Oudon oloisessa talossa oli avoimet ovet ja avarat ikkunat · DIGI

Oudon oloisessa talossa oli avoimet ovet ja avarat ikkunat

Uudentalon päärakennus on iso. Lämmintä asuintilaa on 230 neliötä ja kylmää ul­

lakkotilaa yli 150 neliötä.

anhin heistä oli kävelevä tietopankki, jonka muis­

tin dem entia tyhjensi.

Toinen oli Keski-Suomen rikkain mies, joka ei löytänyt torilta kyllin halpoja rukkasia. N uorin matkaili maailmalla, mutta ei pii­

tannut seurapiireistä.

Tällainen kolmikko asui yli 70 vuotta Karstulan keskustaajamassa Mustalammen rantamilla. Uusitalo ja sen asukkaat Mikko, Kalevi ja Eila M öttönen saattoivat m onista kir- konkyläläisistä tuntua etäisiltä, eris­

täytyneiltä ja eriskummallisilta. Sitä he olivatkin, mutta m yös paljon muuta.

Talo ja sen asukkaat tulivat tu­

tuiksi niinä seitsemänä yhteiskoulu- vuotena 1958-1965, joina asuin setä­

ni ja serkkujeni luona. Muutaman vuoden Uudellatalolla asui myös nuorempi veljeni Sakari, ja pikkuve­

li Ollikin ehti kortteerata talossa vä­

hän aikaa ennen kuin pääsi linja-au- toreitin varteen perheemme m uu­

tettua Laukan sydänmaalta Kimin- gin keskustaan. Jo ennen kouluai- kaani olin vieraillut isän ja äidin kanssa setäni talossa pikkupojasta alkaen, ja vierailut jatkuivat serkku- jeni kuolemaan saakka ja jatkuvat sen jälkeenkin. M ikko, serkuista vanhin oli kummisetäni.

Mikko, Kalevi ja Eila Möttönen kertoivat enemmän tai vähemmän todenperäistä tarinaa siitä kuinka heidän kotitalonsa aikanaan siirtyi suvulle. Tarinan mukaan sisarusten isoisä Juho eli Jussi Oikari matkasi 1800-luvun lopulla Oikarin kylältä Karstulan kirkolle talokauppoja te­

kemään. Tarkoitus oli ostaa Pääjär­

ven takaa Hietaniemi, mutta koste­

an illan jälkeisenä aamuna Jussi he- räsikin Uudentalon talonkirjat tas­

kussaan.

Karstulan kirkonkylän kupeessa M ustalam m en rannalla sijaitseva Uusitalo oli Poikolan talosta lohkot­

tu tila, jonka August ja Kaisa Poiko­

nen panivat 1897 myyntiin, kun läh­

tivät monien muiden karstusten ta­

paan Amerikkaan. Jussi Oikari ra­

kensi isännäksi tultuaan taloon uu­

den nykyisen päärakennuksen.

Maanviljelyn ohella Jussi piti myös nahkurinverstasta.

Monen toimen kotivävy

Jussi ja Johanna O ikarille syntyi 1884-1893 kuusi lasta, joista yksi kuoli aivan lapsena ja toinen 15-vuo- tiaana. Vanhin poika Heikki Oikari asettui asumaan muutaman sadan metrin päähän M ustalammen etelä­

päähän. Uudelletalolle jäivät Niilo ja Miili.

Miilin ja Kimingin Laukasta vä­

vyksi tulleen Vihtori Möttösen häitä vietettiin m arraskuussa 1918. Sa­

man vuoden maaliskuussa Uudella­

talolla oli vietetty surujuhlaa, kun Miilin nuorin veli Matti Oikari kaa­

tui kansalaissodan tiim ellyksissä Ruovedellä. Myös Vihtori osallistui kansalaissotaan, samoin hänen nuo­

rin veljensä 19-vuotias Otto, joka haavoittui päähän Tampereen val­

tauksessa. Matti oli muutama vuosi aiem m in kirjoittanut H elsingissä ylioppilaaksi.

Vihtori syntyi Kim ingillä 1883 Hermanni ja Vilhelmiina Möttösen yhdestätoista lapsesta toiseksi van­

himpana. 1898 syntynyt isäni Otto oli sisarusparven nuorim m asta päästä. Vävyksi Uudelletalolle tullut Vihtori hoiti taloa, mutta myös lu­

kuisia yhteisiä asioita. Jo Kimingillä asuessaan hän oli perustamassa ky­

lälle nuorisoseuraa, jonka ensimmäi­

seksi puheenjohtajaksi hänet valit­

tiin. Kirkonkylälle muutettuaan hän istui Karstulan m etsänhoitoyhdis­

tyksen ja Mannerheimin lastensuoje­

luliiton paikallisosaston ensimmäi­

sissä johtokunnissa, urheilukentän rakennustoimikunnassa, seurakun­

nan, osuuskaupan ja kunnan luot­

tamuselimissä. Vihtori Möttönen on edelleenkin Karstulan kunnanhalli­

tuksen pitkäaikaisin puheenjohtaja, hän johti 1920-luvun alusta 40-luvun alkuun kunnanhallituksen edeltäjää kunnallislautakuntaa yhteensä 17

vuotta. Uusitalo toimi Vihtorin ai­

kaan myös kunnan "sosiaalitoimis­

tona", jossa kävivät köyhäinhoidon asiakkaat. Talossa istuttiin tiettävästi myös käräjiä, siitä on vieläkin salissa m uistona korkeaselkäinen virka- tuoli.

Elantonsa Vihtori otti perheel­

leen pellolta ja metsästä, hän viljeli Uudentalon peltojen lisäksi Kimin- gillä sijaitsevia perintöm aitaan.

1940-luvulta alkaen työapuna olivat pojat Mikko (1923-2000) ja Kalevi (1926-2004), kotitöissä auttoi Eila (1930-2003). Kimingin pelloilla teh­

tyjen työpäivien päätteeksi Mikko ja Kalevi yöpyivät usein kotitalossam­

me Laukassa.

Veljekset tekivät pitkiä päiviä, mutta ei heitä minään tehomaata­

louden uranuurtajina voi pitää.

M uistan pikkupoikana kuulleeni m uiden isäntien ihm ettelyjä siitä, miksi Uudentalon pojat ajavat vielä 50-luvulla viikkokausia suohau­

doista rapaa pelloille, muualla siitä oli luovuttu jo aikoja sitten. Pelto­

työt tehtiin pitkään hevospelillä, ja vielä 60-luvun talvina veljekset val­

jastivat kerran kuussa aamulla ani- varhain K eijun ja Tähden rekien eteen ja lähtivät ajamaan kohti Ki- minkiä. Iltamyöhällä he sitten pala­

sivat täysien heinäkuormien kanssa.

Taloon kyllä hankittiin jo 1950-lu- vulla David Brown -traktori, mutta M ikko ei opetellut sitä koskaan käyttämään, ja hyvin vähäisiä olivat Kalevinkin ajot. Traktorityöt jäivät

talossa asuneen Liimataisen Taunon kontolle. Metsänhoidosta talonväki oli kiinnostunut, Vihtori suoritti nuorena m etsänhoitokurssin, ja Mikko ja Kalevi raivasivat ahkerasti omia metsiään. Työ tehtiin vesuripe- lillä, ja kun työkalu tylsyi, Mikko osti uuden. Talon aittojen siivouk­

sessa löytyi hiljattain veljesten jäljil­

tä kymmeniä vesureita.

Autoa ei Uudelletalolle koskaan hankittu, poikien kulkuneuvoina py- syivät polkupyörä, hevonen ja linja- auto. 1960-luvun alussa ostettiin mo­

po, mutta Zyndappin mittariin ker­

tyi varsin vähäinen kilometrimäärä, hyvin pian ajopeli vietiin aitan peräl­

le. Mopotouhuissa 80-vuotias Vihtori taisi olla ennakkoluulottomin, hän edes yritti. Seurasin kerran naurua pidätellen tuvan ikkunasta, kun setä koetti monin konstein saada mope- dia liikkeelle, ei onnistunut.

Tupahuushollikaan ei seurannut viim eisiä sisustustrendejä. Asuin kouluviikot Uudellatalolla 60-luvun puoliväliin saakka. Tuona aikana ta­

lossa ei vielä ollut keskuslämmitys­

tä, tuvan lämmitti iso takka, muissa huoneissa oli kakluunit. Talvisin Sa­

karin ja minun ensim m äinen työ koulun jälkeen oli hakea liiteristä puita ja tehdä tuli oman kamarim­

me uuniin, ellei Eila ollut ennättänyt sitä jo tehdä. Tallin takana oli ulko- huusi, aamu- ja iltapesulla kävimme karjakeittiössä. 1970-luvun puolivä­

lissä asennettiin keskuslämmitys ja sisävessa, mutta juuri muuta perus­

korjausta ei talossa sisarusten elinai­

kana tehty.

Kulmakuntansa kulttuurikeskus

M utta sisarusten epäkäytännölli- syydestä johtuvat puutteet olivat pieniä siihen verrattuna, että talossa oli iso kirjasto, posti toi toistakym­

mentä lehteä, radiota kuunneltiin ahkerasti - itse muistan erityisesti maanantai-iltojen kuunnelmat. Tele­

visio hankittiin heti, kun se 60-lu- vun alussa alkoi näkyä Karstulassa.

Eila, Mikko ja Kalevi lukivat jatku­

vasti kirjoja, ostivat niitä itselleen ja joululahjoiksi toisilleen.

Uudellatalolla kävi paljon vierai­

ta. Kirkonkylän seurapiireihin eivät serkkuni tosin kuuluneet. Hienoon saliin katettiin m uistini m ukaan kahvipöytä 1960-lla vain Vihtorin 80-vuotispäivillä ja hänen hautajai­

sissaan 1969. Eikä varta vasten kut­

suttuja vieraita istunut tuvankaan pöydässä. Silti talon sosiaalinen elä­

mä oli vilkasta. Ilta illan jälkeen tu­

paan virtasi väkeä. Sitä tuli naapu­

reiden pienistä mökeistä tai lammen takaa serkun ja hänen lastensa per­

heistä. Vakiovieraita olivat Piispa­

sen Aate, Liisa ja Jussi, Vanhasen Martti, Valkeisen Lempi, Erikssonin Anna, Poikosen Toivo ja muitakin Poikosia, Sirolan Leena, Haukilah­

den väkeä, joskus Pirttisen Vihtori.

N uorelle koulupojalle oli suurta herkkua kuunnella Erikssonin An­

nan värikästä puhetta tai vaikkapa Poikosen Toivon tarinoita, joiden fiktiivisyysaste oli korkea, vaikka Toivo ne totena kertoikin. 1960-lu- vun alussa Uudellatalolla oli kulma- kunnan ainoa televisio, sitä katsot­

tiin joukolla. Yleisö sai valita kuun­

teleeko näytelm ien ja sarjafilmien äänim aailm aa tv-apparaatista vai kiikkutuolista kuuluvana Haukilah­

den Toinin suorana selostuksena.

Uudellatalolla asui 50- ja 60-lu- kujen taitteessa väliin jopa kym ­ menkunta henkeä: setäni Vihtori, Mikko, Kalevi ja Eila, Liimataisen Tauno, karjakko Sirkka ja hänen jäl­

keensä Maila sekä kouluaikaan Sa­

kari ja minä ja muutaman kuukau­

den myös pikkuveli Olli. Tauno oli talon entisen karjakon Siirin poika, hän asui ja teki töitä Uudellatalolla koko kouluaikansa ja vuosia sen jäl-

Uusitalo oli vuosikaudet talon karjakoiden lasten Taunon (Liimatainen) ja Irjan (nyk. Kuivala) lapsuudenkoti.

keenkin. Siirin seuraajan Kaisan ty­

tär Irja oli asunut talossa äitinsä kanssa alle kouluikäisenä ja uudel­

leen kouluiässä muutaman kuukau­

den, kun äiti oli kaksosten synty­

män aikaan huonossa kunnossa.

Serkkuni olivat minua parikym­

mentä vuotta vanhempia, joten lap­

suuden leikkikavereiksi heistä ei ol­

lut, m utta m uuta seuraa sitäkin enemmän. Kun 50-luvun lopulla tu­

lin koulukortteeriin, Kalevi järjesti meille pihassa urheilukilpailuja, nii­

hin osallistuivat ainakin Tauno, Si­

rolan Pentti, Virtasen Juhani, Iivo­

sen Jyrki sekä Haukilahden ja Poi­

kosen lapsia. Myöhemmin urheilu­

harrastuksem m e jatkui om atoim i­

sesti. Eila huolehti sisäharrastuksis- ta. Etenkin talvi-illoin meillä oli m o­

nenlaista askartelua, jonakin vuon­

na punoimme hänen johdollaan ko­

reja ja tarjottim ia, toisena talvena syntyi mosaiikkitöitä. Eila oli inno­

kas valokuvaaja ja joskus hänen ka­

maristaan tehtiin laboratorio, jossa filmit kehitettiin ja valotettiin val­

miiksi kuviksi. Liimataisen Taunon kanssa puuhastelin monenmoista.

Kävelytimme kirkonkylän läpi leh­

män kunnalliskodin sonnille ja ta­

kaisin, rakensimme hyppyrimäen, pidim m e lam m en rannassa rysä- avantoa. Tauno oli pesäpallossa lois­

tava lukkari, hän pelasi 15-vuotiaa- na Kivan miesten joukkueessa. Hä­

nen ja Sirolan Pentin opastuksella minäkin yritin saada korkeat tolpat putoamaan syöttörinkiin - huonolla m enestyksellä. Virtasen Juhanin kanssa pidettiin pikaluisteluharjoi- tuksia lammen jäällä.

Uudentalon asukkaat olivat ku­

kin omintakeisia persoonia. Vihtori- setä oli kouluaikoihini jo 80-vuotias, toimeliaisuuden vuodet olivat kau­

kana takana päin. Hän oli ollut m ie­

huusvuosinaan tiukka ja kovasanai­

nen niin lapsilleen kuin muillekin, ja niitä piirteitä oli vielä jäljellä van­

huuden päivinäkin, tosin kukaan ei häntä enää kuunnellut. Kova kahvi- ja tupakkamies hän oli. Monta ker­

taa, kun tupakat olivat lopussa, hän antoi minulle rahaa ja pyysi hake­

maan Hiljan kuppilasta tai Kiviön kaupasta askin Saim aata tai Työ- miestä. Ruokaperäisille Vihtori kii­

pesi usein suuren takan päälle.

Vihtorin puolisosta Miilistä on it­

selläni vain hämärä muistikuva, hän

kuoli 63-vuotiaana 1952. Miilin tun­

teneiden mukaan hän oli kotona ja kanssaihmisiä kohtaan erittäin avu­

lias ja hyväntahtoinen.

Tiedonnälkäinen hyväntekijä

M iilin ja Vihtorin viidestä lapsesta kaksi kuoli alle vuoden ikäisinä.

Mikko oli eloon jääneistä vanhin.

Kaksi nuorinta lasta vanhem m at laittoivat koulutielle, mutta Mikkoa ei. Ilm eisesti ajan tavan m ukaan vanhimmasta ajateltiin talonpidon jatkajaa. Pelkkä kansakoulupohja ja kodin henkinen perintö riittivät an­

tamaan hänelle pohjattoman tiedon- nälän ja hyvän muistin. Mikko ahmi kirjoja ja sanomalehtiä aina kun ai­

kaa jäi. Häneltä opin pahan tavan le­

vittää lehden keskelle kahvi- tai ruo­

kapöytää. Radion ja television uuti­

set hän kuunteli ja katsoi tarkkaan.

Halu pysyä perillä uusista asioista vei hänet vierailem aan Brysselin maailmannäyttelyyn 1958.

Mikko peri sisaruksista ainoana

isänsä yhteiskunnallisen osallistu­

misen. Hän oli mukana mm. meije­

rin, pankin ja seurakunnan hallin­

nossa ja myös Karstulan kunnanhal­

lituksessa 1970-luvulla. Suuna pää­

nä hän ei kokouksissa ollut, mutta kun kaivattiin asiantuntijan mielipi­

de, niin tietoa tuli kuin apteekin hyl­

lyltä. Vanhat kunnallismiehet muis­

tavat erään vaalipäivän illan, jolloin vaalilautakunnan jäsen iltä m eni ääntenlaskennassa sormi suuhun, oikea menetelmä ei muistunut mie­

leen. Kun muuta neuvoa ei keksitty, lähti kunnantalolta delegaatio sai­

raalaan, jossa Mikko oli tuolloin po­

tilaana. Sairaalan sängystä M ikko antoi ohjeet, ja niin niissäkin vaa­

leissa saatiin oikeat ihmiset oikeille paikoille.

M ikko hoiti ihm isten asioita muutoinkin kuin kokouksissa istu­

malla. Hän teki paljon näkymätöntä työtä, takasi vähäväkisten vekselei- tä, puhui heidän puolestaan pan­

keissa ja virastoissa, järjesteli hak- kuu- ja ajomiehille töitä savotoilla.

Monet Mikon tunteneet korostavat hänen ehdotonta oikeudenm ukai­

suuttaan ja vähäeleistä avuliaisuut­

taan. Pitkien puheiden mies Mikko ei ollut, hän esitti asiansa usein suo­

rasukaisina melkein aforisminomai- sina tokaisuina. Usein niihin sisältyi huumoria, jonka kuulija oivalsi vas­

ta aikojen perästä, jos silloinkaan.

Mikko oli syvästi uskonnollinen, vaikka en koskaan kuullut hänen siitä sanakaan ääneen lausuvan.

Pari ensimmäistä kortteerivuottani nukuin Mikon ja Kalevin kanssa sa­

massa huoneessa. Mikko tuli aina viim eisenä n ukku m aan radion kym m enen uutisten jälkeen. Joka ilta hän polvistui ensin hetkeksi lat­

tialle vuoteen viereen ja paneutui sen jälkeen levolle. Kirkossa hän kävi joka sunnuntai ja istui aina sa­

malla syrjäisellä paikalla.

Mikko osallistui jatkosotaan ja haavoittui pahoin. Sotavammat vai- vasivat häntä koko iän ja vaikuttivat muiden vaivojen ohella siihen, että viimeisinä vuosina liikuntakyky hä­

visi kokonaan. N iin hävisi myös

partaveitsen terävä muisti, Mikko dem entoitui ennen kuolem aansa.

Eila ja Kalevi sekä naapurissa asuva Kuivalan Irja perheineen hoitivat Mikon kotona, laitokseen hänen ei tarvinnut lähteä.

Ujo monimiljonääri

Vihtori ja Miili Möttösen lapsuuden kodeissa oli arvostettu koulutusta.

Oppikoulun kävi tosin vain Miilin veli Matti, joka kirjoitti ylioppilaaksi Helsingissä. Miili ja hänen veljensä Niilo kävivät 1900-luvun ensivuosi- na K eski-Suom en kansanopiston Suolahdessa, samoin Vihtori. M uut­

kin Vihtorin veljet ja sisaret opiskeli­

vat joko kansanopistossa tai kotita­

lous-, kutom a- ja m etsäkouluissa.

Kaksi nuorinta M iilin ja Vihtorin lasta laitettiin oppikouluun. Kalevi pyrki ja pääsi 1930-luvun lopulla Jy­

väskylän lyseoon, kansakoulutodis- tuksessa oli pelkkiä kiitettäviä nu­

meroita. Kalevi kävi keskikoulun, mutta lukio-opinnot jäivät haaveek­

si, kun koulutyö sotavuosina vähän väliä keskeytyi.

Kalevi oli luonteeltaan ujo, mikä ei ole harvinainen ominaisuus tässä suvussa. Eilalla ja M ikollakin oli sama luonteenpiirre, mutta lievem­

pänä. Kalevi ei kovin paljon liikku­

nut kotipiirin ulkopuolella. Tutuissa naapuruston ja sukulaisten kyläpai­

koissa hän toki kävi, samoin nuo­

rempana tätiensä ja serkkujensa luo­

na Turussa ja Helsingissä. Puolivä­

kisin Kuivalan Irja ja Tapani veivät hänet vanhoilla päivillä Tukholman risteilylle. Muistan 60-luvulta, että ainoa asia, jonka vuoksi Kalevi pois­

tui kotipitäjän ulkopuolelle oli leh­

män osto. Kalevi kävi ensin Suojan rainahuutokaupassa katsomassa ja huutamassa sopivan elikon - yleen­

sä pohjanmaalta. Sen jälkeen hän puki päälleen sarkapuseron, pussi- housut, nahkasaappaat ja lippala­

kin, otti salkun käteensä ja lähti nou­

tamaan ostettua eläintä tutun kuor- ma-automiehen kanssa.

M uissakin perheen talousasiois­

sa Kalevi usein sanoi viimeisen sa­

nan. Hän oli matemaattisesti lahja­

kas ja lähes sairaalloisen nuuka ra- ha-asioissa. Ne tekivät hänestä ta­

lousmiehen hyvässä ja pahassa. Kun Mikko ja Eila halusivat 1960-luvulla ostaa taloon uuden traktorin, Kalevi Eila, Mikko ja Kalevi (edessä) kotitalonsa rappusilla 1940-luvun lopulla.

Eila, Kalevi ja Mikko olivat innokkaita penkkiurheilijoita, heidän omia urheilulah- jojaan kuvaa Kalevin korkeushyppy tyyli.

ei antanut rahojaan m oiseen tur­

huuteen. Niinpä traktori maksettiin Mikon rahoista ja kylvökone Eilan tililtä. Eilan suunnitelm at talon maalaam iseksi ja rem ontoim iseksi tyssääntyivät Kalevin tiukkoihin ra­

hapussin nyöreihin. Myös valtakun­

nan talousasioita Kalevi seurasi tar­

koin ja otti niihin joskus kipakkaa­

kin kantaa.

Kun sisarukset myivät metsää ja 1980-luvulla rakennustontteja, Kale­

ville kertyi rahaa, jolle ei ollut väli­

töntä käyttöä. Niinpä hän ryhtyi os­

tamaan osakkeita - tarkkojen ana­

lyysien perusteella nim enom aan Nokiaa. Jälkeenpäin hän kertoi mi­

nulle, että rahaa noihin ostoksiin ku­

lui muutamia satojatuhansia mark­

koja. Kalevin osakeharrastus oli kyl­

lä lähipiirin tiedossa, mutta kaikille oli yllätys, että kun lehdissä julkais­

tiin 2000-luvun alussa listoja raha­

rikkaista, niin Keski-Suomen varak­

kain yksityishenkilö oli Kalevi Möt­

tönen. Hänen osakesalkkunsa arvo oli korkeim m illaan 37 m iljoonaa markkaa. Eila kehotteli joskus velje­

ään muuttamaan osakkeita rahoiksi, mutta Kalevi tuumasi, että mitä hän niillä rahoilla tekisi. Ei tosiaan m i­

tään - kun Kalevi huvikseen kierteli Kuivalan Tapanin kuorm a-auton kyydissä maakuntaa, niin monen pi­

täjän toreille jäi ostamattomat rukka­

set, kun tinkimisen jälkeenkin hinta

pysyi liian korkeana. Viimein Saari­

järveltä löytyi nippu sopivan halpoja käteen passaavia työkäsineitä. M ut­

ta uudet rukkasetkaan eivät onnistu­

neet tekemään Kalevista monimiljo­

näärin perikuvaa. Vuodesta toiseen hänellä oli kotioloissa samat vanhat haisaappaat, ruskeat paikatut hou­

sut ja ruutupaita. M ikon kuoltua vuonna 2000 pukeutuminen muut­

tui hivenen edustavammaksi, kun veljeltä jäi sopivan kokoisia vaatteita - mutta vain hivenen.

Eilan tapainen maailmanmatkaa­

ja Kalevi ei siis ollut eikä hän osallis­

tunut M ikon lailla yhteiskunnan rientoihin. M utta tuttujen kesken hän oli innokas ja utelias juttelija, joka usein haastoi keskustelukump­

paninsa - niin aikuisen kuin lapsen­

kin huumorin sävyttämään väitte- lyyn.

Lasten ja nuorten kanssa Kalevi tuli hyvin toimeen. Hän piti meille urheilukilpailuja, minut ja Sakarin hän opetti pelaamaan shakkia. Sa­

kari ja minä nukuimme koko kort- teeriaikam m e samassa huoneessa Kalevin kanssa. Kuivalan Irjan ja Ta­

panin lapset Jarkko ja Pia sekä var­

sinkin kuopus Petra olivat tärkeitä kavereita, joiden kanssa Kalevi ra- kenteli maitopurkeista suuria linno­

ja taaperoiässä ja kuulusteli läksyjä kouluvuosina. Petra oli tärkeä hen­

kinen tuki Kaleville myös niinä vii­

meisinä kuukausina, joina puheen tuottaminen ja ymmärtäminen oli­

vat aivoinfarktin vuoksi vajavaista.

Hengellinen kirjallisuus oli tullut hänelle loppuvuosina läheiseksi, kä­

denpuristuksella hän ilmaisi mieli- hyvänsä, kun Petra luki ääneen kes­

kussairaalassa Otollista aikaa.

Kosmopoliitti kotilieden äärellä

Eilan koulutie jatkui sisaruksista pi­

sim pään. Hän kävi keskikoulun Saarijärvellä ja jatkoi lukio-opintoja Helsingissä, m issä asui Tyyne-tä- timme ja Kyllikki-serkkumme luo­

na. Opinnot kuitenkin päättyivät lu­

kion toiseen luokkaan, kun M iili halvaantui 1940-luvun lopulla, ja Ei­

lan täytyi palata hoitamaan äitiä ja huushollia. Miili kuoli 1952, ja Eilan tehtäväksi jäi isän, veljien ja talon muun väen ruokkim inen ja muut tupatyöt. Vaikka pääkaupunkielä-

mä vaihtui Uudentalon hellan edus­

taan, Eilan ajatukset ja harrastukset liitelivät kaukana. Hän teki tyttöpo- rukassa retkiä Lappiin, tosin rahaa hän ei niihin isältään saanut, majoi­

tus piti kustantaa tiskaamalla. Vuo­

den 1952 H elsingin olympialaisia Eila aikoi seurata paikan päällä, hän hankki naapurissa asuvan Mustan- niemen Paulan kanssa matkaa var­

ten hienot pitkävartiset silkkihan­

sikkaat. Stadionin tapahtumien li­

säksi tyttöjä kiinnostivat kansainvä­

liset kisaturistit, ja heistä erityisesti sam anikäiset pojat, joiden kanssa käytiin autoajeluilla. Ajelut ja koko olym piam atka päättyivät kesken, kun auto kolaroi ja oli vaarassa syöksyä mereen.

Eila vietti nuorena paljon aikaa serkkunsa Kyllikin kanssa, joka asui H elsingissä, m utta vietti suuren osan 1950-luvun kesistä Uudella- talolla. 1960-luvun alussa Eila ja Kyllikki tekivät tuolloin vielä harvi­

naisen m atkan Kanarian saarille.

Kyllikille tuo reissu tiesi pysyviä hyvästejä kotimaalle, hän tapasi pit­

kän komea englantilaispojan Ala- nin, jonka kanssa on asunut pian 50-vuotta ulkomailla, viimeiset pari­

kymmentä vuotta Sydneyssä Aust­

raliassa. Alanin ja Kyllikin avioliiton alkuvuosina Eila kävi tapaamassa heitä Englannissa, Portugalissa ja Maltalla, mutta ei enää Filippiineil­

lä, Singaporessa eikä Australiassa.

M uitakin ulkom aanm atkoja hän teki. Jonkinlaista kansainvälisyyden kaipuuta kuvastanee sekin, että Eila tilasi pitkään ruotsalaisia aikakaus­

lehtiä. Kielitaitoaan hän hyödynsi antam alla yhteiskoulua käyville naapureiden lapsille ruotsin ja sak­

san tunteja. Eilakin oli himolukija, Kuivalan Irjan kanssa hän kävi jos­

kus Jyväskylässä konserteissa, tele­

visiosta tuli hänelle samoin kuin veljilleen tärkeä kumppani etenkin vanhuusvuosina. Nuorena Eila oli innokas valokuvaaja, joka usein myös kehitti ja kopioi filmit valmiik­

si kuviksi. Keskustelukumppanina Eila osasi paneutua tasaveroiseen asemaan toisen kanssa.

Nuorena puhjennut astma vei Ei­

lan terveyden jo varhain, navettaan hänellä ei ollut koskaan menemistä ja tuvassakin olo oli aika ajoin tus­

kaista. Astmaoireet pahenivat vuosi vuodelta, 1990 hän lisäksi halvaan­

tui ja menetti vähäksi aikaa liikunta­

kykynsä. Vuonna 2003 vanhat ja uu­

det sairaudet nujersivat hänen ter­

veytensä lopullisesti.

Mikon, Eilan ja Kalevin elämä oli täynnä suuria paradokseja: suurta henkistä lahjakkuutta ja lupaavasti alkanutta opillista sivistystä, joka olisi mahdollistanut muutakin kuin elämäntyön heinähangon ja soppa- kauhan varressa - perittyä ja onnis­

tuneilla osakesijoituksilla saatua m am m uttiom aisuutta ja sam anai­

kaisesti lähes sairaalloista saituutta - ujouden tuomaa eristäytymistä ul­

komaailmasta, toisaalta erittäin läm­

m intä kanssakäym istä lähinaapu­

rien kanssa.

Kylmältä kuulostavaa lämminhenkisyyttä

Akkipäätä perheen sisäisetkin suh­

teet vaikuttivat oudoilta. M uistan kouluajoilta, että sisarusten keski­

näinen kommunikointi oli kovaää­

nistä, lyhytsanaista sekä riitaiselta ja tylyltä kuulostavaa. Kun siihen li­

sättiin vielä Vihtorin äreys sekä Tau­

non ja Irjan tuliset temperamentit, niin olo oli ajoittain kuin surrealisti­

sessa elokuvassa. Tuntui kuin toisen puheille saati tunteille ei annettu mitään arvoa. Kuvaava esimerkki oli Eilan ja Kyllikki-serkun paluu Kanarian saarilta. Tytöt olivat pa­

kahtuneita uusista kokem uksista, toinen oli umpirakastunut ja taisi toisellakin kuohua rinnan alla. Kun he tulivat kapsäkkeineen tupaan, veljekset istuivat pöydän ääressä sa­

nomalehtiin uppoutuneina, Vihtori tupakoi takkakivellä. Viiteen m i­

nuuttiin kukaan ei kääntänyt katset­

taan tulijoihin, viimein Kalevi kysyi:

Satoiko siellä?

Mutta tuo oli pelkkää pintaa, lä­

hemmin tarkasteltuna sisaruksista huomasi, että he olivat syvästi kiin­

tyneitä toisiinsa, pitivät toisistaan huolta. Tuvassa kukki myös keski­

näinen huumori. Sairaudet lujittivat henkistä yhteyttä. Kun kävin Eilan kuoleman jälkeen tapaamassa Kale­

via muutam a päivä ennen hänen ensimmäistä aivoinfarktiaan, Kalevi sanoi, että hänellä on Eilaa hyvin ikävä.

Mikko, Kalevi ja Eila asuivat 70 vuotta yhdessä yksien seinien sisäl­

lä lukuun ottamatta Mikon sotareis-

sua ja Kalevin ja Eilan kouluaikoja.

Sisarusten siteitä eivät sotkeneet muut läheiset tunnesuhteet, kaikki pysyivät naim attom ina. Kalevin mahdollisista seurustelusuhteista ei suvulla ole mitään havaintoja. M i­

kosta liikkuu tarina, että kerran hän oli tehnyt oikein treffit tytön kanssa, mutta kun reistaileva lossi toi tämän tapaam ispaikalle kym m enen m i­

nuuttia myöhässä, niin Mikko tokai­

si, että et tullut ajoissa, saat mennä.

Eilalla oli poikatuttavuuksia, eräs saksalainen kävi tiettävästi näytillä- kin Uudellatalolla, yksi kumppani oli lähempää. Yksikään ei kelvannut isä-Vihtorille.

Talossa asusteleviin ulkopuoli­

siin sisarukset ja myös Vihtori suh­

tautuivat kuin perheenjäseniin. En­

tiset karjakot ja heidän perheensä olivat aina tervetulleita, heistä Siirin ja Kaisan lapset Tauno ja Irja olivat Uudellatalolla m elkein ottolapsen asemassa - siinäkin mielessä, että töihin heidän piti osallistua. Irja ja hänen puolisonsa Tapani auttelivat talon töissä myöhemminkin. Ja kun he 1980-luvun alussa halusivat os­

taa sisaruksilta tontin parin kilomet­

rin päästä, niin nämä sanoivat, että ei niin kaukaa vaan tuosta talon ta­

kaa pellon reunasta. Naapuruus johti siihen, että sitä mukaa kun en­

sin Eila, sitten Mikko ja viimein Ka­

levi sairastuivat vakavasti, niin Ir­

jasta tuli heidän kokopäivätoiminen hoitajansa. Ilman häntä ja Kuivalan muuta perhettä olisivat Uudentalon sisarukset kukin vuorollaan viettä­

neet viim eiset vuotensa laitoshoi­

dossa.

Valtioneuvosto onneksi ymmärsi hyvin, miten läheinen suhde M ikol­

la, Eilalla ja Kalevilla oli Kuivaloi- hin. Kalevin kuoltua 2004 perinnön­

jaossa sovellettiin lainkohtaa, joka mahdollistaa ilman perillisiä kuol­

leen henkilön omaisuuden siirtämi­

sen läheiseksi todettujen suvun ul­

kopuolisten om istukseen. Päätös mahdollisti myös sen, että jo hieman rappeutumaan päässyt talo on nyt uudessa kukoistuksessa ja sellaisten henkilöiden hallussa, joilla on ollut taloon ja sen edellisiin asukkaisiin syvät tunnesiteet. Eikä värikkäiden persoonallisuuksien aika Uudellata­

lolla ole vieläkään ohi.

Markku Möttönen