T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2 45 Tutkija törmää eettisiin kysymyksiin tehdessään
tutkimusta ja arvioidessaan muiden tutkijoiden töitä, valitessaan tohtoriopiskelijoita, järjestä- essään konferensseja, toimiessaan asiantuntija- na, ollessaan jäsenenä komiteoissa ja tehdessään yhteistyötä yritysten kanssa. Kirjoituksessa keski- tytään eettisiin kysymyksiin, jotka nousevat esiin, kun tutkija kohtaa median edustajia.1
Usein tällaisessa yhteydessä tarkastellaan eri- laisia teoreettisia periaatteita, joita tulisi nou- dattaa käytännön työssä. Käytän toisenlaista, vastakkaista lähestymistapaa. Pohdin eettisiä kysymyksiä arkipäivän tilanteen näkökulmasta.
Uskon, että tällainen käytännön tarpeista lähte- vä tarkastelutapa kertoo meille enemmän siitä, mistä etiikassa oikeastaan on kysymys.2
Tilanne, jota käytän esimerkkinä, on seuraa- vanlainen: median edustaja – toimittaja, joka tekee töitä lehdistössä, radiossa tai tv:ssä – kään- tyy tutkijan puoleen ja pyytää haastattelua jos- takin päivänpolttavasta kysymyksestä. Haas- tattelun motiivi ei siis ole tutkijan uusi löydös tai Naturessa tai Sciencessä julkaistu artikkeli, vaan asia, joka liittyy tutkijan omaan työhön vain epäsuorasti. Tämä tekee tilanteesta eettis- ten kysymysten kannalta mielenkiintoisemman, koska tutkijalähtöinen haastattelun aihe on liian helppo tapaus pohdittavaksi. Kaikki tutkijat ovat halukkaita kertomaan omista tieteellisistä saa- vutuksistaan. Kun aihepiiri liittyy tutkijan kiin- nostuksen kohteisiin vain välillisesti, asiaan vai- kuttavat monet eri tekijät.
Aluksi joitakin yleisiä huomioita. Tutkimus- toiminnalla ja median työskentelyllä on pal- jon yhteistä: kummassakin tapauksessa tavoit- teena on kertoa muille ihmisille jotakin uutta.
Käytännössä media ja tutkijamaailma toimivat
kuitenkin hyvin eri tavoin – oikeastaan täysin vastakkaisella tavalla. Tiedemaailmassa tutki- ja julkaisee tutkimustuloksensa vasta, kun on onnistunut saamaan riittävästi todistusaineis- toa päätelmänsä tueksi, kun taas media pyrkii antamaan vastauksia kiinnittämättä huomiota siihen, perustuvatko ne riittävän perusteellisiin tutkimuksiin vai ei. Tutkimuksen aikaa mita- taan kuukausina tai vuosina, median minuuttei- na ja tunteina.
Hyötyä vai harmia
Kun asioita pohditaan eettisinä kysymyksinä, vaihtoehtoja on yleensä useampia kuin yksi. Tar- kasteltavana olevassa tapauksessa niitä on kaksi:
tutkija joko suostuu antamaan haastattelun tai ei. Pohdin tapausta – kuten etiikassa on tapana – käyttämällä erilaisia lähestymistapoja. Ensim- mäisessä niistä pohditaan ratkaisujen seurauksia, eli huomio kiinnitetään siihen, millaista hyötyä tai harmia ratkaisu tuo tilanteeseen osallistuville.
Jotta tähän kysymykseen voitaisiin vastata, on ensin määriteltävä tilanteen asianosaiset. Tutkija itse on luonnollisesti yksi heistä.
Mutta asianosaisia on myös muita. Kun tutki- ja esiintyy mediassa, hän edustaa samalla omaa tutkijaryhmäänsä, laitostaan ja yliopistoaan.
Siksi kysymystä hyödyistä ja haitoista on tar- kasteltava myös näiden tahojen näkökulmasta.
Haastattelua haluava toimittaja on selvästikin yksi asianosainen, samoin hänen työnantajan- sa. Pohdintaa asianosaisista voidaan kuitenkin jatkaa vielä pidemmälle. Asia koskee välillisesti myös koko tiedeyhteisöä ja mediaa.
Jos oletamme, että kyseinen tutkija on alansa paras asiantuntija Suomessa, media varmastikin hyötyy siitä, että alansa auktoriteetti antaa lau- sunnon asiasta. Kyseisen lehden, radio- tai tv-
Eettiset kysymykset tutkijan ja median kohtaamisissa
Arto Mustajoki
46 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2
kanavan arvostus nousee, kun uutisissa esiintyy korkean luokan asiantuntija, joka edustaa alan- sa suomalaista kärkeä. Yliopistolle, laitokselle ja tutkimusryhmälle on useimmissa tapauksissa edullista saada medianäkyvyyttä. Asia saa kui- tenkin hieman eri luonteen, jos asiasta kiinnos- tunut lehti tai tv-kanava on vähemmän arvostet- tu ja kuuluu ainakin joidenkin mielestä hieman arveluttavaan osaan mediaa. Tällaisessa tilan- teessa seuraukset eivät ole välttämättä positii- viset yliopiston maineen kannalta. Sama koskee koko tiedeyhteisön saamaa julkisuutta.
Luonnollisesti median kiinnostuksen koh- teeksi joutunut/päässyt tutkija pohtii asiaa myös omalta kannaltaan. Pohtiessaan haastattelun antamista hän varmaan miettii mainettaan mui- den tutkijoiden silmissä: menettääkö hän uskot- tavuuttaan vai saako hän ”lisäpisteitä”? Jos hän on tutkijakunnan sisäisessä hierarkiassa vasta alansa toiseksi tai kolmanneksi paras asiantun- tija parhaan ollessa tuona päivänä ulkomailla, tilanne on vielä ongelmallisempi. Suomessahan on perinteisesti pidetty sopimattomana yrittää olla muita etevämpi. Niinpä kollegojen odotet- tavissa oleva arvostelu saattaa kallistaa tutkijan kieltäytymään haastattelusta. Tutkijalla voi olla – kuten meillä monilla on – negatiivisia koke- muksia aikaisemmista haastatteluista, joissa hänen sanojaan on vääristelty tai ne on saatettu outoon valoon oudon kuvan tai raflaavan otsi- kon kautta. Vielä tilanteeseen voi vaikuttaa joi- denkin tutkijoiden halu päästä julkisuuteen ihan vain sen vuoksi, että sukulaiset ja tuttavat huo- maisivat hänen asiantuntemuksensa käyttöar- von. Tutkijalla voi olla siis samaan aikaan seik- koja, jotka puoltavat haastatteluun suostumista, ja seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan. Tällöin puntari kääntyy toisen vaihtoehdon puolelle sen mukaan, kuinka painavia eri tekijät ovat.
Oikein vai väärin
Olemme havainneet, että seurausten pohdinta voi johtaa kumpaankin vaihtoehtoon. Seuraa- vaksi tarkastellaan tilannetta toisesta, hyveisiin perustuvasta, eettisestä näkökulmasta. Seura- tessaan tätä periaatetta tutkija yrittää pohtia, miten aina oikein toimiva, kaikin puolin moit-
teeton tutkija käyttäytyisi tässä tilanteessa. Hän ehkä päätyy seuraavanlaiseen ajatuskulkuun:
”Tutkijana tehtävänäni on palvella yhteiskuntaa, joka rahoittaa toimintaani. Siksi velvollisuuksii- ni kuuluu jakaa eteenpäin kaikki se tieto, mikä minulla tutkijana on, riippumatta siitä, onko täl- lainen toiminta minulle henkilökohtaisesti edul- lista vai ei.” Tämä ajattelumalli johtaa selkeään ratkaisuun valintatilanteessa: tutkija suostuu haastatteluun.
Kenen periaatteet?
Jos tarkastelemme tilannetta kolmannen eetti- sen lähestymistavan näkökulmasta, fokuksessa ovat yleiset periaatteet. Tässä median ja tutki- musmaailman ero tulee selkeästi esille. Voidaan puhua periaatteiden ristiriidasta. Suomessa tut- kimuseettisen neuvottelukunnan laatimat ohjeet sanovat hyvistä tieteellisistä käytänteistä3:
Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu muun muassa, että tutkijat ja tieteelliset asiantuntijat… noudattavat tiedeyh- teisön tunnustamia toimintatapoja, se on, rehellisyyttä, yleistä huolellisuutta ja tarkkuutta tutkimustyössä, tulosten tallentamisessa ja esittämisessä sekä tutkimusten ja niiden tulosten arvioinnissa…
Kuten ohjeissa sanotaan, tutkijan on oltava erityisen huolellinen ja tarkka, kun hän kertoo tutkimustuloksistaan ja arvioi niiden merkitystä.
Mediamaailmassa noudatetaan muita periaattei- ta. Tarkkuus ja totuudellisuus ovat toki hyveitä sielläkin, mutta kuten kaikki tietävät, suhtautu- minen näihin tavoitteisiin on lievästi ilmaistuna liberaali. Niiden ohi ajavat seikat, joiden avulla taataan lukijoiden ja katsojien kiinnostus asiaan.
Media ei halua kuulla tutkijan suusta välttämät- tä totuutta, vaan sille riittää asiantuntijan teke- mä valistunut arvaus, kuten tapana on sanoa.
Tutkija saattaakin ajatella, että hyvän tieteelli- sen käytännön koodisto pätee vain, kun tutkijat kommunikoivat keskenään. Median kanssa toi- mittaessa noudatetaan toisia periaatteita. Tällai- nen järkeily saattaa kuitenkin hämmentää tut- kijaa siinä määrin, että hän katsoo paremmaksi pysyä omassa tutussa ympäristössään, jonka säännöt hän tuntee.
Edellä pohdittiin tutkijan valintoja konkreet- tisen esimerkin avulla tilanteessa, jossa hän tör-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2 47 mää toisenlaiseen toimintakulttuuriin. Kysei-
nen tapaus muistuttaa yhdessä asiassa tutkijan muita arkipäivän eettisiä tilanteita: koskaan ei voida laatia tyhjentäviä sääntöjä, joiden avulla olisi mahdollista ratkaista kaikki kohtaamamme eettiset ongelmat. Ihmisillä on taipumusta aja- tella, että etiikan sääntöjen avulla voidaan luoda automaatti, joka ratkaisee puolestamme vaikeat kysymykset oikealla tavalla. Tutkimusetiikas- sa on toki joitakin yksiselitteisiä sääntöjä, jotka ohjaavat tutkijoiden toimintaa. Joillekin kielle- tyille asioille on vakiintuneet terminsäkin, kuten sepittäminen, vääristely, luvaton lainaaminen eli plagiointi ja anastaminen. Se että osaamme nimetä ja määritellä nämä väärinkäytösten muo- dot, ei kuitenkaan merkitse sitä, että käytännön tilanteissa osaisimme yksiselitteisesti tunnistaa, missä menee hyväksyttävän ja kielletyn toimin- nan raja. Esimerkiksi plagiointi on käsitteenä selvä ja yksiselitteinen, mutta jokainen voi hel- posti löytää rajatapauksia, joissa on vaikea mää- ritellä, onko sellainen tapahtunut vai ei.
Liukasta pintaa ja pirstaleita
Vielä epäselvemmän alueen muodostaa piittaa- mattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä.
Se ilmenee esimerkiksi puutteellisena viittaami- sena aikaisempiin tutkimuksiin. Tämä on tie- teen tekemisen peruspilareita: uusi tieto perus- tuu muiden tutkijoiden aikaisempiin töihin.
Kuitenkin ei ole harvinaista, että tästä periaat- teesta lipsutaan. Hakemusten kirjoittaminen on tunnetusti tyylilaji, jossa tutkija usein tietoisesti vähättelee ja jättää mainitsematta muiden tutki- joiden töitä korostaakseen oman tutkimushank- keensa merkitystä. Aikaisempien tutkimustu- losten huomioon ottaminen voi vaarantua myös muita syistä. Joskus emme voi olla varmoja, tunnemmeko kaikki kyseisestä aiheesta kirjoi- tetut julkaisut. Pitäisikö tutkijan varmistaa, että esimerkiksi Kiinassa ei ole jo tutkittu kyseistä aihetta samaa metodia käyttäen?
Toinen ongelma on tieteenalojen pirstalei- suus. Tutkija ei aina tunne naapuritieteiden tutkijoiden julkaisuja, jotka saattavat käsitellä samaa ilmiötä, joskus tämä koskee myös saman tieteenalan eri koulukuntia. On vaikea määritel-
lä, kuinka pitkälle tällainen ahdaskatseisuus on hyväksyttävää. Ainakin se on tavallista ja hidas- taa tieteen kehittymistä. Yksi etiikan säännöistä on: se mikä on tavallista, ei välttämättä ole eetti- sesti hyväksyttävää.
Kuten olemme nähneet, eettiset periaatteet eivät anna suoria vastauksia kaikkiin kysymyk- siin, joita kohtaamme tutkijan arjessa. Voidaan- ko tästä tehdä johtopäätös, että eettiset ohjeet ja periaatteet ovat turhia? Tällainen johtopäätös on väärä. Me todellakin tarvitsemme eettisiä koo- distoja, mutta se ei vielä riitä. Sen lisäksi tarvit- semme eettisiin kysymyksiin liittyvää keskuste- lua ja koulutusta. Vain tätä kautta tiedeyhteisön yhteinen tietoisuus eettisten kysymysten tärkey- destä ja moni-ilmeisyydestä kasvaa. Samalla lisääntyy tutkijoiden kyky ilmaista itseään näis- sä monimutkaisissa kysymyksissä.
Ensimmäinen tehtävämme on oppia näke- mään eettiset kysymykset työssämme. Jos kat- somme ympärillemme avoimin silmin, näemme niitä joka puolella. Voidaan esimerkiksi kysyä, millaisia eettisiä kysymyksiä ilmenee, kun tut- kija esiintyy tällaisen arvovaltaisen yleisön edes- sä aiheesta, jossa kukaan ei voi väittää olevansa mestari.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston professori ja Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja.
Viitteet
1 Kirjoitus perustuu esitelmään ”Ethical issues when a researcher meets the media”, jonka kirjoittaja piti 11.9.2012 Supporting Solid Science -seminaarissa, joka oli samalla tiedonjulkistamisen neuvottelu- kunnan 40-vuotis- ja tutkimuseettisen neuvotte- lukunnan 20-vuotisjuhla. Aihe oli valittu siten, että kummankin juhlivan organisaation toiminta-alue oli mukana tarkastelussa.
2 Vastaavanlaisia käytännön tapauksia käytetään pohdinnan kohteena kirjassa Henriikka Clarkeburn
& Arto Mustajoki, Tutkijan arkipäivän etiikka (Vasta- paino 2007).
3 Ks. tarkemmin: http://www.tenk.fi/hyva_tieteelli- nen_kaytanto/Hyva_Tieteellinen_FIN.pdf
