Päivä pyykkirannassa
P
yykkiranta on noin puolen kilometrin päässä kotoani.Sinne me äidin ja apulaisen kanssa suunnistimme joka
kesä kerran kuukaudessa. Siellä pe
simme kaikki pyykit, niin lakana- pyykin kuin käyttövaatteet, päällys
vaatteet ja matot.
Pyykille lähtö olikin oikein sere
monia kaikkine laitureineen ja pyykkipunkkineen. Isän tehtävänä oli laiturin laitto jokeen sekä pyy- kinpesutelineen teko ja padan pai
koilleen laitto. Taisivat pojatkin olla apuna laiturin laitossa. Pyykit, pun
kat ja pyykkilaudat kulkivat hevos
kyydissä pyykkipaikalle.
Pyykinpesu ennen vanhaan oli tosi työtä eikä mitään leikkiä ja hu
via. Käsin pestiin kaikki pyykit, vaikka äiti oli ansiotyössä ja viikossa oli vain yksi päivä vapaata. Se täytyi uhrata joko pyykinpesulle tai ruis
leivän leipomiselle. Paikka, joka meille oli muodostunut pyykkipai- kaksi oli kaunis ja rauhallinen. Päi
västä tuli yleensä lämmin. Muistan useamman auringon polttaman ol
kavarren ja selän. Vettä oli joessa omasta mielestä paljon. Joskus jopa uimme hikisen päivän päätteeksi.
Lakanapyykki oli aina valkope- sua vaativaa tyyppiä, värillisiä laka
noita ei silloin tunnettu. Äiti pesi sen aina itse. Lopuksi laitettiin lipeäki- veä pataan ja siihen vettä kuumene
maan. Lipeäkiviveteen laitettiin sit
ten yksitellen lakanat, tyynyliinat ja pyyheliinat valkaistumaan. Puh
taalla kepillä sekoitettiin ja kun noin puoli tuntia oli kulunut, otettiin vaatteet pois padasta. Lipeäkivi oli syövyttävää myrkkyä ja sen käytös
sä oli oltava varovainen. Siksi äiti halusi tehdä sen työn aina itse. Välil
lä, kun oli sopiva ajankohta, istuim
me mättäällä ja joimme kahvit ja söimme eväät. Miten hyviltä voilei
vät maistuivatkaan. Äiti vielä totesi, että pitää syödä suolaista, kun on kädet ja jalat vedessä.
Muistan erään kerran, kun apu- laisemme Leena oli uimapuvussaan huuhtelemassa pyykkiä laiturilla.
Äiti huomasi, että toisella puolella jokea oli nuori mies heittämässä uis
tinta. Silloin ei äiti malttanut olla huutamatta, että tuota tyttöäkö sinä ongit. Leena oli ujo tyttö ja ei muuta kuin jatkoi työtänsä.
Pyykin kuivasimme siellä ran
nassa. Olin itse 6-vuotias ja sain pes
tä nuken vaatteita ja laittaa ne kui
vumaan puiden oksille. Mieleeni on jäänyt, kuinka äidin kanssa illalla kävelimme pyykkipaikalle hake
maan kuivat vaatteet pois. Se oli mukava reissu, kun enin väsymys ja kuumuus oli mennyt. Oltiin kuin uusia ihmisiä.
Mattopäivä jäi tavallisesti m yö
hemmäksi. Kaikkea ei ennättänyt samana päivänä. Nämä ajatukset ovat ajalta, jolloin olin n. 6-vuotias.
Silloin olin aikuisten mukana töissä, pyykinpesussa, silityksessä, kaap
piin laitossa ja kaikessa. Pyykkipäi
viä riitti jälkeenkin päin. Yleensä niistä jäi hyvä mieli, vaikka itse pe
seminen väsyttikin. Puhdas pyykki oli kiitos työstä, jossa sain olla äidin kanssa!
M arleena Ruuska
Kirjoittaja äiti Kyllikki M yllyaho pyykkirannassa 1930-luvulla.
5