Kilpaurheilun lopettamisesta selviytyminen
Louhi Porvari Pro gradu -tutkielma
Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Marraskuu 2019
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalipsykologia
PORVARI LOUHI: Kilpaurheilun lopettamisesta selviytyminen Pro gradu -tutkielma, 73 sivua, 2 liitettä (3 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen, tutkijatohtori Hanna Pohjola Marraskuu 2019
Avainsanat: resilienssi, selviytyminen, kilpaurheilun lopettaminen
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan nuorten kilpaurheilijoiden selviytymistä tilanteessa, jossa urheilu joudutaan lopettamaan terveydellisten syiden vuoksi. Lopettamispäätös on tehty vas- toin omaa tahtoa, pakon edessä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat selviytymiseen, sitä edistävästi tai estävästi. Toisena tavoitteena on selvittää, miten kilpaurheilijan elämä muuttuu, kun kilpaurheilu loppuu.
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu haastaviin elämäntilanteisiin liittyvistä käsitteistä.
Urheilun päättymistä ei voida nähdä suoraan traumana tai kriisinä, mutta siinä voi olla samoja piir- teitä. Toiseksi teoreettista pohjaa luovat selviytymiseen liittyvät käsitteet. Pääkäsitteenä on re- silienssi, joka tarkoittaa kykyä selviytyä vaikeista elämäntilanteista. Sen ohella selviytymistä selite- tään myös muilla tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvillä termeillä.
Tutkimus on laadullinen haastattelututkimus, jonka aineisto muodostuu kahdeksasta yksilöhaastat- telusta. Menetelmänä on hyödynnetty puolistrukturoitua teemahaastattelua ja sen tukena kahta avointa kysymystä. Tutkimukseen osallistujien joukko koostuu 18–30 -vuotiaista naisista, joista jokaista on haastateltu kertaalleen. Jokaisella osallistujalla oli oma lajinsa, joista osa on yksilö- ja osa joukkuelajeja. Haastateltavat kilpailivat lyhyen ja pitkän matkan juoksussa, koripallossa, jalka- pallossa, salibandyssa, kilpatanssissa, cheerleadingissa ja nyrkkeilyssä.
Tutkimus osoittaa, että kilpaurheilun päättyminen vaikuttaa elämänkulkuun. Tutkimuksen aineiston mukaan muutoksia tapahtuu kilpaurheilun lopettamisen jälkeen ajankäytössä, identiteetissä ja tule- vaisuuden suunnitelmissa. Kaikkien haastateltavien kohdalla urheilun päättymistä voi kuvata sanal- la luopuminen. Urheilulla oli siis ollut suuri merkitys heidän jokaisen elämässä.
Selviytymisprosessin pituus vaihteli urheilijoiden välillä. Kaikkien elämässä urheilulla oli edelleen suuri rooli ja urheilullinen elämäntapa oli auttanut selviytymisessä. Selviytymistä edistävät erityi- sesti sosiaaliset suhteet. Eroja oli siinä, mistä tukea oli saatu. Osa oli saanut sosiaalista tukea val- mentajalta ja seuralta, toiset taas eivät ollenkaan. Mielensisäinen prosessointi oli toinen keskeinen tekijä selviytymisen näkökulmasta. Elämä oli muuttunut kilpaurheilun lopettamisen seurauksena, mutta kaikkien osallistujien voi sanoa selviytyneen siitä.
Department of Social Sciences
PORVARI LOUHI: Surviving from competitive sport termination Master’s thesis, 73 pages, 2 appendices (3 pages)
Advisors: Professor Vilma Hänninen, Post-Doctoral Researcher Hanna Pohjola November 2019
Keywords: resilience, survival, competitive sport termination
This master´s theses explores the coping by the competitive athletes if their sport career is to be terminated, against their own will, due to health reasons. The aim for this study is to analyze which factors affect this coping process: which factors promote it and which in turn restrain it. The other aim is to evaluate how the everyday life of an athlete changes after his or hers sport career is over.
The theoretical framework of this study consists of the concepts used in connection with the chal- lenging life events. The end of an athletic career cannot perhaps be seen as a traumatic event or cri- sis, but it may well have similarities to such. The other part of the theoretical basis of this work is the concepts of coping with the challenging life events. The main concept is resilience, which is the ability to carry on or adapt after difficult life events. In addition to resilience, the ability to carry on is explained by terms associated with emotions and social contacts.
This is a qualitative interview study. The material consists of semi-structured thematic interviews with two additional open questions, carried out with eight individuals. The individuals taking part to this study were 18–30 years old, all were female, and all were interviewed once. Each of the eight individuals were involved with a sport of their own, some being individual sports, some team sports. The competitive sports of the individuals were sprinting, long distance running, basketball, soccer, floorball, competitive ballroom dancing, cheerleading, and boxing.
This study shows that the ending of the competitive sport career clearly affects the life of an indi- vidual. The material of this study demonstrates that there are changes in the daily lifetime- allocation, in one´s identity as wells as in the plans for the future. The common feature, presented by all the interviewed individuals, was the feeling of loss. Sports had obviously had a major mean- ing or role in their life.
The critical process of coping by the athletes continued with varying lengths. Sports still had a ma- jor role in lives of all the interviewed individuals and it was the athletic lifestyle that had assisted their coping. The social contacts, especially, had facilitated their coping. Individuals had gained social support differently: for example, some had received support from their coach or from the sport club they had represented, whereas some did not. Mental processing by the individual herself was the other main factor associated with coping well. For all individuals, life had changed due to the retiring from the active sport career, but it can be concluded that all interviewed individuals had coped with the change.
1 JOHDANTO ... 1
2 TEORIATAUSTA ... 4
2.1 Haastavat elämäntilanteet ja niiden seuraukset ... 4
2.1.1 Stressi ... 4
2.1.2 Trauma ... 5
2.1.3 Kriisi... 6
2.2 Selviytymistekijät... 8
2.2.1 Resilienssi ... 8
2.2.2 Stressistä selviytyminen ... 10
2.2.3 Selviytymistä edistävät psykologiset tekijät ... 12
2.2.4 Sosiaalinen tuki ... 14
2.2.5 Posttraumaattinen kasvu ... 15
2.3 Kilpaurheilun päättyminen ... 16
2.3.1 Urheilijan identiteetti ja motivaatio ... 16
2.3.2 Kilpaurheilun päättyminen siirtymänä ... 18
2.3.3 Urheilu ja selviytymistekijät ... 20
3 MENETELMÄT ... 22
3.1 Teemahaastattelu ... 22
3.2 Haastateltavien rekrytointi ... 23
3.3 Haastatteluiden toteutus ja litterointi ... 25
3.4 Analyysimenetelmät... 27
3.5 Tutkimusetiikka ... 29
4 TULOKSET ... 33
4.1 Kilpaurheilun merkityksellisyydestä... 33
4.1.1 Ajankäyttö ... 34
4.1.2 Sosiaaliset suhteet ja urheilu ... 35
4.1.3 Koulunkäynti ... 37
4.2 Kilpaurheilun lopettamisen seuraukset ... 38
4.2.1 Muutokset identiteetissä ... 38
4.2.2 Muutokset ajankäytössä ... 41
4.2.3 Muutokset tulevaisuuden suunnitelmissa... 42
4.3 Selviytyminen ... 43
4.3.1 Auttavat tekijät ... 46
5 POHDINTA ... 53
5.1 Urheilijan elämänkulun vaiheet ... 53
5.2 Tulosten yhteenveto ja johtopäätökset ... 55
5.2.1 Muutokset... 55
5.2.2 Selviytyminen ... 58
5.3 Tutkimuksen luotettavuuden arviointia ... 59
5.4 Tulosten sovellettavuus käytännössä ja jatkotutkimuksessa ... 62
5.4.1 Vinkkilista urheilijan tukemiseen ... 65
LÄHTEET ... 66
LIITTEET ... 74
Liite 1: Haastattelukutsu ... 74
Liite 2: Teemahaastattelurunko ... 75
1 JOHDANTO
Loukkaantumiset ovat tavallisia urheilijoiden keskuudessa. Yleinen sanonta kuuluu ”urheilija ei tervettä päivää näe”. Mikäli loukkaantuminen on vakava, se voi olla myös syynä päättää urheilu- ura. Urheilututkimuksen historiassa on käsitelty paljon lopettamista, jolloin lopettaminen on usein nähty negatiivisena tai jopa traumaattisena tapahtumana. Aluksi tutkimuksissa korostui nimen- omaan yksittäiset tilanteet, jotka johtivat lopettamispäätökseen. (Wylleman, Alfermann & Lavallee 2004, 8.) Lopettamispäätöksen taustalla voi kuitenkin olla monenlaisia syitä. Christoph Rottenstei- nerin väitöskirjatutkimuksessa (2015, 44) halu viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa, innostuk- sen väheneminen (urheiluun) ja kiinnostus toisesta lajista olivat syynä lopettamiselle. Osalle louk- kaantuminen on ollut suurin syy lopettaa urheilu-ura. Keskeistä on huomioida se, että urheilun lo- pettamisella on suuri merkitys yksilölle. (Ristolainen, Kettunen, Kujala & Heinonen 2012, 274–
281.)
Urheilun päättymistä on aiemmin keskitytty tutkimaan lähinnä urheilu-uran näkökulmasta, jolloin kyseessä on yleensä olleet huippu-urheilijat (ks. esim. Brown, Lafferty & Triggs 2015; Codonhato, Rubio, Oliveira, Resende, Rosa, Pujals & Fiorese 2018). Taustalla on myös pääosin ollut oma halu lopettaa (eläköityä) tai sitten syynä on ollut vakava loukkaantuminen, kuten selkäydinvaurio (ks.
esim. Dorsett, Geraghty, Sinnott & Acland 2017). On myös keskitytty tutkimaan paljolti tilannetta, jossa urheilija on voinut palata takaisin lajin pariin. Tällöin fyysinen kuntoutuminen on ollut olen- naisessa roolissa (ks. esim. Christakou & Lavallee 2009; Fernandes, Reis, Vilaça-Alves, Saavedra, Aidar & Brustad 2014). Iältään osallistujat eivät ole olleet kovin nuoria, sillä he ovat jo ehtineet edetä huipulle. Tutkimukset ovat pääosin määrällisiä ja ulkomaisia.
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan terveydellisistä syistä tapahtuvaa kilpaurheilun lopettamista. Syy voi olla loukkaantuminen, mutta myös jokin muu terveyteen vaikuttanut tapahtuma. Urheilua ei siis ole lopetettu omasta tahdosta, vaan siksi, ettei sitä ole voitu terveydellisen tilan vuoksi harrastaa samoin, kuin aiemmin. Olennaisinta ei silti ole se, miksi on lopetettu, vaan mitä lopettamisesta seu- raa. Miten tilanteesta on selvitty ja miten elämä on muuttunut kilpauran päättymisen jälkeen? Kes- keinen ero tutkimuksessani aiemmin tehtyihin tutkimuksiin on siinä, että tutkimusmenetelmä on laadullinen. Useissa tutkimuksissa kannatetaan lisätutkimuksia aiheesta (ks. esim. Leddy, Lambert
& Ogles 1994; Schwab Reese, Pittsinger & Yang 2012) mikä tukee aihevalintaani.
Tässä tutkimuksessa hyödynnetään resilienssin käsitettä. Resilienssi tarkoittaa kykyä selviytyä jos- takin elämänkulkuun merkittävästi vaikuttavasta negatiivisesta tapahtumasta. Henkilön on voitava kohtuullisen hyvin tai hyvin tapahtumasta huolimatta. (Masten & Reed 2002, 75.) Toisin sanoen resilienssillä tarkoitetaan hyvinvoinnin ylläpitämistä silloinkin, kun sen tasapainoa koetellaan.
Psyykkinen ja fyysinen toimintakyky ei tällöin heikkene merkittävästi, vaikka henkilö onkin koh- dannut jonkin sitä uhkaavan tapahtuman. (Bonanno 2004, 20.) Juuri tämä selviytymisen taso on lähtökohtana tutkimuksessani. Sen lisäksi, että tilanteesta on selvinnyt, on henkilön myös kyettävä uudelleen organisoitumaan sen jälkeen. Ihminen joutuu muokkaamaan itseään uusissa olosuhteissa, jotta voi sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. (Lepore & Revenson 2006, 27.) Tätä resilienssin osa- aluetta voidaan kuvata termillä joustavuus. Ihminen taipuu vaikeuden vuoksi, mutta kuten puut tuu- lessa, palautuu tilanteen jälkeen. (Emt., 25.) Palautuessaan ihminen on kuitenkin jollain tapaa muut- tunut, esimerkiksi vahvemmaksi tulevia vastoinkäymisiä vastaan (emt., 27). Tähän uudelleen orga- nisoitumisen vaiheeseen keskittyy haastatteluni toinen osuus, elämä kilpaurheilun päättymisen jäl- keen.
Resilienssiä on tutkittu paljon ulkomailla trauman ja surun kontekstissa (ks. esim. Bonanno 2004;
Bonanno 2005; Harms 2015; Lepore & Revenson 2006), mutta Suomessa ei juurikaan. Tämä tulee hyvin esille siitä, että suomalaisesta artikkelitietokannasta, Artosta, saa hakusanalla resilienssi tu- loksia 73. Tutkimusten aiheet vaihtelevat työelämästä liikennejärjestelmään ja muutoksista turvalli- suuspolitiikkaan. Jos valitsee aihesanaksi resilienssin rinnalle sanan selviytyminen, on tuloksia enää kuusitoista. Toisin sanoen resilienssin käsitettä on hyödynnetty erilaisissa tutkimuksissa, mutta ei juuri selviytymisen näkökulmasta. Resilienssi tuo tuoreen näkökulman ja teoriapohjan aiheeseen, jota on voitu käsitellä muista lähtökohdista.
Tällä tutkimuksella pyritään selvittämään, kuinka nuoret kilpaurheilijat selviytyvät, kun he joutuvat lopettamaan lajinsa terveydellisistä syistä. Ennakko-oletus tutkimukselle on, että urheilu on olen- nainen osa kilpaurheilijanuorta ja tällöin sen lopettaminen vaikuttaa merkittävästi identiteettiin.
Urheilu on sosiaalipsykologisesta näkökulmasta tärkeä ihmisen elämän osa-alue, sillä siihen liittyy paljon yksilön ja ryhmän välisiä suhteita. Esimerkiksi valmentajan vuorovaikutus joukkueen kanssa on tällainen (ks. Rottensteiner 2015). Sosiaalipsykologinen näkökulma tulee esille tarkasteltaessa nuoren ihmissuhteita ja niiden merkitystä lopettamistilanteessa ja sen jälkeen. Urheilun parista voi- vat löytyä nuoren ystävät, jolloin heidän tapaamisensa ja yhteydenpitonsa voi muuttua, kun ei käydä enää yhdessä harjoituksissa. Nuori voi myös joutua ulkopuolelle harrastusporukastaan. Kuinka suu- ri merkitys joukkueella tai valmennusporukalla on nuorelle? Vaikuttaako läheisten tuki selviyty-
misprosessiin? Tutkimuksessa voi myös tulla esille tekijöitä, jotka eivät ole auttaneet selviytymises- sä. Myös näiden kartoittaminen on olennaista selviytymisen edistämiseksi.
Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen kysymys on: mitkä tekijät vaikuttavat kilpaurheilun lopettamisesta selviytymiseen? Erityisesti haluan tietää, mitkä asiat edistävät selviytymistä. Aiheen kannalta myös tekijöillä, jotka vaikuttavat negatiivisesti selviytymiseen, on merkitystä. Toinen ky- symys liittyy elämään kilpaurheilun jälkeen. Miten elämä muuttuu, kun kilpaurheilu loppuu? Tällä kysymyksellä haetaan muutoksia esimerkiksi ajankäytössä ja sosiaalisissa suhteissa. On myös olta- va avoin sille vaihtoehdolle, että jotkin asiat eivät muutu.
Tutkielmani rakenne muodostuu viidestä pääluvusta alalukuineen. Tämän johdantoluvun jälkeen kerron aiheen teoriataustasta luvussa 2. Luku jakautuu kolmeen alalukuun, joista ensimmäisessä esittelen haastaviin elämäntilanteisiin liittyviä käsitteitä. Toisessa alaluvussa kerron selviytymiseen liittyvistä tekijöistä. Kolmannessa alaluvussa kuvaan kilpaurheilun päättymistä urheilijan identitee- tin ja motivaation avulla. Luvun lopuksi esittelen tutkimukseni teoriataustaan liittyviä aiemmin teh- tyjä tutkimuksia. Luvussa 3 kerron tutkimuksen toteuttamisesta ja valitsemastani tutkimusmenetel- mästä eli haastattelusta. Käyn myös läpi tutkimuksen teon prosessin vaihe vaiheelta ja kerron valit- semastani analyysitavasta. Luvun lopuksi pohdin eettisiä tekijöitä liittyen tutkimuksen tekemiseen.
Luvussa 4 esittelen saamiani tuloksia kilpaurheilun merkityksellisyydestä, kilpaurheilun lopettami- sen seurauksista, selviytymiseen liittyvistä tekijöistä ja tuen muodoista. Luvussa 5, joka on tutkiel- mani viimeinen luku, pohdin saamiani tuloksia. Esittelen urheilijan elämänkulun vaiheet, jotka tuli- vat ilmi tutkimuksessani. Vedän tuloksia yhteen ja teen niistä johtopäätöksiä. Arvioin myös tutki- mukseni luotettavuutta ja sitä, millaista tutkimusta aiheesta voitaisiin jatkossa tehdä. Pohdin myös tulosten sovellettavuutta käytännössä. Lopuksi esittelen tekemäni vinkkilistan, jota voidaan hyödyn- tää lopettaneen urheilijan tukemisessa.
2 TEORIATAUSTA
On olemassa elämäntilanteita, jotka koetaan haastaviksi. Tällaiset tilanteet aiheuttavat stressiä. Osa niistä voi vaikuttaa merkittävästi elämänkulkuun, jolloin voidaan puhua kriisistä. Kilpaurheilun lopettaminen nähdään tässä tutkimuksessa haastavana tilanteena. Alaluvussa 2.1 esittelen haastaviin elämäntilanteisiin liittyviä käsitteitä. Lisäksi on olemassa tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, miten hyvin yksilö selviytyy haastavasta tilanteesta. Osa tekijöistä vaikuttaa enemmän kuin toiset siihen, miten hyvä selviytymiskyky on. Keskeisimpänä selviytymiskyvyn selittäjänä tässä tutkimuksessa pidetään resilienssiä. Esittelen sitä alaluvussa 2.2 sekä stressistä selviytymiseen liittyviä muita teki- jöitä, kuten selviytymistä edistäviä psykologisia tekijöitä ja sosiaalista tukea. Luvun lopuksi, alalu- vussa 2.3, käsittelen tässä tutkimuksessa merkityksellisiä urheilijan sosiaalisen identiteetin keskeisiä piirteitä. Kuvaan myös urheilijan motivaatiota. Tämän jälkeen kerron kilpaurheilun päättymisestä siirtymänä ja esittelen aiemmin tehtyjä tutkimuksia aiheesta.
2.1 Haastavat elämäntilanteet ja niiden seuraukset
2.1.1 Stressi
Stressi kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Ihmiset kohtaavat elämänsä aikana haasteita ja joutuvat selviytymään ongelmatilanteista. Haastavissa tilanteissa olo koetaan usein stressaantuneeksi. (Her- rala, Kahrola & Sandström 2008, 157.) Koska urheilun lopettamista terveydellisistä syistä voidaan pitää haastavana tilanteena, on syytä käsitellä sitä myös stressin käsitteen avulla. Stressillä tarkoite- taan biologista reaktiota muutokseen, joka tapahtuu ihmisen ympäristössä tai kehossa. Stressireaktio on ihmiselle elintärkeä ja akuutissa tilanteessa se nostaa elimistön suoriutumiskykyä. (Herrala ym.
2008, 157.) Tällaista stressiä kutsutaan eustressiksi. Tällöin stressoriin reagoidaan hyödyllisellä tavalla, jota voidaan kutsua myös positiiviseksi stressin muodoksi. (Branson, Turnbull, Dry & Pal- mer 2018, 2.) Eustressi auttaa selviytymään arjen ponnisteluista. Ongelmaksi stressi muodostuu silloin, jos se on pitkäkestoista tai niin voimakasta, ettei yksilö kykene säätelemään sitä. (Herrala ym. 2008, 158.) Tällaista stressiä kutsutaan disstressiksi, jolloin kyseessä on negatiivinen stressin muoto. (Branson ym. 2018, 2.)
Stressi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille ja sen määritteleminen on vaikeaa. Se on kuitenkin keskei- nen osa jokapäiväistä arkipuhettamme. Stressitutkimuksen uranuurtajan Hans Selyen (1974) määri-
telmän mukaan stressi on tilanne, jossa vaatimukset yksilöä kohtaan kasvavat, jolloin keho reagoi niihin tavalla, jonka on tarkoitus edistää selviytymistä (Selye 1974, 26–27). Stressi vaikuttaa siis myös fyysisesti ihmiseen, sillä elimistö pyrkii jatkuvasti ylläpitämään dynaamista tasapainoa. Tähän liittyvät fysiologiset reaktiot, kuten verenpaine ja kehon lämpötila. Ympäristön muutokset voivat horjuttaa kyseistä tasapainoa, mutta kaikkea ympärillämme tapahtuvaa ei voida pitää stressiä aiheut- tavina stressoreina. Aaron Antonovsky (1980) korostaa, että yksilölliset erot vaikuttavat siihen, mit- kä asiat koetaan stressaaviksi. Keskeistä on se, millaisen merkityksen yksilö antaa ärsykkeelle ja millaiset tasapainoa ylläpitävät mekanismit yksilöllä on jo olemassa (Antonovsky 1980, 71–72.) Soili Poijulan (2018, 48) mukaan traumoista, menetyksistä ja kielteisistä elämäntapahtumista sel- viytymistä on mahdollista tarkastella stressiin reagointina, sen hallintana ja tilanteeseen sopeutumi- sena. Stressi on kognitiivinen tila, joka kehittyy ajan myötä yksilöllisesti. Sitä voidaan kuvata dy- naamisena arviointiprosessina. (Poijula 2018, 61.) Stressin ymmärtämisessä keskeistä on kognitiivi- set prosessit, joihin kuuluu ajatteluvirheitä ja havaintoja. Lisäksi yksilön suhtautuminen häntä ym- päröivään maailmaan on olennaisessa osassa. (Emt., 61.) Mikäli stressiä aiheuttava tekijä ei poistu tai jatkuvasti tulee uusia stressoreita, ihmiselle jää kaksi reagointivaihtoehtoa. Joko hän yrittää vai- kuttaa stressin aiheuttajaan poistamalla sen tai jos tämä ei ole mahdollista, on käytettävä selviyty- miskeinoja tilanteen hallitsemiseksi. (Herrala ym. 2008, 161.) Kilpaurheilun lopettamispäätös voi- daan nähdä keinona poistaa stressin aiheuttaja, kuten kipu, jota syntyy urheillessa. Toisaalta lopet- tamisesta voi aiheutua stressiä, kun henkilö on tottunut urheilemaan, eikä tiedä mitä tehdä uudessa tilanteessa.
2.1.2 Trauma
Trauma-sanalla voidaan tarkoittaa yksittäistä tapahtumaa, kuten onnettomuutta. Tällöin trauma nähdään asiana, jolle yksilö altistuu. Traumalla voidaan kuitenkin myös tarkoittaa seurauksia, joita aiheutuu jonkin hyvin kuormittavan tapahtuman vuoksi. Tällöin käsitellään usein posttraumaattista stressiä, joka voi myös pitkittyä. Trauma häiritsee yksilön turvallisuuden tunnetta, selviytymiskykyä ja hyvinvointia. Traumaattisina tapahtumina pidetään esimerkiksi luonnonkatastrofeja ja onnetto- muuksia. Ei kuitenkaan ole olemassa yksiselitteistä listaa traumoista. Tapahtumien kestosta ei myöskään voida sanoa tiettyä määrettä. Osa traumaattisista tapahtumista on nopeampia ja toiset taas voivat kestää vuosia, kuten sota tai köyhyys. (Harms 2015, 4–5, 7.)
Trauma on yksilöllinen subjektiivinen kokemus, johon vaikuttavat yksilön aiemmat kokemukset, psykologinen rakenne ja konteksti. Trauma syntyy, kun yksilö altistuu voimakkaalle stressille, jon- ka aiheuttajana on esimerkiksi läheisen yllättävä kuolema tai elämää uhkaava tilanne, kuten liiken- neonnettomuus. (Wiese 2013, 199.) Kuitenkin myös jokin muu vaikea kokemus voi olla yksilön tai hänen ympäristönsä näkökulmasta traumaattinen (emt., 198). Siksi kilpaurheilun lopettamista vas- toin urheilijan omaa tahtoa, on mahdollista tarkastella myös traumaattisena tilanteena.
Traumaattinen kokemus voi osua kohdalle kulttuuritaustasta, koulutuksesta, iästä tai sosioekonomi- sesta statuksesta riippumatta. Traumat vaikuttavat psykologiseen hyvinvointiin ja ovat siten maail- manlaajuinen terveysongelma. (Wiese 2013, 198.) Traumoihin liittyy monenlaisia tunnereaktioita, kuten ahdistusta, vihaa, häpeää ja syyllisyyttä. Traumasta voi seurata myös masennusta tai post- traumaattinen stressihäiriö. Traumaattisiin tapahtumiin liittyy usein surua, jota aiheutuu menetyksen vuoksi. Ihminen voi menettää läheisen, mutta myös uskonsa tai ajatusmaailmansa. Suruprosessiin liittyy myös paljon muistelua ja kaipuuta menneeseen. (Harms 2015, 7.) Kilpaurheilija voi kokea vastaavaa surua lopettaessaan. Tällöin voidaan kaivata takaisin lajin pariin ja urheilija voi kokea menettäneensä lajin tai sen tuoman statuksen.
Traumoja ja niiden negatiivisia seurauksia on tutkittu paljon. On kuitenkin esitetty, että traumalla voi olla positiivisiakin vaikutuksia, ja tästä on käytetty käsitettä posttraumaattinen kasvu. Tätä nä- kökulmaa on kuitenkin tutkittu selvästi vähemmän. (Tedeschi & Calhoun 1996, 455.) Tässä tutki- muksessa keskitytäänkin erityisesti selviytymiseen liittyviin tekijöihin. Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä hyvää tilanteesta on seurannut. Vaikka urheilun lopettaminen nähdään negatiivisena tapahtu- mana ei ole tarkoitus keskittyä sen käsittelyyn, vaan seurauksiin ja vaikutuksiin.
2.1.3 Kriisi
Kriisi on tilanne, jossa ihmisen reagoi johonkin menetykseen tai menetyksen uhkaan. Kriisi järkyt- tää elämän tasapainoa, sillä siinä aiemmin opitut ratkaisuntekotavat eivät toimi. Kriisit voivat olla äkillisiä tai aiheutua siirtymävaiheista. Ne voivat vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvoin- tiin. Voimavaroja, joiden avulla yksilö kohtaa erilaisia elämänvaikeuksia kutsutaan mielentervey- deksi. Hyvää mielenterveyttä kuvaa kyky selvitä kriiseistä ja vaikeista elämäntilanteista. Olennaista on hakea apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. (Ruishalme & Saaristo 2007, 8–9, 26.)
Elämään kuuluu monenlaisia muutoksia, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Erilaiset muutokset voivat aiheuttaa kriisejä. Kriisit voidaan jakaa kehityskriiseihin ja traumaattisiin kriiseihin. Kehitys-
kriisit liittyvät yksilön kasvuun ja uusiin elämänvaiheisiin, kuten muuttoon ensimmäiseen omaan kotiin. Tilanteet liittyvät normaaliin elämään. Traumaattiset kriisit ovat yllättäviä ja äkillisiä, eikä niihin voi varautua ennakolta. Esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema tai vakava sairastuminen voi olla traumaattista. (Ruishalme & Saaristo 2007, 11, 26–27.) Kriisit voidaan jakaa myös toisella ta- valla, nimittäin kolmeen eri luokkaan. Ensimmäinen on kehityskriisit, kuten aiemmassakin jaotte- lussa. Toinen luokka on nimeltään elämänkriisit. Kyseiset kriisit kuuluvat elämänkulkuun, mutta eivät kuitenkaan osu kaikkien kohdalle. Niistä aiheutuu rasitusta pitkäkestoisesti. Tähän luokkaan kuuluvat esimerkiksi pitkään harkittu avioero ja työuupuminen. Kolmas luokka on nimeltään äkilli- set kriisit. Tapahtumia kuvaa yllättävyys ja voimakkuus ja ne aiheuttavat huomattavaa kärsimystä lähes kenelle tahansa. Tällaisia tapahtumia ovat esimerkiksi liikenneonnettomuudet ja tulipalot.
Nämä äkilliset kriisit vastaavat aiemmin kuvattuja traumaattisia kriisejä. (Palosaari 2007, 23–24.) Kriisitilanne voi aiheuttaa pelkoa, vihaa ja syyllisyyttä sekä fysiologisia reaktioita. Tilanteet vaati- vat sopeutumiskykyä ja on pohdittava, millaisia mahdollisuuksia niihin liittyy. Tietty tapahtuma ei ole välttämättä aina kriisi, vaan elämäntilanne vaikuttaa siihen, miten haastavana se koetaan. Esi- merkiksi työpaikan menetys ei ole automaattisesti kriisi, mutta siitä voi tulla kriisi esimerkiksi sil- loin, jos henkilöllä samaan aikaan todetaan vakava sairaus. Kriisin osuessa kohdalle yksilö menettää tunteen elämänhallinnasta. Olo on epävarma, tilanteen ymmärtäminen on haastavaa, eikä toiminta- kyky riitä. Tällöin ei kyetä selviytymään normaaliin elämään kuuluvista toimista. Kun yksilö me- nettää jotakin, on hänen käytävä läpi suhde menetettyyn asiaan. Elämä on koottava uudelleen ja suuntauduttava kohti uusia haasteita. Menetyksestä toipuminen on pitkäkestoinen ja mutkikas pro- sessi. Kriisin jälkeen hyvästellään vanha elämä ja siirrytään uuteen elämänvaiheeseen. Irrottautumi- nen vanhasta elämästä voi olla pelottavaa. (Ruishalme & Saaristo 2007, 16, 26–28, 61, 63.)
Omassa tutkimuksessani esiintyy myös kahtiajako menneeseen ja nykyiseen. Siinä menneellä tar- koitetaan kilpaurheilijan elämää ja nykyisellä taas elämää ilman kilpaurheilua. Elämä muuttuu pro- sessin aikana ja on löydettävä urheilun tilalle uusia asioista, joista nauttia. Vaikka kilpaurheilun päättymistä ei voi suoraan pitää kriisinä, voi tilanteeseen liittyä samanlaisia tuntemuksia. Elämä ei ole enää ennallaan ja asiaa voidaan joutua käsittelemään paljon. Kilpaurheilun lopettamista voi myös kuvata luopumisena, jolloin ajatus menetyksestä sopii siihen. Ei ole haluttu lopettaa, mutta on täytynyt silti. Arkielämä muuttuu, kun kilpaurheilu päättyy.
2.2 Selviytymistekijät
Traumaattisesta tilanteesta selviytymisessä keskeistä ei ole se, mikä tilanne on kyseessä. Ei voida tehdä listaa tapahtumista, joista selviytyminen on vaikeampaa kuin toisista. Esimerkiksi läheisen kuolema voi olla toiselle vähemmän elämänhallintaan vaikuttava tapahtuma kuin toiselle. Keskeistä on kiinnittää tapahtuman sijaan huomiota siihen, kuinka paljon ahdistusta se aiheuttaa kyseiselle ihmiselle. Näin on mahdollista arvioida selviytymiskykyä ja posttraumaattista kasvua. Toinen mer- kittävä tekijä, joka vaikuttaa tilanteeseen on sosiokulttuurinen konteksti. Vaikka trauma ja siitä ai- heutuva stressi sekä ahdistus on universaalia, toipuminen on aina yksilöllinen prosessi. (Werdel &
Wicks 2012, 21–24.)
Jotta traumasta voi selviytyä ja posttraumaattinen kasvu on mahdollista, henkilön on saavutettava uusi perspektiivi. Maailma ei ole muuttunut, vaan henkilön kokemus maailmasta on muuttunut su- run ja menetyksen vuoksi. Tätä vaihetta voidaan kutsua tasapainotteluksi pimeyden ja valoisuuden välillä. Suhde on monimutkainen ja yksilön tukemisessa tärkeää on huomioida ajatus menneestä ja tulevasta. Traumaa ei ole mahdollista itsessään muuttaa positiiviseksi kokemukseksi. Sen sijaan on keskityttävä elämän uudelleen arviointiin uudessa kontekstissa. Uuden ”normaalin” luomiseksi on ajatuksia maailmasta testattava. Kun yksilö saavuttaa käsityksen siitä, miten ympäröivä maailma koetaan uudessa tilanteessa, hänen on mahdollista päästä eteenpäin. Mary Werdelin ja Robert Wicksin (2012) mukaan olennaista on myös, että aiempia käsityksiä siitä, miten elämän ajateltiin kulkevan, tarkastellaan uudelleen. (Werdel & Wicks 2012, 27–28.)
2.2.1 Resilienssi
Resilienssi voidaan määritellä monella tapaa, eikä ole olemassa yhtä, kaikkia tieteenaloja yhdistä- vää yksiselitteistä määritelmää tai teoriaa. Resilienssi nähdään kuitenkin eri tutkijoiden mielestä kykynä selviytyä haastavista tilanteista. Resilienssi tulee esille vasta, kun vaikea tilanne osuu koh- dalle ja sillä tapaa se eroaa normatiivisesta selviytymisestä. Resilienssi ei ole pelkästään vastustus- kykyä eli resistenssiä, mielenterveyttä, sosiaalista pätevyyttä, haavoittumattomuutta tai selviytymis- tä. Sitä ei voida kutsua vain sinnikkyydeksi tai lannistumattomuudeksi, sillä jokainen voi murtua lopulta. (Poijula 2018, 18–19.)
Resilienssitutkimuksen alkuvaiheessa resilienssiä pidettiin vain poikkeavien yksilöiden ominaisuu- tena. Emmy Werner ja Ruth Smith (1992) tekivät pitkittäistutkimuksen, jonka avulla yritettiin sel-
vittää resilienssitekijöitä. Tällöin resilienssitutkimus keskittyi lapsiin, jotka olivat selvinneet yllättä- vän hyvin, vaikka heidän elämän lähtökohtansa, kuten perheolot, eivät olleet kovin suotuisat (Wer- ner & Smith 1992). Myöhemmin resilienssitutkimusta on tehty myös aikuisista (ks. esim. Bonanno 2005). Poijula (2018) tuo esiin resilienssitutkimuksen historiaa, jolloin resilienssi nähtiin ainoastaan synnynnäisenä ominaisuutena, jota toisilla oli ja toisilla taas ei. Haavoittuvuuden käsite oli tutki- muksen alkuvaiheessa keskeinen, mutta siitä on luovuttu myöhemmin. Nykyisin haavoittuvuutta ei nähdä enää vain heikkoutena, eikä ajatella, että yksilö on vahva ainoastaan, jos hän selviää tilanteis- ta omin voimin. Sureminen kuuluu selviytymisprosessiin. Tilanteista ei voida yksinkertaisesti vain kimmota takaisin, vaan kamppailu kuuluu vaikeuksista selviytymiseen. (Poijula 2018, 11–12, 23–
24.)
Vastoinkäymisiä jonkin verran kohdanneen henkilön kyky selviytyä tulevaisuuden potentiaalisesti traumaattisissa tilanteissa voi kasvaa. Vastoinkäymisiä kohtaamaton tai niitä paljon kohdannut hen- kilö ei omaa tätä kykyä. Vastoinkäymisiä kohtaamattomien kohdalla tämä johtuu siitä, että henkilön ei ole tarvinnut kehittää kykyä kohdata vastoinkäymisiä. Jos taas vastoinkäymisiä on ollut paljon, henkilö on voinut lannistua, eikä ole siksi kehittynyt selviytymistaidoissa. Resilienssin määrän voi- daan siis ajatella kasvavan altistuessa muutamille vastoinkäymisille. Henkilöstä voi tulla sitkeämpi ja hän oppii käsittelemään tilanteita sen sijaan, että näkisi ne ylitsepääsemättöminä. (Seery 2011, 390–393.)
Traumaattisiin tapahtumiin liittyy olennaisesti toipumisprosessi. Louise Harms (2015, 11) huomaut- taa, että resilienssi ei ole pelkkää toipumista. Tapahtumasta ei pelkästään ”päästä yli”, vaan sen jäl- keen tapahtuu myös positiivista kasvua. Toinen ero on siinä, että resilientit henkilöt selviytyvät no- peammin kuin muut. Harms korostaa myös, ettei resilienssiä voida nähdä pelkästään yksilön sisäi- senä ominaisuutena. Myös konteksti vaikuttaa resilienssiin. Haasteita kohdatessa tulisi huomioida siten yksilön sosiaaliset, kulttuuriset ja rakenteelliset olosuhdetekijät. (Harms 2015, 11–12.)
Resilienssiä on tutkittu eri tieteenalojen piirissä. Trauma- ja surututkimus on hyödyntänyt resiliens- sin käsitettä, kun on yritetty selvittää, minkä vuoksi toiset ihmiset selviytyvät tilanteista nopeammin ja saavuttavat toimintakykynsä (ks. esim. Bonanno 2004; Bonanno, Galea, Bucciarelli & Vlahov 2006; Bonanno, Brewin, Kaniasty & La Greta 2010). Näissä tutkimuksissa traumaattisena tapahtu- mana ovat olleet esimerkiksi luonnonkatastrofit tai läheisen ihmisen kuolema. Vaikka resilienssitut- kimusta on tehty paljon, siinä ei ole keskitytty urheiluun ja sen lopettamiseen. Tällainen tapahtuma ei ole välttämättä traumaattinen, mutta sillä voi kuitenkin olla suuri merkitys yksilön elämänkulus- sa. George Bonanno (2005, 135) käyttää käsitettä potentiaalisesti traumaattinen tapahtuma. Potenti- aalisesti traumaattisena tapahtumana voidaan pitää onnettomuutta tai tilannetta, josta aiheutuu yksi-
lölle merkittävää vahinkoa (Norris 1992, 409; Bonanno, Westphal & Mancini 2011, 512). Fran Nor- ris (1992) korostaa, että kaikki tilanteet, jotka aiheuttavat traumaattista stressiä, olivat ne missä muodossa tahansa, tulee huomioida. Tutkimuksen ei siis tulisi keskittyä vain elämää uhkaaviin ta- pahtumiin, vaan huomioida myös yksilön oma kokemus tilanteen järkyttävyydestä (Norris 1992, 409). Urheilun lopettaminen voi olla aktiiviselle huippu-urheilijalle potentiaalisesti traumaattinen tapahtuma. Tämän vuoksi resilienssin käsitteen ajatus selviytymisprosessista sopii myös omaan urheilututkimukseeni.
2.2.2 Stressistä selviytyminen
Coping eli selviytymiskeinoilla tarkoitetaan yrityksiä sietää, vähentää tai hallita stressiä. Tavoittee- na on psyykkisen stressin hallinta. Nämä ovat käyttäytymisen ja ajattelun keinoja. (Poijula 2018, 62–63.) Pyrkimyksenä on vastata sisäisiin ja ulkoisiin vaatimuksiin, jotka kuluttavat yksilön voima- varoja (Poijula 2018, 62–63). Urheilun päättyessä terveydellisestä syystä urheilija on voinut olla stressaantunut muutoksen vuoksi. Ylipäätään kilpaurheilu on stressaavaa ja terveysongelmat raskai- ta. Oletan, että tutkimukseeni osallistuvat urheilijat ovat tarvinneet tilanteessa selviytymiskeinoja.
Selviytymiskeinojen ja urheilun yhteyttä on tutkittu myös aiemmin (ks. esim. Anshel & Kaissidis 1997; Anshel 2001).
Selviytymiskeinoja on monenlaisia. Ne voivat olla tehottomia, ongelmaan tai arviointiin keskittyviä tai tunnekeskeisiä. Lisäksi keinoja on mahdollista kehittää, esimerkiksi muuttamalla ajankäyttötot- tumuksia. Monipuolinen selviytymiskeinojen käyttäminen on kaikista tehokkain menetelmä selviy- tyä. (Poijula 2018, 62–63.) Ongelmasuuntautuneilla selviytymiskeinoilla tarkoitetaan pyrkimystä ratkaista stressiä aiheuttava tilanne aktiivisin keinoin. Tällaisia keinoja hyödynnetään silloin, kun ihminen ajattelee, että hänen on mahdollista vaikuttaa ja muuttaa tilannetta. (Feldt & Mäkikangas 2009, 95.) Tunnesuuntautuneilla keinoilla pyritään, tilanteen muuttamisen sijaan, lievittämään epä- miellyttäviä tunteita, joita se herättää. Keinoja ovat esimerkiksi tunteiden purkaminen, tilanteen välttely ja itseen kohdistuvat syytökset. (Feldt & Mäkikangas 2009, 95.) Charles Carver, Michael Scheier ja Jagdish Weintraub (1989) tuovat esiin ongelma- ja tunnesuuntautuneiden keinojen lisäksi tilanteen hyväksymisen. Osalle ihmisistä keskeinen selviytymiskeino on myös uskoon turvautumi- nen, jonka avulla pyritään saamaan emotionaalista tukea (Carver ym. 1989, 270).
Richard Lazaruksen (2009) mukaan selviytyminen ei ole vain tyyli tai piirre, vaan kyseessä on so- peutumisprosessi. Lazarus myöntää, että yksilöiden välillä on yhtäläisyyksiä prosessissa. Kuiten-
kaan tietyn piirteen avulla ei ole onnistuttu ennakkoon ennustamaan selviytymistä, kun tosielämän haastava tilanne on osunut yksilön kohdalle. Toisista tutkijoista eroten Lazarus korostaa, että mitään yksittäistä selviytymisstrategiaa ei voida pitää hyvänä tai huonona. Selviytyminen tarkoittaa yritystä hallita stressaava tilannetta ja sen onnistumisen määrittää seuraukset kyseisellä hetkellä ja pitkällä aikavälillä. (Lazarus 2009, 120, 128–134.)
Selviytymiskeinojen käyttöä voidaan mahdollisesti selittää yksilöllisten erojen avulla. Tutkijat ovat kuitenkin eri mieltä siitä, miten yksilölliset erot vaikuttavat. Voidaan ajatella, että yksilöllä on mel- ko muuttumattomat tavat kohdata elämän haasteita, eivätkä tilanteet vaikuta niihin. Toisaalta per- soonallisuuspiirteet on nähty selviytymiskeinoja selittävänä tekijänä. Tällöin tietty persoonallisuus- piirre altistaa tietynlaisen selviytymiskeinon valinnalle. Carver ja kumppanit (1989) selvittivät ni- menomaan persoonallisuuspiirteiden ja selviytymiskeinojen yhteyttä. Heidän tutkimuksensa mu- kaan persoonallisuuspiirteet eivät selittäneet selviytymiskeinoja. Tiettyjen selviytymiskeinojen va- linnassa päädyttiin kuitenkin yleensä samoihin keinoihin, kuin aiemmin. Carverin ja kumppaneiden mukaan pysyvyyttä saattavat selittää persoonallisuuspiirteet, mutta myös jotkin muut tekijät. Tämän vuoksi asiaa olisi syytä tutkia enemmän. (Carver ym. 1989, 270, 280–281.)
Tunteiden säätelyllä tarkoitetaan prosessia, jossa muunnetaan emootioihin liittyviä ilmauksia, ko- kemuksia ja fysiologisia reaktioita. Tarkoituksena on reagoida tarkoituksenmukaisesti ympäristön vaatimuksiin. (Aldao 2013, 155.) Säätelykeinot voidaan karkeasti jakaa tilanteisiin sopiviin sekä ei- sopiviin keinoihin. Keinojen toimivuus voi kuitenkin vaihdella tilanteen mukaan (Aldao 2013, 156).
Kilpaurheilun päättyminen on oletettavasti aiheuttanut monenlaisia tunnereaktioita haastateltavissa.
Tilanne on voitu kokea ahdistavana, surullisena tai se on voinut aiheuttaa harmitusta. Toisaalta ti- lanne on voinut olla myös helpotus, jos terveysongelmat ovat olleet pitkällisiä. Tunteiden esille tu- leminen kuvaa myös sitä, miten merkityksellistä urheilu on ollut.
Psykologian tutkimuksessa on oltu pitkään kiinnostuneita siitä, miten ihmiset säätelevät tunteitaan, kohdatessaan vaikeita tilanteita. Ihmisten tunteidensäätelyn tavat vaihtelevat. Kuten selviytymiskei- noista, myös tunteiden säätelykeinojen tehokkuudesta on eriäviä mielipiteitä. Tunteiden säätelyyn vaikuttaa konteksti. Toisessa tilanteessa tietty tunteidensäätelykeino toimii, mutta toisessa taas siitä ei ole hyötyä. Se, onko jokin keino tehokkaampi kuin toinen ei ole oleellisinta, vaan tärkeintä on kyky hyödyntää keinoja joustavasti. (Bonanno & Burton 2013, 591–594.) Tutkimuksessani selviy- tymisen kannalta olennaista on se, miten entiset kilpaurheilijat ovat osanneet säädellä tunteitaan ja millaisia tunteita tilanne aiheuttaa nykyisin.
Tunteita säädellään usein siitä syystä, että halutaan voida paremmin. Tätä kutustaan hedonistiseksi näkökulmaksi. Sen sijaan esimerkiksi urheilijat säätelevät tunteitaan saavuttaakseen jonkin tavoit- teen. Tällöin voidaan myös hyödyntää negatiivisia tunnekokemuksia esimerkiksi tavoiteltaessa lisää energiaa. Tunteita ei siis aina säädellä positiivisemmiksi, vaan joskus voi olla tarpeen säilyttää ne- gatiivinen tunnelataus. (Lane, Beedie, Devonport & Stanley 2011, e448–e450.) Urheilussa käytettä- vät tunteiden säätelymekanismit eroavat siis tavallisessa elämässä käytettävistä mekanismeista. En- nen urheilusuoritusta tunteita säädellään siten, että ne ovat hyödyksi suoritusta ajatellen. (Stanley, Lane, Beedie, Friesen & Devonport 2012, 167–170.)
Emootiosuuntautuneista selviytymiskeinoista on käytetty myös käsitettä defenssi. Defensseillä tar- koitetaan minän toimintaa ahdistavan kokemuksen torjumiseksi tai sen poistamiseksi tietoisuudesta.
Usein tällainen toiminta on tiedostamatonta. Defenssien tavoitteena on suojata minää ja säilyttää psyykkinen tasapaino. Tämä on mahdollista käyttämällä selviytymiskeinoja joustavasti. (Heikkinen- Peltonen, Innamaa & Virta 2008, 28–31.) Urheilun päättäminen voi olla ahdistavaa, jolloin koke- mus on voitu sulkea pois mielestä. Tällöin on voitu käyttää emootiosuuntautuneita selviytymiskei- noja. Toisaalta tilanne on myös voitu hyväksyä osaksi elämänkulkua ajan kuluessa, jolloin se ei tuota enää ahdistusta.
2.2.3 Selviytymistä edistävät psykologiset tekijät
Stressistä selviytymisen yhteydessä on myös tarkasteltu niitä yksilön psykologisia ominaisuuksia, jotka edistävät selviytymistä haastavissa elämäntilanteissa. Tällaisia ovat muun muassa optimismi, toiveikkuus ja koherenssin tunne. Optimismilla tarkoitetaan yksilön uskoa hyvien asioiden toteutu- miseen ja pessimismillä vastaavasti uskoa huonojen asioiden toteutumiseen. Optimistien ja pessi- mistien välillä on löydetty ero siinä, miten hyvin he selviytyvät vastoinkäymisistä. Optimisteillä ja pessimisteillä on myös erilaiset selviytymisresurssit. Optimismi on yhteydessä kognitiivisiin ja kon- tekstuaalisiin selviytymisresursseihin, joilla on positiivinen vaikutus mielenterveyteen. Lisäksi elä- mänmuutoksissa optimistiset ihmiset pysyvät itsevarmoina, kun taas pessimistit ovat epävarmoja.
Vastoinkäymisten kohtaamistavat kertovat myös siitä, miten henkilöt kykenevät hallitsemaan stres- siä. (Carver, Scheier & Segerstrom 2010, 879–880.)
Henkilön optimistisuutta tai pessimistisyyttä on mahdollista arvioida emootioiden pohjalta. Opti- mismista kertoo tunteiden tasapaino ja se, että vaikeassakin tilanteessa henkilö uskoo siihen, että tilanne voi päättyä hyvin. Pessimistin tunteet ovat vähemmän positiivisia ja hän uskoo huonoihin
lopputuloksiin. Toinen ero löytyy selviytymiskeinojen käytöstä. Optimistit jaksavat yrittää uudel- leen, vaikka selviytyminen olisi haastavaa. He myös pyrkivät hyväksymään tilanteen ja sopeutu- maan siihen. Pessimistit yrittävät paeta ahdistusta esimerkiksi välttelemällä koko asiaa. Lisäksi he kieltävät tilanteen pyrkien ylläpitämään maailmankuvaa, joka heillä oli ennen tapahtumaa. (Carver ym. 2010, 881–883.)
Optimismin rinnalla myös toiveikkuus ja toivon säilyttäminen vaikuttaa selviytymiseen. Aihetta on tutkittu erityisesti ihmisten kohdalla, jotka ovat vammautuneet selkäytimen vaurioitumisen seurauk- sena (ks. esim. Dorsett, Geraghty, Sinnott & Acland 2017; Lohne & Severinsson 2004.) Brett Smith ja Andrew Sparkes (2005) ovat tutkineet vammautumista tilanteessa, jossa syynä on ollut urheilu.
Vammautuessaan ihminen toivoo palautuvansa ennalleen ja saavuttavansa aiemman liikuntakyvyn.
On kuitenkin huomioitava, että liiallinen toivo esimerkiksi liittyen lääketieteen saavutuksiin ja siten liikuntakyvyn palautumiseen, voi olla vaarallista. (Smith & Sparkes 2005, 1102.) Tulevaisuuden rakentaminen pelkästään konkreettisten toiveiden pohjalle estää vaihtoehtoisen, erilaisen minäku- van rakentumisen (emt., 1102.) Toivolla on kuitenkin yhteys psyykkiseen sopeutumiseen, joten sen huomioiminen on olennaista, kun pyritään tukemaan loukkaantunutta (Dorsett ym. 2017, 4). Ym- märtämällä psyykkisiä tekijöitä, jotka liittyvät fyysisiin loukkaantumisiin, on mahdollista kehittää toipumisprosessia urheilijan hyväksi (Schwab Reese, Pittsinger &Yang 2012, 72).
Koherenssin tunteella tarkoitetaan kokemusta siitä, että suurella todennäköisyydellä asiat tulevat järjestymään. Kyse on yksilön luottamuksesta omaan sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöön. Ilmiö on maailmanlaajuinen ja sitä voidaan käsitellä myös koettuna kontrollin tunteena. Aaron Antonovsky (1980) korostaa, että koherenssin tunne on persoonallisuuden rakenteen keskeinen elementti. On mahdollista identifioitua ihmiseksi, jolla on vahva koherenssin tunne tai ihmiseksi, jolla koherens- sin tunne on heikko. Koherenssin tunne on kuitenkin dynaaminen, muuttuva ominaisuus. Sitä testa- taan, muovataan ja vahvistetaan pitkin elämää. (Antonovsky 1980, 123–125.)
Koherenssin tunteeseen vaikuttavat merkittävät muutokset elämän rakenteissa, kuten ihmissuhteis- sa, työssä tai asumisessa. Se, miten yksilö reagoi muutokseen, riippuu koherenssin tunteen vahvuu- desta. Jos tunne on heikko, yksilö välttelee haastavia tilanteita ja hakeutuu sen sijaan tilanteisiin, jotka lisäävät koherenssin tunnetta. Henkilö, jolla on vahva koherenssin tunne, yrittää muuttaa niitä asioita, jotka heikentävät hallinnan tunnetta. Elämä ei ole ennustettavissa ja vastoinkäymisiä tulee vastaan. Tällöin korkea koherenssin tunne auttaa selviytymään. Tilanteita osataan katsoa realistises- ti ja säilytetään toivo ja usko siihen, että laajemmassa mittakaavassa asiat tulevat selviämään. Heik- ko koherenssi vaikuttaa sen sijaan siten, että henkilö uskoo pessimistin tavoin, että asiat todennä- köisesti menevät pieleen. (Antonovsky 1980, 125–127.)
2.2.4 Sosiaalinen tuki
Sosiaalinen tuki tarkoittaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, jossa annetaan ja saadaan emotionaalis- ta, henkistä, toiminnallista ja aineellista tukea. Sitä voidaan pitää myös toisten ihmisten tarjoamana resurssina. Sosiaalisen tuen merkitys korostuu silloin, kun yksilön omat voimavarat ovat vähissä.
Sosiaalisella tuella on positiivinen yhteys mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Tukea voi antaa yksi- lön läheiset ihmiset, kuten perhe ja ystävät. Tällöin tuki on suoraa, sillä sitä annetaan ihmiseltä toi- selle. Tuki voi myös olla epäsuoraa, jolloin sitä saadaan jonkin järjestelmän kautta, kuten Suomessa sosiaaliturvan kautta saatu tuki. (Ruishalme & Saaristo 2007, 81.) Tuen antajat voidaan jakaa myös toisella tapaa. Tällöin aiemman jaottelun epäsuoran tuen antajia kutsutaan virallisen tuen antajiksi.
Näitä ovat auttamistyötä tekevät henkilöt, kuten sosiaalityöntekijät. Epävirallista, suoraa, tukea sen sijaan on mahdollista saada perheenjäseniltä ja ystäviltä. (Weinberg 2017, 210–211.)
Sosiaalinen tuki voidaan jakaa kahteen luokkaan. Ensimmäisen nimi on vastaanotettu (received) tuki, jolla tarkoitetaan auttamiskäyttäytymistä silloin, kun toinen sitä tarvitsee. (Norris & Kaniasty 1996, 498.) Toisen luokan nimi on havaittu (perceived) tuki, joka viittaa siihen, että ihminen toimii tarvittaessa tuen antajana, mikäli hän havaitsee tilanteen tulleen vastaan (emt., 498). Kohdatessa stressiä yksilöä suojaa haitallisilta psykologisilta seurauksilta ajatus siitä, että sosiaalista tukea on saatavilla (Lepore, Evans & Schneider 1991, 899.)
Sosiaalisen tuen laatu vaikuttaa yksilön minäkuvaan. Negatiiviset sosiaaliset suhteet korostavat ne- gatiivista käsitystä itsestä. Sen sijaan positiiviset suhteet korostavat positiivista käsitystä. Itsemyötä- tunnon avulla yksilö kannustaa ja tukee itse itseään haasteiden osuessa kohdalle. Sosiaalinen tuki, joka on ulkoinen resurssi, voi lisätä itsemyötätuntoa, joka taas on sisäinen resurssi. Sisäiset ja ulkoi- set resurssit työskentelevät siten yhdessä yksilön selviytymisen edistämiseksi. (Maheux & Price 2016, 102–103, 105.)
Jingzhen Yang ja kumppanit (2010) tutkivat sosiaalisen tuen muotoja opiskelijaurheilijoilla louk- kaantumista ennen ja sen jälkeen. Tutkimuksen mukaan perheenjäsenet olivat sosiaalisen tuen pää- lähde. Kun he eivät olleet tavoitettavissa, korostui muiden henkilöiden merkitys tuen antajina. On- nettomuuden jälkeen perheenjäseniltä, valmentajilta ja muilta urheilijoilta saatu tuki voi vähentää ahdistusta liittyen onnettomuuteen. Kuitenkin erityisesti lajin parissa olevat kykenevät ymmärtä- mään urheilijan identiteettiä ja sitä, millaista on olla loukkaantunut urheilija. Näin ollen heiltä on mahdollista saada emotionaalista ja tiedollista tukea. (Yang, Peek-Asa, Lowe, Heiden & Foster 2010, 376–378.)
Lajin harrastamisesta voi tulla urheilijalle kaikista tärkein arvo. Urheilija on voinut panostaa kaik- kensa vain urheiluun, jolloin muut harrastukset tai koulunkäynti on jäänyt toiselle sijalle. Kun ur- heilu ei suju esimerkiksi terveydellisistä syistä, voi urheilija kokea jäävänsä aivan ”tyhjän päälle”.
Valmennuksessa voidaan ehkäistä tällaista tilannetta kehottamalla urheilijaa panostamaan koulun- käyntiin. Lisäksi on hyvä tarjota muita keinoja olla mukana lajin parissa, kuin vain lajin aktiivisena harrastajana. Esimerkiksi valmentaminen tai tuomarointi voi olla keino pysyä mukana seurassa.
(Liukkonen & Jaakkola 2012, 53.) Myös tällä tapaa lajin puolelta voidaan antaa sosiaalista tukea.
2.2.5 Posttraumaattinen kasvu
Ajatus siitä, että traumaattisesta tilanteesta voi seurata positiivinen muutos ihmisessä, ei ole uusi. Se pohjautuu useamman uskonnon historiaan. Traumaattisen tapahtuman negatiivisia seurauksia ei yritetä vähätellä tai jättää huomiotta. Tilanteista on kuitenkin huomattu seuraavan joidenkin ihmis- ten kohdalla myös positiivisia psykologisia muutoksia. Kun henkilö on ollut tilanteessa, jossa elä- mänkulku on häiriintynyt jollain tapaa, voi olo olla sen jälkeen haavoittuvampi. Henkilö voi myös kokea tulleensa testatuksi, kun hänen tasapainoaan on yritetty horjuttaa. Tilanteesta selviydyttyään on mahdollista tuntea itsensä aiempaa vahvemmaksi. Tapahtuman jälkeen elämässä voi tapahtua merkittäviä suunnanmuutoksia, kuten hakeutuminen uudelle alalle tai uuden harrastuksen pariin.
Lisäksi myötätunto voi kasvaa muita kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tästä voi seurata altruistisia tekoja enemmän kuin aiemmin. Usein myös elämän arvostus lisääntyy, kun kohdataan jokin kriisi. (Cal- houn & Tedeschi 2006, 3–6.)
Stressaava tilanne, joka on konfliktissa henkilön aiempiin ajatuksiin itsestä ja maailmasta, aiheuttaa ahdistusta. Tällöin henkilön on pohdittava tilannetta ja kuinka reagoida siihen. Tietoinen tilanteen prosessointi on mahdollista vain, mikäli henkilö on valmis muuttamaan aiempia tai omaksumaan uusia skeemoja eli sisäisiä malleja. Tämä on posttraumaattisen kasvun lähtökohta. (Werdel &
Wicks 2012, xiii.)
Posttraumaattinen kasvu voi olla ihmiselle niin hyvä asia, ettei sen tuomista muutoksista olla val- miita luopumaan. Elämän haasteiden kohtaaminen on osalle pienempi paha, jos siitä seuraa, että oppii elämään elämäänsä paremmin. Tällöin hyvinvointi siis lopulta lisääntyy, vaikka ennen sitä joutuukin kohtaamaan vastoinkäymisiä. Osa ihmisistä olisi kuitenkin valmiita tekemään mitä tahan- sa, jotta elämä muuttuisi takaisin samanlaiseksi kuin ennen. Nämä ihmiset olisivat siis valmiita luo- pumaan myös positiivisista muutoksista, jotka ovat tulleet posttraumaattisen kasvun myötä. (Cal-
houn & Tedeschi 2006, 7.) Koska tutkimuksessani kukaan ei ole lopettanut omasta halustaan, vaan terveydellisten syiden takia, on mahdollista, että lajin pariin halutaan takaisin. Tällöin voidaan hyö- dyntää ajatusta siitä, ettei ole tapahtunut posttraumaattista kasvua. Henkilö on voinut jäädä paikal- leen ja haaveilla edelleen mahdollisuudesta kilpaurheilla.
Elämänhallinta voidaan jakaa ulkoiseen ja sisäiseen. Ulkoisella elämänhallinnalla tarkoitetaan sitä, että yksilö kykenee saavuttamaan asettamansa tavoitteet kriisistä huolimatta. Sisäinen elämänhallin- ta on sitä, että yksilö pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja näkemään tilanteessa myös positii- visia asioita. Kriisi ei tällöin ole lamauttava, vaan siitä on mahdollista selviytyä. Kriisiin sisältyykin myös kasvun mahdollisuus. Tilanteesta selviytymisen jälkeen yksilö voi olla entistä vahvempi ja toimintakykyisempi. (Ruishalme & Saaristo 2007, 14–15, 28.)
Kriisin jälkeen elämänarvot voivat muuttua. Ensiksikin ihminen tulee tietoiseksi omasta haavoittu- vaisuudestaan. Kun jotakin ikävää tapahtuu itselle tai läheiselle, ymmärretään, että mitä tahansa voi tapahtua milloin vain. Toiseksi kriisitilanne voi saada miettimään omaa maailmankuvaa. Miten mi- nulle tai läheiselleni voi käydä näin? Kolmanneksi arvoissa tapahtuu usein muutoksia, esimerkiksi perheen kanssa vietettyä aikaa aletaan arvostaa enemmän. (Ruishalme & Saaristo 2007, 69; Saari 2012, 25–27.)
2.3 Kilpaurheilun päättyminen
2.3.1 Urheilijan identiteetti ja motivaatio
Urheilijan elämän keskeisiin piirteisiin kuuluu urheilijaidentiteetti. Identiteettiä luodaan lajin ja sii- hen kuuluvien ihmisten avulla. Kilpaurheilijat jakavatkin monia ryhmäjäsenyyksiä. Joukkueurhei- lussa ryhmä muodostuu luonnollisesti omasta joukkueesta. Sen rinnalla on kuitenkin myös muita ryhmiä. Voi olla esimerkiksi harjoitteluryhmä, johon kuuluu myös muita urheilijoita. Toisaalta oman joukkueen sisällä voi olla pienempiä ryhmiä, kuten tietyn paikan pelaajat, esimerkiksi hyök- kääjät. Myös yksilöurheilussa on ryhmiä. Harjoituksissa näkee muita urheilijoita, joista muodostuu urheiluseura. Lisäksi monet käyvät leireillä ja kisamatkoilla kuljetaan usein ryhmässä. Lisäksi laji itsessään muodostaa ryhmän, jossa kohdataan erilaisissa kisatilanteissa. Tämän vuoksi sosiaalisen identiteetin tarkastelu on tarpeen myös kilpaurheilun kontekstista.
Sosiaalinen identiteetti on osa yksilön minäkäsitystä. Se rakentuu yksilön ryhmäjäsenyyden avulla, jossa keskeistä on se, miten emotionaalisesti merkittävänä yksilö kokee ryhmän ja kuinka arvok-
kaana hän pitää ryhmään kuulumista. Toisaalta tietyt ryhmäjäsenyyden muokkaavat yksilön minä- käsitystä. Osalla ryhmistä on suurempi vaikutus kuin toisilla ja se voi muuttua ajan kuluessa.
(Tajfel 1978, 63.)
John Turner kehitti opettajansa Henri Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoriaa laajentamalla persoo- nallisen ja sosiaalisen identiteetin käsitteitä. Yksilön oma minäkuva on uniikki käsitys itsestä.
(Hogg 1992, 93.) Sen sijaan persoonaton minäkuva tarkoittaa, että sisäryhmän kaikki jäsenet jaka- vat saman käsityksen itsestään ryhmän osana. Tämä jaettu kuva eroaa ulkoryhmän käsityksestä.
(Emt., 93.) Tällä depersonalisaatiolla voidaan selittää ryhmän koheesiota ja sitä, miksi ryhmästä ei haluta erota (emt., 93). Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan joukkueen koherenttiuteen eli yhte- näisyyteen vaikuttaa yksinkertaisesti se, miten hyödyllisenä yksilö pitää ryhmässä oloa. Ryhmässä pysytään niin kauan, kun se on itselle jollain tapaa hyödyllistä. (Rees, Haslam, Coffee & Lavallee 2015, 1087.) Ryhmästä voidaan saada myös tukea. Joukkueen vahva sosiaalinen identiteetti voi tukea yksilöä silloin, kun hän kohtaa stressaavia tilanteita. (Rees ym. 2015, 1090.) Tällöin selviy- tyminen ja uuteen tilanteeseen sopeutuminen myös helpottuu (emt., 1090).
Sosiaalinen identiteetti on urheilujoukkueiden perusta. Ryhmä ei ole vain ulkoisen maailman kehys, jossa yksilö toimii, vaan se muokkaa yksilön käsitystä itsestään. Ollessaan yksin yksilöllä on käsitys omasta itsestään (engl. me, I), mutta ryhmässä muodostuu myös käsitys jaetusta identiteetistä (we, us). Joukkueurheilussa on omattava käsitys itsestä yhtenä pelaajista eli yksilönä. Lisäksi on oltava käsitys itsestä osana joukkuetta. (Rees ym. 2015, 1086.)
Motivaatio on keskeinen tekijä kilpaurheilussa. Motivaatio vaikuttaa pysyvyyteen eli toimintaan sitoutumiseen, toiminnan voimakkuuteen eli yrittämiseen, haastavien tehtävien valintaan ja suori- tuksen laatuun. Kun urheilijalla on voimakas motivaatio, hän sitoutuu harjoitteluun, yrittää muita enemmän ja hänen keskittymiskykynsä on parempi, mikä vaikuttaa myös tuloksiin. Motivaatio muodostuu yksilön persoonallisista ominaisuuksista, hänen sosiaalisesta ympäristöstään ja sosiaali- sen yhteenkuuluvuuden tarpeesta. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 48, 53.)
Motivaatio on energian lähde, joka saa yksilön toimimaan tietyllä tavalla ja tietyllä innokkuudella.
Harjoituksissa käyminen ja niissä kaikkensa antaminen kuuluu tähän motivaation alueeseen. Moti- vaation toinen päätehtävä on käyttäytymisen suuntaaminen. Kun yksilö asettaa itselleen jonkin ta- voitteen, motivaatio ohjaa hänen toimintaansa, jotta tavoite olisi mahdollista saavuttaa. Yksilö tekee sellaisia harjoituksia, jotka auttavat parhaiten tavoitteen saavuttamisessa. Lisäksi myös muu toimin- ta harjoitusten lisäksi, kuten syöminen, muokataan siten, että se tukee asetettua tavoitetta. (Liukko- nen & Jaakkola 2012, 48.)
Sisäinen motivaatio saa yksilön tekemään jotakin siksi, että tekeminen itsessään on kiinnostavaa ja tuottaa tyydytystä. Toimintaan osallistutaan sen itsensä vuoksi ja se tuottaa yksilölle myönteisiä tunnekokemuksia. (Deci & Ryan 2008, 15–16.) Ulkoinen motivaatio perustuu sen sijaan johonkin toiminnasta erilliseen seuraukseen. Esimerkiksi palkinnot tai rangaistuksetta jääminen ovat ulkoisia motivaattoreita. (Emt., 15–16.) Jarmo Liukkosen ja Timo Jaakkolan (2012, 54) mukaan sisäisesti motivoitunut urheilija käy tunnollisesti harjoituksissa, vaikka kohtaisikin haasteita lajissa. Urheilija on hyvin sitoutunut, keskittynyt ja jaksaa yrittää uudelleen. Harjoittelu on siksi hyvin laadukasta ja urheilija pyrkii haastamaan itseään vaikeammilla ja rankemmilla harjoitteilla. Kilpailuissa paineita eivät luo palkinnot niin paljoa, kuin ulkoisesti motivoituneelle, sillä niihin osallistutaan halusta har- rastaa lajia. (Liukkonen & Jaakkola 2012, 54.)
Motivaatio ja merkityksellisyys ovat olennaisessa roolissa, kun arvioidaan sitä, miten haasteellista urheilusta luopuminen on. Jos urheilija on hyvin motivoitunut, voidaan olettaa, että urheilun lopet- taminen on ollut vaikeaa. Lisäksi, jos urheilulla on ollut suuri merkitys, ei siitä välttämättä olisi ha- luttu luopua.
2.3.2 Kilpaurheilun päättyminen siirtymänä
Aiemman yksittäisten tilanteiden tarkastelun sijaan urheilun päättymistä on alettu käsitellä siirty- mänä. Nykyisin puhutaan vaiheista ja prosesseista sekä nähdään urheilu-ura elämänkulun perspek- tiivistä. Harrastamisen muotoutuminen on omanlaisensa elämänkulun prosessi, jossa on useita vai- heita ja siirtymiä. Tutkimuksiin alettiin liitää myös tietoa muista elämänkulkuun liittyvistä tekijöis- tä, kuten sosiaalisista suhteista ja koulutustaustasta. Urheilun ulkopuolisten tekijöiden huomioimi- nen on olennaista, sillä siirtymät urheilun ulkopuolella vaikuttavat myös urheilu-uraan. Lisäksi muulla elämällä on merkitystä tutkittaessa sitä, mitä tapahtuu urheilu-uran päättyessä. (Wylleman ym. 2004, 9–12, 15.)
Mikko Piispan (2013) tutkimuksessa selvitettiin huippu-urheilijoiden elämänkulkuun liittyviä teki- jöitä. Tutkimuksen yksi osa koostui 12 lopettaneesta urheilijasta. Tutkimuksessa tuotiin esille monia syitä, jotka vaikuttivat lopettamiseen. Loukkaantumiset olivat yksi näistä syistä, mutta taustalla oli- vat myös esimerkiksi loppuun palaminen, vaikeudet elämässä urheilun ulkopuolella ja urheilun si- säiset pettymykset. Suurimman osan vastauksista tuli ilmi motivaation puute. Lisäksi urheilijat ko- kivat kyllästyneensä elämään lajin parissa. Piispa tuo esiin, että laajempi analyysi ja esimerkiksi elämä urheilun päättymisen jälkeen jää tulevien tutkimusten selvitettäväksi. (Piispa 2013, 13, 36–
39.)
Se tutkimus, jota urheilijoiden lopettamisesta on tehty, keskittyy ammattiurheilijoihin. Sen sijaan nuoria urheilijoita ja heidän lopettamistaan ei ole tutkittu juurikaan. Nuorten lopettaessa he eivät useinkaan ole vielä päässeet ammattiurheilijoiksi. Urheilun lopettaminen tällä tapaa on kuitenkin oletettavasti vielä haastavampaa, kuin uran jälkeinen lopettaminen. Wyllemanin ja kumppaneiden (2004) tutkimuksessa urheilun lopettamista verrattiin muun muassa kuolemaan ja sosiaaliseen kuo- lemaan, kun yhteydenpito väheni lajin sisällä. Tilannetta ei usein pystytty hyväksymään ja koettiin vihan tunteita. (Wylleman ym. 2004, 8–9, 15.)
Fyysinen loukkaantuminen tai vammautuminen voi aiheuttaa voimakkaita psyykkisiä reaktioita.
Siihen, miten voimakkaasti tilanne koetaan, vaikuttaa vahingoittuneen kehon osan merkitykselli- syys. (Cullberg 1975, 143.) Kuinka tarpeellinen toimintakyky on yksilön identiteetille. Esimerkiksi urheilijalle liikuntakyvyn menetys voi olla suurempi haaste kuin ei-liikunnalliselle ihmiselle. (Emt., 143.) Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa (1994) todettiin, että huippu-urheilijan loukkaantuessa fyy- sisesti voi tilanteesta seurata myös psyykkisiä vaikeuksia. Tällaisia seurauksia ovat esimerkiksi hei- kentynyt minäkuva, masennus ja ahdistuneisuus. (Leddy, Lambert & Ogles 1994, 352–353.) Seu- raukset voivat olla hyvin voimakkaita. Tätä psyykkisten tekijöiden ja fyysisen loukkaantuminen välistä suhdetta tulisi tutkia lisää, jotta selviäisi mistä se johtuu. (Emt., 352–353.) Psyykkiset tekijät tulivat esille myös australialaistutkimuksessa (2013). Ammattiurheilijan elämä pyörii urheilun ym- pärillä ja se on hyvin organisoitua. Kisat ja valmentajat vaikuttavat arjen muodostumiseen. (Cosh, Crabb & LeCouteur 2013, 89.) Urheilun päättyessä, monien on vaikea sopeutua ja olo voi olla ma- sentunut sekä ahdistunut. Urheilun lopettamista voidaankin pitää riskinä lopettaneen urheilijan mie- lenterveydelle. (Emt., 89.)
Mikäli lopettaminen ei ole vapaaehtoista eli se johtuu esimerkiksi loukkaantumisesta, prosessin on todettu tällöin olevan haastavampi (Cosh ym. 2013, 90). Lopettamisen vaikeudesta voi mahdollises- ti kertoa se, että brittiläistutkimuksessa (2004) yli puolet voimistelijoista kertoi kilpailleensa louk- kaantuneena. Lisäksi yli 50 prosenttia tutkimukseen osallistuneista kertoi, että vammat ovat uusiu- tuneet. Tutkijoiden mukaan syynä on oletettavasti ollut se, ettei vammoille ole annettu riittävästi aikaa parantua. (Harringe, Lindbland & Werner 2004, 399–401.) Luopuminen ei siis ole yksinker- tainen ja helppo prosessi.
Leddyn ja kumppaneiden (1994) huippu-urheilijoiden loukkaantumista koskevassa tutkimuksessa tuotiin esille, että jatkotutkimus naisten osalta on tarpeen, sillä kyseiseen tutkimukseen osallistui vain miehiä. Lisäksi tutkijat pitävät mielenkiintoisena sitä, miten loukkaantuminen vaikuttaa, mikäli se johtaa uran päättämiseen. (Leddy ym. 1994, 353.) Oma tutkimukseni pyrkii vastaamaan näihin puutteisiin.
2.3.3 Urheilu ja selviytymistekijät
Urheilua ja resilienssiä tutkimuksessaan käsittelivät H. Brown, M. Lafferty ja C. Triggs (2015).
Heidän tutkimuksensa tavoitteena oli selvittää talviurheilijoiden vastoinkäymisiä uraan liittyen.
Tutkimuksessa hyödynnettiin resilienssin käsitettä, selvitettäessä mitkä tekijät helpottivat sopeutu- mista takaisin lajin pariin. Tuloksissa todettiin, että sosiaalinen tuki on merkityksellinen suojaavana tekijänä, kun urheilija kohtaa vastoinkäymisiä. Lisäksi tutkimus tuki ajatusta siitä, että elämän aika- na kohdatut vastoinkäymiset kasvattavat yksilön resilienssiä. (Brown ym. 2015, e112– e116.) Sen sijaan Paul Morganin, David Fletcherin ja Mustafa Sarkarin (2013) tutkimuksessa käsiteltiin jouk- kueen resilienssiä. Se määriteltiin joustavaksi psykologiseksi prosessiksi, joka suojelee yksilöitä mahdollisilta negatiivisilta stressoreilta, joita he kohtaavat yhdessä. Prosessi muodostuu yksilöllisis- tä ja yhteisistä sopeutumisresursseista, joita käytetään kohdatessa haasteita. Myös tässä tutkimuk- sessa tuotiin esiin se, että sosiaaliset suhteet ovat olennaisessa roolissa puhuttaessa resilienssistä.
(Morgan ym. 2013, 552, 557.) Codonhaton ja kumppaneiden tutkimuksessa (2018) selvitettiin ryt- misen voimistelun harrastajien loukkaantumisen ja resilienssin yhteyttä. Tämän tutkimuksen mu- kaan sosiaalinen tuki oli merkittävin psyykkinen tekijä resilienssin näkökulmasta. Resilienssi näh- tiin vaikuttavana tekijänä loukkaantumisesta selviytymisen kannalta, sillä se edisti kuntoutumista ja vaikutti urheilijan motivaatioon urheilua kohtaan. (Codonhato ym. 2018, 11–12.)
Neil Hallin (2011) tutkimuksessa käsiteltiin myös resilienssiä ja urheilua. Siinä urheilu vaikutti po- sitiivisesti mielenterveyteen, mikä on uudenlainen näkökulma aiheeseen. Urheilun ansiosta minä- kuva ja itsevarmuus kehittyivät. Urheilu vaikutti myös sosiaalisiin suhteisiin, joita luotiin urheilun avulla. Lisäksi joukkuetoverit ja aikuiset lajin parissa toimivat sosiaalisen tuen antajana. Minäkuva, vuorovaikutustaidot, itsevarmuus ja tunne yhteenkuuluvuudesta ovat hyvinvoinnin ohella resiliens- sin osa-alueita. Voidaan siis todeta, että urheilu vaikutti myös resilienssin määrään. (Hall 2011, 77–
78.)
Myös urheilun ja selviytymiskeinojen yhteyttä on tutkittu. Reesen, Pittsingerin ja Yangin (2012) tutkimuksessa todettiin, että henkilö, joka hyödyntää psyykkisiä selviytymiskeinoja, selviytyäkseen fyysisestä loukkaantumisesta, omaa usein myös kehittyneemmät selviytymiskeinot. Psyykkisiin selviytymiskeinoihin luettiin tutkimuksessa esimerkiksi tavoitteiden asettaminen ja rentoutuminen.
(Reese, Pittsinger & Yang 2012, 76.)
Urheilu-uran päätymistä omasta halusta ovat tutkineet Sunghee Park, David Lavallee ja David Tod (2013). Heidän mukaansa urheilu-uran muutokseen liittyy päätöksen vapaaehtoisuus, yksilön kehi- tys ja urheiluun liittyvä identiteetti. Lisäksi psyykkinen tuki, ennakkoon eläköitymisen suunnitelma
ja selviytymiskeinot muodostavat käytössä olevat resurssit lopettamistilanteessa. Urheilijan ikä hä- nen lopettaessaan vaikuttaa siihen, mitä urheilija tarvitsee lopettamisen jälkeen. Eri-ikäiset tarvitse- vat eri asioita, mitä selittää kehitystasojen ja elämänsuunnitelmien eroavaisuudet. Urheilijoiden tu- kemiseksi muutostilanteessa ammattilaisten tulisi keskittyä tulevaisuuteen liittyviin tekijöihin, kuten urasuunnitteluun. Samalla tulisi huomioida vallitsevaan tilanteeseen liittyvät tekijät, kuten tunteiden käsittely. Tällä tavoin urheilijaa voidaan auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen urheilu- uran jälkeen. (Park, Lavallee & Tod 2013, 41–44.)
Maisa Anttila (2015) on pro gradu –tutkielmassaan tutkinut uratavoitteista luopumista. Tutkimuk- sessa todettiin, että urasta luopuminen vaikutti monella tapaa elämänkulkuun (emt., 84). Yksi tut- kimukseen osallistuneista oli joutunut luopumaan urheilu-urasta. Hänen kohdallaan muutokset liit- tyivät uran lisäksi kehollisuuteen ja identiteettiin. (Anttila 2015, 66.) Urheilusta luopuminen vastaa monella tapaa uratavoitteista luopumista. Urheilusta voidaan toivoa uraa, jolloin loukkaantuminen tuhoaa tämän unelman. Lisäksi urheilusta luopuminen voi tapahtua loukkaantumisesta eli itsestä riippumattomasta syystä, mikä voi olla myös työuran taustalla. Anttilan tutkimus keskittyi kuitenkin enemmän luopumisen kokemukseen kuin selviytymiseen tilanteesta. Tutkimukseni tuo uutta näkö- kulmaa selviytymiseen ja sitä vahvistaviin tekijöihin resilienssin käsitteen avulla.
3 MENETELMÄT
Tässä luvussa kerron valitsemastani tutkimusmenetelmästä, teemahaastattelusta. Tämän jälkeen käyn läpi haastattelujen teon vaihe vaiheelta. Ensin kerron haastateltavien rekrytoinnista, sitten haastatteluiden toteuttamisesta ja saadun aineiston litteroinnista. Tämän jälkeen kuvaan analyysi- menetelmiä ja luvun lopuksi pohdin eettisiä kysymyksiä liittyen tutkimuksen tekemiseen.
3.1 Teemahaastattelu
Laadullinen tutkimusmenetelmä sopii tutkimukseeni, sillä sen avulla saadaan tietoa yksilön koke- muksista. Haastattelu menetelmänä on perusteltu tässä tutkimusaiheessa siksi, että sen avulla on mahdollista saada tietää, minkä vuoksi ihminen toimii tietyllä tavalla. Lisäksi kysymällä saadaan tietoa siitä, mitä henkilö ajattelee asiasta. Haastattelun etuihin kuuluu myös joustavuus ja havain- nointi. Kysymysten järjestystä voi muuttaa, ne voi muotoilla uudelleen tai toistaa, mikäli tilanne niin vaatii. Lisäksi henkilön äänensävyjä ja eleitä on mahdollista tulkita, kun ollaan fyysisesti läsnä tilanteessa. (Tuomi & Sarajärvi 2012, 72–74.)
Teemahaastattelussa asioita käydään läpi keskeisten teemojen varassa. Menetelmä ei ole strukturoi- tu, sillä kysymykset eivät ole kaikille täysin samoja eikä asioita käydä läpi välttämättä samassa jär- jestyksessä. (Hirsjärvi & Hurme 2010, 48.) Haastattelu ei kuitenkaan ole täysin vapaata teemojen vuoksi (emt., 48). Keskeistä on kuitenkin se, että kaikki aihepiirit tulee läpikäytyä. Puolistruktu- roidussa haastattelussa ei ole valmiita vastausvaihtoehtoja, jolloin haastateltava saa kertoa asiat omin sanoin (Eskola & Suoranta 1998, 87). Käytän haastattelumenetelmänä teemahaastattelua, sillä se sopii parhaiten tavoitteeseeni saada yksilöiden omat ajatukset kuuluviin. Koska vastausvaihtoeh- toja ei ole annettu valmiiksi, haastateltava ei voi turvautua niihin, vaan hänen on itse määriteltävä omat kokemuksensa. Teemojen avulla kuitenkin pysytään aiheessa ja tutkijan asettamassa kehyk- sessä. Teemahaastattelu on perusteltu menetelmävalinta myös siksi, että se tuo esille haastateltavien merkityksenannot ja tulkinnat. Nämä syntyvät vuorovaikutuksessa, jota ei ole mahdollista luoda esimerkiksi täytettävän lomakkeen avulla. (Hirsjärvi & Hurme 2010, 48.) Tutkimuksessani on tär- keää selvittää kilpaurheilun merkitys yksilölle ja se, mitkä tekijät yksilön mielestä auttoivat lopet- tamisesta selviytymisessä. Nämä kumpikin perustuvat yksilön henkilökohtaisiin tulkintoihin ja merkityksenantoihin. Myös tästä syystä teemahaastattelu menetelmänä on perusteltu.
