täysin verrannollisia. Erityisen paljon poikkeavat muista obinugrilaisten ja samojedien artikkeleihin liitetyt tiivis- telmät, joissa on selitetty myös kansan nimen etymologia.
Pitäisin kirjan ulkoasua sinänsä tyy- likkäänä, mutta toisaalta on sanottava, että lukija tarvitsee hieman kekseliäi- syyttä löytääkseen aivan kannen yläreu- naan Sijoitetun, suhteellisen pienellä kir- jainlajilla painetun kirjan nimen.
Lopuksi voin todeta, että Uralilaiset kansat täyttää melko hyvin ne tavoitteet, joita se itselleen asettaa. Se on ajan ta- salla oleva, suureksi osaksi yleistajuincn johdatus uralilaisten kielten ja niitä pu- huvien kansojen maailmaan. Toisaalta en voi tässä yhteydessä olla esittämättä toivetta, että vihdoinkin luotaisiin myös varsinainen suomenkielinen uralistiikan oppikirja. Monet tässä arvostelussa käsi- tellyn kirjan artikkelit kävisivät sopivasti uudelleen muokattuina sellaisen oppikir- jan aineksiksi.
LÄHTEET
LALLUKKA, Si-:PPo 1990: The East Finnic Minorities in the Soviet Union. An Appraisal of the Erosive Trends. - Suomalaisen Tiedeakatemian toimi- tuksia. Sarja B, nide 252. Helsinki.
JORMA LUtrroNuN
Suomalaista nimistön-
tutkimusta maailmankielillä
Finnish Onomastics. Namcnkundc in Finn- land. Studia Fennica. Review of Finnish Linguistics and Ethnology 34. Helsinki l990. f Edited by Hifı kkıLuskıNıaN and Ei-:Ro Kı vı Nı EMı .
Nimistöntutkijoiden l7. kansainvälinen kongressi pidettiin Helsingissä elokuussa
1990. Suomalaiset järjestäjät halusivat - kaiken muun työtaakkansa lisäksi - julkaista kongressin aikana kirjan, joka esittelee suomalaista nimistöntutkimusta maailmankielillä. Hanke on kunnianhi- moinen ja hyvin järkevä: viime vuosi- kymmeninä maamme tutkimus on nous- sut kansainväliselle tasolle, mutta ollut varsin vähän tunnettua Skandinavian ulkopuolella. Syy on yksinkertainen:
suomalaiset julkaisevat vain suomeksi tai ruotsiksi.
Finnish Onomastics on edustava Suo- men onomastiikan kuvaus. Se sisältää yhdeksän artikkelia _ kuusi englanniksi ja kolme saksaksi. Esiin nousevat nimis- tön kenttäkeruu ja arkistointi, tutkimuk- sen historia, sekä suomen- ja ruotsinkie- listen henkilön- ja paikannimien tutki- mus eri näkökulmista. Esipuheessa Ki- viniemi korostaa kirjoittajien pyrkineen valitsemaan aiheensa siten, että ne kiin- nostaisivat muidenkin kieli- ja kulttuuri- alueiden lukijakuntaa. Toivottavasti näin on käynyt: kongressissa kuultujen esitelmien perusteella suomalaisilta voisi oppia ainakin paikannimiaineiston ke- ruuta ja aineiston systemaattiseen käyt- töön perustuvaa teoriaa ja metodiikkaa.
Keruuta ja tutkimuksen historiaa
Artikkelikokoelman aluksi esitellään nimiarkisto - suomalaisen nimistöntut- kimuksen pääasiallinen lähdeaineisto.
Eeva Maria Närhin selkeä ja yksityis- kohdittain tarkka nimien keruun ja ar- kistoinnin kuvaus alkaa viime vuosisa- dan lopulta. Lukijalle tarjotaan ehkä turhankin runsaasti nimiä ja numeroita kokonaiskuvan kustannuksella. Ulko- maista lukijaa kiinnostanevat eniten ke- ruu- ja arkistointimenetelmät, eivät niinkään nimilippu- ja karttalehtimäärät.
Arkiston esittelystä käy selvästi ilmi, että keruun pääpaino on aina ollut pai- kannimissä. Meillä on viisaasti ja vir- heistä oppien tallennettu aineistoa tutki- joiden käyttöön jo sadan vuoden ajan.
Se näkyy myös tuloksissa ja tutkimuk- sen vireydessä. On jopa arveltu, että
vuonna 1990 tallessa olisi ollut jo 95 (72 Suomen toponyymeistä. Väite on kyllä perätön: Nimistö ei ole muuttumaton suure, jonka voi kerätä ja arkistoida tie- tyn ajan kuluessa. Kokoelmat edustavat vain keruuaikanaan ja hiukan sitä ennen käytössä ollutta nimistöä - sitäkin puutteellisesti.
Edellä mainittu ei vähennä onomasti- sen keskusarkistomme arvoa, mutta sen sisältämän aineiston rajoituksia ja puut- teita olisi ollut hyvä analysoida esityk- sessä enemmän - nyt se jää l6-sivuises- sa artikkelissa yhden kappaleen varaan.
Ulkomaista lukijakuntaa olisi varmasti kiinnostanut, mitä olemme sadan vuo- den keruutaipaleellamme oppineet. Min- kälaisiin myöhemmin heränneisiin tut- kimusongelmiin aineisto ei nykyisellään vastaa? Millaisten tutkimusasetelmien toteuttaminen on kohtuuttoman työläs- tä? Mitä asialle voitaisiin tulevaisuudessa tehdä? Totuushan on, että käytettävissä olevat lähdeaineistot myös ohjailevat tutkimusta. Muuten tuskin on selitettä- vissä suomalaisen paikannimistön tut- kimuksen paljous ja esimerkiksi puhutte- Iunimistön tutkimuksen vähyys. Viime mainittu on varsinkin Yhdysvalloissa suosittua, meillä vielä lapsenkengissä -
siinäkin mielessä, että juuri tämäntapai- set aiheet näyttävät suuresti kiinnosta- van harjoitustyötään tekeviä opiskelijoi-
la.
Ruotsinkielisen nimistön keruuta ja tutkimushistoriaa esittelee kirjassa Lars Huldén. Aluksi hän selvittää, missä ruotsinkieliset maassamme asuvat, ja kuinka paljon heitä on. Sen jälkeen hän alkaa käydä läpi ruotsinkielisiä onomas- tikkojamme Axel Olof Freudenthalista lähtien. Huldén esittelee lyhyesti eri nä- kökulmista tehtyä tutkimusta. Oman lu- kunsa saavat nimien kielellistä alkuperää koskevat tutkimukset, nimisysteemeihin keskittyvät monografiat, kylännimien tutkimus, aluemonografiat, henkilönni- mien tutkimus sekä kenttäkeruu.
Huldén tuntuu kiinnittävän paljon huomiota nimien kielellistä alkuperää koskeviin debatteihin - ja ajoittain hä-
nen historioiva otteensa pettää: kirjoitta- ja tunkee mukaan väittelyyn. Se on ta- vallaan mielenkiintoista, mutta edellyt- täisi etymologioitavana olevan nimistön hyvää tuntemusta tullakseen ymmärre- tyksi - ja artikkelihan on suunnattu juuri niille, jotka eivät sitä tunne.
Historiikkien helmasynti on painot- tuminen varhaisimpiin aikoihin. Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan sitä vähäi- semmäksi käy sanottava - niin myös Huldénilla. Yksittäisiin nimiin keskittyvä etymologioiva tutkimus saa artikkelissa paljon tilaa. Ulkomaalaisillekin olisi kannattanut tehdä tiettäväksi, että mo- derni, nimistön systeeminluonteisuutta korostava suomalainen onomastiikka on paljon velkaa suomenruotsalaiselle tut- kimukselle ja tutkijalle - Kurt Zillia- cukselle. Uuden tutkimusnäkökulman löytyminen on jo historiaa, mutta sen pohjalle rakennetaan meillä edelleen hy- vin tuloksekkaasti.
Yleiskuvaa paikannimistöstä
Kurt Zilliacuksen artikkeli käsittelee ruotsinkielisen saariston nimistöä. Ai- neistona on noin 100 000 paikannimeä,
joka muodostaa keskimäärin kolman- neksen Suomen ruotsinkielisestä nimis- töstä. Saariston nimistä valtaosa - noin 80 (n. - on luontonimiä.
Zilliacuksen mukaan enin osa luonto- nimistä - joihin hän artikkelissaan kes- kittyy - on läpinäkyviä, elementeiltään helposti tunnistettavia. Myös suomalai- sia lainanimiä mahtuu aineistoon, sa- moin hämäriä ruotsalaislähtöisiä nimiä.
Keskeisimpänä ongelmana Zilliaeus kui- tenkin pitää elementeiltään läpinäkyvien nimien nimeämisperusteiden selvittämis- tä. Tässä artikkelissa hän tutkii nimien rakennetta, nimityyppien levikkiä ja frek- venssiä sekä sitä, miten erilaisia paikko- ja nimetään.
Nimistön perusrakenne on alueen eri kolkissa samanlainen. Nimenkäyttäjälle tärkein ja läheisin saari nimetään yksin- kertaisesti Holmeniksi, lahti Vikeniksi ja puro Bäckeniksi. Erottaakseen muut sa-
manlajiset paikat edellisistä ja toisistaan nimenkäyttäjä tarvitsee jo yhdysnimiä, joiden määriteosa ilmaisee jonkin tarkoi- tetta luonnehtivan ominaisuuden. Tällai- sia ovat Högholmen, Sandviken ja Svart- bäcken. Tämän jälkeen nimistöä kasva- tetaan sijaintiin perustuvilla liitynnäisil- lä: Bäckenin lähellä olevat paikat saavat nimekseen Bäckängen ja Bäckviken, Sandvikenistä muodostetaan Sandviksvä- gen ja Sandviksängen. Noin puolet pai- kannimistä sisältää toisen paikan nimen.
Systeemi on selkeä, toimiva, helppo op- pia ja muistaa. Zilliacus arvelee, että edellä esitetty nimistön ››perusmalli›› on universaali.
Saaristolaiset ovat luonnollisesti tar- vinneet nimiä lähinnä kareille ja saarille.
Samanlajisten paikkojen erotteluun ei ole riittänyt pelkkä määriteosan ilmai- sema ominaisuus. Niinpä myös paikan lajia ilmaisevat perusosat ovat erikoistu- neet. Ulkosaaristossa on käytössä kym- menkunta erilaista saarta ja kiveä tar- koittavaa appellatiivia. Niiden merkityk- set ovat tarkkarajaisia. Esimerkiksi holm ja o" tarkoittavat isoja saaria, joissa on metsää ja jopa viljelystä. Ne ovat pää- saaria, joiden ympärillä on pienempiä, usein -skär-perusosaisia nimiä saaneita luotoja. Ero näkyy nimistössä myös määritteiden tasolla: Fjärdskär on ylei- simpiä -skär-nimiä, *Fjärdholm-nimisiä paikkoja ei ole lainkaan. Erilaiset paikat nimetään eri tavoin.
Saaristonkaan nimistö ei ole homo- geeninen, vaikka Zilliacus sen tyypilli- syyksiä tarkastelussaan painottaa. Nimi- tyyppien Ievikit ovat erilaisia. Eri puolil- ta tulleet asuttajat toivat uusille kotiseu- duilleen vanhastaan tuntemiaan nimeä- mismalleja. Malli ja muoti näkyvät esi- merkiksi uusmaalaisessa nimessä Fagerö, lounaisessa Birsskärissä ja Pohjanmaan Kâtaholmenissa. Nimet eivät synny sat- tumalta, vaan osaksi kielisysteemiä, jos- sa myös analogia vaikuttaa. Nimistöä muokkaavat nimenkäyttäjien ympäristö ja kulttuuri: kalastajat nimeävät erilaji- sia paikkoja kuin maanviljelijät -ja te- kevät sen erilaisin perustein, omasta nä-
kökulmastaan.
Kurt Zilliacuksen suureen aineistoon perustuva artikkeli on modernin suoma- laisen onomastiikan metodien esittely esimerkein valaistuna. Lopussa hän ko- koaa pääteemat: Paikannimiä ei pitäisi tutkia yksittäisenä, erillisenä ilmiönä.
Nimi on tulkittava suhteessa sekä ni- menantajaan, hänen ikäänsä, kieleensä, elinoloihinsa että suhteessa muuhun ni- mistöön - osana sitä systeemiä, jonka nämä yhdessä muodostavat. Asia tuntuu itsestään selvältä - sellaiselle, joka on tutustunut tieteenalaan 1970-80-luvulla Helsingin yliopistossa tai lukenut uusin- ta tutkimuskirjallisuutta. Varsin monelle muulle onomastiikka on edelleen yksit- täisten - mieluiten hämärien - nimien etymologioiden selvittämistä. Toivotta- vasti tämä artikkeli saa ansaitsemansa huomion niin koti- kuin ulkomailla -ja paljon oppivaista lukijakuntaa.
Eero Kiviniemen tutkimusaineisto on sama kuin kirjassa ››Perustietoa paikan- nimistä››, ja se on koottu nimitoimiston yleiskokoelmasta mittaamalla vuonna 1981. Tuolloin yleiskokoelma sisälsi noin 1,4 miljoonaa nimilippua. Kivinie- mi on pyrkinyt selvittämään, mitkä ovat Suomen 1000 yleisintä paikannimeä, ja mitkä leksikaaliset elementit tavallisim- min esiintyvät nimien määrite- ja perus- osina. Samalla on käynyt selväksi, min- kälaiset elementit tavallisimmin liittyvät toisiinsa: pelkkä leksikaalinen analyysi on tuonut esiin uutta tietoa myös nimien semantiikasta.
Nimistö on luonnollisesti sidoksissa maisemaan. Niinpä artikkeli alkaa var- sin tarkalla selostuksella Suomesta. Lu- kija saa yleiskuvan maasta, jonka nimis- töä on tarkoitus esitellä. Ensimmäisessä luvussa sivutaan myös nimikokoelmien keruumenetelmiä ja selostetaan tapam- me jakaa nimet luonto- ja kulttuurini- miin alakategorioineen.
Johdatus varsinaiseen nimistöön alkaa nimien rakenteen esittelyllä. Kiviniemi selittää - varsin lyhyesti - käsitteen nimenosa. Kolme neljännestä paikan- nimistämme on yhdysnimiä. Perustyyppi
on kahden appellatiivin muodostama, esim. Koivu/saari. Toisen nimen perus- tai määriteosanaan sisältäviä nimiä - esim. Iso Koivusaari, Koivusaarenkari - on nimistöstämme noin 40 f7f. Valtaosal- la yhdysnimistä ei ole appellatiivista homonyymiä: ilmaukset ovat syntyneet nimiksi. Rakennetyyppejä selitettyään Kiviniemi palaa nimistön syntaktisse- manttiseen kuvausmalliin, jossa nimet jaetaan osiin ja osat luokitellaan semant- tisesti ja leksikaalisesti. Suuren, nimien yleisimmät määritteet sisältävän aineis- tonsa pohjalta Kiviniemi on hahmotellut uuden leksikaalisen luokittelun, joka ar- tikkelissa esitellään.
Neljännestä luvusta siirrytään käsitte- lemään nimenosia yksityiskohtaisemmin:
mikä on yleistä suomalaisen nimistön perus- ja määriteosina. Varsinkaan perus- osien suhteen Kiviniemen aineisto ei ole ongelmaton. Materiaali on kerätty mää- riteosien yleisyyden mukaan, eikä mitä tahansa määritettä voi yhdistää tiettyyn perusosaan: paikan laji vaikuttaa olen- naisesti nimeämisperusteen ja myös sen leksikaalisen ilmaisimen valintaan. Ylei- simmät perusosat aineistossa ovat pelto, mäki, suo, niitty, niemi, saari, lampi ja lahti. Suffikseista ylivoimaisesti yleisin on asutusnimiin liittyvä -lA. Suomalaiset ovat siis nimenneet runsaasti kulttuuri- paikkoja.
Paikannimien määritteistä noin 40 (72 on propreja, toisia paikannimiä tai nii- den osia. Ei-propristen määritteiden val- taosa (noin 25-35 (72) on paikkoja luo- kittelevia appellatiiveja - jotka esiinty- vät perusosinakin. Luonnonpaikkojen ja kulttuuripaikkojen nimitykset ovat ar- tikkelissa omina luetteloinaan; ne ovat määritteinä yhtä tavallisia. Yleisimpiä ovat Kivi-, Ran1a-. Mäki- ja Koti-, Riihi-, Mylly-.
Kasvi- ja eläinmaailmaan liittyvät sa- nat ovat appellatiivisten määrjteosien toiseksi suurin ryhmä, kuitenkin selvästi edellistä pienempi, noin 7,5 f7c. Luon- nonkasvit ja -eläimet ovat nimissä kult- tuurikasveja ja kotieläimiä yleisempiä.
Puiden nimitykset johtavat yleisyystilas-
toa. Kolmen kärki ovat Mänty + Honka + Petäjä, Koivu ja Haapa. Vain männyn osalta suhde suomalaismaiseman puus- toon on oikea. Nimenantajan kannalta harvinainen näyttäisi luonnehtivan paik- kaa paremmin kuin yleinen: paikkaa ei kuvata vaan pyritään erottamaan se toi- sista samanlajisista paikoista. Eläinten nimityksistä tavallisimpia ovat Ketı u + Repo, Karhu + Kontio ja Mäyrä + Sika.
Tämä on saanut Kiviniemen ounastele- maan, että järjestys kuvaa pikemminkin eläinten hierarkiaa ihmisen mielessä kuin niiden yleisyyttä tai taloudellista arvoa. Muuten ei oikeastaan ole selitet- tävissä se, että esimerkiksi tärkeä turkis- eläin orava puuttuu listalta tai että lin- nunnimityksistä yleisimpiä ovat Kuikka ja Kurki.
Ihmistä, ihmisen elämää ja hänen kät- tensä tuotteita tarkoittavista määritteistä valtaosa on henkilönnimiä. Matti, Heikki ja Antti esiintyvät useimmin. Artikkelis- sa lueteltuun viisikkoon ei mahdu yh- tään naisen nimeä; ihmistä tarkoittavien appellatiivien luettelossa sen sijaan on
neljäntenä Akka ja kuudentena Aummä.
Adjektiivimääritteistä ylivoimaisesti eni- ten käytettyjä ovat tarkoitteen kokoon viittaavat Iso -l- Suuri-ja Pieni -l- Pikku + Vähä. Paikannimiemme yleisintä pe- rustetta, sijaintia on ilmaistu myös pai- kan adverbien ja lokaalipostpositioiden' yhdyssanamuodoilla (Alatalo, Peräniitty) tai lokaalikompositumeilla ja sanaliitoil- la (Järvenpää, Sillankorva).
Kahdeksannessa luvussa Kiviniemi käy luettelonomaisesti läpi yleisimmät nimet. Ne on ryhmitelty paikan lajeittain tilojen, peltojen, niittyjen, ahojen, hako- jen, maankohoumien, soiden, järvien, lampien, niemien, lahtien, saarten ja ojien nimiin. Lyhyessä loppuluvussa kir- joittaja luo yleiskatsauksen Suomen pai-
kannimistöön.
Kiviniemen artikkeli käsittelee sitä, mikä on nimistössä tavallista. Saamme vastauksen siihen, millaisia nimet ovat rakenteeltaan, millaisia elementtejä ne sisältävät, millaiset määritteet ja perus- osat liittyvät toisiinsa, minkälajisia paik-
koja on nimetty. Ne ovat tärkeitä tietoja sellaiselle, joka ymmärtää nimistön sys- teeminä ja tajuaa nimenannon mallisi- donnaisuuden. Monet - ainakin kirjoit- tajan aiempaa tuotantoa lukeneet - varmasti ymmärtävät. Lopuille olisi voi- nut olla paikallaan modernin suomalai- sen onomastiikan pääteesien esittely.
Metodeja ja tutkimusnäkökulmia Suomalaisellekin nimistöntutkijalle uusia metodeja ja näkökulmia esittelevät Ritva Liisa Pitkäsen ja Saulo Kepsun artikke- lit.Pitkänen aloittaa korostamalla nimien sidoksisuutta paitsi kieleen, kulttuuriin ja nimenantajien tuntemiin nimeämis- malleihin myös aikaan. Niinpä nimien ikäämistä ja ikäämismetodeja pidetään- kin varsin tärkeinä, joskin vähän huo- miota saaneina onomastiikan alueina.
Artikkelissaan kirjoittaja käsittelee tar- kemmin maankohoamista nimien ikää- mismetodina.
Ritva Liisa Pitkäsen tutkimusalue on Turunmaan saaristo. Alueen 40 000 ni- mestä noin l 000 on alunperin suomen- kielistä ja edelleen lainaniminä ruotsin- kielisen väestön käytössä. Nimien tar- koitteet ovat luonnonpaikkoja: saaria, kareja, lahtia. Nämä nimet Pitkänen pyrkii ikäämään. Maankohoamisen tar- joaman ikäämismahdollisuuden lisäksi nimille on tiedossa terminus ante quem:
ruotsalaiset maahanmuuttajat tulivat saaristoon viimeistään vuosituhannen alussa.
Maa kohoaa Suomessa alueesta riip- puen 30 sentistä metriin sadassa vuodes- sa. Niinpä peruskartan korkeuskäyrien avulla on mahdollista rekonstruoida eri- aikaiset rantaviivat. Lounais-Suomessa maa kohoaa 42-53 senttiä vuosisadas- sa. Kymmenen metrin korkeuskäyrällä oleva nimi on siis parhaassa tapauksessa peräisin ajanlaskun laitteesta. Pitkänen toteaa, että maankohoamisen avulla voidaan varmasti iätä vain paikat. 'loi- saalta varsinkin luontonimien tarkoittei- ta tutkimalla voidaan päätellä, koska
tarkoite on vastannut sen nykyistä ni- meä: milloin nimi aikaisintaan tai vii- meistään on voitu antaa.
Parhaiten maankohoamiseen perustu- va menetelmä sopii lahtien ja saarten nimien ikäämiseen. Lahdet syntyvät, muuttavat muotoaan ja häviävät maan kohoamisen myötä. Saaret puolestaan kiinnittyvät mantereeseen, kasvavat, ja uusia saaria nousee vedestä. Ikäykset saattavat näennäisestä eksaktiudestaan huolimatta jäädä varsin likimääräisiksi, ellei itse nimi anna osviittaa syntyajas- taan. Esimerkiksi jälkimmäisestä käy Nauvon kylännimi Kvivlax, alkuaan
*Kuiva/aksi. Karttojen korkeuskäyristä nähdään, milloin aiempi kapea salmi kuroutui lahdeksi. Nimestä voidaan puo- lestaan päätellä, että nimenannon aikaan lahti oli jo kuivumassa umpeen, mutta edelleen lahdeksi luokiteltava. Nimen- osien Semanttinen sisältö siis tarkentaa ikäämistä huomattavasti.
Kuinka vanhoja saariston suomalaiset lainanimet sitten ovat? Noin puolet niis- tä on Pitkäsen mukaan peräisin suunnil- leen ruotsalaisasutuksen ajoilta, jotkin periytyvät vuosituhannen alusta - vain harvat voidaan osoittaa vieläkin van- hemmiksi. Joissain saariston osissa maankohoamisen käyttö ikäämisen apu- na on osoittanut suomalaisnimet varsin nuoriksi, 1400-1600-luvuilla synty- neiksi.
Saulo Kepsu käsittelee artikkelissaan kotikylänsä Valkealan Kepsun paikan- nimiä. Hän on itse kerännyt nimet en- simmäisen kerran vuosina 1961-63 ja tehnyt saman uudelleen kesällä 1988.
Aineistoon sisältyy myös paikanmääri- tyksiä (Ortsbestimmung), jotka ovat tyyppiä Kalliol, Suon takaan, Vanhan mäkin takuun.
Kepsu puhuu myös kylän- ja talonsi- säisistä (dorfintern, hofintern) paikan- nimistä ja -määrityksistä. Hän rajaa proprin käytön mukaan: perheen väli- sessä viestinnässä Kaiva, Vcräjä ja Liitcri- kin yksilöivät paikan - ovat siis nimiä.
Samalla Kepsu kritisoi suomalaisten käyttämää keruumetodia. Yhdellä haas-
tattelulla ei saada muistiin edes kaikkia nimiä. Paikanmääritysten talteensaanti edellyttäisi jo asumista nimenkäyttäjäyh-
teisössä. Kepsu lienee oikeassa, mutta suhtautuu ainakin omaan keruuseensa turhan vaatimattomasti. Vuosina 1961 - 63 hän sai alueelta talteen viitisensataa nimeä; nimitiheydeksi tulee 80 nimeä ne- liökilometrillä. Se on erittäin paljon, aiemmin laskettuja ennätyksiä ovat ruotsinkielisen Kökarin 30 nimeä / kmz ja suomenkielisen Laitilan 23 nimeä / kmz. Luvuissa näkyy pikemminkin ke- ruutavan kuin nimimäärän ero: Kökarin ja Laitilan kokoelmista puuttunevat ››ta- lonsisäiset››, appellatiivissävytteiset nimet ja paikanmääritykset.
Kepsu operoi uusilla käsitteillä kaiken aikaa. Hänen näkökulmansa poikkeavat totutuista. Hän ryhmittelee nimimaise- maa nimenantaja ja -käyttäjäryhmien mukaan, tutkii yksittäisen talon nimisys- teemiä hyvin yksityiskohtaisesti ja tar- kastelee paikan lajin vaikutusta nimen- antoon. Luku nimien muuttumisesta on perinpohjaisinta, mitä aiheesta kirjan ilmestymisajankohtaan mennessä oli esi- tetty.
Nimien on tiedetty vaihtuvan ja häviä- vän, mutta on yllätys, millaista vauhtia nimistö todella muuttuu. Neljänncsvuo- sisadassa Kepsun kylän luontonimistä on hävinnyt kaksi kolmannesta, kulttuu- rinimistä kolmannes. Vuonna 1988 oli paria vuosikymmentä aiemman kokoel- man 550 nimestä jäljellä enää 87. Asu- tusnimistä oli säilynyt 32 (719, vesistöni- mistä 26 f7i. teiden, tienmutkien yms.
paikkojen nimistä 24 (Z. Huonoimmin säilyivät viljelysnimet: niistä oli jäljellä enää 8%. Nykynimistä (yhteensä 319 kpl) 74 (72 on uusia. Nimistö on lisäksi muuttunut paitsi leksikaaliselta asultaan myös rakenteeltaan ja nimeämisperus- teiltaan.
Kepsun kylä ei varmaankaan ole poikkeus. Aiemmissa zıluemonografiois- sa on vain keskitytty nimien etymolo- giointiin ja nimisysteemin synkroniseen kuvaukseen. Tosin synkroniakin asettuu uuteen, epäilyttävään valoon: harva
opinnäytteen tekijä lienee edes miettinyt aineistonsa validiutta tai varsinkaan sen käyttöä eri aikoina. Saulo Kepsu on an- tanut nimistöntutkijoille ja -kerääjille miettimistä pitkäksi aikaa.
Lopukfi
Finnish Onomastics on vaikuttava ja va- kuuttava kirja. Sen anti ulottuu Kai- nuusta lounaiseen saaristoon, ruotsinkie- listen sukunimistä suomenkielisen pai- kannimistön yleiskuvaan. Artikkeliko- koelman pääasiallinen tarkoitus on esi- tellä suomalaista onomastiikkaa ulko- maisille tutkijoille. mutta se sisältää uut- ta myös suomalaislukijalle. Finnish Onomastics kannatti tehdä - toivotta- vasti sitä luetaan ja siitä otetaan opiksi.
Kongressikiire kyllä näkyy toimitustyös- sä ikävästi: Laila Lehikoisen artikkelista on pudonnut lähdeluettelo, Marianne Blomqvistin viitetekniikka poikkeaa muista ja Kiviniemen artikkelissa on kaksi lukua merkitty kolmanneksi - nel- jäs puuttuu. Ensin mainittua lukuun ot- tamatta virheet ovat kirjan annin rinnal- la kuitenkin pieniä.
K.›\ı_ı,\M.›\ı .i..\:r
Nimistömme hakemisto
Rı TvA KoRHoNEN Alastaro/la Ylistarossa.
Suomen asutusnimet ja niiden taivutus.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 58. Valtion painatuskeskus.
Helsinki 1990. 555 s.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimitoimistossa on vuosikausia koottu luetteloa asutusnimiemme paikallissija- taivutuksesta. Tuloksena on noin 20 000 nimeä sisältävä kirja. Teos on tarkoitet- tu apuneuvoksi kielenkäyttäjille toimitta- jista virkamiehiin. Sen tehtävänä on aut-
