TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2017 69
KIRJALLISUUS
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Mai Allo: Yhdessä ilmakehässä.
Tieteen huipulle ydinturman jäl- jiltä. SKS 2016.
Ilmakehätutkijoita on kohdannut onni. He ovat saaneet tieteenalan- sa kirjuriksi menneistä ja hiukan myös tulevasta sujuvasti ja asian- tuntevasti kirjoittavan Mai Allon.
Yhdessä ilmakehässä –kirjan ot- sikko jo antaa näkökulman kirjan sisältöön. On vain yksi ilmakehä, se kuuluu meille kaikille, ja sitä tu- lee myös tutkia yhteistyössä käyt- tämällä hyväksi monenlaista osaa- mista.
Kirjan yhdessätoista luvussa käydään läpi lähes neljäkymmen- tä vuotta nyt Helsingin yliopiston fysiikan professori Markku Kulma- lan johdolla työskentelevän tutki- javerkoston tekemää pioneerityö- tä ilmakehässä leijuvien pienten hiukkasten kanssa. Iloja ja vastoin- käymisiä on paljon.
Luonnonilmiöiden mittaajat Puhe on siis luonnontieteestä. Ja jos tiede ei ole tarina vaan keino tuottaa testattua tietoa todellisuu- desta, joka on olemassa ihmisestä riippumatta, niin Allo on kuitenkin kirjoittanut tarinan suomalaisesta ilmakehätutkimuksesta ja ennen kaikkea tutkimustyötä tekevistä ih- misistä, joita Suomen Akatemian ilmakehätieteen huippuyksikössä on yli kaksisataa. Tutkijat ovat fyy- sikoita, kemistejä, matemaatikoi- ta, metsätieteilijöitä sekä meteo- rologeja ja tietojenkäsittelijöitä, ja he tulevat Helsingin yliopistosta, Itä-Suomen ylipistosta ja Ilmatie-
teen laitoksesta. Vuosittain he jul- kaisevat noin 250 tieteellistä artik- kelia. Ja hyvin usein ne julkaistaan arvostetuissa Nature- tai Science- lehdissä.
Huippuyksikön tutkijoista puo- let on alle 35-vuotiaita. Pionee- reista vanhin on Pepe, profes- sori Pertti Hari. Hän oli se, joka pani liikkeelle metsäntutkijoiden ja aerosolifyysikoiden yhteistyön.
Paljon tilaa kirjassa saa tietys- ti Markku Kulmala, vastikään aka- teemikoksi nimetty. Kolmas avain- henkilö kirjassa on Topi, Toivo Pohja, Kopsamon verstaalla työs- kentelevä seppä ja muusikko, tut- kijoille ”laitteita rakentava ihme- mies”.
Päähenkilöihin kuuluu myös havaintoasema
Ilmakehätutkijan toiveunessa maapallon jokaisella kolkalla ko- hoaisi havaintoasema, kirjoittaa Allo. Sellainen kuin Värriössä ja Hyytiälässä jo on. Huippuyksikön huikea julkaisutahtikin perustuu pitkälti näihin erityisiin SMEAR-ha- vaintoasemiin (Station for Measu- ring Ecosysem-Atmosphere Re- lations -asemiin). Siellä mitataan ilmakehän, maan, kasvillisuuden ja veden vuorovaikutuksia.
Tärkein eli monipuolisin on Juupajoen Hyytiälässä sijaitse- va metsäasema korkeine mastoi- neen. Se otettiin käyttöön vuonna 1995. – Ja sinne se lentävä labo- ratorio, Pegasos-ilmalaiva, mit- tauslentonsa vuonna 2013 myös suuntasi.
Pitkäkestoisia suunnitelmia Sen lisäksi, että ilmakehän huip- puyksikkö tekee ihan arkipäiväs- tä perustutkimusta, se on tehnyt matkan perustutkimuksesta so- velluksiin. Tässäkin tapauksessa matka on kestänyt vähintään sen neljäkymmentä vuotta. Tulokse- na on syntynyt pomminhaistajaa, bisnestä ja muuta. Suunnitelmis- sa on lisäksi havaintoverkoston kasvattaminen sadoiksi asemik- si maapallon eri puolille. Kulmalan sanoin: ”Ilmakehän huippuyksik- kö tarjoaa nyt vastapalveluksia sii-
tä, että sitä on aikanaan yhteisis- tä varoista tuettu. Vastapalvelus ei rajoitu pelkkiin kaupallisiin sovel- luksiin. Meidän tärkein vastapalve- luksemme on täsmätieto, jota yh- teiskunta voi haluamallaan tavalla käyttää.”
Kuvaus noususta kärkeen Kun lasken 240-sivuisen Yhdes- sä ilmakehässä -kirjan pöydälle, huomaan että sen lukemiseen on mennyt muutamia tunteja. Olo on täysi. Se johtuu pikamatkasta, jon- ka olen tehnyt, yltäkylläisen, kiin- nostavan värikkäin sananvalinnoin kirjoitetun ja vaivattomasti etene- vän. Uskon kirjan kiehtovan mo- nia, niin monipuolinen ja elämän- makuinen se on. Se on kuvaus yhden tieteenalan noususta tie- teen kärkeen maailmassa, ja sa- malla kasvusta uudeksi tieteeksi, ilmastotieteeksi. Se sopii helppo- lukuisuutensa vuoksi lähes jokai- sen uteliaan ihmisen lukemistoksi, ja erityisesti ojentaisin sen uusille opiskelijoille oikeastaan millä alal- la tahansa. Siinä on ripaus tieteen- filosofista pohdintaa ja yleistä tie- toa tieteen tekemisen maailmasta.
Hauskojen tilanteiden lisäksi.
Pieniä sivupolkuja metsässä Naisia kirjassa ei ole mukana kuin ihan muutama. Heitä ei mainita tekstissä, eikä heitä näy edes ryh- mäkuvissa. Se tuntuu kummallisel- ta. Tutkijoiden yhteys opiskelijoihin jää myös vähäiseksi. Kiinnostavat kuvat laitteista on ottanut tutkija- tohtori Juho Aalto. Ne ovat tärkei- tä, sillä ne auttavat lukijaa ymmär- tämään, mistä puhutaan, ja ne näyttävät, mistä puhutaan.
Ehkä havaintoni kertovat siitä, että kirja saa vielä jatko-osan. Sitä toivon, sillä suomalainen aeroso- liosaaminen on maailmassa uniik- kia. Ja vaikka aerosolitutkimus on tarkkaa työtä nanomittakaavas- sa, hiukkasten merkitys ilmaston- muutoksessa saattaa lopulta olla ratkaiseva – tutkijoiden mukaan ilmakehän pienhiukkaset ovat sen suurin ratkaisematon epävar- muustekijä.
70 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2017 KIRJALLISUUS
Aerosolihiukkasten muodostumisen käynnistäjä Allo kuvaa kirjassaan suomalais- ten ilmakehätutkijoiden tieteellisiä läpimurtoja. Niitä taitaa olla tulos- sa myös lisää. Nyt tutkijat toivovat löytävänsä yksittäisten molekyyli- en ja molekyyliryppäiden törmäyk- sistä aerosolihiukkasen muodos- tumistapahtuman perimmäisen käynnistäjän. Sen paljastuminen olisi iso harppaus ilmakehän fy- siikalle, termofysiikalle ja myös il- mastotekniikalle.
Englanninkielinen versio tai jatko-osa olisikin siksi kiinnosta- va, varsinkin Allon kirjoittamana:
ainutlaatuinen tiedeosaaminen eksoottisin suomalaisin suo- ja mäntymaustein, yhteinen luonto draamavaihteella. Itse asiassa vi- suaalinen sivusto verkossa hyvil- lä kuvilla ja kaavioilla olisi jo askel siihen suuntaan.
Kirjan kirjoittaja on valtiotie- teen lisensiaatti (taloustiede) ja luonnontieteen kandidaatti (fysiik- ka) Helsingin yliopistosta. Hänel- lä on taustaa myös toimittajana ja tieteen yleistajuistajana. Kirja pe- rustuu pitkälti haastatteluihin, viit- teet ja lähteet ovat paikoillaan.
MINNA MERILÄINEN-TENHU
@MinnaMeriTenhu
Kirjoittaja on tiedeviestinnän asiantunti- ja Helsingin yliopistossa.
Harvinainen näkökulma piirustustaiteen
paikkoihin
Ville Lukkarinen: Piirtäjän mai- sema. Paikan kokeminen piirtä- mällä. SKS 2015.
Piirtäminen on arvostettu klassi- nen taito ja piirustus vanha tai- teenlaji, jolla on vakiintuneet käy- täntönsä. Piirtämällä taiteilija tekee muistiinpanoja, luonnoste- lee ja myös pitää päiväkirjaa. Piir- täjä merkitsee havaintojaan, koh- taa ympäristönsä, käy sen kanssa vuoropuhelua ja joskus sulautuu siihen.
Piirtäminen on kehollinen ko- kemus ja tapa merkitä paikka, sen luonne ja tunnelma. Siinä on läh- tökohta taidehistorian professori Ville Lukkarisen kirjalle, joka kar- toittaa taiteilijoiden eri paikoista il- mentämiä suoria kokemuksia. Piir- tämisen luonteen mukaisesti ne ovat välittömiä, mutta usein kiinni joissakin taidehistorian ja maise- man kuvaamista koskevissa sopi- muksissa.
Kirjan keskiössä ovat luonnos- sa liikkuvat piirtäjät, taiteilijat ja heidän teoksensa, joista osa kyt- keytyy muilla taiteenaloilla, kuten musiikissa ja kirjallisuudessa kä- siteltyihin vaeltamisen ja elämän- kulun teemoihin. Kuvauksiin saat- taa silloin liittyä myös muistoja ja melankoliaa, jopa ajatuksia kuole- masta. Piirtävistä taiteilijoista moni noudattelee tavallaan romantiikan ajalla suosittua vaeltamisen perin- nettä ollen silti kiinni omassa ajas- saan ja sen asenteissa.
Piirtäminen ei rajoitu vain ky- nään, liituun tai hiileen. Siihen tar- vitaan joskus myös tussi- tai vesi-
värisiveltimiä, ja välillä piirtämisen ja maalaamisen väliset erot ovat hienovaraiset. Myös paperin ma- teriaali tai piirustuspohjan väri on osa teosta.
Lukkarinen harrastaa itsekin piirtämistä, mutta tässä kirjassa hän on päätoimessaan tutkijana, joka keskittyy tarkastelemaan mai- seman piirtämistä ja kohtaamista sekä, kuten hän sanoo, luonnossa luonnostelua. Kuvaa piirtäjä sitten maisemaa, jotakin esinettä, eläin- tä tai ihmistä, se on ympäristöko- kemus, korostaa tutkija, joka on käyttänyt työnsä apuna montaa taiteen ja myös filosofian historian reittiopasta.
Tutkimuksissaan ja kirjoissaan Lukkarinen on käsitellyt aiemmin- kin samasta näkökulmasta eri tai- teilijoiden teoksia. Kohteen valin- ta ja piirtäjän katse ovat siis kiinni eri aikakausien kulttuurisissa ja taidehistoriallisissa konventioissa, Lukkarinen osoittaa. Niiden vai- kutuksesta taiteilijoiden teokset muistuttavat toisiaan tai eroavat keskenään kulloinkin havainnoi- dusta maisemasta huolimatta.
John Ruskin oppaana
Kirjassa viitatuista oppaista kes- keisin lienee lukuisista asiois- ta kiinnostunut 1800-luvun eng- lantilainen taidekriitikko, tutkija, kirjailija ja piirtäjä John Ruskin (1819–1900), joka kirjoitti aikoi- naan paljon piirtämisestä ja perus- ti esseensä omiin innoittuneisiin kokemuksiinsa. Ruskinin piirtä- minen on Lukkarisen mukaan ha- vainnoivaa ja samaan aikaan mai- semaan sulautuvaa mietiskelyä.
Ruskin keskittyi lähinnä maisemiin historiallisissa kaupunkikohteissa ja rajatuissa luontopaikoissa mat- koilla, joita hän teki Englannin li- säksi Italiassa, Ranskassa ja Sveit- sissä.
Piirtämistä ovat pohtineet ja sii- tä kirjoittaneet useat taiteilijat, tut- kijat, filosofit ja teoreetikot. Kir- jan viitekehyksessäkin heitä on monia, kuten Paul Cézannen tai- detta tutkinut ranskalainen feno- menologi Maurice Merleau-Ponty (1908–61) tai Yhdysvalloissa asu-
