nuksessa
Hanna-Mari Nevalainen
Kasvatustieteen ja aikuiskasvatus- tieteen asiantuntijakoulutus Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta Kasvatustiede
19.5.2021
i
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen asiantuntijakoulutus Pääaine: Kasvatustiede
Nevalainen, Hanna-Mari: Voimaantumisen kokemukset neuropsykiatrisessa valmennuksessa Opinnäytetutkielma, 76 sivua, 4 liitettä (6 sivua)
Tutkielman ohjaaja: Professori Päivi Atjonen Toukokuu 2021
Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena olivat voimaantumista edistävät ja estävät kokemukset neuropsykiatrisessa valmennuksessa. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentui neuropsykiat- rista valmennusta ja voimaantumista koskevan kirjallisuuden ja aiemman aihepiiriin kuuluvan tutkimuksen ympärille. Aineisto on kerätty virikkein tuetun teemahaastattelun avulla. Virikkeinä teemahaastatteluissa hyödynnettiin Hidasta Elämää -sarjan kuvakortteja.
Tutkielman empiirinen aineisto koostuu viiden henkilön haastatteluista. He osallistuivat neuro- psykiatriseen valmennukseen vuosina 2014–2018. Valmennukset olivat toteutuneet yksilö- tai ryhmämuotoisesti. Toteuttajatahoina toimivat terveydenhuolto ja kolmannen sektorin kehittä- mishankkeet. Valmennukset olivat kestoltaan muutamasta kuukaudesta vuoteen. Valmennusta- paamiset olivat toteutuneet pääasiassa kerran viikossa tai joka toinen viikko.
Tuloksista voi päätellä, että neuropsykiatrinen valmennusprosessi on yhteydessä voimaantumi- sen kokemuksiin. Valmennukselle asetetut tavoitteet liittyivät arjen- ja elämänhallintaan, itse- näistymiseen, opintojen aloittamiseen, edistämiseen tai loppuunsaattamiseen, itsetunnon vah- vistamiseen sekä neuropsykiatrisista oireista tiedon lisäämiseen parisuhteessa. Kokemukset ja- kautuvat voimaantumista edistäviin ja estäviin tekijöihin. Valmennussuhteen vuorovaikutus toimi voimaantumista edistävänä tekijänä, joka edistää itseluottamuksen vahvistumista sekä arjenhal- linta- ja opiskelutaitojen oppimista. Estävät tekijät liittyivät ongelmiin ryhmävalmennuksen vuo- rovaikutuksessa, resurssien puutteeseen sekä laatuun liittyviin epäkohtiin.
Tuloksia voi käyttää hyödyksi neuropsykiatrisen valmennuksen kehittämisessä.
Asiasanat: neuropsykiatrinen valmennus, voimaantuminen, kokemukset, laadullinen tutkimus, virikkein tuettu teemahaastattelu
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty School of Educational Sciences and Psychology Study Programme in Education and Adult Education Major subject: Education
Nevalainen, Hanna-Mari: Experiences of Self-Empowerment in Neuropsychiatric Coaching Master’s Thesis, 76 pages, 4 Appendices (6 pages)
Supervisor: Professor Päivi Atjonen May 2021
This thesis looked into experiences that contribute to and prevent self-empowerment in neu- ropsychiatric coaching. The theoretical framework was built on the literature on neuropsychiatric coaching and self-empowerment and around previous research of this topic conducted in the field. The material for this thesis was collected in focused interviews using photo elicitation as a supporting method. The visual material used was a specific set of picture cards from the Hidasta Elämää picture card series.
The empirical material consisted of separate interviews with five interviewees. The interviewees had taken part in a neuropsychiatric coaching during the years 2014-2018. The coaching had been carried out either as a personal coaching or group coaching. The coaching had been imple- mented by the health care sector or in different third sector development projects. The coaching meetings had been arranged once a week or every other week.
The results of this thesis indicate that the process of neuropsychiatric coaching is linked with the experiences of self-empowerment. The objectives of coaching were related to everyday manage- ment skills, gaining independence, commencing, continuing or completing one’s studies, strengthening self-confidence and providing information about neuropsychiatric symptoms to the family members of the client. The experiences are divided into factors, which contribute to self-empowerment, and into factors, which were experienced as disempowering. The interaction in the coaching relationship served as a contributive factor to self-empowerment as it strength- ens one’s self-confidence as well as supports the learning of everyday management and study skills. The disempowering factors were related to problems in the interaction during group coaching, lack of resources as well as inadequacy in the quality of coaching.
The results can be used in the development of neuropsychiatric coaching.
Key words: neuropsychiatric coaching, self-empowerment, experiences, qualitative research, vi- gnette thematic interview
Sisältö
1 Johdanto...7
2 Voimaantuminen neuropsykiatrisen valmennuksen tavoitteena...9
2.1 Voimaantuminen käsitteenä ja ilmiönä...9
2.2 Neuropsykiatrinen valmennus tuki-, ohjaus- ja kuntoutusmuotona...12
2.2.1 Neuropsykiatrisen valmennuksen historia...13
2.2.2 Katsaus aiempiin neuropsykiatrisista valmennusta koskeviin tutkimuksiin ja selvityk- siin ...15
2.2.3 Neuropsykiatrinen valmennusprosessi...17
2.2.4 Valmennuksen kohderyhmät...19
2.3 Tutkimuskysymykset...23
3 Toteutus...25
3.1 Virikkein tuetun teemahaastattelurungon perusteet...25
3.2 Kohdejoukko ja aineistonkeruu...28
3.3 Tutkimusstrategiset, tieteenfilosofiset ja tiedonhankintatavan perusteet...30
3.4 Aineiston analyysi...33
3.5 Luotettavuuden ja eettisyyden arviointia...34
4 Tulokset...37
4.1 Neuropsykiatrisen valmennuksen tavoitteet...37
4.2 Voimaantumista edistävät tekijät neuropsykiatrisessa valmennuksessa...40
4.3 Voimaantumista estävät tekijät neuropsykiatrisessa valmennuksessa...50
4.4 Tulosten yhteenveto...54
5 Pohdinta...56
5.1 Tulosten tarkastelu...56
5.2 Tutkimusprosessin arviointia...58
5.3 Jatkotutkimusehdotuksia...59
Lähteet...61
Liitteet...76
7
1 Johdanto
Kipinä pro gradu -aiheeseeni syttyi ammatillisesta kiinnostuksesta neuropsykiatrista valmennus- ta kohtaan. Olen opintojeni aikana kiinnostunut valmennuksellisen työotteen käytöstä kasvatus- tieteilijän työssä. Valmentavien työotteiden hyödyntäminen on kasvanut viime vuosina oppilai- toksissa (Salonen 2016, 188). Neuropsykiatrinen valmennus on tuki-, ohjaus- ja kuntoutusmuoto, joka on suunnattu erityisen tuen tarpeessa oleville kaikenikäisille ihmisille. Valmennuksen alku- peräinen tarkoitus on tukea puutteellisia tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen taitoja (Hallowell
& Ratey 1994, 226; Parker & Boutelle 2009, 205). Valmennuksen kohderyhmät ovat sittemmin laajentuneet koskemaan myös muita neuropsykiatrisia kohderyhmiä sekä mielenterveys- ja päihdekuntoutujia (Huotari, Niiranen-Linkama, Siltanen, & Tamski 2008, 5).
Neuropsykiatrinen valmennus saapui Suomeen 2000-luvun alkupuolella Iso-Britanniasta (Mannström-Mäkelä & Saukkola 2009, 32). Valmennusmenetelmiä on hyödynnetty tyypillisesti esimerkiksi yritysmaailmassa, työhönvalmennuksessa ja urheilussa (Harmaja & Hellbom 2007, 215; Takkunen, Heikkuri & Takkunen 2009, 438). Noin 20 vuotta myöhemmin neuropsykiatrinen valmennus on nimeltään jo varsin hyvin tunnettu, mutta edelleen huonosti tutkittu tuki-, ohjaus- ja kuntoutusmenetelmä. Suomessa tutkimus rajoittuu pääasiassa erilaisiin hankeraportteihin, selvityksiin ja ammattikorkeakoulutasoisiin opinnäytetöihin (esim. Huoviala 2007; Kuirinlahti 2011; Lämsä, Santalahti, Haravuori, Pentinmikko, Tuulio-Henriksson, Huurre & Marttunen 2015;
Remes 2006). Kansainvälisesti neuropsykiatrista valmennusta ovat aiemmin tutkineet muun muassa Kubik (2010), Swartz, Prevatt & Proctor (2005) ja Parker & Boutelle (2009).
Neuropsykiatrinen valmennus perustuu ratkaisu- ja voimavarakeskeisyydelle (Mannström-Mäke- lä & Saukkola 2009, 43). Ratkaisukeskeisyyden yksi olennainen piirre on voimavaralähtöisyys, jos- sa hyödynnetään asiakkaan jo olemassa olevia vahvuuksia ja voimavaroja (Bannink 2007, 88).
Voimavarakeskeinen työote on vaihtoehtoinen lähestymistapa ongelmakeskeisyydelle (Keskitalo
& Vuokila-Oikkonen 2018, 86). Voimavarakeskeisyyden taustalla vaikuttavat voimaantumisen teoriat (Lehtonen 2008, 193). Valmennuksessa pyritään löytämään ihmisen mahdollisuuksia aut-
taa itseään (Nivala & Ryynänen 2019, 197–198). Voimaantumisesta muodostui tutkielmani teo- reettinen viitekehys.
Voimaantuminen tuli ajankohtaiseksi 1980-luvun puolivälissä hyvinvointihankkeiden myötä (Rä- sänen 2002, 18; Siitonen 1999, 84). Vuosikymmenten aikana voimaantumisesta on kasvanut muoti-ilmiö (Perkins 2010, 207). Voimaantuminen on ollut suosittu tutkimusaihe ja aiheesta löy- tyy runsaasti tutkimusta niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Voimaantumista ovat tutkineet muun muassa Antikainen (1996), Hiltunen (2015), Mahlakaarto (2010), Masterson ja Owen (2006), Siitonen (1999) sekä Zimmerman (1995).
Tutkielmani sijoittuu kasvatus- ja aikuiskasvatustieteeseen. Kasvatus- ja aikuiskasvatustieteen perinteisiin sanastoihin on tullut viime vuosina tyypillisesti sosiaali- ja työllisyyspalveluissa käytet- tyjä sanoja ja niiden tulkintoja, kuten voimaantuminen (Heimo, Tapanila, Ojapelto & Heikkinen 2020, 293, 302). Sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä kuntoutuksessa on perinteisesti toteutettu ohjaustyötä (Vanhalakka-Ruoho & Kauppila 2012, 91). Kasvatustieteilijänä työskenneltäessä ih- misten kohtaamistyössä valmennuksellisten tai ohjauksellisten työotteiden käytöstä ja niiden tuntemisesta voi olla hyötyä ihmisen hyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden lisäämiseksi (Toiviai- nen 2019, 96). Neuropsykiatrinen valmennus on oppimisprosessi, jossa pyritään oppimaan uusia kompensaatiokeinoja (Parker & Boutelle 2009, 205).
Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on tarkastella virikkein tuetun teemahaastattelun keinoin voi- maantumisen kokemuksia sekä voimaantumista edistäviä ja estäviä tekijöitä neuropsykiatrisessa valmennuksessa. Tarkastelen tutkielmassani neuropsykiatrista valmennusprosessia voimaantu- misen näkökulmasta sekä siihen liittyviä tavoitteita.
9
2 Voimaantuminen neuropsykiatrisen valmennuksen tavoitteena
Pro gradu -tutkielmani teoriaperusta rakentuu teoriaperustaltaan voimaantumiseen ja neuro- psykiatriseen valmennukseen liittyvään aiempaan kirjallisuuteen. Aloitan ensin voimaantumisen käsitteen ja ilmiön esittelyllä, jonka jälkeen siirryn käsittelemään neuropsykiatrista valmennusta.
Lopuksi esittelen vielä tutkielmani tutkimuskysymykset.
2.1 Voimaantuminen käsitteenä ja ilmiönä
Voimaantumisen käsitettä käytetään laajasti eri tieteenaloilla, kuten kasvatustieteessä, psykolo- giassa, yhteiskuntatieteissä ja sosiaalitieteissä (Masterson & Owen 2006, 19). Voimaantumiselle ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Usein voimaantuminen kuitenkin määritellään kas- vuprosessiksi, jossa tapahtuu jotakin positiivista muutosta yksilön tai yhteisön tai näiden molem- pien tasolla (esim. Karsikas 2005, 34; Kuokkanen & Leino-Kilpi 2000, 236; Mahlakaarto 2010, 59;
Siitonen 1999, 117–118). Voimaantuminen on ollut suosittu tutkimusaihe kansainvälisesti ja koti- maassa. Tutkimusta löytyy runsain mitoin muun muassa väitöskirjoina (esim. Hiltunen 2015;
Mahlakaarto 2010; Notko 2016; Siitonen 1999) ja kansainvälisesti tutkimusta löytyy esimerkiksi Masterson & Owen (2006) ja Zimmerman (1995).
Käsitteen kantasanana toimii englanninkielinen sana empowerment, joka on ollut Oxfordin sana- kirjassa 1600-luvulta saakka (Kuokkanen & Leino-Kilpi 2000, 236). Käsite on suomennettu asiayh- teydestään riippuen esimerkiksi sanoiksi voimaantuminen, valtaistuminen, voimistaminen tai vahvistaminen (Antikainen 1998, 201; Pietilä-Litendahl 2014, 29). Myös empowerment -termiä on käytetty suomen kielessä (esim. Heikkilä-Laakso & Heikkilä 1999, 341; Hokkanen 2014, 21). Voi- maantumisen käsitteellä viitataan enemmän yksilön omaan voimaantumisprosessiin, kun taas valtautumisella viitataan enemmän rakenteellisempaan tulkintaan (Hokkanen 2009, 331; Nivala
& Ryynänen 2019, 198). Lähestyn tutkielmassani voimaantumista yksilön näkökulmasta, olen myös tästä syystä valinnut käsitteen käyttöön. Viittaan voimaantumisella tutkielmassani käsit- teen kaikkiin suomennoksiin.
Voimaantumisen käsite on tullut suosituksi 1980-luvun puolivälissä hyvinvointia tukevien erilais- ten hankkeiden kautta (Räsänen 2002, 18; Siitonen 1999, 84). Voimaantumisen juuret yltävät lä- hihistorian yhteiskunnan sortorakenteita ja valta-asetelmia poistaviin sosiaalisiin liikkeisiin, kuten etnisten ja sukupuolivähemmistöjen liikkeisiin, naisasialiikkeeseen, vammaisliikkeeseen, työ- väenliikkeeseen, raittiusliikkeeseen ja rauhanliikkeeseen (Hokkanen 2009, 323–324; Kuokkanen
& Leino-Kilpi 2000, 235). Voimaantuminen on sittemmin levinnyt myös organisaatioiden koulu- tus- ja valmennusohjelmiin (Kuokkanen & Leino-Kilpi 2000, 235). Mahlakaarto (2010, 26) näkee voimaantumisen perinteen nousevan kolmesta traditiosta, joita ovat Paolo Freiren kriittinen so- siaaliteoria, organisaatioteoriat ja sosiaalipsykologiset teoriat. Heimon ym. (2020, 293) mukaan voimaantuminen on ollut aikuiskasvatustieteessä vahvimmillaan sosiaalipedagogisessa suun- tauksessa.
Voimaantumisprosessi tarvitsee käynnistyäkseen jonkin sysäyksen. Useimmiten voimaantumis- prosessi käynnistyy silloin, jolloin ihminen itse ei ole tyytyväinen johonkin asiaan omassa tilan- teessaan. (Hiltunen 2015, 41; Hokkanen 2009, 329.) Muutos tarvitsee tuekseen motivaatiota (Tyn- jälä 1999, 98). Antikainen, Houtsonen, Kauppila ja Huotelin (1996, 71) nimittävät tällaisia tilantei- ta merkittäviksi oppimiskokemuksiksi. Merkittävät oppimiskokemukset ovat muutokseen johta- via elämäntapahtumia, jotka yhdistyvät voimaantumiseen maailmankuvan ja kulttuurisen ym- märtämisen laajenemisen kautta, yksilön oman äänen vahvistumisen ja sosiaalisen identiteetin sekä sosiaalisten roolien laajenemisen kautta (emt, 82).
Siitonen (1999) puhuu väitöskirjassaan kontekstiuskomuksista, joilla tarkoitetaan ympäristöön liittyviä tekijöitä. Identiteettiä luodaan vastavuoroisessa suhteessa ympäristöön (Mahlakaarto 2010, 71). Zimmermannin (1995, 589) mukaan ympäristön tarjoamat mahdollisuudet ja valinnat sekä tietoisuus niistä vaikuttavat oman hallinnantunteen syntymiseen. Voimaantuminen onkin siis todennäköisempää tietyissä ympäristöissä kuin toisissa (Siitonen 1999, 147). Voimaantumi- sen kannalta on merkityksellistä, millaista ympäristöä ihminen itse pitää voimaantumisensa kan- nalta olennaisena (emt, 143).
11
Ilmapiirillä on merkitystä siihen, miten koetaan mahdolliseksi asettaa tavoitteita ja pyrkiä niihin.
Mikäli ilmapiiri koetaan luottamukselliseksi, voi ihminen kokea mahdolliseksi saavuttaa omat ta- voitteensa. Jos taas ilmapiiri koetaan negatiivisena, ei ihminen välttämättä lähde pyrkimään kohti tavoitteitaan. (Siitonen 1999, 142–143.) Ilmapiirin turvallisuus, avoimuus, ennakkoluulottomuus, rohkaiseminen ja tukeminen näyttävät olevan keskeisiä voimaantumisen tekijöitä (emt, 145).
Siitosen (1999, 129) mukaan kykyuskomukset vaikuttavat voimaantumiseen omien voimavarojen vapautumisen ja positiivisen vahvistumisen kannalta. Voimaantumisessa tapahtuva henkilökoh- tainen kasvu luo itseluottamusta (Masterson & Owen 2006, 23). Ihmisen omilla kykyuskomuksilla on merkitystä myös tavoitteiden asettamiseen, sillä ne vaikuttavat ihmisen omiin odotuksiin tule- vaisuudesta (Siitonen 1999, 130).
Voimaantumisen teoriat vaikuttavat voimavaralähtöisen työotteen taustalla (Lehtonen 2008, 193). Voimavaralähtöisessä työskentelyssä hyödynnetään asiakkaan olemassa olevia vahvuuksia ja voimavaroja (Bannink 2007, 88). Voimavaroihin keskittyvä työskentely voi auttaa ihmistä it- seään löytämään hänellä aiemmin käytössä olleita voimavaroja sekä uusia tekijöitä niiden synty- miseksi (Onnismaa 2003, 219). Voimavarakeskeistä työotetta voidaan pitää vaihtoehtoisena lä- hestymistapana ongelmakeskeisyydelle (Keskitalo & Vuokila-Oikkonen 2018, 86).
Kuten voimaantumisen käsitteen määrittelyä, myös voimaantumisen näkymistä ulospäin on hankalaa määritellä yksiselitteisesti. Voimaantuminen merkitsee eri asioita eri ihmisille ja se näyttäytyy jokaisella myös eri tavoin (Siitonen 1999, 93; Zimmerman 1995, 590). Mahlakaarron (2010, 66) ja Pietilä-Litendahlin (2014, 110) mukaan voimaantuminen kasvattaa ihmisen omaa toimijuutta. Toimijuus taas puolestaan voi näkyä esimerkiksi minäpystyvyyden kasvuna ja lisään- tyneinä voimavaroina (Mäntyneva 2019, 21). Voimaantuminen voi näyttäytyä myös identiteetin vahvistumisena, omien rajojen tiedostamisena tai oman itsetuntemuksen lisääntymisenä (Hiltu- nen 2015, 41, 43; Mahlakaarto 2010, 61, 65). Siitosen (1999, 162) mukaan voimaantuminen on yhteydessä hyvinvointiin.
Kivipellon & Kotirannan (2011, 135) artikkelin mukaan voimaantumisen vaikutuksia on mahdol- lista mitata. On kuitenkin huomioitava, että vaikutusten mittaamisessa tulee huomioida millaista tietoa ja kenen näkökulmasta sitä halutaan kerätä. He myös pohtivat artikkelissaan vaikutusten mittaamisen oikea-aikaisuutta, milloin olisi oikea aika mitata voimaantumisen vaikutukset? Ar- vioinnin tapahtuessa heti projektin, ohjelman tai muun intervention aikana tai heti sen jälkeen on luultavasti helpompaa jäljittää juuri kyseisen toimenpiteen vaikutukset kuin ajallisesti kauem- pana tapahtuvan arvioinnin. (Kivipelto & Kotiranta 2011, 134–135.)
Pietilä-Litendahl (2014, 115) havaitsi väitöstutkimuksessaan non-formaalin kasvatuksen tuke- neen voimaantumista omien tarpeiden, vahvuuksien ja heikkouksien sekä elämänhallinnan vah- vistumisen kautta. Ilman kasvatusprosessin tukea alkuun lähtenyt voimaantumisprosessi voi kat- keta (emt, 117). Voimaantumisessa ihmisen tulee tietoiseksi tiedostamattomista prosesseistaan (Mahlakaarto 2010, 63). Tiedostaminen vaatii kuitenkin mahdollisuutta muutoksen tuomien aja- tusten pohdinnalle ja lisäksi tarvitaan tiedollisia ja taidollisia työkaluja sekä tukea omien koke- muksien havainnointiin (Pietilä-Litendahl 2014, 117). Muutokset on saatava myös toimimaan omassa arjessa (Mahlakaarto 2010, 64).
2.2 Neuropsykiatrinen valmennus tuki-, ohjaus- ja kuntoutusmuotona
Neuropsykiatrinen valmennus on menetelmä, jonka tarkoituksena on tukea erityisesti puutteelli- sia tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen taitoja (Parker & Boutelle 2009, 205; Swartz ym. 2005, 648). Ohjausmenetelmiä on hyödynnetty kasvatuksen ja koulutuksen lisäksi tyypillisesti esimer- kiksi terveydenhuollossa ja kuntoutuksessa (Vanhalakka-Ruoho & Kauppila 2012, 91). Neuropsy- kiatrinen valmennus on kehitetty alun perin aikuisille, joilla on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD, mutta sen kohderyhmät ovat ajan kuluessa laajentuneet koskemaan myös muita neuropsykiatrisesti oireilevia henkilöitä kuten autismikirjoa (Hallowell & Ratey 1994, 226; Huotari ym. 2008, 5; Wright 2014, 11).
Neuropsykiatrinen valmentaja on opetus-, kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan täydennyskoulutus- ta. Koulutusta järjestävät yksityiset koulutusyritykset ympäri Suomen yhteistyössä eri koulutus-
13
asteiden oppilaitosten kanssa (Huotari & Tamski 2019, 17.) Tarkastelen tässä luvussa neuropsy- kiatrista valmennusta aiemman kirjallisuuden ja tutkimuksen pohjalta. Aloitan tarkastelun val- mennuksen historialla, josta siirryn esittelemään aiheesta aiemmin tehtyä tutkimuksia ja selvi- tyksiä. Sen jälkeen tarkastelen neuropsykiatrista valmennusprosessina, jonka jälkeen vielä esitte- len valmennuksen tyypillisimmät kohderyhmät.
2.2.1 Neuropsykiatrisen valmennuksen historia
Ensimmäisen kerran ajatuksen neuropsykiatrisesta valmennuksesta toivat esiin Hallowell ja Ra- tey vuonna 1994 teoksessaan Driven to Distraction. Tällöin Hallowell ja Ratey esittivät idean val- mentajasta ihmiselle, jolla on ADHD. Idea valmentajasta oli varsin yksinkertainen: valmentajana voi toimia kuka tahansa ihminen, joka omaa riittävät tiedot ja taidot ADHD:stä ja haluaa käyttää aikaansa päivittäin 10–15 minuuttia toisen ihmisen muistuttamiseen ja kannustamiseen työn alla olevista tehtävistä (Hallowell & Ratey 1994, 226). Tämän jälkeen ADHD-valmennus alkoi kehittyä USA:ssa nopeasti, jolloin sinne perustettiin valmennuskoulutuksia ja kansallisia valmennusver- kostoja (Wright 2014, 11–12). Harmajan ja Hellbomin (2014, 214–215) mukaan valmennustoimin- ta on kehittynyt kansainvälisesti kahta pääkehityslinjaa pitkin, joita ovat 1960-luvulla syntynyt elämäntaitovalmennus (life coaching) ja 1950-luvulla organisaation johdon kehittämiseen synty- nyt business coaching. Wright (2014, 11) näkeekin neuropsykiatrisen valmennuksen kehittyneen rinnakkain elämäntaitovalmennuksen kanssa. Erona on kuitenkin ollut kohderyhmä: elämäntai- tovalmennus on kehittynyt yleisesti kaikille, neuropsykiatrinen valmennus ensisijaisesti henkilöil- le, joilla on ADHD (emt.).
Suomeen neuropsykiatrisen valmennuksen toi 2000-luvun alussa Kirsi Saukkola osana ADHD-lii- ton aikuisprojektia Iso-Britanniasta (Mannström-Mäkelä & Saukkola 2008, 31). Ensimmäiset suo- malaiset ADHD-valmentajat valmistuivat vuonna 2003 (Huotari & Tamski 2019, 6). Mannström- Mäkelän ja Saukkolan (2008, 32) mukaan Suomeen tuotu neuropsykiatrinen valmennus perus- tuu isobritannialaiseen ADHD-valmennusmalliin, joka on psykologi ja perheterapeutti Dianne Zaccheon kehittämä. Valmennusmallia on kuitenkin muokattu Suomeen sopivaksi (emt). Huotari ja Tamski (2019, 6) puolestaan näkevät valmennuksen juurien olevan amerikkalaisessa ja britan-
nialaisessa counselling-liikkeessä. Onnismaan (1996, 2) mukaan counselling ei täysin vastaa suo- malaista ohjaus -käsitettä, mutta siinä on kysymys kuitenkin pitkälti samoista asioista, jotka lin- kittyvät niin koulutukseen, kuntoutukseen kuin terapiaan. Onnismaa (emt) liittää counselling-liik- keen nousun historian sodanjälkeisen amerikkalaisen unelman romahdukseen ja siellä käytyihin ammattikuntien valtataisteluihin.
Ensimmäiset suomalaiset kirjat ja julkaisut neuropsykiatrisesta valmennuksesta ilmestyivät vuonna 2008 (Huotari ym. 2008; Mannström-Mäkelä & Saukkola 2008). Mannström-Mäkelä ja Saukkola (2008) puhuvat teoksessaan Voimaannuttavan ohjaamisen käsikirja pelkästään ADHD:n kuntouttamisesta ja valmentamisesta, mutta samana vuonna ilmestyneessä Huotarin ym. (2008) projektijulkaisussa Neuropsykiatrinen valmennus Valmentajan käsikirja valmennuksen kohde- ryhmiksi esitellään ADHD:n lisäksi myös autismikirjo, Touretten oireyhtymä, kielellinen erityisvai- keus sekä mainitaan valmennuksen sopivan myös mielenterveys- ja päihdekuntoutujille (emt, 18). Tämänhetkisen suomalaisen neuropsykiatrista valmennusta käsittelevän kirjallisuuden ja tutkimuksen valossa näyttää siltä, ettei ole täysin selvää, miksi ja milloin ADHD-valmennusta on alettu soveltaa Suomessa myös muiden neuropsykiatristen vaikeuksien tukemiseen ja kuntou- tukseen.
Ilmeisesti kuitenkin valmennuksen kehittyminen erityisesti neuropsykiatristen vaikeuksien tuki- muodoksi juontaa juurensa Mikkelin ammattikorkeakoulun hallinnoimaan projektiin AD/HD-val- mentajan taidot ja toimivan palvelumallin rakentaminen, jonka tarkoituksena on ollut kehittää erityisen tuen tarpeessa oleville nuorille aikuisille palvelumallia (Huotari ym. 2008, 5). On myös mahdollista, että ADHD-valmennusta on alettu soveltaa jossakin vaiheessa Suomen olosuhteisiin sopivaksi (Mannström-Mäkelä & Saukkola 2008, 32) ja on katsottu, että se soveltuisi hyvin kaikille neuropsykiatrisille kohderyhmille oireiden samankaltaisuuden vuoksi (esim. Parikka, Halonen- Malliarakis & Puustjärvi 2017, 12). Tästä näkökulmasta ajateltuna myös neuropsykiatrisen val- mennuksen termin käyttö on loogista, jolloin ei puhuta pelkästään ADHD-valmennuksesta, ja neuropsykiatrinen valmennus -käsite on vakiintunut myös käyttöön (Huotari & Tamski 2019, 6;
Repo 2019, 5).
15
2.2.2 Katsaus aiempiin neuropsykiatrisista valmennusta koskeviin tutkimuksiin ja selvi- tyksiin
Neuropsykiatrista valmennusta niin tuki-, ohjaus- kuin kuntoutusmenetelmänä on tutkittu vielä toistaiseksi vähän. Suomessa valmennuksen tutkimus rajoittuu pääasiassa erilaisiin hankera- portteihin, selvityksiin ja ammattikorkeakoulutasoisiin opinnäytetöihin. Osa ammattikorkeakou- lutasoisista opinnäytetöistä on tehty yhteistyössä kehittämishankkeiden kanssa (esim. Huisman- Laine 2012; Kuirinlahti 2011; Pisilä & Toikkanen 2014). Tyypillisesti raportit ja selvitykset, joissa neuropsykiatrista valmennusta käsitellään, ovat kolmannen sektorin kehittämishankkeiden alku-, väli- ja loppuraportteja (Koponen 2013; Valtone-hankkeen loppuraportti 2016). Näille raporteille tyypillistä on, että niissä valmennus todetaan varsin vaikuttavaksi, koska kyse on rahoittajalle ra- portoinnista (Brunila 2009, 83).
Kansaneläkelaitos (jatkossa Kela) on toteuttanut oman neuropsykiatrisen kuntoutuksen kehittä- mishankkeen vuosina 2014–2018 (Alanko & Lämsä 2018, 6). Tämän kehittämishankkeen tiimoilta on laadittu useampi selvitys, joissa käsitellään muun muassa neuropsykiatrisesti oirelevien las- ten ja nuorten hoito- ja kuntoutuspolkuja (Lämsä ym. 2015) ja neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten aikuisten psykososiaalista hyvinvointia (Appelqvist-Schmidlechner, Lämsä & Tuulio-Hen- riksson 2017). Omat selvityksensä ovat laadittu myös arjessa tapahtuvasta neuropsykiatrisesta kuntoutuksesta ja ryhmäkuntoutuksesta (Lämsä, Appelqvist-Scmidlechner & Tuulio-Henriksson 2016 ja 2017).
Aikuisten valmennuskokemuksia ovat aiemmin tutkineet ammattikorkeakoulun opinnäytetöis- sään Huisman-Laine (2012), Isomettä (2012), Kulmala (2013), Piira (2013) ja Remes (2006). Neuro- psykiatrisesta valmennuksesta on tehty kaksi pro gradu -tutkielmaa (Huoviala 2007; Kivi 2012).
Vallikari (2011) on haastatellut kahta neuropsykiatrista valmentajaa sosiaalityön pro gradu -tut- kielmaansa, joka selvittää aikuisten, joilla on Asperger, kokemuksia sosiaali- ja mielenterveyspal- veluista. Mäkinen (2019, 97) on sivunnut omassa pro gradu -tutkielmassaan valmennusta mah- dollisena ja tarpeellisena tukimuotona yliopisto-opiskelijoille, joilla on ADHD. Väitöskirjoja aihees- ta ei ole tehty. Sihvonen (2011) on kirjoittanut neuropsykiatrisesta valmennuksesta Aspergerin
oireyhtymän näkökulmasta tieteellisen artikkelin. Tämä on ilmeisesti ainoa neuropsykiatrisesta valmennuksesta kirjoitettu vertaisarvioitu tieteellinen artikkeli Suomessa.
Kansainvälisesti neuropsykiatrisen valmennuksen tutkimus ja kirjallisuus painottuu vahvasti ADHD-valmennukseen (ADHD-coaching). Kaikkein eniten valmennusta on tutkittu Yhdysvalloissa, jossa tutkimus painottuu pääasiassa yliopisto- ja college-opiskelijoiden tukemiseen valmennuk- sen avulla (esim. Parker & Boutelle 2009; Parker, Hoffman, Sawilowsky & Rolands 2011; Prevatt &
Yelland 2015; Swartz ym. 2005). Ruotsissa neuropsykiatrista valmennusta on tutkittu sekä autis- mikirjon että ADHD:n tuomien arjen, opintojen ja työnhakemisen haasteisiin (esim. Nilsson &
Lodestad 2014; Sehlin, Ahlström, Anderson & Wentz 2018; Wentz, Nydén & Krevers 2012).
Neuropsykiatrista valmennusta kritisoidaan tutkimuksen puutteen vuoksi, eikä sitä välttämättä siitä syystä pidetä vaikuttavana hoitomuotona (Lämsä ym. 2015, 49; Swartz ym. 2005, 648).
Sehlin ym. (2018, 2) pitävät aiempia aihepiiriä koskevia tutkimuksia metodologioiltaan ja kohde- joukoltaan rajoittuneina. Kirjanen, Nissinen, Rintanen ja Pappila (2014, 39) ovat päätyneet sa- mansuuntaiseen huomioon katsausartikkelissaan, jossa he selvittivät opintoihin ja työllistymi- seen liittyviä tukitoimia nuorilta aikuisilta, joilla on ADHD.
Tutkimuksen puutteelle voi nähdä mahdollisesti monia syitä. Lämsä ym. (2015, 49) ovat toden- neet selvityksessään, että joidenkin lääkäreiden ja kolmannen sektorin näkemyksien mukaan neuropsykiatrinen valmennus on vielä varsin huonosti tunnettu tuki-, ohjaus- ja kuntoutusmuo- to. Valmennuksen hyötyjä voi olla vaikeaa mitata, koska valmennuksen tavoitteet ja toteutusta- vat ovat lähes aina yksilölliset (Parker & Boutelle 2009, 209; Sihvonen 2011, 120). Poikkeuksena voitaneen tässä pitää ryhmävalmennusta, jossa usein valmennuskertojen teemat ovat ennalta määritellyt, mutta niissäkin ryhmäläisten tavoitteet ovat usein yksilöllisiä (Kubik 2010, 443; Virta, Vedenpää, Grönroos, Chydenius, Partinen, Vataja, Kaski & Iivanainen 2008, 221). Neuropsykiatri- selle valmennukselle on yritetty kehittää yksittäistä itsearviointimittaria valmentajien ja asiakkai- den kokemuksien pohjalta, mutta mittarin käytöstä tarvitaan vielä lisää tutkimusta (Deal, Slee- per-Tripplett, DiBenedetti, Nelson, McLeo, Haydysch & Brown 2015, 197–198). Tutkimuksen puut- teeseen vaikuttanee todennäköisesti myös se, että vaikka neuropsykiatriset oireet usein komor-
17
biditoituvat (Wentz ym. 2012, 611), ovat siitä huolimatta kansainvälisissä tutkimusinterventioissa valmennuksen sisäänottokriteerit tiukat, jolloin tutkimusjoukko rajautuu varsin pieneksi (Kirja- nen ym. 2014, 39). Ulkopuolelle usein rajautuvatkin esimerkiksi samanaikaisesti sairastettavat mielenterveysongelmat, kuten keskivaikea masennus, päihdeongelmat tai oppimisvaikeudet, ku- ten lukivaikeus (esim. Kubik 2010, 443; Sehlin ym. 2018, 3).
2.2.3 Neuropsykiatrinen valmennusprosessi
Neuropsykiatrisen valmennuksen ohjautumis- ja lähetekäytännöt sekä myös palvelujen tarjonta vaihtelevat alueittain, sillä valmennus ei ole vakiinnuttanut paikkaansa suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä (Lämsä, Ahonen, Appelqvist-Schmidlechner & Tuulio- Henriksson 2018, 127). Neuropsykiatrinen valmennus voi olla tuki- ja kuntoutusmuotona toteu- tettavaa toimintaa tai sitä voidaan soveltaa ohjausmenetelmänä osana omaa työnkuvaa esimer- kiksi opettajan, sairaanhoitajan, toimintaterapeutin tai psykologin työssä (Huotari & Tamski 2019, 108; Vanhalakka-Ruoho & Kauppila 2012, 91). Vähäisestä tutkimusnäytöstä huolimatta val- mennus on kuitenkin mainittu yhtenä hoito- ja kuntoutusmuotona lasten, nuorten ja aikuisten aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön Käypä Hoito -suosituksessa (Puustjärvi, Leppämäki, När- hi, Pihlakoski, Sumia, Virta, Voutilainen & Tuunainen 2017, 15). Päävastuu kuntoutustarpeen tun- nistamisesta ja kuntoutuksen toteuttamisesta on aina ensisijaisesti julkisella terveydenhuollolla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 54).
Neuropsykiatrinen valmennus ei ole toimintana millään tavoin valvottua tai lailla säädeltyä, ku- ten esimerkiksi korkeakoulutasoiset sosiaali- ja terveysalan tutkinnot (Valvira 2021; Laki sosiaali- huollon ammattihenkilöistä 2015/817; Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 1994/559).
Koulutukselle on olemassa tällä hetkellä Neuropsykiatriset valmentajat ry -yhdistyksen laatimat laatukriteerit (Neuropsykiatriset valmentajat ry 2021).
Neuropsykiatrinen valmennusprosessi alkaa jo valmennuksen ohjautumisesta. Valmennusta voi saada kuntoutuksena esimerkiksi perusterveydenhuollossa tai erikoissairaanhoidossa (Lämsä ym. 2015, 49–50). Järvikosken & Härkäpään (2011, 54) mukaan päävastuu kuntoutustarpeen tun-
nistamisesta on aina ensisijaisesti julkisella terveydenhuollolla. Valmennusta voi kuitenkin saada myös esimerkiksi sairaanhoitopiirin, sosiaali- tai koulutoimen maksusitoumuksella. Asiakas voi ostaa valmennusta myös itse noin 60–100 € tuntihintaan. (Huotari & Tamski 2019, 109.) Sandber- gin (2016, 131) väitöskirjassa neuropsykiatrinen valmennus on mainittu yhtenä terveystoimen tu- kimuotona. Neuropsykiatriseen valmennukseen voi olla mahdollista osallistua myös alueellisten kehittämishankkeiden kautta, joiden ideana on tukea syrjäytymisvaarassa olevien henkilöiden kiinnittymistä yhteiskuntaan (Brunila 2009, 83). Tällaiset työllistymistä ja syrjäytymistä ehkäisevät hankkeet ovat lisääntyneet viime vuosina myös kasvatus- ja aikuiskasvatustieteen toimintakentil- lä (Heimo ym. 2020, 302).
Valmennuksen alkuvaiheen tarkoituksena on luoda sellainen yhteistyösuhde valmentajan ja asiakkaan välille, jotta yhteinen työskentely kohti tavoitteita on mahdollista (Vehviläinen 2014, 94). Ensimmäisessä tapaamisessa solmitaan usein tyypillisesti valmennussuhde, josta voidaan tehdä kirjallinen sopimus. Myös muista valmennuksen käytänteistä, kuten tapaamisajoista, ja yh- teydenpidosta valmennuskertojen välillä voidaan sopia. Lisäksi tapaamisessa käydään tyypillises- ti läpi asiakkaan tavoitteita ja toiveita valmennusprosessille. (Swartz ym. 2005, 649–650.) Tavoit- teet valmennukselle voidaan myös asettaa kolmen ensimmäisen valmennuskerran aikana, kuten Parkerin ja Boutellen (2009, 206) toteuttamassa valmennusinterventiossa. Aiemmissa neuropsy- kiatrista valmennusta koskevissa kansainvälisissä tutkimuksissa valmennuksen aloitusvaihee- seen on kuulunut myös erilaisten oire-, motivaatio- ja aihekyselyiden täyttäminen (Prevatt & Yel- land 2015, 668).
Asiakas asettaa yhden tai useamman tavoitteen valmennusprosessille. Valmentaja voi auttaa asiakasta tavoitteiden asettamisessa, mutta hänen ei tule tehdä sitä asiakkaan puolesta. Tavoit- teen olisi hyvä olla motivoiva, mitattavissa ja havainnoitavissa oleva. Tavoitteita valmennuspro- sessille tulisi asettaa maksimissaan kolme. Kotitehtävien on tarkoitus olla askeleita kohti pitkäai- kaista tavoitetta. (Swartz ym. 2005, 650.)
Työskentelyvaiheen aikana pyritään miettimään ratkaisuja asiakkaan omiin haasteisiin. Esimer- kiksi Parker ym. (2011, 116) näkevät, että valmentajan tehtävänä tulisi olla keskustelu ja kysymyk- sien esittäminen siitä, mikä auttaisi asiakasta. Työskentelyvaiheen tarkoituksena olisi saada asia-
19
kas löytämään itse ratkaisut omiin ongelmiinsa valmentajan tuella. Asiakasta olisi myös hyvä aut- taa huomaamaan ja arvostamaan työskentelyvaiheessa tapahtuvia pieniä muutoksia. (Bannink 2007, 88.) Neuropsykiatrisessa valmennuksessa työskentelyvaihe voi toteutua asiakkaan kotona, valmentajan toimitiloissa tai asiakkaan muissa arkiympäristöissä, kuten esimerkiksi koulussa tai työpaikalla (Repo 2019, 80). Valmennuksia on toteutettu myös erilaisilla verkkoalustoilla chat- muotoisesti tai puhelimitse (esim. Nilsson & Lodestad 2014, 63; Sehlin ym. 2018, 3; Wentz ym.
2014, 613).
Valmennuksen aikana valmentajasta on voinut tulla asiakkaalle tärkeä tukipilari. Lopetusvaiheel- le olisikin tästä syystä tärkeää jättää riittävästi aikaa. (Repo 2019, 86.) Lopetusvaiheessa käydään läpi valmennusprosessia ja kerätään palautetta (Huotari & Tamski 2019, 122). Tarvittaessa lope- tusvaiheessa voidaan täyttää uudelleen alkuvaiheessa täytettyjä oirekyselyitä (Prevatt & Yelland 2015, 668).
Neuropsykiatrinen valmennus voi toteutua yksilö- tai ryhmämuotoisesti (Mannström-Mäkelä &
Saukkola 2009, 53). Yksilövalmennus on henkilökohtaisempi lähestymistapa. Ryhmävalmennuk- sessa painotetaan kuitenkin enemmän vertaistuellisuutta ja keskustelua. Tyypillistä myös on, että ryhmän henkilömäärä, käsiteltävät aiheet ja valmennuskertojen kesto ovat määritelty en- nakkoon (Kubik 2010, 443–444, 451; Virta ym. 2008, 220–221).
2.2.4 Valmennuksen kohderyhmät
Neuropsykiatrinen valmennus ei edellytä välttämättä diagnoosia tai ole diagnoosiperustaista, vaikka se on ensisijaisesti suunnattu toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden vaikeuksien tuke- miseen (Parker & Boutelle 2009, 205). Neuropsykiatrinen valmennus on kehitetty alun perin ai- kuisille, joilla on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö (Hallowell & Ratey 1994, 226; Mannst- röm-Mäkelä & Saukkola 2009, 32). Tässä luvussa keskityn erityisesti aktiivisuuden ja tarkkaavai- suuden häiriön (ADHD) ja autismikirjon, erityisesti Aspergerin oireyhtymän esittelyyn, sillä nämä ovat yleisimmät valmennuksen kohderyhmät. Lopuksi kuitenkin käyn läpi hyvin lyhyesti valmen- nuksen muita mahdollisia kohderyhmiä, joita lähdekirjallisuudessa esiintyy.
Neuropsykiatria on psykiatrian ja neurologian välimaastoon sijoittuva psykiatrinen toiminta-alue, jonka taustalla on käsitys mielen ja aivojen erottamattomuudesta (Lönnqvist & Lehtonen 2019a, verkkokirja; Vataja & Korkeila 2007, 1199). Neuropsykiatriset häiriöt ovat laaja neurologisten ja psykiatristen sairauksien kenttä, jossa oireet voivat vaihdella lievistä vaikeisiin ja jossa oireilla on olemassa jokin neurobiologinen perusta (Vataja & Korkeila 2007, 1199; Virta & Koponen 2020, verkkokirja). Neuropsykiatria perustuu lääketieteen erikoisaloista psykiatrian ja neurologian pe- rusteisiin sekä neuropsykologisten, -radiologisten ja -fysiologisten tutkimusmenetelmien käyt- töön (Vataja & Korkeila 2007, 1199).
Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön (attention deficit hyperactivity disorder) ydinoireina ovat tarkkaavuuden, toiminnanohjauksen ja impulssikontrollin säätelyn vaikeudet (Ahlström & Wentz 2014, 1; Virta ym. 2008, 218). Vaikeudet johtuvat normaalia matalammasta aktivaatiotasosta niil- lä aivojen alueilla, jotka säätelevät tarkkaavuutta, toiminnanohjausta ja impulssikontrollia (Lehto- koski 2004, 89–94; Saari, Sainio & Leppämäki 2016, 2331). Lehtokosken (2004, 15) mukaan ADHD on vahvasti periytyvä ja ADHD:n esiintyvyydeksi väestössä arvioidaan kouluikäisillä noin 5–7 % ja aikuisilla 2–4 % (Parikka ym. 2017, 31; Saari ym. 2016, 2331). ADHD:ta pidetään edelleen vahvasti lasten sairautena, ja sen usein ajatellaan häviävän tai paranevan viimeistään murrosiässä tai ai- kuisuudessa (Ahlström & Wentz 2014, 1). Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi Penttilän, Rinta- haan ja Kaltiala-Heinon (2011, 1435) mukaan huomattavalla osalla oireet jatkuvat aikuisuuteen.
ADHD aiheuttaa aikuisille merkittävää haittaa opinnoissa, ammatillisessa kehittymisessä ja so- siaalisessa toiminnassa (Virta ym. 2008, 219).
Tarkkaavuuden, toiminnanohjauksen ja impulssikontrollin säätelyn vaikeudet näkyvät muille ih- misille henkilön käyttäytymispiirteinä, joissa on kyse aivojen aktivaatiotason nostamisesta (Leh- tokoski 2004, 12). Tarkkaavuuden vaikeudet voivat näkyä vaikeutena keskittyä tai suunnata tark- kaavuus tahdonalaisesti valittuun kohteeseen, ja sen sijaan huomio kiinnittyykin ympäristössä tapahtuviin kuulo- ja näköhavaintoihin tai omiin ajatuksiin ja unelmiin. Haasteita voi olla myös tarkkaavuuden joustavassa siirtämisessä kohteesta toiseen. Toisaalta etenkin itseä kiinnostaviin
21
asioihin keskittyminen voi sujua niin hyvin, että kaikki muu ympärillä tapahtuva unohtuu. (Saari ym. 2016, 2331.)
Toiminnanohjauksen haasteet voivat olla monenlaisia. Ne voivat näkyä esimerkiksi asioiden aloittamisen tai loppuunsaattamisen vaikeuksina, tekemisen toimintajärjestyksen hahmottami- sessa, vaikeutena asettaa itselleen sopivia tavoitteita sekä tunne-elämän tai käyttäytymisen sää- telyn pulmina (Parikka ym. 2017, 14–15; Saari ym. 2016, 2331). Aktiivisuuden ja impulsiivisuuden vaikeudet näkyvät esimerkiksi ylivilkkautena, levottomuutena, vaikeutena odottaa omaa vuo- roaan tai runsaana puheliaisuutena (Saari ym. 2016, 2331). ADHD voi esiintyä myös ilman ylivilk- kausoireita, ja aikuisena ylivilkkaus voi ilmetä pelkkänä rauhattomuuden tunteena, joka puoles- taan näkyy esimerkiksi sellaisten tilanteiden välttelynä, jossa joutuu olemaan paikallaan (Lehto- koski 2004, 61; Parikka ym. 2016, 32; Saari ym. 2016, 2331).
Autismikirjon häiriöt (autism spectrum disorder, asd) ovat joukko erilaisia kehityksellisiä neuro- biologisia häiriöitä. Autismikirjon häiriöille tyypillisiä oireita ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet, poikkeava vastavuoroinen kommunikointi, spesifit kiinnostuksenkohteet sekä toistava ja kaavamainen käyttäytyminen. (Castrén 2019, 42; Koskentausta, Koski & Tani 2018, 1493.) Oi- reisiin voi liittyä myös toiminnanohjauksen ja tunnesäätelyn vaikeuksia (Parikka ym. 2017, 45–
46). Autismikirjon esiintyvyydeksi on arvioitu noin yksi prosentti (1 %) väestöstä (Parikka ym.
2017, 42). Tautiluokitus ICD-10:n mukaan autismikirjon häiriöihin sisällytetään lapsuusiän autis- mi, epätyypillinen autismi, Aspergerin oireyhtymä sekä harvinaisempia oireyhtymiä, kuten Rettin oireyhtymä. DSM-5-tautiluokitus yhdistää puolestaan kaikki edellä mainitut oireyhtymät yhdeksi niin sanotuksi sateenvarjokäsitteeksi nimeltä ”autismikirjon häiriöt”. (Koskentausta ym. 2018, 1493–1494.) Autismikirjon häiriöt tunnistetaan ja diagnosoidaan usein jo lapsuus- tai nuoruusiäs- sä, mutta lievemmissä oireissa epäily autismikirjosta voi herätä vasta aikuisuudessa (Castrén 2019, 42; Koskentausta ym. 2018, 1496). Ahlströmin ja Wentzin (2014, 1) sekä Sihvosen (2011, 118) mukaan autismikirjon häiriöiden jatkuvuus aikuisuuteen on tunnistettu ja tiedostettu kui- tenkin paremmin kuin ADHD:n, joskin oireet voivat joskus lieventyä aikuisuudessa (Koskentausta ym. 2018, 1493).
Sosiaalisten tilanteiden pulmat näkyvät esimerkiksi ihmissuhteiden ylläpitämisen ja luomisen vai- keutena. Tämä johtuu sosiaaliseen tilanteeseen ja vuorovaikutukseen liittyvien eleiden, ilmeiden ja kehonkielen tulkitsemisen vaikeudesta, sillä autismikirjon henkilöillä niiden huomiointi ei ta- pahdu automaattisesti. (Parikka ym. 2017, 44; Timonen 2019, 89.) Spesifit kiinnostuksen kohteet voivat vaihdella iän myötä, ja ne voivat liittyä mihin tahansa henkilöä itseään kiinnostavaan asiaan tai asioihin, joihin perehdytään hyvinkin intensiivisesti. Tämä voi tuoda haastetta autismi- kirjon henkilölle kouluun keskittymiseen sekä arkielämästä selviytymiseen. Toistuva ja kaavamai- nen käyttäytyminen voi näkyä esimerkiksi tiukkoina rutiineina tai toimintamalleina, joita henkilö toistaa päivittäin samanlaisena. Rutiinien ongelmana on niiden jäykkyys, sillä muuttumattomuus voi aiheuttaa ahdistusta, suuttumiskohtauksen tai toimintakyvyn romahtamisen. (Parikka ym.
2017, 45–46.) Autismikirjoon liittyy usein myös joko näkö-, kuulo- tai tuntoaistien yli- tai aliherk- kyyttä (emt, 46–47). Autismikirjon henkilöillä voi olla vaikeuksia huolehtia päivittäisestä hygie- niasta tai arjen perusasioista (Kerola, Kujanpää & Timonen 2009, 147).
Sekä ADHD että autismikirjo ovat tyypillisesti yleisempiä miehillä kuin naisilla (Koskentausta ym.
2018, 1493; Saari ym. 2016, 2331). Molempiin liittyy myös korkea keskinäinen komorbiditeetti ja psykiatristen ongelmien, fyysisten sairauksien tai oppimisvaikeuksien samanaikaisuutta (Castrén 2019, 42–45; Lehtokoski 2004, 38–39). Lisäksi siirtymävaiheet, kuten itsenäistyminen tai isot elä- mänmuutokset voivat olla haastavia (Ahlström & Wentz 2014, 1; Sehlin ym. 2018, 2). Ahlströmin ja Wentzin (2014, 1) mukaan nuoret ja nuoret aikuiset, joilla on ADHD ja autisminkirjon piirteitä, ovat vanhemmistaan riippuvaisia muita pidempään.
Suomalaisessa neuropsykiatrista valmennusta käsittelevässä oppikirjallisuudessa (Huotari ym.
2008) mainitaan valmennuksen kohderyhmiksi myös Touretten oireyhtymä, oppimisvaikeudet ja mielenterveyskuntoutujat. Näistä kohderyhmistä ei kuitenkaan ole olemassa tarkempaa tutki- mustietoa tai opinnäytetöitä neuropsykiatrisen valmennuksen osalta saatavilla. Touretten oire- yhtymä on kehityksellinen häiriö, jonka keskeisimmät oireet ovat pitkäaikaiset tic-oireet, joita voi esiintyä motorisesti, sensorisesti tai kognitiivisesti (Leivonen, Sourander, Voutilainen & Leppämä- ki 2015, 1058). Oppimisvaikeudet ovat lukemisen ja kirjoittamisen, laskemisen tai hahmottami- sen osa-alueilla näkyviä vaikeuksia, joilla on erityistä vaikutusta ihmisen oppimiskykyyn (Nukari
23
2020, verkkokirja). Oppimisvaikeuksien määritelmää voidaan käyttää myös puhuttaessa kehityk- sellisestä kielihäiriöstä tai kielellisestä erityisvaikeudesta (emt).
Mielenterveyden häiriöt määritellään psykiatriassa merkittävää psyykkistä kärsimystä ja toimin- takyvyn haittaa aiheuttaviksi psyykkisiksi oireiksi, joissa on olemassa erilaisia oireyhtymiä. Kuten neuropsykiatriset häiriöt, myös mielenterveyden häiriöt ovat laaja kenttä, ja niihin kuuluvat esi- merkiksi psykoosisairaudet, kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, masennus, ahdistuneisuushäiriöt, pakko-oireiset häiriöt sekä traumaattisiin oireisiin viittaavat mielenterveydenhäiriöt. (Lönnqvist &
Lehtonen 2019b, verkkokirja).
Kohderyhminä ovat olleet myös päihdetukiasumisen asiakkaat (Isokoski 2014, 366) ja työikäiset muistisairaat (Neptumus-hanke 2020). Päihdetukiasumisen neuropsykiatrisessa valmennuksessa on keskitytty pääasiassa tukemaan asiakkaiden päihteettömyyttä, asumisen taitoja ja arjenhallin- nan harjoittelua (Isokoski 2014, 372). Työikäisille muistisairaille neuropsykiatrista valmennusta kokeillaan Kajaanin muistiyhdistyksen hallinnoimassa Neptumus -hankkeessa, jonka kohderyh- mänä ovat alle 70-vuotiaat muistisairaat. Tavoitteena on vahvistaa muistisairaan henkilön ja hä- nen perheensä elämänhallinnan tunnetta ja osallisuutta. (Neptumus-hanke 2020.) Sekä päihde- kuntoutujien että muistisairaiden yhtenä valmennuksen tavoitteena on ollut voimaantumisen tu- keminen eli asiakkaan omien voimavarojen ja vahvuuksien löytäminen (Isokoski 2014, 372; Nep- tumus-hanke 2020).
2.3 Tutkimuskysymykset
Neuropsykiatrinen valmennus perustuu ratkaisu- ja voimavarakeskeisyydelle (Mannström-Mäke- lä & Saukkola 2009, 43). Ratkaisukeskeisyyden yksi olennainen piirre on voimavaralähtöisyys, jos- sa hyödynnetään asiakkaan jo olemassa olevia vahvuuksia ja voimavaroja (Bannink 2007, 88). Yh- tenä valmennuksen tehtävänä on herättää ihmistä tunnistamaan, ymmärtämään ja hyödyntä- mään mahdollisuuksiaan auttaa itseään, joka voidaan tulkita myös voimaantumiseksi (Nivala &
Ryynänen 2019, 197–198).
Minua kiinnosti tästä syystä keskittyä tutkielmani empiirisessä osassa siihen, millaisena osallistu- jat kokevat neuropsykiatrisen valmennusprosessin. Halusin tarkastella, millaisia tavoitteita osal- listujat itse asettivat valmennusprosessille ja millaisia kokemuksia neuropsykiatrinen valmennus- prosessi tarjoaa osallistujalle. Näin ollen tutkimuskysymyksikseni muotoutuivat:
1. Millaisia tavoitteita osallistujat asettivat neuropsykiatriseen valmennukseen?
2. Millaisia edistäviä ja estäviä voimaantumisen kokemuksia neuropsykiatrinen valmennus tarjoaa osallistujalle?
Ensimmäisen tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan valmennusprosessille asetettuja tavoitteita. Toisen tutkimuskysymykseni avulla pyrin löytämään vastauksia siihen, millaisia edis- täviä ja estäviä voimaantumisen kokemuksia neuropsykiatrinen valmennus voi tarjota.
Tutkimuskysymyksiini pyrin vastaamaan haastattelemalla neuropsykiatriseen valmennukseen osallistuneita yli 18-vuotiaita henkilöitä.
3 Toteutus
Tutkielmani tarkoituksena oli tarkastella, millaisia voimaantumisen kokemuksia neuropsykiatri- nen valmennus tarjoaa. Tuotin tutkielmani aineiston virikkein tuetun teemahaastattelun avulla ja haastattelin viittä neuropsykiatriseen valmennukseen osallistunutta aikuista. Analysoin aineiston sisällönanalyysin keinoin. Tässä luvussa avaan tarkemmin tutkimusstrategiani perusteita, analyy- simenetelmääni ja pohdin lopuksi tutkielmaprosessin luotettavuutta.
3.1 Virikkein tuetun teemahaastattelurungon perusteet
Teemahaastattelu oli aineiston hankintamenetelmäksi luonteva valinta, sillä se sopii Hirsjärven ja Hurmeen (2009, 35) mukaan erityisen hyvin vähän tutkittujen aihealueiden tutkimiseen. Hyödyn- sin teemahaastatteluideni tukena virikkeinä Hidasta Elämää (2017) -kuvakortteja. Virikkeiden tar- koituksena oli toimia haastattelutilanteessa rohkaisijana kertomaan omista neuropsykiatriseen valmennuksen kokemuksista (Törrönen 2017, 238). Koska kohderyhmälleni keskittyminen pitkiä aikoja samaan asiaan voi olla haastavaa, virikevetoiset kysymykset toimivat tilanteessa myös toi- minnallisena tekemisenä (Vilkka 2021, 100; Lehtokoski 2004, 12; Parikka ym. 2017, 45–46). Virik- keet toimivat apuna omien kokemuksien herättelyssä ja sanoittamisessa sekä keskustelunherät- täjinä aiheeseen (Hakoköngäs & Martikainen 2021, 99), mutta niitä ei käytetty tässä tutkielmassa kantaaottavien ajatusten, tunne- tai käytösreaktioiden aikaansaamiseen (vrt. Niska, Olakivi & Ve- sala 2018, 101).
Aloitin haastattelujen valmistelun laatimalla teemarungon. Muodostin teemarungon tutustuttua- ni neuropsykiatriseen valmennukseen ja voimaantumiseen liittyvään kirjallisuuteen. (Hirsjärvi &
Hurme 2009, 66.) Tutkimuskysymykseni kannalta olennaista oli keskittyä neuropsykiatrisen val- mennuksen käytänteisiin ja lähteä jäljittämään tätä kautta voimaantumisen kokemusta.
Teemoja oli neljä, kuten liitteestä 1 ilmenee: taustatiedot, neuropsykiatrinen valmennus ja voimaantuminen, valmennuksen antamat uudet käytännöt ja muutoksen havaitseminen.
Teemojen järjestys muotoutui ikään kuin kuvaamaan neuropsykiatrista valmennusprosessia. Ku- vaan seuraavaksi teemat ja niiden perustelut:
Taustatiedoissa kysyin ennakkokäsityksiä ja -tietoja neuropsykiatrisesta valmennuksesta. Val- mennukseen ohjautuminen, kesto ja käytännön asiat, kuten toteutustavat, näyttäytyivät kirjalli- suudessa ja tutkimuksessa varsin moninaisina (Lämsä 2015, 49). Tähän pohjautuen halusin ky- syä haastateltavien kokemuksia valmennukseen ohjautumisesta, valmennusprosessin kestosta ja valmennuksen käytänteitä esimerkiksi toteutustavoista.
Toinen teema käsitteli voimaantumista neuropsykiatrisessa valmennuksessa. Lähestyin tätä teemaa erityisesti valmennusprosessin näkökulmasta (Mannström-Mäkelä & Saukkola 2009, 53–
54). Pyysin valitsemaan tavoitteita ja vuorovaikutusta koskevien kysymysten kohdalla sopivan ku- vakortin tai -kortteja. Tavoitteet ja vuorovaikutus on todettu merkittäviksi voimaantumisen kan- nalta, mutta ne ovat myös keskeinen neuropsykiatrisen valmennusprosessin osa (Notko 2016, 15; Siitonen 1999, 119; Swartz ym. 2005, 650).
Kolmannessa teemassa käsittelin neuropsykiatrisen valmennuksen antamia mahdollisia uusia toimintatapoja ja -malleja arkielämään. Koska valmennuksen tulisi olla mahdollisimman käy- tännönläheinen tukimuoto (Lämsä ym. 2016, 14), teeman kysymykset keskittyivät konkreettisten asioiden löytämiseen arjesta. Uusien toimintatapojen ja -mallien löytäminen tulisi olla valmen- nuksen keskeinen päämäärä (Parker & Boutelle 2009, 205). Toisaalta teema on olennainen voi- maantumisenkin näkökulmasta: esimerkiksi Siitosen (1999, 118) mukaan voimaantunut ihminen on vapaa, aktiivinen ja luova toimija omassa elämässään, jolloin voidaan ajatella hänen löytä- neen keinoja selviytyä vaikeistakin tilanteista elämässä (Zimmerman 1995, 590).
Voimaantumisen kannalta voi olla joskus hyvä pysähtyä huomaamaan, mitä on jo saavuttanut, ja mihin prosessissa on päädytty. Neljäs teema käsitteli muutoksen havaitsemista. Kun edellises- sä teemassa lähestyin toimintatapojen oppimista käytännössä, tässä teemassa kokosin koke- muksia. Halusin tässä teemassa herättää osallistujaa pohtimaan valmennuksessa opittuja asioi- ta, valmennusprosessia kokonaisuutena ja sen vaikutuksia omaan elämään yleisemmällä tasolla.
27
Teemarungon laatimisen jälkeen oli virikkeiden valitsemisen vuoro, ja valitsin Hidasta Elämää (2017) -kuvakortit. Päädyin käyttämään valmista materiaalia sen sijaan, että olisin valmistanut materiaalin itse tai pyytänyt tutkittaviani tuomaan haastattelutilanteeseen esimerkiksi kuvan tai kuvia (Hakoköngäs & Martikainen 2021, 83). Tähän vaikuttivat erityisesti materiaalin puolueetto- muus ja käytettävissä oleva aika. Hidasta Elämää -kuvakortit vaikuttivat sopivan tarkoitukseensa varsin hyvin, sillä tutkielmani käsittelee voimaantumisen kokemuksia, ja kortit ovat tehty erityi- sesti ohjauskäyttöön, jolloin niitä voi hyödyntää vaikkapa voimavarakeskeisessä työskentelyssä.
Kuvakortit olivat ulkoasultaan yksinkertaiset, selkeät ja neutraalit, joskin pohjimmiltaan aika posi- tiivisesti latautuneet (Törrönen 2017, 236).
Valmiista materiaalista huolimatta jouduin kuitenkin tekemään karsintaa ja valintaa kuvakorteis- sakin (Hakoköngäs & Martikainen 2021, 83). Kuvakorttipakassa oli alun perin 52 korttia. Jaoin kortit kahteen pakkaan, jotka nimesin kirjaimin A- ja N-pakaksi. A-pakassa olivat ne kortit, joista pyysin haastatteluissa ensi sijassa valitsemaan kuvakortteja, N-pakan kortit toimivat niin sanottu- na lisäkorttipakkana, jonka kortteja sai käyttää halutessaan. A-pakan kortteja oli 22 korttia, johon valitsin kaikista kuvakorttipakan 52 kortista sellaiset, joissa oli mahdollisimman helposti ymmär- rettäviä lauseita kuten ”Olen vahva”, ”Huomaan pienet asiat ja nautin niistä” ja ”Olen tietoinen as- keleistani”. Kaikki loput 30 korttia jäivät N-pakkaan, ja tässä korttipakassa korttien tekstit olivat kuvainnollisempia, kuten ”Elämä virtaa minussa”, ”Näen valon kaikkialla” ja ”Siipeni ovat vahvat”.
Molempien korttipakkojen kortit koodasin samalla tavalla, kirjain ja numero satunnaisessa järjes- tyksessä (esim. A + numero, A1, A15, A19, N + numero, N2, N4, N16). Olen valinnut liitteeseen 2 esimerkkejä korteista siten, että siinä on A-korttipakasta esimerkkejä.
3.2 Kohdejoukko ja aineistonkeruu
Halusin keskittyä tutkielmassani neuropsykiatrista valmennusta saaneiden aikuisten kokemuk- siin. Aikuisten kokemuksia neuropsykiatrisesta valmennuksesta on tutkittu vähänlaisesti, joskin aiheesta on löydettävissä jonkin verran kansainvälistä tutkimusta (esim. Parker & Boutelle 2009;
Sehlin ym. 2018; Swartz ym. 2005). Ammattikorkeakoulutasoisissa opinnäytetöissä aikuisten ko-
kemuksia neuropsykiatrisesta valmennuksesta ovat aiemmin selvittäneet muun muassa Isomet- tä (2012), Piira (2013) ja Remes (2006). Aiheesta aiemmat pro gradu -tutkielmat (Huoviala 2007 ja Kivi 2012) ovat kirjoitettu valmentajien näkökulmasta, joten halusin tutkielmassani painottaa asiakkaiden näkökulmaa.
Kohdejoukon valintaan vaikuttivat myös käytännön syyt. Koska oli odotettavissa, että sopivien henkilöiden löytäminen haastatteluun voi olla haasteellista, halusin helpottaa omaa tutkimuslu- paprosessiani, sillä aikuiset voivat päättää itse osallistumisestaan haastatteluun. Rajasin kohde- joukostani tietoisesti pois ne, jotka olivat saaneet neuropsykiatrista valmennusta osana jotakin muuta kuntoutusta, esimerkiksi toimintaterapiana tai neuropsykologisena kuntoutuksena. Läh- din siis siitä oletuksesta, että kohdejoukkooni kuuluvien henkilöiden on pitänyt tietää saaneensa neuropsykiatrista valmennusta tuki-, kuntoutus- tai ohjausmuotona. Perustelen rajaustani sillä, että monille terapiamuodoille, kuten toiminta- tai psykoterapialle sekä neuropsykologiselle kun- toutukselle on olemassa omat määritelmänsä, ja esimerkiksi Kelalla on näille myös omat myön- töperusteensa (Kela 2021a, 32, 34, 37).
Etsin haastateltavaksi sosiaalisen median kautta vähintään 18-vuotiaita henkilöitä, jotka olivat joko aineistonkeruuhetkellä neuropsykiatrisessa valmennuksessa tai osallistuneet siihen jossa- kin aiemmassa elämänsä vaiheessa. Koin sosiaalisen median helppona, nopeana ja edullisena tiedonkeruutapana (Miettinen & Vehkalahti 2013, 84). Aineistonkeruupyynnön ilmoitus on esitel- ty Liitteessä 3. Julkaisin ensimmäisen aineistonkeruupyyntöni kaikille julkisena henkilökohtaisilla Facebook ja LinkedIn-tileilläni 21.03.2019. Hyödynsin molemmissa sosiaalisen median alustoissa julkaisuissani avainsanoja, #hashtageja, helpottamaan näkyvyyttä ja mahdollista kohdejoukon tavoitettavuutta joko suoraan tai heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten kautta. Face- book-julkaisussani käytin lyhyttä saatetekstiä ”Saa jakaa!” ja LinkedIn-tilillä avasin julkaisuni taus- toja hieman pidemmällä saatetekstillä alustan erilaisuuden vuoksi:
”Graduasiat on edenneet nyt siihen pisteeseen, että on tullut aika aloittaa aineistonkeruu!
Etsin haastateltavaksi aikuisia, jotka ovat osallistuneet joskus elämänsä varrella neuro- psykiatriseen valmennukseen. Neuropsykiatrista valmennusta on tutkittu vielä vähän, jo-
29
ten nyt on loistava mahdollisuus auttaa lisäämään tietoisuutta tästä tukimuodosta! Olisi- kohan mahdollisesti sinun verkostoissasi ihmisiä, joilla on kenties asiakkaana nepsy-val- mennukseen osallistuneita henkilöitä tai tunnetko mahdollisesti itse jonkun, joka on osal- listunut joskus valmennukseen? Tarkempia lisätietoja löytyy kuvasta ja vastaan mielelläni myös kaikkiin kysymyksiin. Yhteyttä voi ottaa sähköpostin lisäksi myös täällä LinkedInissä.
Tätä ilmoitusta ja kuvaa sekä tietoa haastateltavien tarpeesta saa ilomielin välittää eteen- päin.”
Ensimmäinen julkaisuni tuotti Facebookissa yhteensä 11 jakoa, mutta LinkedIn-julkaisuni ei läh- tenyt tuottamaan tulosta. Julkaisin pyyntöni uudestaan Facebookissa 02.04.2019 käyttäen saate- tekstiä ”Auta graduntekijää valmistumaan, vielä tarvittais haastateltavia! Saa jakaa :)”. Tämä jul- kaisu sai yhteensä kuusi jakoa. Kun olin saanut tarvittavan määrän haastateltavia, muokkasin jul- kaisuihin tällaisen viestin:
”HAASTATELTAVAT OVAT NYT LÖYTYNEET! Suurkiitokset kaikille kuvaa ja ilmoitusta jaka- neille sekä haastateltavien etsimisessä auttaneille 🙏🙏”
Kevään 2019 aikana halukkaita löytyi yhteensä 12 henkilöä. Sopiessani haastatteluaikoja osa heistä kuitenkin karsiutui pois, sillä kaikki heistä eivät vastanneet enää yhteydenottooni tai emme yksinkertaisesti löytäneet yhteisesti sopivaa haastatteluaikaa. Mahdollisesta 12 haastatte- lusta kaksi haastattelua toteutuivat huhti- ja toukokuussa ja loput kaksi syyskuussa 2019. Julkai- sin vielä 18.11.2019 aineistonkeruupyyntöni kertaalleen Facebookissa saatesanoilla ”Tarvittais vielä PIKAISELLA AIKATAULULLA 1-2 hlö haastateltavaks! Anyone? Sanaa saa levittää eteen- päin😄”. Tämä ilmoitus tuotti nopeasti tulosta ja sain lähes heti julkaisun tekemisen jälkeen yh- den lisää. Olisin mielelläni haastatellut kuitenkin vielä kaksi tai kolme henkilöä, mutta päädyin vii- teen haastateltavaan aineistonhankinnan venymisestä johtuen.
3.3 Tutkimusstrategiset, tieteenfilosofiset ja tiedonhankintatavan perusteet
Tutkielmani on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus, jonka lähtökohtana toimivat ihmisen omat kokemukset neuropsykiatrisesta valmennuksesta. Tutkimusjoukkoni koostuu viidestä hen- kilöstä. Tieteenfilosofiselta perustaltaan tutkielmani sijoittuu fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen (Laine 2018, 33).
Tutkimusstrategiset ja tieteenfilosofiset perusteet
Tapaustutkimus on tyypillinen laadullisen tutkimuksen tutkimusstrategia. Tapaustutkimuksen kohdejoukko on pieni, vain yksi tai enintään muutama tapaus. Se on myös joustava tutkimus- strategia, joka mukautuu monenlaisiin tutkimusympäristöihin ja -tilanteisiin. Aineisto pyritään usein säilyttämään mahdollisimman lähellä alkuperäistä sanallista muotoa, jolloin myös tapauk- sien tarkastelu tapahtuu lähellä asiayhteyttä. (Hirsjärvi & Hurme 2009, 136; Laine, Bamberg & Jo- kinen 2008, 9; Piekkari & Welch 2020, 198–199.) Näistä syistä se oli tutkimusstrategiaksi sopiva valinta.
Tapaustutkimuksen perusideana on ymmärtää tutkittavaa ilmiötä yksittäistä tapausta yleisem- mällä tasolla (Eskola & Suoranta 1998, 65; Leino 2008, 214;). Vaikka kohdejoukkoni viisi tapausta olivat kaikki yksilöllisiä, oli niistä löydettävissä kuitenkin yhteneväisiä piirteitä (Metsämuuronen 2011, 96). Eri haastattelut tuottivat kuvaa valmennuksen eri puolista. Olen tehnyt teoreettista yleistämistä vertaamalla oman aineistoni tapauksia aiempien tutkimuksien tuloksiin (Peuhkuri 2007, 134).
Kokemuksellisuus on ihmisen maailmasuhteen perusmuoto, eikä ihmisen kokemuksia voida ym- märtää irrallaan suhteestaan hänen maailmaansa (Laine 2018, 31). Fenomenologis-hermeneutti- sen tutkimusperinteen tarkoituksena on käsitteellistää kokemuksille annettavia merkityksiä (Tuo- mi & Sarajärvi 2018, 41). Fenomenologis-hermeneutiikkaan hermeneuttinen ulottuvuus tulee mukaan tulkinnan tarpeen vuoksi (Laine 2018, 33; Tökkäri 2018, 68). Jotta voimme ymmärtää toi- sen kokemusta ja hänen sille antamiaan merkityksiä, tulee kokemuksien olla jaettuja (Laine 2018, 32). Kokemuksien kuvaustapoina voidaan käyttää esimerkiksi puhetta, liikkeitä, tekstejä tai kuvia
31
(Perttula 2011, 140). Tässä tutkielmassa kokemuksia on kuvattu pääasiallisesti haastateltavien omien kertomusten perusteella, joskin haastattelun tukena on hyödynnetty kuvakortteja.
Fenomenologis-hermeneutiikassa olennaista on tutkijan oman esiymmärryksen tiedostaminen (Moilanen & Räihä 2018, 57). Oma esiymmärrykseni aiheesta on rakentunut aiemman kirjallisuu- den ja tutkimustiedon pohjalta. Olen myös koko tutkimusprosessini ajan seurannut aktiivisesti mediassa tapahtuvaa uutisointia ja keskustelua neuropsykiatrisesta valmennuksesta ja kuntou- tuksesta. Vaikka olen pyrkinyt lähestymään tutkimuskohdettani mahdollisimman avoimesti, en voi silti kiistää, etteikö esiymmärrykseni ole vaikuttanut tulkintaan (Laine 2018, 39).
Aineistonhankinnan perusteet
Laadullisessa tutkimusotteessa on tyypillistä käyttää sellaisia aineistonkeruumenetelmiä, joissa kohdejoukon oma kokemus pääsee esille (Puusa & Juuti 2020, 82). Toteutin aineistonhankinnan virikkein tuetun teemahaastattelun avulla. Virikkein tuetussa teemahaastattelussa tutkijan ja tut- kittavan lisäksi vuorovaikutukseen osallistuvat myös virikkeet, tässä tapauksessa käyttämäni ku- vakortit (Törrönen 2017, 233). Virikkeiden käyttö oli varsin perusteltua siitä näkökulmasta, että kyseessä oli sellainen kohdejoukko, jolla saattoi olla haasteita tarkkaavuuden suuntaamisessa sekä omien kokemuksien tai ajatuksien sanoittamisessa (Aaltonen 2009, 186; Hakoköngäs &
Martikainen 2021, 83). Näin ollen kuvakortit mahdollistivat omien kokemuksien sanoittamista ja niiden valinta tarjosi toiminnallista tekemistä keskustelun lomaan.
Haastattelutilanteessa hyödynsin laatimaani teemarunkoa. Teemarunko auttoi pysymään haas- tattelutilanteessa aiheessa, mutta se myös mahdollisti varsin vapaan ja väljän keskustelun aihe- piiristä ja omista kokemuksista. (Puusa 2020, 101.) Haastattelutilanteen aluksi kävin jokaisen kanssa lävitse tutkimuslupalomakkeen (Liite 4), joka toimi osittain myös lämmittelynä aiheeseen.
Saatoimme vaihtaa myös muutaman sanan alkuun samalla, kun tein haastattelua varten alkuval- misteluja asettelemalla virikkeitä. Joissakin paikoissa pääsin tekemään alkuvalmistelujani jo hie- man etukäteen, jolloin alkulämmittely toteutui enemmän tutkimuslupalomakkeen läpikäymisen myötä. Minulla oli mukanani haastatteluissa myös haastattelukysymysrunko, josta laadin selko- kielisemmän version luettavaksi ja mahdollistin näin haastattelun etenemisen seuraamisen. En
kuitenkaan noudattanut tätä kysymysrunkoa perusteellisesti, vaan esitin tarvittaessa lisäkysy- myksiä.
Toteutin kaikki haastattelut kasvotusten ja ne olivat kestoltaan noin reilusta tunnista (1h 10min) puoleentoista tuntiin (1h 30min). Nauhoitin kaikki haastattelut yliopistolta lainassa olleella nau- hurilla, jonka toiminnan testasin ennen jokaista haastattelua. Tallensin äänitteet omalle erilliselle muistikortille. Esitin virikkeiden pääkorttipakan kaikille samassa järjestyksessä. Lisäpakan kortit esitin satunnaisessa järjestyksessä, eivätkä kaikki halunneet hyödyntää näitä kortteja. Toisaalta osa haastateltavista halusi hyödyntää kortteja runsaastikin, johon annoin mahdollisuuden. Haas- tattelupaikat valikoituivat sen mukaan, missä kukakin halusi haastattelun tehtävän. Asetin haas- tattelupaikan valinnalle ainoastaan ehdoksi sen, että tila olisi rauhallinen, eikä keskustelua käy- täisi esimerkiksi julkisessa kahvilassa (ks. esim. Eskola, Lätti & Vastamäki 2018, 33). Tällä halusin turvata haastateltavieni yksityisyydensuojan, sillä haastattelussa sivuttiin välillä henkilökohtaisia asioita, kuten terveydentilaan tai henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen liittyviä asioita. Toinen syy rauhalliselle tilalle oli korttien käyttö, sillä ne vaativat ylimääräistä tilaa.
Kirjoitin haastattelujen aikana ylös muistiin tärkeimpiä avainasioita, joita keskustelussa nousi.
Muistiinpanojen avulla pystyin välillä nopeastikin palaamaan haastattelun aikana jo aiemmin keskusteltuihin asioihin, mikäli halusin jostakin aiheesta lisätietoja tai tarkennusta. Niistä oli hyö- tyä myös litterointivaiheessa, joiden avulla pystyin palaamaan haastattelutilanteeseen ja tarkista- maan niistä esimerkiksi valittuja kortteja, mikäli korttien nimet eivät tulleet nauhalla esiin. Olen kirjoittanut muistiinpanot haastattelutilanteessa käsin ja säilyttänyt niitä kotona huolellisesti.
Muistiinpanot tullaan tuhoamaan muun tutkimusmateriaalin kanssa kuuden kuukauden kulut- tua tutkielman valmistumisesta.
3.4 Aineiston analyysi
Haastattelujen tekemisen, tallentamisen ja litteroinnin jälkeen pääsin aloittamaan varsinaisen ai- neiston analyysin. Aineistoa kertyi analysoitavakseni 119 sivua (Times New Roman, riviväli 1, 12 pt, kokonaissanamäärä 42232). Identifioin haastattelut H1-H5 koodeilla ja lisäsin tiedostoon rivi-
33
numerot omaa työskentelyäni helpottamaan. Hyödynsin analyysimenetelmänäni teoriaohjaavaa sisällönanalyysia (Tuomi & Sarajärvi 2018, 109).
Teoriaohjaava sisällönanalyysi ei perustu tiettyyn teoreettiseen viitekehykseen, vaan sen sijaan aiempaa tietoa ja kirjallisuutta käytetään analyysissa apuna avartamaan tutkijan ajatuksia aineis- ton tarkasteluun mahdollisimman laajasti (Tuomi & Sarajärvi 2018, 109, 111; Eskola 2018, 212–
213). Analyysissani hermeneuttinen kehä näkyy jatkuvana vuoropuheluna aineistoni, aiemman teoreettisen tiedon ja esiymmärrykseni välillä (Laine 2018, 38; Vilkka 2021, 142). Analyysini onkin luonteeltaan vahvasti tulkinnallinen, sillä olen kiinnittänyt aineistossani huomiota ilmaisuihin, jotka ovat tulkittavissa voimaantumiseksi (Tuomi & Sarajärvi 2018, 41–42; Tökkäri 2018, 68).
Aloitin aineistoon tutustumisen jo litterointivaiheessa, jolloin tein yksittäisiä muistiinpanoja oman esiymmärrykseni varassa voimaantumiseen liittyvistä ilmauksista (Hirsjärvi & Hurme 2009, 136; Laine 2018, 38; Ruusuvuori & Nikander 2017, 427). Kun olin litteroinut kaikki haastattelut, tulostin aineistoni ja luin sen kertaalleen huolellisesti läpi kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Jat- koin lukemista useita kertoja värikynien avulla alleviivaten aineistosta sellaisia ilmauksia, jotka olin tulkinnut merkitykselliseksi tutkimuskysymykseni kannalta. (Eskola 2018, 219; Koski 2020, 157.) Tämän jälkeen siirryin työstämään aineistoani tietokoneelle kooten sitaatit taulukoihin ja alkaen pelkistää ilmauksia ja tehdä alustavaa luokittelua.
TAULUKKO 1. Esimerkki aineiston luokittelusta
Alkuperäisilmaus Pelkistetty il-
maus Alateema Yläteema
”Jos miulla on vaikka hankala raha-asiat, täs- sä on esim tämmösiä esimerkkikysymyksiä ” (H1)
Raha-asioiden
hallinta Arjenhallinta Arjen struktu- rointi
”Et semmonen et se valmentaja oli niiku ta- vallaan vähän niiku miun puolella tai puoles- tapuhujakin jopa suorastaan” (H2)
Ammattilaisen
rooli Valmentaja-asia-
kassuhde Vuorovaikutus
”se oli .. hyvin semmonen niiku kannustava
kyllä” (H3) Kannustaminen Valmentaja-asia-
kassuhde Vuorovaikutus
”mut mä oon halunnu pitää sen tossa jää..
tota ton yhen keittiökaapin ovessa, sen että kun aina kun mä avaan sen kaapin, niin mää nään sen paperin ja tavallaan niiku katon
Viikkorytmin yl- läpito
Elämäntavat
Arjenhallinta Arjen struktu- rointi
Alkuperäisilmaus Pelkistetty il- maus
Alateema Yläteema että ”vai niin, että onkos mää käyny tällä vii-
kolla liikkumassa…” (H4)
”Muistan jonkun työkkärin lapun kirjottanee-
ni valmentajien kanssa niiku en yksin.” (H5) Asioiden hoi-
don harjoittelu Arjenhallinta Arjen struktu- rointi
Teemoittelun jälkeen kirjoitin tulosluvun ensimmäisen version omien tulkintojeni pohjalta. Tä- män jälkeen pyrin löytämään tulkinnoistani yhteyksiä teoreettiseen viitekehykseen. (Tuomi & Sa- rajärvi 2018, 110.)
3.5 Luotettavuuden ja eettisyyden arviointia
Laadullisen tutkimuksen luotettavuuden arviointi voi tapahtua monella tavalla, mutta yhtenä keskeisenä tekijänä pidetään tutkimusprosessin arviointia (Eskola & Suoranta 1998, 211). Keski- tyn tässä luvussa arvioimaan tutkijan näkökulmasta omaa toimintaani ja tutkielmani luotetta- vuutta laadullisen tutkimuksen näkökulmasta.
Olen pyrkinyt raportoimaan tutkimusprosessini mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Pyrin hyö- dyntämään tulosluvun raportoinnissa aineistositaatteja ja osoittamaan haastattelukoodien avul- la, mistä haastattelusta sitaatti on peräisin. Olen myös esitellyt lukijalle analyysitavan raportoin- nissa esimerkkejä analyysin etenemisestä. (Eskola & Suoranta 1998, 214; Puusa & Aaltio 2020, 172.)
Aaltion ja Puusan (2020, 170) mukaan luotettavuutta voidaan tarkastella suhteessa tutkimuksen viitekehykseen ja käytettyihin menetelmiin. Käsittelen teoreettisessa viitekehyksessä neuropsy- kiatrista valmennusta ja voimaantumista kirjallisuuden ja aiemman tutkimuksen pohjalta. Neuro- psykiatrisen valmennuksen osalta suomalainen tutkimus rajoittuu tällä hetkellä pääasiassa am- mattikorkeakoulutasoisiin opinnäytetöihin ja muu aiheeseen liittyvä kirjallisuus on pitkälti oppi- kirjatasoista ja omakustanteita. Kansainvälisesti tutkimusta löytyy jonkin verran. Voimaantumi- sen käsittely jäi tutkielmassani hyvin suppeaksi siitä huolimatta, että aiheeseen liittyen on saata-
35
villa runsaasti sekä suomalaista että kansainvälistä tutkimusta. Teoreettisena viitekehyksenä voi- maantumisen osalta en osannut tehdä riittävää rajausta tutkielmani kannalta.
Teemahaastattelua neuropsykiatrisen valmennuksen kokemuksien tarkastelussa ovat hyödyntä- neet muun muassa Parker & Boutelle (2009), Parker ym. (2011) ja Sehlin ym. (2018). Parker tutki- musryhmineen (2011, 121) on hyödyntänyt haastatteluissaan virikkeitä siten, että haastateltavat ovat tuoneet mukanaan jonkin esineen, joka heidän mielestään kuvaa valmennusta. Itse päädyin kuitenkin hyödyntämään virikkeenä valmista materiaalia. Olen kuitenkin tiedostanut sen, että va- litsemallani kuvakorttien järjestyksellä ja valikoinnilla on kuitenkin voinut olla vaikutuksia vas- tauksiin, samoin kuvien mahdollisesti herättämillä tunteilla (Hakoköngäs & Martikainen 2021, 92–93).
Pyrin parantamaan omaa haastatteluaineistoni laatua laatimalla huolellisesti haastattelurungon, opiskelemalla tutkimushaastattelutilanteeseen liittyvää kirjallisuutta (esim. Hyvärinen 2017) sekä tekemällä yhden koehaastattelun, jossa testasin oman haastattelurungon toimivuuteni (Hirsjärvi
& Hurme 2009, 186). Pyrin myös sopimaan haastattelut rauhallisiin paikkoihin ja testasin jokaista haastattelutilannetta ennen nauhurin toimivuuden (Eskola ym. 2018, 33; Hirsjärvi & Hurme 2009, 186). Koin tämän vaikuttaneen haastattelujen onnistumiseen positiivisesti ja mahdollistaneen ai- neiston sisällöllistä laatua.
Tapaustutkimuksen luonteesta huolimatta oma aineistoni koko jäi varsin pieneksi, sillä esimer- kiksi Eskola (2007, 42) pitää sopivana määränä kuudesta kahdeksaan haastattelua. Eri haastatte- lut toivat esiin valmennuksen eri puolia, mutta saturaatio jäi niissä toteutumatta. On myös ole- tettavaa, että haastatteluun on osallistuneet heitä, joilla on valmennuksesta pääasiassa positiivis- ta kerrottavaa. Tekemieni tulkintojen luotettavuutta olisin voinut lisätä uskottavuudella, jossa haastateltavilta tarkistetaan tulkintojen paikkansapitävyys (Eskola & Suoranta 1998, 211).
Olen pyrkinyt noudattamaan tutkielmassani Tieteellisen neuvottelukunnan (2012) laatimia ohjei- ta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Lisäksi olen pyrkinyt noudattamaan Tieteellisen neuvottelu- kunnan (2019) laatimia ohjeita ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettisistä periaatteista. Olen
