Kotieläinten nimiä entisaikaan · DIGI

Suomen murteita kasittelevissä kirjoissa

on

tapana mainita yh- tenä ita-

ja

länsimurteita erotta- vana tuntomerkkinä se, että ita- murteiden alueella lehmien nimet

ovat

-kki-loppuisia, länsimurtei- den alueella -ke-loppuisia. Siten esim. länsisuomalaista Mansike-

nimeä vastaa

itäsuomalainen Mansikki. Nykyään tämä ero on

jo niin

hämärtynyt, että Länsi- Suomessakin on varmaan enem-

män Mansikki- kuin

Mansi- ke-nimisiä

lehmiä. Vanhat

ni- menantotavat

on

lopullisesti se-

koittanut nykyinen

käytäntö,

jonka

_mukaan kaikkien samana

\ lonna syntyneiden

lehmien

nimet alkavat samalla

kirjai- mella.

Vanhoj en eläintennimien tutki- mista helpottaa ratkaisevasti se,

että ainakin

jo

1700-luvun puoli- välistä lähtien perunkirjat tehtiin niin yksityiskohtaisesti, että

niihin

merkittiin nimeltä kaikki ne koti- eläimet,

joilla

_vain nimi oli.

Ensimmäisenä huomio kiintyy siihen, että entisaikana

ei

nimiä suinkaan annettu sattumanvarai-

sesti, vaan nimi aina kuvasi kanta- jaansa. IJseimmiten nimi oli saatu jostakin eläimen ulkonäköön

liit-

tyvästä piirteestä, mutta joskus se

kuvasi esim.

kantaiansa luon- teenominaisuutta

tai

syntymäai- kaa.

Aloittakaamme lehmästä, kos- ka se on aina

ollut

suomalaisten ehkä

tärkein

kotieläin. -ke-lop- puiset lehmännimet eivät aina- kaan Huittisten seudulla ole olleet mitenkään vallitsevia, niiden kan- tajia on ollut ehkä kolmasosa kai- kista lehmistä. Mustike

ja

Hiilike

ovat

tietenkin

olleet

mustia tai hyvin tummia, Mansike on ollut punertavan ruskea, Liinuke vaa- lea

ja

Voitike kellertävä. Tähdi- kellä on ollut otsassa tähtimäinen valkoinen kuvio, Ristikellä risti- mäinen, Hertikellä herttamainen.

Kruunukella on päälaki ollut val- koinen. Muurike tiedetään anne-

tun

nimeksi vaalealle lehmälle, jonka pää on ollut musta, Nättike on ollut muutoin nätti, Papukella

on

tummia

ja

vaaleita täpliä ja Lystike on varrnaankin tuottanut

jotakin huvia

emännälleen. ^Su- vike on

joko

syntynyt kesällä tai sen poikimisaika

on

osunut ^ke-

sään.

46

Suurin osa vanhoista huittislar- sista lehmännimistä

on

^-as-lop- puisia. Näiden

nimien

alkuosat

on suurimmalla osalla

valittu samoilla perusteilla kuin edellisen ryhmän nimien. Siten ^{Ruskas on} ruskea, Hallas hallava eli vaalean harmahtava,

Marjas

punertava,

Kirjas kirjava,

Laukaksella on ollut päässä laukki eli koko pään mittainen valkoinen juova,

Krii-

maksella

oli

sen tapainen kuvio, että

näytti kuin sillä olisi

ollut

kriimu

päässä. Mielenkiintoinen

ja

hyvin tavallinen

nimi oli

Kyy- täs. Sehan tarkoittaa lehmää, jolla koko selän yläosa on valkoinen.

Tämä piirrehän on totuttu yhdis- tämään itäsuomalaiseen maati-

aisrotuur, mutta tämä ominaisuus

on siis ennen ollut

tavallinen myös Länsi-Suomessa. Kailos oli

"kaileva"

eli

siinä

oli

tummia ja vaaleita läikkiä.

Väriin

viittaava sana

ei aina

merkitse sitä, että

koko elain olisi ollut

mainitun

värinen. esim. Koivas

voitiin

antaa nimeksi lehmälle, jonka pää

oli

koivunvärinen

eli

valkoinen.

Ennen ei myöskään tehty tarkkaa eroa punaisen

ja

ruskean värin välillä, joten eläin, jonka _nimessä esiintyy viittaus punaiseen, saattoi olla ruskeakin.

Harvinaisempia olivat sellaiset

nimet kuin

Punakorva, Länka- sarvi, Nupo

ja

_{Töllö. Omena on} voitu antaa nimeksi kahdellakin

/

a

- -. - _ r_ /d_

- -- -_ _ Åt /"f^.

.-' -

t.-

Kotieläinten luetteloa Loiman Ala-Jaakolan perunkirjassa vuodelta 1799.

/M

Kotieläinten nimiä entisaikaan

(, ^'-7

t /- .ra .-t t -1/ ---7 - r v l/.

egfx ?: _- ^9:

/a

perusteella, joko lehmä

oli omenan värinen

tai

sillä

oli

^suo-

rahkot, omenan kantaa muistutta- vat sarvet. Erikoiselta tuntuu, ^että

Viikuna

tavataan useankin leh-

män nimenä jo

1700-luvulla, vaikka tämä etelänhedelmä ei var- maankaan

ollut kovin tuttu

sen

ajan

huittislaisille.

Olisiko

nimi saatu Raamatusta, missä sana on esiintynyt

jo

Agricolasta lähtien?

Huomaamme, että entisaikaan lehmät olivat kovin eri näköisiä, mikä antoi hyvät mahdollisuudet nimenannolle. Nykyäänhän eläin- rodut pyritään säilyttamään puh-

taina, mutta

ennen käsitys oli toinen: ajateltiin eri rotuja ^risteyt- tämällä saatavan

eläimiin

hyviä ominaisuuksia. Siksi

jo

1600-lu- vulta alkaen maahan tuotiin ulko-

mailta eri

rotuisia siitoseläimiä,

jotka

maatiaisiin sekoittuessaan saivat aikaan ulkonäöltään mo- nenlaisia yksiloita.

Usein kuitenkin sattui samaan karjaan kaksi niin samannäköistä eläintä, että niille olisi "kuulunut"

sama

nimi. Tällöin

erotukseksi nimiin voitiin lisätä Iso- tai Vähä- tunnus,

jolloin _syntyi

sellaisia nimia kuin Vähähallas, Vähäkir- jas, Isopunio tai Isolqrytäs. Tämä kayantö ei kävisi päinsä nykyään, kun

nimi

annetaan

jo

vasikkana,

sillä vasikasta on vaikea päätellä, minkä kokoinen siitä tulee aikui- sena.

Ennen nimi

annettiinkin lehmälle usein vasta mullikkana

tai niihin

aikoihin kun se rupesi lypsämään, härälle useinkin vasta

silloin,

kun

sita ruvettiin käyttä- mään vetoeläimenä.

Niinpä

^pe- runkirjoissa

ei

esiinnykaan ^va- sikoiden nimiä.

Huittinen kuuluu siihen ^aluee-

seen, jossa härkä oli tärkein ^vetoe-

lain

1800-luwn

puoliväliin

asti.

Härkien nimet olivat

melkein säännöllisesti o-loppuisia, nimien alkuosat

olivat

^{pääosin samoja}

kuin lehmännimien

vastaavat osat. Tavallisia härännimiä olivat Rusko, Hallio, Kyytiö, Punio, Koi- vio, Nokio, Hiilo, Tähtiö, Herttiö,

Valko, Lumio, Kailio ja

Kirjo.

Hirvo on ollut hirven

värinen, Poskiolla on ollut poskissa jokin kuvio, Renko-nimisellä

on

ollut silmien ympärillä erivärinen ren- gas. Joskus härillä esiintyy samo-

jakin

_nimia kuin lehmillä.

Tietenkin karjaan kuului vielä sonni, mutta se ei välttäm ättä tar-

vinnut nimeä, koska niita

oli tavallisesti vain yksi karjaa koh- ti.

Ihmetystä herättää Se,

että hevosten nimiä

ei

1700-luvun tai 1800-luvun

alkupuolen

asiakir-

joissa koskaan esiinny. Perunkir-

jois.sa. hevoset kuitataan sellaisilla malnrnnorlla

kuin

"vaaleanrus-

kea tamma" tai

"pienempi _va-

lakka". Vasta

1800-luvun lop- pupuolella ruvettiin työhevosille yleisesti antamaan nimiä. Nimis- töntutkijat ovat joskus selittaneet

ilmiota

siten,

että kun

hevosia ajoivat miehet, he olisivat pitäneet

hevosten kutsumista

^nimeltä

jotenkin

"naismaisena". _Mutta

toisaalta miehethän

harkiakin ajoivat, ja harilla oli säännöllisesti nimet.

Ehkä

yksi

selitysmahdollisuus olisi se, että härkia käytettiin ^pel- totöissä,

jolloin

ne olivat ^parissa, ja kummallekin härälle piti antaa erikseen erilaisia käskyjä, härät- hän tunsivat nimensä. Hevosilla taas

tehtiin

paremmin maantie- ajoja, jolloin _ajoneuvon edessä oli vain yksi hevonen eikä siten ^syn-

tynyt

epätietoisuutta

siitä,

mille käsky oli tarkoitettu.

Pienemmille kotieläimille, ku- ten lampaille, vuohille tai sioille ^ei

liene annettu nimiä,

ainakaan perunkirjoissa ei sellaisia koskaan mainita.

Keijo Jaakola