Ikonia kaatamassa näkymä

66

rakennusmiesten muovaamana?

Tähän kysymykseen on ajoittain vaikea saada vastausta.

Saattaa olla, että Kunnaksen tar- koituksena ei ole ollutkaan poh- tia fasismista lumoutumisen tar- kempia yksilöllisiä motiiveja, vaan enemmänkin lumoutumisen hen- kilökohtaisia ilmentymiä yksilöta- solla ja jossain määrin myös kan- sallisessa horisontissa. Ilmentymät olivat lopuksi erittäin tapauskoh- taisia ja monet intellektuellit pys- tyivät ottamaan myös älyllistä etäi- syyttä fasismin opinkappaleisiin.

Historian ikuinen varoitus

Kunnas on tehnyt ansiokasta työtä ja nähnyt vaivaa tuodakseen esiin aiemmin huomaamattomaksi jää- nyttä tietoa. Vaikka tutkimus on tuore, se ei tuo esiin mitään järisyt- tävän uutta, vaan toimii enemmän- kin hyvänä, kokoavana synteesinä.

Fasismista lumoutumisen poh- diskelu ei ole menettänyt ajankoh- taisuuttaan Kunnaksenkaan mie- lestä. Esipuheessaan hän toteaa ny- kyisen maailmamme jatkavan suu- ren ja kovan politiikan perinnettä, jossa vaikeat totuudet myös lakais- taan joskus maton alle, vaikka fasis- tista ihanteista onkin monessa suh- teessa luovuttu. Fasismiin hyvin is- tuvat vallanhalu, aatteellinen mani- pulointi ja usko illuusioihin väijyvät yhä kaikkea poliittista toimintaa.

Historiantutkimus syntyy yleen- sä vallitsevan ajan tarpeista ja tavoit- teista käsin. Julkaistut tutkimukset saattavat kertoa samalla epäsuorasti oman julkaisuajankohtansa arvois- ta, asenteista ja kulttuurisista ilmi- öistä. Pitkin alkanutta vuosituhat- ta on ollut havaittavissa, että äärioi- keistolaisista dogmeista ammenta- vat näkemykset ovat ottaneet tulta ja saaneet kannattajia esimerkiksi

niin sanotussa uudessa traditiona- lismissa, jossa vastustetaan ylikan- sallisia järjestelmiä ja markkinoi- den ylivaltaa, puolustetaan kansal- lisia tai perinteisiä arvoja ja ajatel- laan uskonnosta hyvää. Euroopassa on tapahtunut uusoikeistolainen käänne politiikassa. (Kari Salminen:

”Perinteisten arvojen puolustajia on moneen lähtöön”, Kanava 7/2013).

Kokonaan oma lukunsa ovat radi- kaalit ja militantit äärioikeistolaiset pienryhmittymät, joita ei voi ohittaa aivan olankohautuksella enää Suo- messakaan.

Fasismi lumoaa ja kiehtoo siis edelleen. Meidänkin ajassamme fa- sismiin saatetaan uskoa turvan an- tajana ja vaikeuksien ratkaisijana samoin perustein kuin maailman- sotien välisen ajan Euroopassa.

Tältä pohjalta olisi aiheellista miet- tiä, miten yhteiskunta- ja sosiaali- politiikkaa voisi toteuttaa niin, että fasismiin uskovien joukko ei kas- vaisi liian suureksi ja vaikuttavaksi.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja his- toriaan erikoistunut vapaa toimittaja ja kriitikko.

Ikonia kaatamassa

Sen jälkeen kun uuskritiikki suis- ti vallasta elämäkerrallisen tutki- muksen, sellaista uskalikkoa ei ole ilmaantunut, joka olisi esittänyt väitöskirjakseen kirjailijaelämä- kerran. Ei edes tämän hetken kir-

jailijaelämäkertojen ekspertti Panu Rajala väitellyt aikoinaan F. E. Sil- lanpään elämäkerralla vaan tämän romaanin Silja synnyllä. Suurel- le yleisölle kirjallisuudentutkimus sen sijaan näyttäytyy kirjailijaelä- mäkertoina. Teokset luetaan teok- sina ja elämä omana teoksenaan ja odotetaan, että kirjailijan taustois- ta paljastuisi jotain salattua. Kiin- nostavana koetaan se, mikä teosten maailmassa vastaa kirjailijan omaa elämää, vaikka tutkijat kuinka yrit- tävät vakuuttaa, että sellaista suoraa yhteyttä ei ole.

Koska kirjallisuustiede ei ole ollut kiinnostunut elämäkerralli- sesta tutkimuksesta, sen metodiik- kaa ei ole juurikaan kehitetty. Elä- mäkerrat ovat edelleen samaa elä- mä ja teokset -tyyppiä kuin vuo- sikymmeniä sitten. Myönnettävä toki on, että suorat elämän ja tuo- tannon rinnastukset ovat nykyään harvinaisia, mutta elämän ja tuo- tannon monimutkaista problema- tiikkaa kukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan, eivät edes kirjailijat itse. Elämäkerrat kertovat aina li- kiarvoista, mutta se ei tee niitä vä- hemmän kiinnostaviksi.

Vaikka elämäkerroilla ei tulla- kaan tohtoreiksi, väitöskirjana jul- kaistu tieteellinen tutkimus voi an- taa kimmokkeen ja perustan elä- mäkerralle. Näin on syntynyt Min- na Maijalan teos Minna Canth, herkkä, hellä, hehkuvainen. Järjes- tyskin on aivan oikea. Ensin ana- lysoidaan ja tulkitaan tuotanto tie- teellisessä tutkimuksessa, sitten si- joitetaan se kirjailijan elämänkul- kuun. Ongelmaton lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä vaatii erityis- tä tarkkuutta ja kriittisyyttä pitää erossa tuotannosta tehdyt johto- päätökset ja niiden merkit kirjai- lijan elämässä. Varuillaan on syytä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 4

67

dy etsimään elämästä tuotannon merkkejä.

Kirjailijan elämän tärkein ma- nifestaatio on hänen tuotantonsa, johon luen myös kirjeet tai päivä- kirjat, joissa kirjailija voi tietoises- ti rakentaa kuvaa itsestään. Kirjeet ja päiväkirjat ymmärretään hel- posti totuudellisempina kuin kau- nokirjallinen tuotanto, mutta ne ovat yhtä petollista lähdeaineistoa kuin kaikki muukin, mitä kirjaili- ja kirjoittaa. Kirjailijan toimenku- vaan kuuluu huiputtaminen ja hui- jaaminen.

Kaiken elämäkerrallisen tut- kimuksen perustana on tietenkin tekstianalyysi ja tekstin tulkinta.

Mutta yhtä tärkeänä tulevat histori- an, sosiologian, filosofian, psykolo- gian ja muiden taiteiden tutkimus- menetelmät aina kohteesta riippu- en. Kirjoittajalta vaaditaan myös erittäin laajaa yleissivistystä ja luke- neisuutta, niin että hän osaa orien- toitua erilaisten vaikutusten ver- kostoissa. Erityisen tärkeää on osa- ta erottaa oman kohteensa kannalta olennainen ja epäolennainen. Hel- posti tutkija lähtee seuraamaan si- nänsä kiehtovia johtolankoja, joil- la ei sitten lopulta ole konkreettista merkitystä oman tutkimuskohteen kannalta. Elämäkertoja arvioitaes- sa perusolettamuksena on hyvä pi- tää, että ne ovat aina spekulaati- oita ja tulkintoja, jotka parhaim- millaan kuitenkin antavat lukijalle kuvan siitä maailmasta, jossa kir- jailija tuotantonsa loi. Virhepää- telmät vaanivat tutkijaa kuitenkin aina kulman takana, mutta virhe- päätelmätkin saattavat auttaa ym- märtämään paremmin kirjailijan tuotantoa.

Maijalan Canth-elämäkerta vas- taa moniin edellä esittämiini haas-

teisiin, mutta ongelmatonta argu- mentointi ei kaikilta osin ole. Kos- ka Canthilla on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vahva naiskirjaili- jan ikonin asema, se on houkutel- lut kirjoittajan tähdentämään voi- makkaasti ja toistuvasti sitä, että Canth ei ollut yksinomaan taiste- leva naisasia-aktivisti, mitä hän ei tietysti yksinomaan ollutkaan, ja sen todistaa myös hänen tuotan- tonsa. Maijalan mukaan Canthin tuotantoa on aikaisemmin luettu ensisijaisesti tendenssikirjallisuu- tena, mutta väite ei kaikin osin pi- dä paikkansa. Käsitys Canthista on ollut jo hänen omana aikanaan – ja varsinkin sen jälkeen – paljon vi- vahteikkaampi.

Maijalan mukaan kirjallisuu- dentutkimus ja erityisesti aikalai- sen ja ystävän Lucina Hagmanin elämäkerta (1906–1911) on pitä- nyt yllä kuvaa Canthista taisteleva- na naisasianaisena. Itse asiassa ku- va taistelijasta luotiin jo Canthin elinaikana, ja sen tekivät erityises- ti mieskriitikot. Mutta aivan kuten Maijala toteaa, luotu kuva on yk- sipuolinen, kun sitä tarkennetaan Canthin tuotannon, kirjeenvaih- don ja toiminnan analyysilla.

Toisaalta tutkimuskaan ei mah- da sille mitään, että Canthia on pi- detty ja pidetään edelleen naisasia- liikkeen ikonina. Kuuluihan hän todistettavasti Suomen Naisyhdis- tyksen ja Unionin ensimmäisiin jäseniin. Eikä Maijala yritäkään kieltää, että Canth ei olisi tuotan- nossaan ja elämässään nähnyt tär- keäksi tehtäväkseen naisen yhteis- kunnallisen aseman parantamis- ta. Kysymys on siitä, mitä noste- taan etualalle. Sitä paitsi kirjailija voi hyvin vähän ohjailla teostensa tulkintaa tai kirjailijakuvaansa var- sinkaan kuolemansa jälkeen. Tosin

Canth kyllä yritti antaa ymmärtä- mättömimmille mieskriitikoille lu- kuohjeita.

Teatteri teki Canthista näky- vämmän ja julkisemman kuin muista ajan naisasiaa lähellä ole- vista toimijoista. Jos Canthin näy- telmien esityshistoria olisi otettu elämäkerrassa mukaan muutenkin kuin vain ensiesitysten kritiikkei- nä, johtopäätökseksi olisi vääjää- mättä tullut, että Canthin tuotan- toa ei ole koskaan asetettu yhteen lokeroon. Canthin näytelmiä on käytetty suomalaisissa teattereissa monenlaisten yhteiskunnallisten ja psykologisten ajatusten tulkkei- na. Suuren yleisön käsitys Canthis- ta kirjailijana on syntynyt pääosin teatteriesitysten kautta. Kirjailija elää ensisijaisesti teostensa tulkin- noista, ei siitä, minkälainen hän oli ihmisenä.

Elämäkerran parasta antia on Canthin tuotannon tulkintojen liittäminen ajankohdan psykologi- siin ja medikalisoituneisiin ihmis- käsityksiin. Useat kirjailijan teokset saavat tässä analyysissa uusia sävy- jä ja liittyvät aikaisempaa kiinteäm- min ajan aatteelliseen ja kirjalliseen keskusteluun. Analyysin lähtökoh- tana on passion käsite, joka sille, joka tutustuu vain elämäkertaan, jää väistämättä hieman ilmassa lei- juvaksi yleiskäsitteeksi ja tullak- seen ymmärretyksi vaatii rinnal- leen Maijalan väitöskirjan Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (2008).

Nyt julkaistussa elämäkerrassa Maijala jättää määrittelemättä pas- sion filosofis-psykologisen viiteke- hyksen. Väitöskirjassaan tekijä sen sijaan määrittelee tarkemmin passi- on ihmisen ja erityisesti naisen omi- naisuutena ratkaista psyykkiset ja fyysiset ongelmansa vaipumalla in-

68

tohimoiseen, voimakkaaseen tun- netilaan, joka usein päättyy joko kuolemaan, sairauteen tai hulluu- teen. Niitä lukijoita, jotka ovat eri- tyisen kiinnostuneita Canthin tuo- tannon tästä linjasta, kehotan tutus- tumaan Maijalan väitöskirjaan.

Maijalan elämäkerran yksi teesi on osoittaa, että aikaisemmin Cant- hin tuotantoa on luettu ja tulkittu yksipuolisesti tendenssikirjallisuu- tena. Toinen hänen teesinsä on, et- tä Canthin tuotannossa ei tapahtu- nut mitään käännettä yhteiskunnal- lisesta psykologiseen vaan että linja oli koko ajan sama ja että yhteiskun- nallinen ja psykologinen ovat läsnä Canthin tuotannossa samanaikai- sesti. Maijala kirjoittaa: ”… myös Canthin teosten psykologisuus on itse asiassa samalla yhteiskunnal- lista. Näyttämällä kaunokirjallisen kuvauksen keinoin yksilön tarinas- sa vaikuttavat tekijät – köyhyyden, koulutuksen puutteen, romanttisel- la kirjallisuudella ruokitun hystee- risen taipumuksen – Canth pystyi osoittamaan myös keinoja muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi.” Maija- la venyttää äärimmilleen sekä käsi- tyksen psykologiasta että yhteiskun- nasta mutta tuottaa kiinnostavia tul- kintoja Canthin teosten henkilöistä ja heidän reaktioistaan.

Erittäin kiinnostava on tapa, millä Maijala tuo mukaan Canthin

”omakuvan”, jossa sairaus on yk- si tärkeä selittävä tekijä. Näkemys Canthista oman terveydentilansa tarkkailijana ja myös ajoittain eri- laisista fyysisistä ja henkisistä vai- voista kärsivänä perustuu kirjei- siin ja aikalaistodistuksiin. Cant- hin henkilökohtainen kiinnostus ja ajan medikalisoitunut käsitys ihmisen psyykestä näyttäisivät so- lahtavan täysin yhteen. Canth siis tarkkailee itseään, löytää todistus-

ta ajan kirjallisuudesta vaivoilleen ja käyttää näitä tietoja luodessaan kaunokirjallisia teoksiaan. Vaikut- taa yksinkertaiselta, mutta Maija- lan argumentointi on vakuuttavaa.

Erityisen tärkeänä kirjoittaja pitää tässä kohdin muuten kritisoiman- sa Hagmanin aikalaistodistusta:

”Canthin sairaskertomuksen kan- nalta Hagmanin tulkinta on tärkeä, koska Hagman käsittää varhaises- sa elämäkerrassaan psyykkiset sai- raudet edelleen samalla tavoin kuin aikalaisensa Canth.” Käsitys ihmis- mielestähän mullistui täydellises- ti 1900-luvulla Freudin teorioiden myötä ja tulkintoihin saattaa huo- maamatta tulla freudilaisia lisiä.

Maijala on päätynyt teokses- saan noudattamaan vakiintunut- ta kirjailijaelämäkertojen kaavaa:

kirjailijan elämä, kirjoittaminen – tuotanto, tuotannon analyysia ja ajatusmaailmaa. Lukija vedetään eräänlaiseen spiraaliin, jossa asi- oita joudutaan toistamaan useaan- kin kertaan. Koska kirjailijaelämä- kerrassa on tuotanto aina keskiös- sä, siihen on pakko palata kaikis- sa osioissa. Sellaiselle lukijalle, joka tuntee huonosti Canthin tuotan- non, metodi on varmasti pedagogi- nen ja johdattaa lukijan vähitellen yhä syvempään kirjailijan tuotan- non ja elämän tuntemukseen. Sel- laiselle, jolle Canthin tuotanto on ennestään tuttua, toisto tuntuu pai- koin vievän jäntevyyden ilmaisulta.

Maijalan elämäkerta on vakuut- tavaa tutkimusta ja suuren oppi- neisuuden osoitus. Asiat ovat koh- dallaan arkistotutkimuksia myö- ten. Siksi jäinkin teoksen luettuani hämmentyneenä miettimään, mik- si teoksen alaotsikko on J. H. Er- kon runon säe ”herkkä, hellä, heh- kuvainen”. Elämäkerta ei todista, että Canth olisi ollut vain sitä. Yh-

tä oikeutettua olisi kirjoittaa kiivas, melankolinen, taistelija, mutta siitä ei synny hienoa alkusointua!

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori (emerita) ja Kansallisteatterin entinen pääjohtaja.

Valtavirrassa mutta poikkiteloin

Kristiina Kalleinen Tellervo Krogerus: Sanottu.

Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–

1998. Siltala 2014.

Tellervo Krogeruksen massiivinen Matti Kuusen elämäkerta on tyr- määvä teos – eikä vain sen laajuu- den (780 tekstisivua) takia. Kirja on erittäin hyvin ja sujuvasti kir- joitettu, joten lukukokemuksena se on miellyttävä. Kun kysymyk- sessä on henkilökuva ihmisestä, jo- ka lienee suurelle osalle suomalai- sista tuiki tuntematon, herää kysy- mys kirjan laajuuden tarpeellisuu- desta. On ymmärrettävää, että kun tutkija useiden vuosien ajan pe- rehtyy syvällisesti kohdehenkilön- sä elämään ja persoonallisuuteen, on vaikeasti vältettävissä tarve ker- toa hänestä lukevalle yleisölle kaik- ki mahdollinen. Lukeva yleisö saat- taa kuitenkin olla sitä mieltä, että vähemmän olisi enemmän.

Oletettavaa on, että tutkija on käyttänyt runsaasti aikaa löytääk- seen kertomukselleen toimivan ra- kenteen. Elämäkerta etenee krono- logis-temaattisesti ja tämä ratkai- su sopii M6:n elämään oivallisesti.

Toistoa ei tämän vuoksi ole voitu välttää, mutta sitä ei ole häiritseväs- sä määrin. Osittain temaattinen ra-