340
Yliopisto-opettajatkin ovat oi- keita ihmisiä! Suuren yleisön edessä tieteellisen viileästi lu- ennoiva opettaja ei välttämättä olekaan niin itsevarma, kuin miltä hän saattaa vaikuttaa. Asi- antuntijan työhönkin kuuluu tunnemylläkkkää – intoa, itse- varmuutta, epäröintiä, jännittä- mistä, kiukkua. Opettaminen näyttää opettajien kokemusten näkökulmasta kovin toisenlai- selta, kuin asiantuntija- ja pro- fessioretoriikka antaa ymmär- tää.
Kirjan kirjoittajakunta koos- tuu eri tieteenalojen yliopisto- opettajista. Heitä yhdistää työs- kentely monitulkintaisissa ih- mistieteissä, joissa ”oikeita tai vääriä tulkintoja on vaikea mää- ritellä niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin”. Kirja on var- sinainen runsauden sarvi. Siinä on kolme osaa: tila, oma ja käy- tännöt. Lukuja on 24, kirjoitta- jia 32. Joukkoon mahtuu aloit- televien ja kokeneiden opetta- jien lisäksi muutamia opiskeli- joitakin.
Kirjoittajien ammattiasemi- en jakauma suhteessa yliopiston henkilöstö- ja sukupuoliraken- teeseen on ilmeisen harkittu.
Kirjoittajajoukko on naisvaltai- nen kuten yliopiston opettaja- kuntakin: naisia on 21 ja mie- hiä 11. Viidestä professorikir- joittajasta naisia on kaksi. To- sin naisten enemmistöä saattaa selittää sekin, että miehet eivät välttämättä hevin lähde kirjoit- tamaan kokemuksistaan, vaan haluavat säilyttää itsevarman tiedemiehen kasvonsa.
Yliopisto-opettajan järki ja tunteet
Sanna Kivimäki, Merja Kinnunen & Olli Löytty (toim. 2006).
Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa. Vastapaino, 207 sivua.
Ensimmäisessä osassa keski- tytään tilaan, jossa tekstit sijoit- tavat opettamisen yliopistoins- tituution muutoksiin ja yhteis- kunnallisen vallan prosesseihin.
Ne pureutuvat siihen, mitä ovat hyvän opettamisen ehdot ja vaatimukset nykyisessä ”uuden kapitalismin ajan yliopistossa”.
Tähän tematiikkaan nivoutuu myös Leena Eräsaaren artikke- li yliopiston tiloista – arkkiteh- tuuri ja tilojen käyttö eivät jää erilleen tehostamispyrkimyk- sistä. Yhdenmukaistuvissa yli- opistorakennuksissa suositaan avokonttoreita, siirrettäviä sei- niä, läpinäkyvyyttä ja lasia, jol- la luento- ja seminaaritilojen li- säksi yksityiset tilat kuten työ- huoneet ja kirjastot muutetaan näyttämöiksi, joissa toimivia voidaan valvoa.
Uutta ja vanhaa konjakkia
Suomen nuoren, vasta 1960-lu- vulla voimakkaaseen laajene- miseen lähteneen yliopistolai- toksen on 1990-luvulta lähtien saavuttanut taloudellisen kas- vun ja globaalissa kilpailussa menestymisen pakko. Yliopis- tojenkin tulee olla tehokkaita, tuloksellisia ja vaikuttavia. Ne on muutettu yritysyliopistoik- si, joiden toimintatapa ja johta- minen muistuttavat entistä enemmän yksityisen sektorin käytäntöjä.
Kirjoittajien kriittisiä poh- dintoja yliopistolaitoksen muu- toksesta sävyttää haikailu enti- sen sivistysyliopiston perään.
Virpi Hämeen-Anttila tosin ar- vioi, ettei Suomessa ole sivis- tysyliopistoon päästykään.
Suomalainen yliopistokulttuu- ri on kuin uutta konjakkia ver- rattuna pitkän sivistysyliopisto- kulttuurin omaaviin maihin – ne edustavat sitä vanhaa konjak- kia.
Muutostilanteessa yliopisto- opettajat toimivat perinteisten akateemisten ja uuden julkis- hallinnon managerialististen ar- vojen välillä. Oili-Helena Yli- joen ja Johanna Hakalan mu- kaan tilanne on hankala, kun ei tiedä, kumpiin pelisääntöhin olisi viisasta nojautua. Monet opettajat tukeutuvat edelleen akateemisiin arvoihin ja ideaa- leihin, joita ovat vapaus, sivis- tys, uuden etsiminen ja arvos- tuksen saavuttaminen tiedeyh- teisössä. Toisaalta menestyksen eväitä haetaan laajojen verkos- tojen luomisesta, tuloksen teke- misestä ja arvostuksen saamises- ta rahoittajien silmissä. Valitsee- pa aloitteleva tutkija kumman tahansa, molemmissa vaihtoeh- doissa opetus jää tutkimukseen nähden sivuosaan.
Opettamisen hierarkia on myös sukupuolihierarkiaa, ku- ten Merja Kinnusen samoin kuin Ylijoen ja Hakalan artik- keleissa tuodaan esiin. Naisten osuus on professoreista 21 pro- senttia, yliassistenteista 37, leh- toreista 54, assistenteista 50 ja tuntiopettajista 66 prosenttia.
Kinnusen mukaan opetukseen on muotoutumassa uudenlaista sukupuolihierarkiaa, kun pro- fessorien ensisijainen opetus- vastuu on siirtymässä jatko- opiskelijoihin, ja perusopetuk- sesta kantaa vastuun alempi
uKIRJA-ARVIOITAuAIKUISKASVATUSu4/2006
341 opettaja- ja tutkijakunta, jotka
ovat valtaosin naisia. Kuten Kinnunen toteaa, tämäntyyppi- nen jako muistuttaa eroa ylä- koulun arvostetun miesopetta- jan ja alakoulun avustavan nais- opettajan kesken.
Dialogiin pitäisi päästä Kaksi muuta lukua keskittyvät opetuskokemuksiin ja käytän- nön opetustilanteiden virittä- miin pohdintoihin. Kokemuk- sistaan kertoo 20 luvussa yh- teensä 27 kirjoittajaa.
Silmiin pistävää on opetus- tapojen opettajakeskeisyys.
Suosikkiaiheena puheenvuo- roissa on yliopiston perinteinen opetusmuoto, luento.
Monet opetustilanteiden suunnittelun ja toteutuksen ku- vaukset kerrotaan hauskasti ja tarinaa itseironialla höystäen.
Esimerkiksi Mikko Lahtinen artikkeli ”Kuuleeko Pori?” ker- too värikkäästi opetusteknolo- gian tuomista rajoista opetuk- sen elävyydelle ja opettajan toi- minnalle. Videoluennon laite- paljous sai luennoitsijan kan- gistumaan paikalleen, jolloin ajatus inspiroivasta luennosta ja ääneen ajattelusta muuttuikin neljän tunnin yksinpuheluksi.
Ajatus jatkoluennoista saattoi luennoijan pakokauhun partaal- le. Lopulta hän päätti luopua
”turhista sivistysyliopistokot- kotuksista”, dialogeista, de- monstraatioista ja reaaliaikaisis- ta ajatusprosesseista. Lahtisen mukaan ne elävät luentojen ai- heistoissa, mutta eivät itse toi- minnassa, jossa tuon aiheiston sisältöjä siirretään opiskelijoil- le.
Esa Sironen kuitenkin pai- nottaa luentoa opetusmuotona puolustavassa kirjan päätöslu- vussaan, että tärkeintä luennos-
sa ei ole se, mitä opetetaan, vaan miten opetetaan. Säilymisky- kyisin on tieteellinen asenne.
Tekstien yhteistä juonnetta etsiessäni totesin, että opetuk- sellisesta lähestymistavasta huolimatta moni opettaja poh- tii opetuksen dialogisuutta.
Asiantuntijallekaan ei riitä, että hän itse hallitsee opettamansa asiat. Haasteena on saada opis- kelijat kiinnostumaan, ymmär- tämään ja oppimaan ne.
Vesa Heikkisen kuvaus teks- tintulkinnan opettamisesta avoimessa yliopistossa on len- nokasta. Sanan opettaminen merkityksen purkamisesta alka- vat hänen aikeensa päästä ”sok- raattiseen dialogiin”, ilmapii- riin, jossa kenenkään eri tarvit- sisi niellä mitään pureksimatta.
Tavoite oli virittää opettajakes- keisellä puheleskelulla ilman kalvoja tai powerpointeja opis- kelijat keskustelemaan tai jopa väittelemään. Vaan toisin kävi.
Opetuksesta tuli opettajan mo- nologia. Opiskelijoiden kiin- nostus kohdistui ennen muuta tenttin tuleviin kysymyksiin.
Opettajaa eniten havahdutta- neessa kurssipalautteessa luki, että opetus oli ollut perinteistä- kin perinteisempää.
Monelle muullekin opiskeli- jat ovat arvaamaton joukko.
Minna Nikunen kuvaa opetta- jan uransa alkua: ”Varustauduin ensimmäiselle luennolleni muutamalla kalvolla, keräsin rohkeuteni ja astuin leijonien eteen.” Neljänkymmenen hen- gen ryhmän eteen astumisessa tukena oli luentosarjan koordi- naattorin lisäksi harmaa hyvin leikattu bleiseri ja vesilasi, jos- ta saattoi voidella jännitykses- tä käheytyvää kurkkuaan. Epä- varmuuden tunteet nousevat esiin paitsi luennoilla, myös se- minaarikeskustelujen vetämi-
sessä. Kirsti Lempiäinen poh- tii ahdistavuuden tunnetta, kun seminaarissa ei synny keskuste- lua. Tavatonta ei ole sekään, että osallistujat puhuvat toistensa ohi: dialogin sijaan syntyykin kilpailua, kuka osaa hienoim- min esittää asiansa. Lempiäisen mukaan yhteisölliseen oppimi- seen ja opettamiseen on kuiten- kin tärkeä pyrkiä, sillä ne ovat antiteeseja individualistiselle kulttuurille. Dialogisen opetuk- sen vaikeudet eivät koskeneet vain opettajia, vaan ne kohdat- tiin myös opiskelijoiden luku- piireissä.
Yliopisto-opettamiseen liit- tyy kertomusten perusteella valtava tunteiden kirjo. Kirjan ansiona pidän tunteiden merki- tyksen ja voiman esiin nosta- mista, sillä yleensä ne suljetaan järkikeskeisen koulutus- ja tie- dekulttuurin ulkopuolelle.
Eeva Jokinen luonnehtii yli- opistoa instituutioksi, joka py- syy kasassa pelon voimalla.
Opettajat pelkäävät epätäydel- lisyytensä paljastumista ja opis- kelijat nolaamista. Kaikki pel- käävät olevansa tyhmiä. Joki- sen tuntemukset luennoinnista herättävät kiinnostuksen vertail- la miesten ja naisten asennoitu- mista siihen.
Opetusta lukkarin metodilla
Kasvatustieteilijän näkökul- masta kirjan lukukokemus on mielenkiintoinen, sillä kasva- tustieteilijöitä ei kirjoittajista juuri löydy. Ehkäpä siitä syystä teksteissä ei juurikaan puhuta konstruktivismista tai toistella kasvatustieteen opettajadis- kurssiin kuuluvia ydinlauseita hyvästä opettajasta, jolla oppi- sisällön hallinnan lisäksi on
”oikealle” opettajalle kuuluva
4/2006 u AIKUISKASVATUS u KIRJA-ARVIOITA u
342
aito kiinnostus työhönsä. Kirjan kiinnostavinta antia ovat opet- tamista koskevat ajattelutavat ja kokemukset, kurkistus yliopis- to-opetuksen kulisseihin eri tie- teenaloilla. Teos tuo lisän nar- ratiiviseen opettajatutkimuk- seen, jossa yliopisto-opetusta ei ole toistaiseksi juurikaan käsi- telty.
Pedagogiikka näyttäytyy teksteissä aika merkillisessä va- lossa. Useimmat kirjoittajat ei-
vät mainitse sitä lainkaan. Joil- lekin se on lisärasite, lähes ki- rosanan vastine. Teksteistä ku- vastuu halu pitää edelleen kiin- ni siitä, että yliopiston opetta- jia ei muiden kouluasteiden opettajien tavoin velvoiteta pe- dagogisen pätevyyden hankki- miseen.
Kokemukset pedagogisesta koulutuksesta eivät liioin ole kasvatustieteen näkökulmasta erityisen mairittelevia. Mutta
jos Virpi Hämeen-Anttilan nä- kemykseen on uskominen, yli- opisto-opettajien pedagogisten valmiuksien kehittäminen olisi paikallaan. Hän väittää, että käytössä on edelleen lukkarin metodi eli yliopisto-opettajat opettavat samaan tapaan, kuten heitä itseään on opetettu. Tämän havainnon kirjan teksteistä voi lukijakin tehdä.
uKIRJA-ARVIOITAuAIKUISKASVATUSu4/2006
