Uusi taloustieteen metodologia

(1)

VTT Aki Lehtinen (aki.lehtinen@helsinki.fi) on filosofian professori Nankain yliopistossa Kiinassa ja FT Jaakko Kuorikos- ki (jaakko.kuorikoski@helsinki.fi) on käytännöllisen filosofian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Kirjoittajat kiittävät kahta anonyymiä arvioitsijaa heidän antamistaan kommenteista.

Uusi taloustieteen metodologia

Aki Lehtinen ja Jaakko Kuorikoski

Tämä artikkeli kuvailee taloustieteen metodologian nykyisin keskeistä tapaa tutkia taloustieteen menetelmiä ja niihin liittyviä argumentteja. Suurin osa metodologiasta pyrkii tutkimaan menetelmiä hyvin yksityiskohtaisesti.

Väitämme, että tästä syystä nykymetodologian pitäisi olla taloustieteilijöille itselleen hyödyllistä, tai ainakin hyödyllisempää kuin metodologien aiemmin tuottamat kontribuutiot. Pyrimme myös kartoittamaan miten metodologiasta kiinnostunut taloustieteilijä voi löytää juuri itselleen sopivaa kirjallisuutta. Emme kuitenkaan ensisijaisesti yritä esittää kattavaa katsausta viimeaikaisista aikaansaannoksista, vaan kertoa miten me ammat- timetodologit näemme oman roolimme taloustieteen avustajana.

T

aloustieteen filosofia eriytyi omaksi tieteen- alakseen 1970-luvulta alkaen. Taloustieteen filosofian ajatellaan yleensä jakautuvan kol- meen osaan: taloustieteen etiikkaan, rationaalisuuden erityispiirteiden tutkimukseen ja taloustieteen metodologiaan eli taloustieteen tieteenfilosofiaan. Tässä kirjoituksessa tarkas- telemme taloustieteen metodologian tämänhet- kistä asemaa suhteessa taloustieteeseen. Tavoit- teena on antaa mahdollisimman rehellinen kuva siitä, mitä – jos mitään – taloustieteen metodologialla on annettavaa taloustieteelle.

Metodologiaa on monenlaista, ja sen liepeillä majailee kaikenlaisia lähestymistapoja, joihin perehtymistä emme rehellisesti sanottuna kerta kaikkiaan voi suositella taloustieteilijöille. Ole- tamme siis, että keskivertotaloustieteilijän on lähtökohtaisesti hieman vaikeaa löytää sellaista metodologista kirjallisuutta, johon kannattaisi perehtyä.

Emme kuitenkaan ensisijaisesti yritä esittää yhteenvetoa viimeaikaisesta metodologisesta kirjallisuudesta, jota me pidämme hyödyllisenä (ks. Mireles Flores 2018 tai Reiss 2013), vaan

(2)

paremminkin kuvata muutamia keskeisiä muu- toksia metodologien lähestymistavoissa, joiden ymmärtämisen pitäisi auttaa taloustieteilijöitä löytämään relevanttia kirjallisuutta. Journal of Economic Methodology on julkaisemassa koos- teen metodologien pohdintoja metodologian muuttuneesta roolista. Suurin osa näistä kirjoi- tuksista on jo saatavana lehden verkkosivuilla.

Samasta paikasta löytyy myös Lehtisen (2021) artikkeli, joka sisältää osin samoja teemoja kuin käsillä oleva teksti.

1. Naturalismi

Tiedettä tutkii useampikin erilainen lähesty- mistapa. Muut tieteentutkimuksen lähestymis- tavat (esim. tieteen historia, tieteen sosiologia, skientometriikka jne.) saattavat tyytyä kuvaile- maan tiedettä. Tieteenfilosofia ja erityisesti eri- tyistieteiden metodologia erottuvat muista lä- hestymistavoista siinä, että mukana on aina ainakin jonkinlainen normatiivinen elementti:

metodologia pyrkii kuvaamisen lisäksi myös aina arvioimaan käytettyjen menetelmien laa- tua. Normatiivisuus tarkoittaa tässä sitä, että metodologia pyrkii sanomaan jotakin siitä, minkälaisia menetelmien pitäisi olla ja mitä niiden tuottamista tuloksista voidaan luotettavas- ti päätellä.

Nykyinen tieteenfilosofia on perin juurin niin sanotun naturalistisen lähestymistavan kyllästämä. Naturalismi tieteenfilosofian lä- hestymistapana tarkoittaa sitä, että filosofi ei tee periaatteellista eroa filosofian ja tieteen välillä. Naturalismi siis kiistää, että filosofialla olisi tarjottavanaan jonkinlainen tiedollisesti etuoikeutettu perspektiivi, ensimmäinen filosofia, johon tieteellisiä menetelmiä koskevat väitteet voitaisiin perustaa. Menetelmien ja

menetelmätyyppien puolesta ja vastaan esitetyt argumentit tulee siis arvioida tapauskohtaises- ti ja näiden argumenttien premissit voivat no- jata sekä yleisempiin näkemyksiin luotettavista tiedollisista käytännöistä, varsinaiseen mene- telmäkirjallisuuteen sekä puhtaasti tapauskoh- taisiin empiirisiin väitteisiin. Yleensä ajatel- laankin, että naturalismista seuraa vaade esit- tää tieteenfilosofisten väitteiden tueksi ainakin jonkinlaista evidenssiä siitä, että tieteessä joku todella käyttää jotakin metodia tai argument- tityyppiä – ts. vaatimus ainakin yrittää tutkia mitä tieteellisessä käytännössä tapahtuu. Me- todologian tuotoksiin tämä vaikuttaa useimmiten niin, että filosofit yleensä käyttävät tapaus- tutkimuksen joitakin piirteitä esimerkkinä tai apuna väitteidensä ilmaisemiseen.

On ilmeistä, että samanaikainen vaatimus normatiivisesta lähestymistavasta sekä huomi- on kiinnittämisestä tieteellisen käytännön yksityiskohtiin synnyttää jännitteitä.

On siis syytä käydä läpi hieman historiaa siitä, miten tähän on tultu. Tieteenfilosofian itsenäistyminen tapahtui tietyssä mielessä loo- gisen positivismin ja empirismin myötä 1930-luvulta eteenpäin. Tieteenfilosofian teh- tävä oli tuottaa formaali kuvaus tieteen raken- teesta sekä antaa normatiivisia ohjeita oikean- laisesta metodologiasta nojaten enemmän tai vähemmän yhtenäiseen ja pitkälti muodolli- seen logiikkaan perustuvaan filosofiseen teoriaan tieteestä. Viimeistään 1970-luvulle tultaessa oli tullut selväksi, että oikeastaan mi- kään positivistien filosofisista teeseistä ei kestä päivänvaloa. Syntyi monenlaisia uusia suun- tauksia, joista jotkut korostivat tieteiden mene- telmällistä moninaisuutta ja yhteismitatto- muutta (esim. Kuhn, Feuerabend), toiset taas pyrkivät pelastamaan ajatuksen yksiselitteises- tä tieteen rationaalisuudesta (esim. Suomen

(3)

valtavirtatieteenfilosofia tieteellinen realismi), samalla kun koko normatiivinen tieteenfilosofia oli jossakin mielessä kriisitilassa.

Mark Blaugin (1980) kirjoittaessa ensim- mäisen kattavan taloustieteen filosofian kirjan, moni vanhemman polven taloustieteilijä sai johdatuksen taloustieteen metodologiaan pop- perilaisen falsifikationismin kautta – Blaug kun uskoi sen tarjoavan perustan hyvälle taloustieteelle. Blaugin kirja oli ajalleen tyypilli- nen sikäli, että siinä taloustieteilijä käytti annettua kokonaisvaltaista filosofista teoriaa tieteestä taloustieteen kritisoimiseen, yrittä- mättä lainkaan pohtia pitäisikö tätä yleistä teoriaa mukauttaa käsillä olevaan erikoistapauk- seen tai olisiko tuossa filosofisessa teoriassa mahdollisesti jotain korjattavaa. Tuloksena oli pitkä lista metodologisia syntejä, joihin talous- tieteilijät hänen mukaansa syyllistyivät. Tämän jälkeen McCloskey (1986) julkaisi kirjansa taloustieteen retoriikasta. Tuon kirjan sanoma oli, ettei tieteenfilosofialla ole mitään annettavaa taloustieteelle, koska kaikki normatiiviset yleisjäsennykset tieteestä, falsifikationismi mukaan lukien, ovat konkurssissa.

Samalla kun idea yhtenäisestä filosofisesta perustasta mureni, tieteenfilosofit huomasivat muitakin puutteita positivistien lähestymista- vassa. Jos pyrkimyksenä on antaa normatiivisia ohjeita, tulisi ainakin yrittää antaa ohjeita, joita tiedemiehet voivat noudattaa – ’ought imp- lies can’ kuten englanniksi sanottaisiin¹. Ei siis ihme, ettei Blaug – eikä kukaan muukaan joka yritti soveltaa jotakin yleistä normatiivista tie- teenteoriaa – loppujen lopuksi pystynyt esittä- mään juurikaan sellaisia metodologisia uudis-

1 Jos joku vielä haluaa pohtia mitä vikaa falsifikationismis- sa on, Hausman (1985) tarjoaa parhaan yhteenvedon sen ongelmista erityisesti taloustieteessä.

tuksia, joihin taloustieteilijät olisivat voineet tarttua (Hands 2015).

Kun tieteellistä käytäntöä tutkittiin tar- kemmin tieteenhistorioitsijoiden, tieteentutki- joiden ja enenevässä määrin tiettyihin tieteen- aloihin erikoistuvien tieteenfilosofien toimes- ta, tuli mitä ilmeisemmäksi, että positivistien syntinä ei ole vain se, että he olivat väärässä, vaan myös se, että he jättivät tutkimatta valta- van määrän tärkeitä teemoja, joilla on merki- tystä tieteellisessä käytännössä. Samalla kävi selväksi, että monet perinteisesti keskeisiksi oletetuista käsitteistä eivät kerta kaikkiaan so- vellu erityistieteisiin kuten taloustieteeseen.

Esimerkkinä jälkimmäisestä voi mainita vaikka tieteellisen tiedon peruspalikaksi oletetun poikkeuksettoman luonnonlain käsitteen, jollaisia yhteiskuntatieteissä on toistaiseksi löyty- nyt nolla kappaletta.²

Erilaisten deskriptiivisten tieteentutkimuksen lähestymistapojen ansiosta on tullut ilmei- seksi mitä kaikkea menetetään, jos normatiivi- sessa tieteenfilosofiassa ei kiinnitetä riittävästi huomiota siihen, mitä tieteessä oikeasti tapahtuu.³ 2000-luvulle tultaessa naturalismi on vallannut sekä yleisen tieteenfilosofian että taloustieteen metodologian. Metodologiasta

2 Toisaalta yksi ensimmäisen sukupolven taloustieteen filo- sofeista, Alex Rosenberg, on aivan vakavissaan esittänyt, että yhteiskuntatieteissä on vain yksi todellinen tieteellinen periaate, nimittäin luonnonvalinnan ’laki’. Lienee sanomat- takin selvää, että tämä näkemys ei ole kovinkaan laajalti hyväksytty.

3 Naturalismille on tietysti esitetty myös filosofisia argu- mentteja lähtien W.V.O. Quinen ’Epistemology naturalized’

(1969) tekstistä. Vaikka Quine oli kiistatta 1900-luvun mer- kittävimpiä filosofeja, ei ole mitenkään itsestään selvää, että hänen argumenttinsa olisivat ovat olleet keskeisiä tieteenfi- losofian muuttumisessa naturalistiseksi.

(4)

kiinnostuneen taloustieteilijän on hyvä ym- märtää mitä siitä seuraa. Filosofien käsittele- mät teemat ovat rajatumpia kuin ennen ja suu- riin tarinoihin tieteen yleisestä olemuksesta suhtaudutaan varauksella. Jos pyrkimyksenä on löytää jonkinlainen filosofinen kokonaisjä- sennys taloustieteen olemuksesta, jollaisia jul- kaistiin 80- ja 90-luvuilla, saattaa metodologien nykykeskustelu näin tuottaa pettymyksen.

Metodologiassa kukaan ei enää myöskään yritä tuomaroida onko vaikkapa uusklassinen taloustiede parempaa tiedettä kuin itävaltalai- nen. Ylipäätään taloustieteen koulukuntien tarkasteleminen naturalistisesta näkökulmasta on melko lailla mahdotonta, koska naturalisti yrittää esittää tutkimuskäytännön ja teorian käsitteiden yksityiskohtiin liittyviä argumentteja. Nämä argumentit voivat koskea yksittäisiä menetelmiä tai menetelmätyyppejä, ja ne voivat perustua niiden vertailuun, mutta kokonaisten koulukuntien vertailuun nämä argumentit ovat yleensä liian spesifejä. Merkittäviä teemoja viimeaikaisessa metodologisessa tutkimuksessa ovat olleet muun muassa käyttäytymistalous- tieteen perusteet, laboratorio- ja kenttäkokei- den tulosten luotettava yleistäminen, erilaisten ekonometristen menetelmien käyttö kausaali- päättelyssä, neurotaloustieteellisten tulosten ja perinteisten käyttäytymisoletusten suhde, li- bertaarinen paternalismi ja tuuppaustoimenpi- teiden oikeutus, sekä erilaisten hyvinvointimit- tareiden empiiriset ja eettiset kysymykset.

Näiden erityisteemojen lisäksi keskustelu taloustieteellisen mallintamisen luonteesta ja erityispiirteistä tuo esiin jatkuvasti uusia perspektiivejä muun muassa mallinvalinnan kriteereihin, mallien ymmärrettävyyteen, idealisaatioiden oikeutuksiin ja päättelyyn malleis- ta mallinnettavaan todellisuuteen. Koska naturalistinen metodologia yrittää myös erityisesti

selvittää mihin kaikkiin tilanteisiin erilaiset argumentit soveltuvat, olisi tämän metameto- dologian vastaista esittää argumentteja kokonaisten koulukuntien puolesta tai vastaan.

Toinen merkittävä seuraus naturalismista on se, että koska filosofin on perehdyttävä taloustieteeseen syvällisesti samalla kun tiede itse eriytyy ja sirpaloituu entistä enemmän, kokonaiskuvan muodostaminen on entistä vai- keampaa. Erikoistuminen ja samanaikainen naturalististen vaatimusten paine puolestaan ohjaavat taloustieteen metodologeja tekemään tietynlaisia erikoistumisvalintoja taloustieteen sisällä.

Erityisesti makrotaloustieteen metodologia kärsii siitä, että siitä kirjoittaminen riittävällä osaamistasolla vaatii erityisen paljon intellek- tuaalisia alkuinvestointeja. Metodologit yksinkertaisesti useimmiten poisvalitsevat makrotaloustieteen, koska siihen satsaaminen vaatisi niin paljon aikaa, ettei olisi mahdollista kun- nolla keskittyä juuri mihinkään muuhun. Täs- tä syystä makrometodologiasta kirjoittaa koko maailmassa asiantuntevasti vain muutama taloustieteen historioitsija sekä tasan yksi filoso- fiksi laskettava (Kevin Hoover).

Oletettavasti kysyntää laadukkaalle metodologiselle tutkimukselle riittäisi koska mak- rotaloustieteilijät itse ovat talouskriisin jälkeen kirjoittaneet metodologiastaan merkittävästi enemmän kuin ennen (ks. erityisesti Oxford Review of Economic Policy -lehden teemanu- mero vuonna 2018). Kriisi nosti esiin monia makrotaloustieteen perusteita koskevia vaka- via kysymyksiä ja makrometodologian ammat- tilaisista olisi hyötyä keskustelun jäsentämises- sä. Millään muulla taloustieteen osa-alueella ei näe seuraavanlaisia kommentteja: ’Mutta koskaan ei löydy keskustelua siitä, missä olosuh- teissa tämä oletus [edustavasta kuluttajasta] on

(5)

perusteltu yleisemmin ottaen. Se todellakin vain oletetaan kommentoimatta. Eli uusklassi- set [’new classical’] makrotaloustieteilijät unis- sakävelivät heille ominaisimpaan metodologi- seen kantaan’ (Hoover 2012, s. 50). ’On aika jättää uskonsodat taakse’ (Vines ja Wills 2018).

Ja vielä makrotaloustieteen historioitsijoiden arvio: ’… valtavirran makrotaloustieteen sisäi- nen narratiivi on todennäköisesti epäluotetta- va. Sen tärkein tehtävä on sementoida (butt- ress) tietty historiallisesti kontingentti metodologinen argumentti (Duarte ja Lima 2012, s. 4).

Tällaiset kannanotot kielivät siitä, että makrometodologian jättäminen vain taloustieteilijöi- den itsensä vastuulle on tuottanut metodologisen unissakävelyn lisäksi repivää riitelyä. Mak- rotaloustieteilijät tietysti osaavat makronsa parhaiten, mutta keskusteluista tulee joskus eräänlaista varjonyrkkeilyä, koska kunkin lä- hestymistavan edustajien kiinnostus rajautuu oman lähestymistavan puolustamiseen ja muiden tölvimiseen. Myös filosofisen koulutuksen saaneet ammattimetodologit voisivat ainakin selkeyttää olemassa olevia metodologisia valintoja ja etenkin näiden valintojen taustalla pii- leviä oletuksia siten, että käytössä olevan makrometodologian julkilausumattomatkin piirteet tulisivat ainakin paremmin artiku- loiduiksi (ks. Lehtinen, tulossa).

Valitettavasti filosofien kannustimista seuraa se, että ammattimetodologien sijaan tämä intellektuaalinen kenttä imee tavallista enem- män erilaisia poliittisilla intohimoilla motivoituneita kriitikoita, joilla ei ole sen enempää taloustieteellistä kuin tieteenfilosofistakaan koulutusta. Yksi tapa korjata hankala kannus- tinrakenne olisi perustaa makrometodologian virkoja (esimerkiksi kadonneiden taloustieteen historioitsijoiden virkojen tilalle), mutta näin tuskin tulee tapahtumaan lähitulevaisuudessa.

2. Tieteenfilosofin asiantuntemus Palatkaamme normatiivisen lähestymistavan ja naturalismin väliseen jännitteeseen. Kiperiä kysymyksiä on useita. Mihin normatiiviset väit- teet tieteen tekemisestä perustuvat, jos ne eivät enää perustu kokonaisvaltaiseen filosofiseen teoriaan? Mikä on naturalistisen metodologian oikeutus? Tarkastellaan ensin jälkimmäistä ky- symystä. McCloskeyn keskeinen perustelu tieteenfilosofian irrelevanttiudelle oli, että koska taloustieteilijät itse oletettavasti osaavat käyttä- miensä menetelmien yksityiskohdat paremmin kuin ulkopuoliset filosofit, miten ihmeessä fi- losofeista voisi olla jotakin hyötyä menetelmien parantamisessa? Naturalistinen lähestymistapa edellyttää menetelmien yksityiskohtiin pereh- tymistä, mutta filosofi ei kuitenkaan saavuta samaa tasoa näiden yksityiskohtien osaamisessa kuin taloustieteilijä itse. Olemme McCloskeyn kanssa samaa mieltä siitä, että taloustieteilijät osaavat menetelmien heikkoudet ja vahvuudet paremmin kuin filosofit – olisi outoa, jos näin ei olisi. Sikäli kun taloustieteilijä yrittää tuottaa arvokasta uutta tieteellistä tietoa, hän käyttää suuren osan työpäivästään yrittämällä parantaa jo olemassa olevia menetelmiä korjaamalla niis- tä löytämiään heikkouksia. Filosofi taas ei pää- sääntöisesti yritä ensisijaisesti ratkaista tällaisia tieteellisiä ongelmia. Jos yrittää, hän astuu tieteen puolelle ja tietää että yleisönä on talous- tieteilijöiden yhteisö. Tämä on sinänsä tietysti filosofille täysin sallittua, ja yleisempää kuin ennen, koska naturalistille tieteen ja filosofian välinen raja on veteen piirretty viiva.

Keskeinen osa taloustieteestä perustuu eksplisiittiselle mallintamiselle ja usein käytet- ty vastalause ulkopuoliselle metodologiselle kritiikille onkin, että ainoa hyödyllinen tapa kritisoida taloustieteen malleja on tarjota vaih-

(6)

toehtoinen malli, jossa epärealistisen oletuksen muuttamisen seurauksia mallin tuloksille tarkastellaan systemaattisesti. Oletuksia saa toki kritisoida suullisesti tieteellisissä seminaareis- sa ja lounaspöydissä, mutta tätä ei tarvitse ottaa kovin vakavasti ilman uutta korvaavaa mallia.

Tästä monella tapaa perustellusta vaateesta näyttäisi seuraavan, ettei taloustiedettä voi kritisoida mitenkään muuten kuin ottamalla siihen itse osaa rakentamalla malleja. Koska mallien puutteet johtuvat ensisijaisesti siitä, että realistisempi malli vaatisi käsiteltävyysongel- man (tractability) ratkaisemista, mallintajan näkökulmasta vain matematiikan lisäopiskelu voi auttaa ratkaisemaan metodologisiksi ongel- miksi koetut asiat. Metodologia ei ole koskaan ratkaissut näitä pulmia, eikä se tee sitä jatkos- sakaan.

Emme kuitenkaan ole McCloskeyn kanssa samaa mieltä siitä, että tästä osaamiserosta seu- raisi se, ettei tieteenfilosofialla ole mitään annettavaa taloustieteelle. Naturalistisen tieteenfilosofin paras argumentti olemassaololleen onkin tiedollinen työnjako. Erityistieteen har- joittajilla ei ole varsinaista erityisosaamista erilaisten menetelmätyyppien vahvuuksien ja heikkouksien arvioinnissa. Tämä edellyttää varsinaisten menetelmien taustaoletuksien ar- tikulointia, erittelyä ja oletusten keskinäisten käsitteellisten riippuvuuksien systemaattista tutkimista.

Metodologian normatiivisuudesta seuraa, ettemme me metodologeina voi olla kritisoi- matta ongelmallisiksi koettuja oletuksia ja me- netelmiä siitä huolimatta, ettemme yleensä esi- tä vaihtoehtoista mallia. Me emme yksinkertaisesti tee työtämme, ellemme yritä esittää perus- teltua normatiivista kantaa siitä, mikä jossakin käytännössä ei mielestämme toimi parhaalla mahdollisella tavalla, ja mitä sille voisi tehdä.

Seuraamme metatason sääntöä, jonka mukaan ongelmallisen oletuksen identifioiminen ei rii- tä, vaan on pystyttävä vähintäänkin tuomaan esiin tällaisia keskinäisiä riippuvuuksia ja taustaoletuksia tai pohdittava miksi taloustiede ei käytä täysin toisenlaista menetelmää, jonka avulla kyseinen oletus voitaisiin joskus helpos- tikin poistaa tai neutraloida. Toisaalta metodologit voivat yhtä lailla puolustaa käytössä olevia menetelmiä tai argumenttityyppejä tuomalla selkeämmin esiin, mitä niillä saadaan aikaan (esim. Kuorikoski ym. 2010). Normatiivisuus ei tarkoita negatiivista asennetta, vaan sitä, ettei metodologi saa tyytyä pelkkään tieteellisen käytännön kuvailuun.

Esimerkiksi makrotaloustieteelle keskeisten metodologisten periaatteiden, makromal- lien mikroperustaisuuden ja rationaalisten odotuksien, takana piilee artikuloimattomia oletuksia ymmärrettävyydestä, mallien testat- tavuudesta ja kausaalipäättelystä (kts. esim.

Kuorikoski ja Lehtinen 2018; Lehtinen, tulossa). Vastaavasti taloustieteen empiiriselle kään- teelle keskeisten kenttäkokeiden ja luonnollis- ten kokeiden etujen ja rajoitusten arviointi nojaa oletuksille kausaalipäättelyn luonteesta, kausaaliväitteiden yleistettävyydestä ja teoreettisten taustaoletusten merkityksestä (ks. esim.

Khosrowi 2019). Käytännön tieteenharjoittajal- la toki on vahvoja mielipiteitä ja intuitioita näistä asioista, mutta metodologi on erikoistu- nut näitä taustaoletuksia puolustaviin ja vastus- taviin argumentteihin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että metodologi olisi aina oikeassa, mutta ainakin hänellä on välineet tuoda sel- keyttä näihin tieteenalan sisäisiin kiistoihin.

Yleisemmin ottaen metodologian ammatti- laiset opiskelevat useita erilaisia menetelmiä.

Olemme erikoistuneet tietynlaiseen yleisyy- teen ja toinen perusta metodologin erityisasi-

(7)

antuntijuudelle onkin juuri tämä laajempi ver- taileva perspektiivi. Taloustieteenkin menetel- mävalikoima on merkittävästi laajentunut ennen muuta käyttäytymistaloustieteen vakiintu- misen myötä. Viime aikoina on julkaistu mie- lenkiintoisia tutkimuksia siitä, miten tiukan paradigman sisällä pyöriminen usein tuottaa vähemmän merkittävää tutkimusta kuin laa- jempaan menetelmäkirjoon perustuva uskali- aampi lähestymistapa (Kapeller ym. 2017;

Heckman ja Moktan 2020). Taloustieteen metodologiaa ammatikseen tekevät tutkijat opiskelevat yleensä yleistä tieteenfilosofiaa, talous- tiedettä ja sen historiaa sekä vaihtelevassa mää- rin empiirisempää tieteentutkimusta. Koska yleisessä tieteenfilosofiassa käsitellään nykyään laajasti kaikkien tieteiden yksityiskohtia, opis- keltavia menetelmiä on paljon. Samoja mene- telmiä käytetään useissa tieteissä, mutta tämä ei aina tarkoita, että ongelmat olisivat samoja eri tieteissä. Näiden erojen systemaattinen tarkastelu on yksi metodologien perustehtävistä.

Eräs mielenkiintoinen esimerkki julkilau- sumattomiin periaatteisiin nojaavasta metodologisesta suhtautumisesta ovat simulaatiot.

Vaikka taloustiede muiden kvantitatiisia ai- neistoja hyödyntävien tieteiden tavoin onkin yhä enenevässä määrin komputationaalista, varsinaisten simulaatiomenetelmien käyttö on edelleen etenkin teoreettisessa työssä harvi- naista. Poikkeuksia ovat Monte Carlo -menetelmien käyttö ekonometriassa ja DSGE-mal- linnus, jota ei oikeastaan haluta mieltää varsi- naiseksi simuloinniksi. Simulaatiomalleja ei vieläkään hyväksytä taloustieteen huippuleh- dissä, vaikka niillä on usein merkittävästi hel- pompi tutkia oletusten seurauksia kuin ana- lyyttisillä malleilla. Oletettavasti ainakin osa taloustieteilijöistä vastustaa simulaatiota varsin periaatteellisesti, mutta samaan aikaan emme

ole vielä koskaan törmänneet yhteenkään ta- loustieteilijän kirjoittamaan artikkeliin, jossa tätä vastustusta perusteltaisiin huolellisesti.

Emme tietenkään yritä väittää, etteikö simulaa- tioilla olisi merkittäviä metodologisia heikkouksia – niitä on käsitelty varsin laajasti tieteenfilosofiassa erityisesti viimeisen kahden- kymmenen vuoden aikana.⁴ Mutta koska ta- loustieteilijöiden vastustus tuskin perustuu tämän kirjallisuuden tuntemiseen, taloustieteen metodologia voisi ainakin selventää min- kälaisesta valinnasta (tradeoff) näiden mene- telmätyyppien välillä on kysymys.

Ei siis ole olemassa mitään yhtä normatiivi- suuden lähdettä, josta naturalistinen metodologia ammentaisi. Metodologiset argumentit voivat perustua tieteenfilosofiassa esitettyihin ylei- siin kantoihin mutta yhtä hyvin ne voivat perustua taloustieteeseen itseensä. Vaikkei olekaan olemassa mitään yhtä filosofista normatiivista teoriaa, ei ole vaikea nähdä minkälaisista ele- menteistä normatiivisuus koostetaan. Yleisesti ottaen pyrimme tarkastelemaan tieteen epistemologiaa, eli kysymystä siitä, miten, missä olo- suhteissa ja miksi jokin annettu menetelmä tuottaa sellaista tietoa, jonka sen väitetään tuot- tavan. On olemassa joukko menetelmällisiä hy- veitä, joita kukaan tuskin kiistää. Esimerkiksi on varmasti hyvä, jos annettua tieteellistä väitet- tä voi testata jonkinlaisella havaintoaineistolla ja jos tuo aineisto itse asiassa vielä tukee tuota

4 Simulaatioita luonnontieteissä käsitteleviä filosofisia kir- joja on useita (Durán 2018; Winsberg 2010; Lenhard 2019), mutta yleisesitystä simulaatioista taloustieteessä ei ole ilmes- tynyt. Toimijapohjaisista simulaatioista taloustieteessä löy- tyy toki kirjallisuutta, mutta yleensä niitä kirjoittavat itse simulaatiota harrastavat tutkijat (Gallegati, Palestrini and Russo 2017; Hamill ja Gilbert 2016). Siksi niissä esiintyvät metodologiset kannanotot yleensä heijastelevat koettua kou- lukuntaeroa valtavirran taloustieteeseen.

(8)

väitettä. Mutta on myös joukko kiistanalaisem- pia mallinvalintaperusteita, kuten vaikka ylei- syys, robustius ja yksinkertaisuus. Metodologia yrittää arvioida missä määrin erilaiset menetel- mät perustuvat erilaisiin hyveisiin ja miten niiden välisiä valintoja tulisi painottaa. Tavoite on siis selkeä, mutta käytännön toteutus on niin moninaista ja kontekstisidonnaista, ettei siitä voi sanoa yleisellä tasolla juuri mitään. Kukin argumentti arvioitakoon erikseen.

3. Taloustieteen ja taloustieteen metodologian kehityslinjoja Taloustieteen metodologia institutionalisoitui 1980- ja 1990-luvuilla suurin piirtein nykyiseen muotoonsa. Economics and Philosophy -lehti perustettiin 1985, Methodus aloitti vuonna 1989 ja otti nykyisen nimensä Journal of Econo- mic Methodology vuonna 1994. Näiden jälkeen on perustettu vielä useita pienempiä lehtiä.

Omien julkaisukanavien ilmaantumisella on ollut monenlainen vaikutus. Vaikka metodologisia julkaisuja on taloustieteen (top-5) lehdis- sä aina ollut erittäin vähän, tällä hetkellä näihin lehtiin on aivan turha edes yrittää lähettää metodologista kirjoitusta.

Aikaisemmin lähes kaikki taloustieteen metodologiasta kirjoittaneet tutkijat olivat koulutukseltaan taloustieteilijöitä. Tämän teki mahdolliseksi se, että useat taloustieteen laitokset palkkasivat taloustieteen historiaan ja metodologiaan erikoistuneita tutkijoita. Vuo- sien mittaan julkaisupaine on kasvanut, samalla kun taloustieteen filosofian ja historian julkaisuja ei useinkaan enää lasketa taloustieteen julkaisuiksi. Tästä on seurannut se, etteivät taloustieteen laitokset enää palkkaa historiaan ja filosofiaan keskittyviä tutkijoita. On siis

helppo ymmärtää, miksi taloustieteen filosofia on siirtynyt filosofian laitoksille. Samaan aikaan julkaisupaine toimii myös filosofiassa.

Tästä taas seuraa, että vaikka filosofi kuinka haluaisi keskittyä taloustieteen metodologian erityiskysymyksiin, pelkästään taloustieteen filosofiaan erikoistuneiden artikkeleiden kirjoittaminen taloustieteen filosofian lehdissä ei mahdollista akateemista uraa. On julkaistava myös vähintäänkin tieteenfilosofian yleisleh- dissä. Syy on aivan sama kuin taloustieteessä- kin: lehtien hierarkiassa yleislehdet ovat kaikkein ylimpänä, ja niissä julkaiseminen määrää sen, kuka voi saada pysyvän viran.

Viimeisen 20 vuoden aikana taloustiedettä koskevien artikkelien määrä tieteenfilosofian yleislehdissä⁵ on kasvanut. Vaikka voisi ajatel- la, että tämä on merkki taloustieteen filosofian laadun paranemisesta, taloustieteilijälle tästä kehityskulusta on lähinnä harmia, koska se tarkoittaa, ettei kiinnostavia artikkeleita taloustieteen metodologiasta löydä pelkästään selailemalla yllä mainittuja lehtiä. Toinen seuraus on se, että nämä filosofian yleislehdet yleensä vaativat taloustieteellisen sisällön vä- hentämistä ja yksinkertaistamista, jotta myös fysiikkaa, biologiaa, neurotiedettä jne. tunte- vat tieteenfilosofit voivat niitä lukea. Kolmas seuraus on se, että näissä lehdissä julkaiseminen on yleensä helpointa silloin, kun artikkeli koskee jotakin viimeaikaista keskustelua ylei- sessä tieteenfilosofiassa. Näin ollen arvoste-

5 Tässä muutama tieteenfilosofian yleislehti subjektiivises- ti tuotetussa arvostusjärjestyksessä: British Journal for the Philosophy of Science, Philosophy of Science, Synthese, Eu- ropean Journal for the Philosophy of Science, Erkenntnis.

Näistä Synthese ja Erkenntnis eivät ole puhtaasti tieteen- filosofisia. Lisäksi seuraavissa filosofian tasokkaissa yleisleh- dissä on harvakseltaan taloustiedettä koskevia kirjoituksia:

Journal of Philosophy, Philosophical Studies ja Mind.

(9)

tuimmilla foorumeilla esitetyt argumentit eivät aina koske taloustieteilijän kannalta relevan- teimpia teemoja.

Varsinaisen taloustieteen metodologian lie- peillä majailee myös muita, pääsääntöisesti valtavirran taloustieteeseen kriittisesti suhtau- tuvia metodologisesti orientoituneita hetero- doksisia lähestymistapoja. Mutta kuten Alex- androva ym. (2021) toteavat, ammattifilosofit eivät ole näiden kirjoitusten ensisijainen koh- deyleisö. Perinteisten heterodoksikoulukun- tien (marxilainen taloustiede, itävaltalainen taloustiede, postkeynesiläisyys ja vanha insti- tutionaalinen koulukunta) näkyvyys on jäänyt taka-alalle samalla, kun valtavirran taloustiede on muuttunut vähemmän monoliittiseksi. Val- tavirta ei ole enää pitkään aikaan ollut vain neoklassista taloustiedettä koska peliteoria, käyttäytymistaloustiede ja kenttäkokeet ovat jo pitkään olleet sen keskeisiä osia. Wade Hand- sin (2015) mukaan metodologiassa ei tällä het- kellä juurikaan puhuta näistä vanhoista hete- rodoksisuuntauksista kuten ei myöskään neoklassisesta taloustieteestä. Sitä vastoin kohteena on tämä uusi monimuotoisempi valtavir- tataloustiede. Viimeaikaisen bibliometrisen analyysin mukaan on kuitenkin hieman har- haanjohtavaa väittää, että heterodoksisen taloustieteen tutkiminen olisi vähentynyt metodologiassa, koska erityisesti taloustieteen metodologian omissa lehdissä ei oikeastaan koskaan ole käsitelty vaihtoehtoisia koulukuntia (Truc ym. 2021). Näiden kirjoittajien mukaan oikea kuvaus metodologian historiasta on paremminkin ’heterodoksinen taloustiede, pysy- kää poissa täältä’. Vaikka Handsin kuvaus muutoksesta vastaa paremmin subjektiivista kokemustamme, on mahdollista, että tämä bib- liometrinen analyysi kertoo jotakin metodologiaan erikoistuneiden lehtien linjasta.

4. Keskeisiä aiheita ja lukuopas Olemme käyneet läpi muutamia sudenkuoppia taloustieteilijän polulla kohti käytännön tutkimukselle hyödyllistä metodologista kirjallisuutta. Mutta emme kaikkia. Filosofialla on nimit- täin omat ominaispiirteensä, joista jotkut ovat jälleen haitallisia taloustieteilijälle. Filosofian tehtävä on, lähes määritelmällisesti, kaikkein vaikeimpien ja perustavanlaatuisten kysymysten pohtiminen ja vaihtoehtoiset kannat näihin kysymyksiin paketoidaan usein kattaviksi ko- konaisnäkemyksiksi, kuten empirismi, tieteellinen realismi, pragmatismi, perspektivismi jne.

Filosofiset kirjoitukset kehystetään näiden ismien tai kuuluisien argumenttien arvioimisena, ja taloustieteilijät eivät usein ole näiden kirjoitusten kohdeyleisö. Yleisönä ovat paremminkin toiset filosofit ja toisaalta, jos teksti ylipää- tään käsittelee taloustiedettä, niin sanottu suu- ri yleisö, eli kaikki, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun vaikkapa taloustieteen roolista tai sen tieteellisistä meriiteistä. Tämä yleisö saattaa kaivata jonkinlaista laajempaa kehystystä sille, mistä taloustieteessä on kysymys. Jos taloustie- teilijä haluaisi ensisijaisesti pohtia omaa meto- dologiaansa, näiden ismien opiskelusta on vain vähän hyötyä, koska matka näistä yleisistä is- meistä yksittäisten menetelmien ymmärtämi- seen on varsin pitkä: yleensä niistä ei voi ylipää- tään johtaa mitään kovinkaan selkeitä päätel- miä koskien menetelmien epistemologiaa.

Monen filosofiasta kiinnostuneen taloustie- teilijän motivaationa on metodologisen reflek- tion lisäksi pyrkimys puolustaa taloustiedettä erilaisia julkisia hyökkäyksiä ja uhkia vastaan.

Tämä on sikäli ymmärrettävää, sillä taloustie- dettä kritisoidaan paljon ja blogosfääri mah- dollistaa kaiken maailman kannanottojen jul- kisen levittämisen. Toisaalta suurin osa julki-

(10)

suudessa esitettävästä kritiikistä on niin asian- tuntematonta, ettei taloustieteilijöiden yleensä tarvitse kuin osoittaa, miksi kritiikin esittäjä ei tiedä mistä puhuu. Tähän tarvitaan ensisijaisesti hyviä hermoja ja sopivaa retoriikkaa, jot- tei tule antaneeksi liian arroganttia vaikutel- maa. Vaikka Helsinki on kiistatta yksi maailman taloustieteen filosofian keskuksista, emme ole olleet erityisen motivoituneita osallistu- maan näihin keskusteluihin, koska tieteiden ja koulukuntien välisten kiistojen julkinen tuo- marointi ei ainakaan vaikuttaisi yhtään vähem- män arrogantilta. Taloustieteen tieteellisen statuksen pohtimiseen ja sanoittamiseen sovel- tuu oikeastaan melkein mikä tahansa tieteenfilosofian johdantotason oppikirja tai taloustieteen metodologian oppikirja (esim. Reiss 2013; Boumans ja Davis 2016; Ross 2014). Mi- tään Hausmanin (1992) kirjaa vanhempaa emme suosittele lukemaan. Reissin kirja on näistä paras esittelemään kattavasti metodologien viime aikoina tutkimia kysymyksiä.

Toinen tapa toimia on etsiä filosofista ana- lyysiä, joka koskee itse käyttämäänsä tai har- kinnassa olevaa taloustieteellistä menetelmä- joukkoa. Väitämme, että erityisesti tällaiseen tarkoitukseen nykyinen naturalistinen metodologia tarjoaa merkittävästi aikaisempaa enem- män laadukasta tutkimusta. Tähän tuskin tar- vitsee muuta, kuin että yksinkertaisesti suos- tuu lukemaan haluttuun teemaan kohdistuvan artikkelin siitä huolimatta, että se on julkaistu filosofisella foorumilla. Voi myös seurata muu- taman taloustieteen professorin esimerkkiä ja vilkaista aina silloin tällöin mitä tapahtumia Helsingissä vaikuttavat taloustieteen filosofit järjestävät (https://tint.helsinki.fi/events.htm) ja mitä yleensä maanantaisin kokoontuva Perspectives on Science- seminaari tarjoaa (https://tint.helsinki.fi/seminar.htm).

Mireles Flores (2018) esittää yhteenvedos- saan, että viimeaikaisessa taloustieteen metodologiassa on ollut kolme keskeistä aihepiiriä:

1) Taloustieteen mallintamisen filosofinen analyysi ja siihen liittyvät selittämiseen liittyvät kysymykset, 2) Kausaalisen päättelyn episte- mologia, evidenssin moninaisuus ja evidenssi- perusteinen julkinen päätöksenteko ja 3) Beha- vioraalisen taloustieteen (laajasti ymmärretty- nä) metodologinen perusta sekä tämän käyttö poliittisessa päätöksenteossa ja toimenpidesuo- situksissa. Nämä teemat limittyvät tietenkin monin tavoin toisiinsa. Esimerkiksi keskustelu (mikro)teoreettisten rakenteellisten oletusten tarpeellisuudesta soveltavassa mikroekonomet- riassa koskee yhtälailla rakenteellisten oletusten tarpeellisuutta kausaalipäättelyssä kuin estimoitavan mikromallin ja käyttäytymista- loustieteellisten laboratoriokokeiden merkitys- tä käytännön toimenpiteille olennaisen hyvin- vointivaikutusten empiirisessä arvioimisessa (kts. esimerkiksi Harrison (2013) ja kyseiseen artikkeliin keskittyvä Journal of Economic Met- hodologyn 2016 erikoisnumero 23 (2)).

Mireles Floresin mainitsemien tieteenfilosofisten teemojen lisäksi merkittävä osa ratio- naalisuutta ja peliteoriaa koskevasta ”filosofisesta” tutkimuksesta on luonnollisella tavalla samalla jatkumolla teoreettisen mikrotalous- tieteen kanssa ja muun muassa Robert Sugden ja Itzhak Gilboa julkaisevat näistä aiheista myös edellä mainituissa taloustieteen metodologian lehdissä. Peliteorian ja rationaalisen valinnan teorian metodologinen tutkimus on kuitenkin muuttanut muotoaan. Kun puhtaasti teoreettinen peliteoria ja ehkä myös muu täydellisen rationaalisuuden olettava taloustie- teellinen tutkimus on vähentynyt taloustietees- sä, on myös sitä tutkiva filosofinen tutkimus vähentynyt. Kokeiden teko on muuttanut peli-

(11)

teoriaa ja osa sitä koskevasta filosofisesta tutkimuksesta onkin nyt kehystetty kokeiden tutkimisena tai siirtynyt osaksi tuuppauskes- kusteluja. Paljastettujen preferenssien teoriasta ilmestyy edelleen metodologista tutkimusta (Thoma 2020 tarjoaa mielestämme parhaan sen puolustuksen ja Hausman 2012 parhaan kritiikin sekä laajan katsauksen keskeisiin rationaalisen valinnan teorian käsitteisiin). Jot- kut jopa katsovat, että Gul ja Pesendorferin (2008) paljastettujen preferenssien puolustus on ottanut Friedmanin (1953) klassikon paikan taloustieteen metodologiassa. Tämänkään keskustelun luonne ei kuitenkaan ole pysynyt sa- mana, koska aiemmin keskiössä olivat episte- mologiset kysymykset koskien preferenssien havaittavuutta, kun taas nyt mukaan on tullut rajanveto muihin tieteisiin sekä taloustieteili- jöiden saatavissa oleva data (ks. Hands 2013).

Helsingissä on tutkittu kaikkien näiden teemojen alaan kuuluvia kysymyksiä. Ensimmäiseen aihepiiriin kuuluvista kysymyksistä nosta- kaamme esille etenkin erilaiset malliperustai- sen päättelyn yleistä luonnetta koskevat näke- mykset; idealisaatioiden tiedollista roolia per- kaavat puheenvuorot; tulosten robustiutta koettelevan mallintamisen logiikkaa koskevat analyysit ja jo edellä mainitut puheenvuorot simulaatioiden asemasta taloustieteessä. Toi- seen aihepiiriin kuuluvat ainakin kenttäkokei- den ja vaikutusta välittäviä mekanismeja kos- kevan tiedon välisen suhteen analysointi ja empiirisen evidenssin moninaisuuden tiedolli- sen arvon tarkastelu. Kolmannesta aihepiiristä voimme nostaa esiin ainakin käyttäytymista- loustieteestä ammentavien politiikkatoimenpi- teiden tiedollisten ja eettisten perusteiden ky- seenalaistamisen ja neurotaloustieteen selityk- sellisen potentiaalin kartoittamisen suhteessa perinteisiin taloustieteellisiin kysymyksiin.

Yleisemmin voidaan sanoa, että erityisenä kiinnostuksen kohteena onkin ollut taloustieteen rajapinnat muihin tieteisiin. Näistä aihe- piireistä taloustieteilijät törmäävät todennäköi- sesti etsimättäkin kausaalista päättelyä koske- viin kontribuutioihin, koska osa tästä kirjallisuudesta on suunnattu alun perinkin talous- ja tilastotieteilijöille.

Emme halua väittää, että keskittyminen tiettyihin menetelmiin olisi yksinomaan hyvä asia. Francesco Guala (2021) pitää tätä kehitys- kulkua eräänä syynä sille, miksi metodologit eivät merkittävissä määrin osallistuneet finans- sikriisin jälkeiseen taloustieteiden metodologi- seen itsetutkintaan. Metodologit eivät myös- kään ole esittäneet suoria kannanottoja taloustieteen empiirisestä käänteestä, vaikkakin kenttäkokeiden ja teorian suhteesta onkin keskusteltu paljon erityisesti kehitystaloustie- teen yhteydessä. Toisaalta empiirisen käänteen voidaan nähdä noudattavan useimpien metodologien pitkään kaipaamia kehityslinjoja, vaikkakin lienee selvää, etteivät metodologit voi ottaa kunniaa tämän käänteen synnystä.

Onko taloustieteen filosofian menetelmäkoh- tainen erikoistuminen lopulta johtanut siihen, että filosofit ovat unohtaneet omat vahvuuten- sa pyrkiessään mestaroimaan sellaisten mene- telmällisten kysymysten parissa, joihin talous- tieteilijöillä itsellään on vankempi koulutus ja osaaminen? Tämän kysymyksen jätämme ta- loustieteilijöiden ja muiden aiheesta kiinnostu- neiden arvioitavaksi. Joka tapauksessa naturalismin keskeinen motivaatio on tuottaa filosofista analyysiä, jonka pitäisi olla mahdollisimman hyödyllistä tiedettä aktiivisesti tuottaville tutkijoille. □

(12)

Kirjallisuus

Alexandrova, A., Northcott, R. ja Wright, J. (2021),

“Back to the big picture”, Journal of Economic Methodology 28: 54–59.

Blaug, M. (1980), The Methodology of Economics:

Or, How Economists Explain, Cambridge Uni- versity Press, Cambridge.

Boumans, M. ja Davis, J. B. (2016), Economic Meth- odology, 2. painos, Palgrave, London.

Duarte, P. G. ja Lima, G. T. (2012), “Introduction:

Privileging micro over macro? A history of con- flicting positions”, teoksessa Duarte, P. G. ja Lima, G. T. (toim.), Microfoundations Reconsid- ered, Edward Elgar, Cheltenham.

Durán, J. M. (2018), Computer Simulations in Sci- ence and Engineering, Springer International.

Friedman, M. (1953), “The methodology of positive economics”, teoksessa Essays in Positive Eco- nomics, University of Chicago Press: Chicago.

Gallegati, M., Palestrini, A. ja Russo, A. (2017), In- troduction to Agent-Based Economics, Elsevier Science, San Diego, CA.

Guala, F. (2021), “On letting serious crises go to waste”, Journal of Economic Methodology 28:

40–45.

Gul, F. ja Pesendorfer, W. (2008), “The case for mindless economics”, teoksessa Caplin, A. ja Schotter, A. (toim.), The Foundations of Positive and Normative Economics; A Handbook, Oxford University Press, New York, N.Y.

Hamill, L. ja Gilbert, N. (2016), Agent-Based Model- ling in Economics, John Wiley & Sons.

Hands, D. (2013), “Foundations of contemporary revealed preference theory”, Erkenntnis 78:

1081–1108.

Hands, D. (2015), “Orthodox and heterodox eco- nomics in recent economic methodology”, Eras- mus Journal for Philosophy and Economics 8: 61.

Harrison, G. (2013), “Field experiments and meth- odological intolerance”, Journal of Economic Methodology 20: 103–117.

Hausman, D. M. (1985), “Is falsificationism unprac- tised or unpractisable?”, Philosophy of the Social Sciences 15: 313–319.

Hausman, Daniel M. (1992): The Inexact and Sepa- rate Science of Economics, Cambridge University Press.

Hausman, D. M. (2012), Preference, Value, Choice, and Welfare, Cambridge University Press.

Heckman, J. ja Moktan, S. (2020), “Publishing and promotion in economics: The tyranny of the top five”, Journal of Economic Literature 58: 419–

470.

Hoover, K. D. (2012), “Microfoundational pro- grams”, teoksessa Duarte, P. G. ja Lima, G. T.

(toim.), Microfoundations Reconsidered, Edward Elgar: Cheltenham.

Kapeller, J., Aistleitner, M. ja Steinerberger, S.

(2017), Citation Patterns in Economics and Be- yond: Assessing the Peculiarities of Economics from Two Scientometric Perspectives, Johannes Kepler University Linz, Institute for Compre- hensive Analysis of the Economy (ICAE), Linz.

Khosrowi, D. (2019), “Extrapolation of causal ef- fects – hopes, assumptions, and the extrapola- tor’s circle”, Journal of Economic Methodology 26: 45–58.

Kuorikoski, J. ja Lehtinen, A. (2018), “Model selec- tion in macroeconomics: DSGE and ad hoc- ness”, Journal of Economic Methodology 25:

252–264.

Kuorikoski, J., Lehtinen, A. ja Marchionni, C.

(2010), “Economic modelling as robustness analysis”, British Journal for the Philosophy of Science 61: 541–567.

Lehtinen, A. (2021), “The Helsinki approach to economic methodology, Or, how to espouse the mainstream?”, Journal of Economic Methodology 28: 79–87.

Lehtinen, A. (tulossa), “Core models in macroeconomics”, teoksessa Kincaid, H. ja Ross, D.

(toim.), Modern Guide to Philosophy of Econom- ics, Edward Elgar, Cheltenham.

(13)

Lenhard, J. (2019), Calculated Surprises: A Philoso- phy of Computer Simulation, Oxford University Press.

McCloskey, D. (1986), The Rhetoric of Economics, Wheatsheaf Books, Brighton.

Mireles Flores, L. (2018), “Recent trends in eco- nomic methodology: A literature review”, Re- search in the History of Economic Thought and Methodology 36A: 93–126.

Quine, W. V. O. (1969), “Epistemology natural- ized”, teoksessa Ontological Relativity and Other Essays, Columbia University Press, New York.

Reiss, J. (2013), Philosophy of Economics: A Contem- porary Introduction, Routledge: New York.

Ross, D. (2014), Philosophy of Economics, Palgrave Macmillan.

Thoma, J. (2020), “In defence of revealed prefer- ence theory”, Economics and Philosophy. First view DOI:

https://doi.org/10.1017/S0266267120000073.

Truc, A., Claveau, F. ja Santerre, O. (2021), “Eco- nomic methodology: A bibliometric perspec- tive”, Journal of Economic Methodology 28: 1–12.

Vines, D. ja Wills, S. (2018), “The Rebuilding Mac- roeconomic Theory project: An analytical assess- ment”, Oxford Review of Economic Policy 34:

1–42.

Winsberg, E. B. (2010), Science in the age of com- puter simulation, University of Chicago Press, Chicago, Ill.