin, ei tiukkarajaisiin kategorioihin. Prototyyppi edustaa siis kategoriansa tyypillisintä muotoa, jossa genren piirteet yhdistyvät parhaiten, ja johon kategorian muita jäseniä verrataan ja todetaan niiden olevan enemmän tai vähemmän tyypillisiä genrensä edustajia. Keskeistä prototyyppiajattelulle on sumearajaisuus, eli kategorioilla ei ole selviä rajoja. (Paltridge 1997: 53–
54.) Näen mielenkiintoisena tutkia hedelmöityshoitolain lähetekeskustelun puheenvuoroja prototyyppiajattelun kannalta. Aionkin selvittää, onko mahdollista hahmottaa prototyyppinen lakia vastustava ja kannattava puheenvuoro tutkimieni yleisösuhteen, teemojen ja argumentointitaktiikoiden avulla.
Carolyn R. Miller puhuu retorisista genreistä, joita on määr itelty keskenään samankaltaisten strategioiden, muotojen, diskurssien, yleisöjen, ajattelutapojen ja retoristen tilanteiden kautta.
Hänen mukaansa genreä ei tulisi määritellä niinkään muodollisin kriteerein vaan sosiaalisena, hyvin retorisena ja pragmaattisena toimintana, jolla pyritään johonkin päämäärään. (Miller 1994: 23–25.) Richard M. Coen mukaan genret voidaan nähdä tilannekontekstissa retorisesti kehittyvinä, jotka kestävät palvelemalla retorisia päämääriä saavuttamalla toivottuja vaikutuksia (Coe: 1994: 186).
Enkvist määrittää termin tekstistrategia, jolla hän tarkoittaa tekstin laatijan tekemiä tarkoituksesta riippuvia valintoja. Tekstin laatijalla on oma käsityksensä tekstin kuvaamasta tilanteesta, ilmaisutarpeestaan ja tekstin tehtävästä sekä arvio tekstin vastaanottajan tiedoista ja kyvyistä, ja näin ollen hän valitsee tarkoitukseensa sopivia predikaatioita ja ryhmittää ne erilaisia semanttisia suhteita sisältäviksi kielellisiksi yksiköiksi (Enkvist 1975: 19). Tekstistrategia määrää siten muun muassa tekstin eri yksiköiden keskinäiset suhteet. Varis mainitsee de Beaugrandea ja Dressleriä mukaillen intention, joka on yksi tekstuaalisuuden ominaisuuksia luonnehtiva kriteeri, jonka mukaan kielenkäyttäjällä on aikomus laatia sisällöllisesti koherentti ja rakenteellisesti sidoksinen teksti, joka toimii samanaikaisesti välineenä tiettyjen päämäärien saavuttamiseen. Laajasti määriteltynä sillä tarkoitetaan kaikkia niitä muotoja, joissa tekstien laatijat tekstejään käyttävät toteuttaakseen aikomuksiaan. (Varis 1998: 36.)
2.2 Retoriikka ja argumentaatio
Klassinen retoriikka juontaa juurensa antiikin Kreikkaan. Jukka-Pekka Puron mukaan Aristoteleen teos Retoriikka on alan historian avainteos, vanhin nykypäivään asti säilynyt retoriikan
systemaattinen kokonaisesitys (Puro 2006: 30). Retoriikassa Aristoteles (1997:196) esittää muun muassa kolmijaon hyvän puhujan vakuuttamisen keinoista, jotka liittyvät puhujan luonteeseen (ethos), tunteisiin (pathos) ja argumentaatioon (logos). Aristoteles jakaa myös puheet kolmeen eri lajiin, jotka ovat poliittinen, oikeudellinen ja epideiktinen eli esittävä. Puheet eroavat toisistaan sen mukaan, kuka on kuulija, mikä on puhujan tehtävä, mihin aikaan puheen tulee vaikuttaa, ja mikä on puheen päämäärä (Aristoteles 1997: 200). Jussi Kajasteen mukaan antiikin aikakauden kiinnostus retoriikkaa ja argumentointia kohtaan liittyi melko pitkään ainoastaan puhetaidon hallintaan ja kehittämiseen. Retoriikka oli varhaisimmassa vaiheessaan erityisesti poliittisen ja juridisen toiminnan keino. (Kajaste 1999: 184.)
Kajaste mainitsee, että 1900-luvulla esiinnoussut uusi retoriikka on hyväksynyt myös kirjalliset tekstit tutkimuskohteekseen. Se on toiminut monipuolisesti tutkimus- ja analyysivälineenä moninaisilla tieteenaloilla, kuten filosofiassa, kirjallisuustieteissä, sosiaalitieteissä ja lingvistiikassa Kajasteen mukaan retoriikka ja argumentaatio toimivat lähinnä tutkijan näkökulmina tai analyysivälineinä, eivät niinkään yhtenäisinä tietoteorioina. Erilaisten tekstien retorisia ja argumentatiivisia piirteitä on tutkittu esimerkiksi poliittisessa diskurssissa, kirjallisuudentutkimuksessa sekä lingvistiikassa. (mp.)
Hilkka Summan mukaan argumentin käsite oli oleellinen jo klassisessa retoriikassa, mutta uusi retoriikka on selkeästi laajentanut argumentoinnin käsitettä ja merkitystä tarkasteltaessa kielellistä vuorovaikutusta. Summan mukaan uusi retoriikka käsittää argumentoinnin olennaiseksi ominaisuudeksi sen, että ”se tähtää yhteisymmärryksen saavuttamiseen tilanteessa, jossa on mahdollista valita useamman kuin yhden vaihtoehtoisen päätelmän tai uskomuksen välillä”.
(Summa 1989: 93.)
Perelmanin (1996: 11) mukaan uusi retoriikka tutkii dialektisistä päätelmistä koostuvia perusteluja eli argumentteja, joilla tähdätään tietyn kiistanalaisen väitteen hyväksymiseen. Uusi retoriikka yhtä aikaa sekä jatkaa että laajentaa Aristoteleen retoriikkaa, sillä Aristoteles erotti retoriikan ja dialektiikan selkeästi toisistaan määritellen dialektiikan kahdenvälisissä keskusteluissa käytettävien argumenttien käsittelemiseksi ja retoriikan puolestaan julkisen puhujan puhetekniikoiksi.
Perelmanin mukaan uudessa retoriikassa sen sijaan tutkitaan kaikentyyppisille yleisöille tarkoitettuja esityksiä. Toisin sanoen uusi retoriikka käsittää kaikenlaiset vakuuttamiseen ja suostutteluun pyrkivät esitykset yleisöstä ja asiasisällöstä riippumatta. Perelman esittää, että puhuja sovittaa argumentaatiokeinonsa aina keskustelukohteen ja yleisön luonteen mukaan. Näin ollen
yleisökäsite on hyvin vahvasti esillä Perelmanin uudessa retoriikassa. Hänen mukaansa yleisöön kuuluvat kaikki ne, joihin puhuja haluaa argumentaatiollaan vaikuttaa (emt: 20–21). Perelman erottaa vakuuttamisen ja suostuttelun yleisösuhteen avulla. Vakuuttamisessa argumenteilla pyritään vaikuttamaan universaaliin yleisöön, suostuttelussa taas tiettyyn, intresseiltään rajattuun erityisyleisöön. (emt: 21–25.)
Perelmanin mukaan argumentointi ei siis tapahdu koskaan tyhjiössä. Siihen liittyy aina puhujan ja kuulija kohtaaminen. Se on myös aina sidottu kontekstiin, sillä puheen esittämistilanne vaikuttaa esimerkiksi puheen sisältöön. Siten argumentaation päämääränä ei voida pitää ainoastaan hyväksyttävyyden saamista väitteelle vaan myös toiminta-alttiuden luomista yleisössä. (Perelman 1996: 16–19.) Nimenomaan toiminta-alttiuden luominen on tärkeää eduskunnan lähetekeskustelussa. Kansanedustajien tavoite on vaikuttaa toisiinsa ja ennen kaikkea siihen valiokuntaan, jonka käsiteltäväksi lakiesitys lähetekeskustelusta etenee. Lopullinen päämäärä kullakin kansanedustajalla on omien tavoitteiden mukainen, lain viimeistelty sisältö ja sen mukainen äänestystulos. Millaiseksi laki lopulta valiokunnassa muotoutuu sekä hyväksytäänkö vai hylätäänkö se lopullisessa käsittelyssä.
Summankin mukaan kaikki kommunikatiiviset intentiot olettavat jonkin potentiaalisen tai todellisen yleisön, joka myös noudattaa ja hallitsee näitä käytäntöjä. Näin ollen oletus yleisöstä on välttämätöntä kielelliselle tuotteliaisuudelle. Summa esittää, että tekstin tyylinä ja argumentaationa ilmenevät kielellisten valintojen tulokset ovat osin tiedostettua ja osin myös tiedostamatonta heijastumaa tekstin laatijan tekijä–yleisö-suhteesta. Osoitteellisuus eli suhde johonkin kuviteltuun tai todelliseen yleisöön on tekstin olennainen ominaisuus, joka on olemassa sekä tekstin esiintymistilanteessa myös tekstissä itsessään eli sen rakenteissa, jotka ovat syntyneet laatijan tiedotettujen tai tiedostamattomien valintojen tuloksena. (Summa 1989: 87–88.)
Perelman jakaa argumentit kolmeen erilaiseen sidostyyppiin: kvasiloogisiin, todellisuuden rakenteeseen nojaaviin sekä todellisuuden rakennetta luoviin argumentteihin (Perelman 1996: 59).
Kvasiloogiset argumentit hän rinnastaa loogiseen tai matemaattiseen ajatteluun erottaen ne kuitenkin muodollisesta päättelystä siten, että niissä edellytetään aina luonteeltaan ei-muodollisten väitteiden hyväksymistä. Tällaiset argumentit perustuvat muun muassa yhteensopimattomuuteen, samuuteen, vastavuoroisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, sisältymiseen, vertailuun ja todennäköisyyteen (Perelman 1996: 63–92). Todellisuuden rakenteeseen nojaavat argumentit perustuvat muun muassa peräkkäisyyssiteisiin, kuten syy–seuraussuhteeseen ja
rinnakkaisuussiteisiin, kuten keino–päämääräsuhteeseen tai auktoriteettiin (Perelman 1996: 119).
Todellisuuden rakennetta luovat argumentit perustuvat esimerkin, havainnollistuksen ja mallin käyttöön (Perelman 1996: 120–141).
Uudessa retoriikassa erotetaan toisistaan argumentoinnin peruslähtökohdat ja varsinaiset tekniikat.
Lähtökohdilla tarkoitetaan yleisiä periaatteita, esisopimuksia, joihin argumentaatiossa vedotaan, ja joita ilman argumentaatio ei olisi edes mahdollista. Esisopimukset koskevat sekä totuuksia että arvoja ja ovat erilaisia eri puheyhteisöissä. Esisopimukset näkyvät tekstissä käytetyissä argumentoinnin tekniikoissa, joilla perustellaan päätelmien oikeutusta. (Leiwo ym. 1992: 15.) Perelmanin mukaan juuri lähtökohdissa on keskeisellä sijalla yleisön hyväksynnän saavuttaminen.
Lähtökohtina voivat toimia reaalisuutta koskevat objektit, kuten faktat, oletukset ja todennäköisyydet tai valintoihin ja paremmuuteen liittyvät objektit, kuten arvot. (Perelman 1971:
65–66.) Esimerkki hedelmöityshoitolain lähetekeskusteluun osallistuneiden, lakia vastustavien kansanedustajien argumenttien esisopimuksista voisi olla reaalinen objekti ”lapsen paras on se, että hänellä on hyvä kasvuympäristö” ja paremmuuteen vetoava objekti ”kaksisukupuolinen vanhemmuus on hyvän kasvuympäristön edellytys”, kuten esimerkissä 3.
3. Päätöksenteossa tulisi erityisesti korostaa lapsen parasta. Vanhempien toiveet ja halut tulee aina punnita lapsen näkökulmasta käsin. On toki myönnettävä, ettei lapsen etu ole yksiselitteinen käsite eikä sen huomioonottamiseen voi koskaan antaa riittävän täsmällisiä ohjeita lainsäädännön tasolla.
Yhteiskunnan tehtävänä on kuitenkin osoittaa yleiset suuntaviivat, mitä yhteiskunnassa pidetään lapsen kannalta parhaana. Tähän kuuluu molemmista vanhemmista koostuva perhe. (PV91)
Summa mainitsee, että arvopäätelmät voivat saavuttaa yleisen hyväksynnän vain hyvin yleisessä muodossa, täsmentymättöminä ja varsin abstraktilla tasolla ilmaistuna. Mikäli arvopäätelmien sisältö muotoiltaisiin konkreettisesti, edellyttäisi se perusteluja, jotka vetoaisivat vain erityisten yleisöjen intresseihin. Summan mukaan tämä periaate onkin taustalla, kun poliittisten ohjelmien laatijat suunnittelevat politiikalle ja julkishallinnolle tyypillisiä puheita ja kirjoituksia. Kun yleiset arvot nostetaan riittävälle abstraktiotasolle ja ilmaistaan riittävän epätarkasti, voivat ne esiintyä faktaluontoisina argumentoinnin esisopimuksina, Summan sanoin ”argumentointi ponnistaa tällöin julkilausumattomalta, mutta itsestään selvältä ’kaikkihan me pyrimme tähän’ -pohjalta”. (Summa 1996: 70.) Käsite ”lapsen etu” esiintyy lähetekeskustelun puheenvuoroissa tiheästi. Summan luonnehdinnan mukaisesti tätä voisi pitää korkean abstraktiotason yleisenä arvopäätelmänä, johon siis kaikki puhujat pyrkivät. Kun puhujat siirtävät argumentaationsa tasoa abstraktista konkreettisemmaksi, ilmaisevat he yhtäältä eri puhujien kesken erilaisia, tarkempia arvoja ja
esisopimuksia ja toisaalta vetoavat erilaisiin erityisyleisöihin. Eräs hallituksen esitystä kannattava kansanedustaja pukee tämän sanoiksi puheenvuorossaan, esimerkissä 4:
4. Mielestäni on lievästi epärealistinen ajatus, että rajaamalla hoitoja saavien ryhmää nykyistä kapeammaksi pystyisimme paremmin ajamaan lapsen etua tai vähentäisimme tällä tavoin syntyvien lasten määrää. Lapsen edun tulee lainsäädännössä olla aina ensisijainen tavoite, mutta tämän lain kohdalla siihen viittaaminen on tavallaan hieman absurdia. Käsitettä lapsen etu tuntuu moni
käyttävän omien näkemystensä puolustamiseen. Paljon vaikeampaa on objektiivisesti arvioida, mikä tosiasiallisesti on lapsen etu. Minäkään en siihen pysty, tuskin kukaan muukaan tämän salin
keskusteluun osallistujista.(PV104)
Tässä tutkimuksessa argumenttien luokittelun periaatteet nousevat aineistosta. En ole siis pyrkinyt lokeroimaan aineistoni argumentaation taktiikoita ja tekniikoita Perelmanin tai kenenkään muukaan teoreetikon laatimiin analyysimalleihin, mutta olen hyödyntänyt erilaisia teorioita hahmotellessani aineistostani löytyneitä argumenttitaktiikoita sekä pyrkinyt saamaan tukea joillekin aineistostani tekemilleni väitteille.
Kakkuri-Knuuttilan ja Halosen (1998a: 63) mukaan termi argumentti on kaksimerkityksinen.
Yhtäältä argumentti voi merkitä vain perustelua eli sitä argumentin osaa, joka esitetään väitteen tueksi. Toisaalta sillä voidaan tarkoittaa väitteen, perustelujen ja taustaoletusten muodostamaa kokonaisuutta. Taustaoletukset muodostavat linkin väitteen ja perustelujen välille. Taustaoletukset selviävät yleensä fyysisistä, kielellisistä tai sosiaalisista yhteyksistä, jotka puhuja ottaa argumentointinsa lähtökohdiksi. Taustaoletuksia ei tarvitse mainita, koska ne usein ovat keskustelun osapuolten ja kieliyhteisön jäsenten yhteisesti hyväksymiä. (mt: 68)
Tässä tutkimuksessa olen hahmottanut argumentiksi sen laajemman merkityksen eli väitteen, sitä tukevien perustelujen ja implisiittisten taustaoletusten muodostaman kokonaisuuden. Kielelliset vihjeet, kuten konjunktiot helpottavat argumenttien hahmottamista tekstistä, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Sääskilahden (2006: 50) mukaan tekstinosilla voi olla argumentoiva suhde myös ilman kielellistä osoitinta, jos niiden keskinäinen semanttinen suhde näin osoittaa. Argumentin väite saattaa myös joissain tapauksessa olla julkilausumaton (Kakkuri-Knuuttila–Halonen 1998a: 72).
Laajan tekstikokonaisuuden argumenttianalyysi kannattaa aloittaa pääväitteen tunnistamisesta. Sen luonne riippuu hyvin paljon tekstilajista. Esimerkiksi poliittisen puheen pääväite on hyvin usein jokin toimenpidesuositus. (mt: 101.) Eduskunnan lähetekeskustelu on sarja poliittisia puheita täysistunnossa. Eduskunta päättää laeista, ja kansanedustajat tekevät sen äänestämällä kukin ”jaa”,
”ei” tai ”tyhjä”. Mikäli kansanedustaja on jo lähetekeskustelussa puhuessaan muodostanut
mielipiteensä laista, on hänen näkemyksensä hyvin todennäköisesti puheensa pääväitteenä, toisin sanoen joko ”laki tulee hyväksyä” tai ”lakia ei tule hyväksyä”.
2.3 Politiikan kieli ja täysistuntopuhe
Variksen mukaan eri tekstilajit eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka paljon manipulaatiota niihin voi sisältyä. Poliittiset puheen kuuluvat selkeästi suostutteleviin tekstilajeihin; esimerkiksi eduskunnassa pidetyt puheen palvelevat toimijoiden poliittisia strategioita ja tavoitteita, joiden toteutumiseen he pyrkivät. Varis mainitsee Kari Palosta mukaillen, että poliittista tekstiä analysoitaessa tulisi sitä tarkastella erityisestä konfliktiperspektiivistä, jossa huomio kiinnitetään teksteissä esiintyviin henkilöihin ja kannanottoihin, ketä tai mitä teksteissä vastustetaan ja kannatetaan. Usein asioiden vastustaminen ja kannattaminen esitetään vain vihjaillen, mutta joskus kuitenkin vastustettavat ja kannatettavat asiat ja henkilöt ilmaistaan myös eksplisiittisesti. Variksen mukaan vastustajien ja kannattajien analyysi on mahdollista erityisesti eduskuntadiskurssissa silloin, kun eri ryhmittymät liittoutuvat esimerkiksi hallitukselle jätetyn välikysymyksen taakse.
(Varis 1998: 208.)
Tutkimukseni aineistossa on kyseessä hallituksen antama lakiesitys. Useimmiten hallituksen esityksen taakse ryhmittyy koko hallitus, ja oppositio asettuu lähes kokonaisuudessaan sitä vastustamaan, mutta hedelmöityshoitolakiesitys rikkoi niin sanotun ryhmäkurin ja poliittisten vasemmisto–oikeistojaon tai eduskunnan sisäisten voimasuhteiden perusteella tapahtuvan ryhmittymisen. Jakaantuminen lain vastustajiin ja kannattajiin tapahtui pikemminkin arvojen mukaisesti, ja kysymystä käsiteltiinkin niin sanottuna omantunnon kysymyksenä.
Timo Turja (2007) tutkii artikkelissaan eduskunnan täysistuntopuheen tyylejä, tarkemmin sanottuna, kuinka kansanedustajat käyttävät täysistuntopuheissaan erilaisia parlamentaarisia puhetyylejä, jotka edustavat länsimaisen parlamentaarisen puhekulttuurin kehitykseen vaikuttaneita retorisia perinteitä. Näitä retorisia perinteitä Turja nimittää klassiseksi, kanoniseksi, teatraaliseksi ja rationaalis-legaaliseksi puhetyyliksi. Hänen mukaansa eduskuntaretoriikan historia voidaan kirjoittaa näiden puhetyylien pohjalta. Kaarlo Tuorin esille nostamia oikeudellisen argumentaation tasoja mukaillen Turja hahmottaa myös eduskuntaretoriikan ja parlamentaarisen argumentaation kolme tasoa. Nämä ovat pintataso, kulttuuritaso ja syvätaso. Eduskuntaretoriikan pintatason muodostavat kansanedustajien täysistunnossa pitämät, ajankohtaisia poliittisia asioita käsittelevät puheet. Kulttuuritasoon taas vaikuttavat esimerkiksi hallituksen asema ja poliittisen agendan
luonne. Syvätason Turja puolestaan näkee muodostuvan neljästä länsimaisen puhekulttuurin retorisesta perinteestä. (Turja 2007: 168.)
Klassinen puhetyyli nojaa Turjan mukaan vahvasti antiikin klassiseen näkemykseen ja ihanteeseen kohteliaasta poliittisesta puhetavasta, jossa periaatteena oli, että kuulijan voi vakuuttaa parhaiten esiintymällä kohteliaasti, sillä tämä kuvastaa puhujan kunniallisuutta. Kohteliaaseen käytökseen kuului muun muassa kunnioittava suhtautuminen poliittisiin vastustajiin, aggressiivisesta käytöksestä pidättäytyminen, perinteiden arvostaminen ja pyyteetön tasavallan palveleminen.
Turjan mukaan parlamentin keskustelijoiden samankaltainen sosiaalinen tausta ja arvopohja ovat voimistaneet klassisen puhetradition esiintymistä länsimaisen parlamentarismin historiassa. (emt:
169.)
Klassinen traditio on Turjan mukaan ollut Suomen eduskunnassa voimakas lukuun ottamatta muutamaa historiallista murroskautta, jolloin eduskunnan sosiaalinen sidosteisuus särkyi, ja tapanormeja on jouduttu pohtimaan uudelleen. Klassinen puhetapa on muun muassa koettu liian konservatiiviseksi ja kansalle vieraaksi. Sitä on arvosteltu, ettei se anna kaikille ryhmille mahdollisuutta arvostella riittävästi yhteiskuntaa. (mt: 170.) Turjan mukaan tällainen eduskunnan retoristen normien kritisointi kielii ristiriidasta kansankielen ja parlamentaarisen kielen välillä, joka on kontrolloitua ja jonka käyttöä puhemiehistö valvoo. Puhemies voi esimerkiksi huomauttaa puhujaa, jos katsoo puhujan käyttävän loukkaavia ilmaisuja tai esiintyminen ei ole – perustuslaissakin määriteltyä – vakaata ja arvokasta käytöstä. Tähän liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta on, että puhemiehen ei tule sallia sitä, että toinen edustaja kutsuu toista edustajaa suoraan valehtelijaksi. Toisaalta kansanedustajalla on kuitenkin lupa sanoa esimerkiksi toisen edustajan olevan totuuden kanssa nirso tai käyttää muita synonyymisiä ilmauksia. (mt: 171.) Turjan mukaan kohtelias, poliittisia vastustajia kunnioittava klassinen puhetraditio on ollut keskeisin eduskuntaretoriikan metanormi, jota vasten kansanedustajat ovat arvioineet toistensa käytöstä ja puheita. (mt: 172.)
Kanonisella puhetavalla Turja tarkoittaa kirkollista puhetapaa, joka antiikin klassisen puhetavan rinnalla on vaikuttanut parlamentaariseen puheeseen. Tyypillisesti kanonista puhetapaa voi kuvata siten, että parlamenttipuheen inventio perustuu raamatun tekstien tulkintaan, ja joka luonnollisen keskustelun sijasta painottaa perusteellista puheeseen valmistautumista, sen juhlavaa esittämistä sekä arvokasta julistamista. Turjan mukaan kanoninen puhetapa saattoi sisältää kuitenkin myös pelkästään maallisia aiheita ja metaforia. (mt: 169.) Turjan mukaan parlamenttipuhe ei ole
