70 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 KIRJALLISUUS
Perusteellinen lajisto-opas Suomen kimalaisista
Seppo Parkkinen, Juho Paukku- nen ja Ilkka Teräs: Suomen ki- malaiset. Docendo 2018.
Koska kimalaiset vierailevat kukis- sa myös pilvisellä säällä ne ovat erityisen tärkeitä kukkakasvien pölyttäjiä. Kimalaiset ovat myrkky- pistiäisiin kuuluvia mesipistiäisiä.
Niitä tavataan kaikilta mantereil- ta Etelämannerta lukuun ottamat- ta, ja Australiaan niitä on levin- nyt ihmisen avustamana. Saharan eteläpuolelta Afrikasta kimalai- set puuttuvat kokonaan ja ne ovat muutenkin harvinaisia tropiikis- sa muualla kuin Etelä-Amerikassa.
Kaikkiaan kimalaislajeja tunnetaan vain noin 260, joista Suomesta on tavattu 37 lajia.
Näin suppeasta lajimäärästä huolimatta Seppo Parkkisen, Juho Paukkusen ja Ilkka Teräksen Suo- men kimalaiset on ensimmäinen Suomessa julkaistu koko lajiston kuvaava kimalaisopas.
Helppoja tunnistaa kimalaisiksi Kaikilla kimalaisilla on pyöreän pörröinen olemus. Koska ne vie- railevat ahkerasti kukissa niitä voi nähdä puistojen ja puutarhojen kukkaryhmissä. Ne ovat hyviä len- täjiä, vaikka ne näyttävätkin pak- suilta ja kömpelöiltä. Kimalaisten olemus on hyvin tunnusomainen, ja siksi niiden tunnistaminen ki- malaisiksi on useimmille helppoa.
Joitakin kimalaislajeja voi oppia tunnistamaan ulkonäön perusteel- la myös luonnossa havainnoimal- la, jos vain kaikkiin yksityiskohtiin osaa kiinnittää huomiota. Ja joi- denkin lajien määritys on mahdol- lista jopa lentoäänen perusteella.
Tarkka lajinmääritys vaatii kui- tenkin määrityskaavojen mukaan pienten tuntomerkkien vertailua ja lisäksi myös kokemuksen tuomaa taksonomista silmää.
Kirjan lopussa kaikki Suomen kimalaislajit ovat kokoelmayksi- löistä valokuvattuina vierekkäin kuvatauluissa, joista niiden tunto-
merkkejä ja eroavuuksia on help- poa vertailla myös puutarhassa vieraileviin kimalaisiin.
Suomen kimalaiset on yksityis- kohtaisen tarkka kimalaisten mää- ritysopas, mutta lisäksi se on erin- omainen tiedonlähde kimalaisista kiinnostuneille ja muillekin luon- nonharrastajille. Kirjaan on koottu kimalaisten elämästä lähes kaikki perustiedot, jota vain voi kuvitel- la harrastuksessa tarvittavan. Ki- malaisten biologiaa käsittelevät artikkelit kertovat kimalaisten ra- vinnosta, vuorokausirytmistä, elin- ympäristöistä, kimalaisyhteisöistä sekä kimalaisten vihollisista, loisis- ta ja taudeista.
Varhaisimmat muistiin merkityt tiedot Suomen kimalaisista ovat Pohjanmaalta vuodelta 1792, jol- loin oululainen apteekkari Johan Julin (1752–1820) ilmoitti hyönteis- kokoelmaansa kuuluvista juhan- nus-, maa-, keto- ja pensaskima- laisesta. Näitä kokoelmayksilöiden lajinmäärityksiä ei ole kuitenkaan voitu enää varmistaa.
Mielenkiintoinen tieto suoma- laisen hyönteistutkimuksen histo- riasta on, että maineikkaana jä- kälätutkijana tunnettu William Nylander (1822–99) kuvasi tutkija- uransa alussa useita tieteelle uu- sia myrkkypistiäisiä, muun muassa pitkäsiipikimalaisen ja taigakima- laisen vuonna 1848.
Leppoisia myrkkypistiäisiä Vaikka kimalaiset kuuluvat myrk- kypistiäisiin, niitä voi tarkkailla kai- kessa rauhassa aivan läheltä, ei- vätkä ne mitenkään häiriinny tai käy kimppuun. Kimalaisnaarailla on myrkkypistin, joten kimalaisyh- teiskunnan kuningatar tai sen työ- läiset voivat pistää. Esimerkiksi kiinni otettu kimalainen voi puo- lustautua pistämällä, mutta muu- ten ne keskittyvät vain kukin- noissa pörräämiseen ja meden ja siitepölyn keräämiseen. Koiraat ei- vät pistä koskaan.
Kimalaisten kuten muidenkin pistiäisten sukupuoli määräytyy yksilön kromosomiston mukaan, onko se haploidinen vai diploidi- nen, joten hedelmöittymättömästä
munasta kehittyy koiras ja hedel- möittyneestä naaras. Kuningatar on tavallisesti työläisiä suurem- pi, ja myös koiraat ovat hieman työläisiä suurempia. Koiraat ovat myös väritykseltään suunnilleen naaraiden näköisiä, niissä on mus- tia ja keltaisia, oransseja, ruskeita, harmaita tai valkoisia poikkiraitoja erilaisina yhdistelminä. Koiraat oi- keastaan matkivat naaraiden va- roitusvärejä. Koska naaraat pysty- vät puolustautumaan pistämällä, samanlaisesta ulkonäöstä hyöty- vät myös koiraat, joilla ei ole edes pistintä.
Kimalaisyhteiskunnassa lisään- tyviä yksilöitä ovat kuningatar ja koiraat, jotka syntyvät pesään hei- nä–elokuussa, jos yhteiskunnas- sa on jo tarpeeksi suuri määrä työ- läisiä. Kuningatar parittelee noin viiden päivän ikäisenä, ja seuraa- vaksi sen tärkein tehtävä on syö- dä tukevasti mettä ja siitepölyä ja valmistautua talvehtimaan horros- tamalla kevääseen asti. Kaikki pe- sän työläiset ja koiraat kuolevat kesän lopulla ja viimeistään syk- syn pakkasiin.
Maakoloissa talvehtineet ku- ningattaret aloittavat lentonsa ete- läisessä Suomessa jo huhtikuus- sa, kun keskilämpötila on ollut noin kolme viikkoa nollan yläpuo- lella ja vuorokauden keskilämpöti- la on noussut vähintään +4 ºC-as- teeseen. Ne lentelevät pientareilla etsimässä kevään ensimmäisiä kukkia ja pajukoissa kukkivia pa- junkissoja. Vaaleankeltaisina kuk- kivat suuret raidat ovat niille erityi- sen tärkeitä puita.
Keväällä kimalaisyhteiskunnan elämä on kuningattaren varassa.
Kuningattaren on löydettävä met- tä ja siitepölyä ravinnokseen, se tarvitsee paljon energiaa, sillä sen tehtävänä on perustaa uusi kima- laisyhteiskunta. Kukasta kukkaan lentämisen ja ruokailun lisäksi sen pitää etsiä myös sopiva paikka pe- säänsä varten.
Useimpien kimalaislajien pesä on maakolossa tai aivan maanpin- nan tasossa kasvillisuuden suojas- sa. Esimerkiksi kivikkokimalaisen kuningatar perustaa pesänsä van-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 71 KIRJALLISUUS
haan myyränkoloon jopa puolen metrin pituisen käytävän päähän.
Peltokimalaisella pesä on usein heinätuppaassa, ja kartanokima- laisen ja myös pensaskimalaisen pesän voi löytää joskus linnun- pöntöstä.
Kesän alussa kimalaiset var- mistavat omenatarhassa kukkien pölytyksen, ja myös mustikan ja muiden luonnonmarjojen sato on kimalaisten pölytyksen varassa.
Kimalaiset elävöittävät perenna- ryhmiä, joten niiden kotiutumista puutarhaan kannattaa helpottaa rakentamalla niille maahan pesä- paikkoja tai jopa pesimäpönttö- jä. Kirjan lopussa on Erkki Kaarna- man artikkeli, jossa hän neuvoo kimalaisten kasvattamista keino- pesissä.
Koska kimalaiset ovat tärkei- tä pölyttäjiä, niitä on myös siirretty viljelyalueille varmistamaan tärkei- den viljelykasvien pölytystä. Ki- malaisia vietiin 1800-luvun lopulla Euroopasta puna-apilan pölyttäjik- si Uuteen-Seelantiin, josta kontu- kimalaiset pääsivät kulkeutumaan Tasmaniaan vuonna 1992.
Kontukimalaisia on tuotu myös Suomeen kasvihuoneissa kasva- tettavien tomaattien ja mansikoi- den pölyttäjiksi. Kontukimalainen on ilmeisesti levinnyt Suomes- sa luontoon tarhakarkulaisena tai ehkä se on vaeltanut tänne Ruot- sista tai Virosta. Laji löydettiin en- simmäisen kerran Suomesta vuon- na 1993, ja sen levinneisyys on edelleen keskittynyt lähinnä Ah- venanmaalta eteläisen Suomen kautta Etelä-Karjalaan jatkuvalle vyöhykkeelle. Mahdollisesti uuden kimalaisoppaan innostama kima- laisharrastus tulee vielä kartutta- maan havaintoja kontukimalaisen levinneisyydestä paljon laajem- maltakin alueelta Etelä-Suomesta.
Suomen kimalaiset esitte- lee kaksi Suomen lähialueilla ta- vattavaa lajia, jotka saattaisivat löytyä myös Suomesta. Taigaki- malaisen läntisimmät havainnot ovat 1940-luvulta Petroskoista ja Kumsjärveltä Karjalan tasaval- lasta. Vuorimetsäkimalaisen le- vinneisyys ulottuu Skandinavias-
sa Norjan rannikolla Tromssaan ja Pohjois-Ruotsiin asti, ja lisäksi laji on löydetty äskettäin myös Kanta- lahden ympäristöstä Luoteis-Ve- näjältä.
Varsinaisia kimalaisia ja loiskimalaisia
Kaikki kimalaiset kuuluvat Bom- bus-sukuun. Lajiesittelyissä kima- laiset on jaettu kahteen ryhmään:
varsinaisiin kimalaisiin ja loiskima- laisiin. Varsinaisten kimalaisten muodostamat yhteiskunnat koos- tuvat kuningattaresta, työläisis- tä ja koiraista, mutta loiskimalaiset eivät muodosta yhteiskuntia, vaan ne elävät loisina varsinaisten ki- malaisten pesissä. Loiskimalaiset ovat riippuvaisia isännistään, eikä niillä ole ollenkaan työläisiä.
Lajiesittelyissä jokaisen lajin yleistietoja varten on varattu ti- laa aukeaman verran, sivu tekstiä varten ja saman verran valokuvil- le. Kuvituksena on selkeä levinnei- syyskartta ja kaksi tai kolme luon- nossa kuvattua värivalokuvaa, joissa esitellään kuningatar, koiras tai työläinen vierailemassa kukin- nossa. Lisäksi aukeamalle on mah- tunut usein myös kuva lajin tyy- pillisestä elinympäristöstä. Kirjan valokuvista suurin osa on Seppo Parkkisen kuvaamia, lisäksi valo- kuvia on saatu myös Juho Pauk- kuselta ja Ilkka Teräkseltä sekä muilta kimalaistutkijoilta.
Tekstissä kuvataan lajin väritys- tä ja muita tuntomerkkejä ja ver- taillaan sen eroja muihin melkein samannäköisiin kimalaisiin, ja li- säksi kerrotaan lajin levinneisyy- destä, sen suosimista elinympäris- töistä ja pesimisestä. Jokaisesta lajista mainitaan kuningattaren, työläisen ja koiraan pituus.
Ongelmallisin kohta lajiesit- telyaukeamalla on taitossa joh- dannoksi korostettu, puolilihavoi- tu ja kursivoitu teksti, joka lähinnä kuvaa kimalaisen elämän yhden luontohetken tunnelmaa. Preesen- sissä kirjoitetut tunnelmajutut ei- vät vaikuta kirjan kokonaisuuden kannalta erityisen toimivalta ide- alta, ja taitossa ne saavat kohtuut- toman paljon tilaa, vaikka ne eivät
aina sisälläkään erityistä lisätietoa kimalaislajista. Lukijalle jää vaiku- telmaksi, että jotain kirjoitusta on vain pitänyt keksiä sivun täytteek- si. Parempi vaihtoehto olisi ollut sijoittaa esittelyaukeamalle koko- elmayksilöstä valokuvattu suu- rennettu lajikuva, johon lukija olisi voinut vertailla tekstissä annettuja tuntomerkkejä.
Pitkään odotettu kimalaisopas Suomen kimalaiset on kätevän kokoinen määritysopas, jota on jo odotettu luonnonharrastajien kes- kuudessa. Suomalainen eläin- ja kasvitieteellinen seura Vanamo julkaisi ennen sotia Suomen eläi- met – Animalia Fennica -sarjansa ensimmäisen osan myrkkypistiäi- sistä (Asko Pulkkinen 1931: Myrk- kypistiäiset, Hymenoptera Acu- leata, I Petopistiäiset, Sphecidae, WSOY), mutta määritysoppaalle ei enää saatukaan jatkoa minkään myrkkypistiäisryhmän osalta.
On hyvin toivottavaa, että uu- den kimalaisoppaan myötä luon- nosta kiinnostuneet innostuvat myös kimalaisten harrastamises- ta Suomessa. Kimalaisia ja kaikkia muitakin pölyttäjiä pitäisi havain- noida entistä tarkemmin, sillä nii- den suojelu on noussut tärkeäk- si asiaksi viime vuosikymmeninä.
Vaikka useimpien kimalaislajien kannat on Suomessa määritelty elinvoimaisiksi, kimalaisten mää- rät ovat jatkuvasti vähentyneet.
Ketojen ja metsälaidunten pinta- ala on supistunut ja samalla myös kimalaiset ovat menettäneet tär- keimpiä elinympäristöjään. Lisäk- si peltoviljelyssä ja puutarhoissa käytetyt tuholaismyrkyt ovat voi- neet vaikuttaa Suomessakin pö- lyttäjien runsauteen. Tästä syystä myös tuhohyönteisten torjunnassa käytetyt neonikotinoidit kielletään EU:n alueella tämän vuoden lop- puun mennessä.
MATTIAS TOLVANEN Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
