T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 0 9 63
Sujuvasti Darwinista
Anto Leikola
Janet Browne: Darwinin Lajien synty. Suom. Riitta Virkkunen.
Ajatus Kirjat 2009.
Siitä laajasta Darwin-tuotannosta, jonka evoluutioteorian kansainvä- linen juhlavuosi on synnyttänyt, on meillekin singahtanut eräitä lastu- ja: mestarin matkakirja on vihdoin saatu suomeksi, Lajien synnystä on tullut uusi suomennos, Tuntei- den ilmaisut on tulossa vielä tämän vuoden aikana, ja jopa Ihmisen pol- veutuminen on luvassa ensi vuon- na. Myös kotimaisia kokoomate- oksia on ilmaantunut markkinoil- le, eikä kukaan voisi enää väittää, että evoluutioteoriasta ja sen isästä ei saisi tietoa suomen kielellä.
Joukkoa täydentämään on il- mestynyt Harvardin yliopiston tie- teenhistorian professorin, aikai- semmin Lontoon University Col- legessa opettaneen Janet Brownen alkuaan vuonna 2006 ilmesty- nyt Darwin’s Origin of Species, jo- ka suomennoksessa on saanut täs- mällisen ja oikean mutta toisaalta hieman tulkinnanvaraisen nimen Darwinin Lajien synty. Edellisestä suomenkielisestä Darwin-kirjasta onkin kulunut jo lähes neljä vuo- sikymmentä, ja sitä edellisestä yli vuosisata.
Kun sanon kirjan nimeä tul- kinnanvaraiseksi, tarkoitan sitä, että Brownen teoksessa kerrotaan paljon muustakin kuin Lajien syn- nystä. Se on kuvaus Darwinin elä- mästä ja työstä sekä vihdoin hänen jättämästään henkisestä perinnös- tä, mutta myös 1900-luvun gene- tiikasta ja evoluutiotutkimuksesta sekä niiden herättämistä keskuste-
luista. Itse Darwinin kirjaa seloste- taan hämmästyttävän vähän, kriit- tisestä analyysista puhumattakaan.
Kuitenkin kysymyksessä on yk- si tekijän kolmesta Darwin-kirjas- ta, joista Voyaging ilmestyi vuonna 1995 ja The Power of Place vuonna 2002. Kun en ole näihin tutustunut, en tiedä, toistavatko ne toisiaan vai tuovatko aiheeseen uusia aspekteja.
Janet Brownen eittämättömänä ansiona on hänen sujuva kynän- sä. Hän saa aiheensa elämään sel- laisissakin kohdissa, missä kanke- ampi kirjailija sortuisi pitkäpiimäi- syyteen, niin kuin luonnontieteissä väistämättä – muiden kuin luon- nontutkijoiden mielestä – helposti käy. Kun Browne kuvaa Darwinin siimajalkaisia koskevia tutkimuk- sia, hän toteaa: ”Itsekin jo melkein siimajalkaiseksi muuttuneena hän istua kyykötti työhuoneessaan kir- jeitä kirjoittamassa ja teki pakko- mielteisesti kokeita puutarhassaan.
Hän ei millään tahtonut lähteä ko- toa.” Helposti näemme edessäm- me kumaran, kaljupäisen ja valko- partaisen ukon kyyristyneenä työ- pöytänsä ääreen tai puuhaamassa
”pakkomielteisesti” puutarhassaan – kenties noiden salaperäisten sii- majalkaisten parissa.
Itse asiassa parraton ja vasta vähitellen kaljuuntuva nelikymp- pinen Darwin ei muistuttanut vä- himmässäkään määrin siimajal- kaisia, joista Browne ei edes ker- ro, mitä ne ovat. Ei niitä ainakaan puutarhassa tutkittu, sillä ne ovat merissä eläviä paikoilleen kiinnit- tyneitä äyriäisiä – jokainen mei- dänkin merialueidemme rantakal- lioilla liikkunut on nähnyt niitä, pieniä kraatterimaisia merirokko- ja. Puutarhassaan Darwin teki ko- keita kasvien pölytyksestä ja nii- den liikkeistä, mutta arvoitukseksi
jää, miksi tämä olisi ollut jotenkin pakkomielteistä. Ja jos hän ei liik- kunut paljonkaan pois kodistaan, mihin hän olisi lähtenyt – paitsi toisinaan Lontooseen ja vuosittain johonkin Englannin rannikon kyl- pypaikkaan? Tuonnempana lisäksi kerrotaan, että Darwinilla oli tapa- na tehdä vaimonsa Emman kanssa kävelyretkiä heidän taloaan Down Housea ympäröivälle maaseudulle!
Tällaiset reippaat heittelyt te- kevät Janet Brownen kirjan epäi- lemättä hyvin luettavaksi, mutta myös epätäsmälliseksi. Kerrottaes- sa Darwinin isoisän Erasmus Dar- winin ja ranskalaisen Jean-Baptis- te Lamarckin teorioista selitetään, että he olivat 1820-luvulla maan- neet haudassa jo kymmeniä vuosia, vaikka itse asiassa Lamarck oli elos- sa vuoteen 1829 asti, kuten kirjassa toisaalla käy ilmi. Kun Charles Lyell ja Joseph Hooker julkistivat Darwi- nin ja Alfred Wallacen luonnoste- lemat evoluutiokirjoitukset Lon- toon Linnean Societyn kokouk- sessa 1.7.1858, julkistettiin samalla myös osa Darwinin jo aikaisem- min yhdysvaltalaiselle Asa Grayl- le lähettämästä kirjeestä, josta sel- västi kävi ilmi hänen prioriteettin- sa uuteen teoriaan; tätä Browne ei mainitse lainkaan.
Gregor Mendelin kerrotaan toimineen koko ikänsä pastori- na luostarissa Brnossa ja julkais- seen perinnöllisyyskokeensa pai- kallisessa luonnonhistoriallisessa lehdessä vuonna 1865. Todellisuu- dessa Mendel oli normaali luosta- riveli, sittemmin luostarin johta- ja, ja vaikka hän esitelmöi kokeis- taan vuonna 1865, hän julkaisi ne vasta vuonna 1866. Ja tanskalainen Wilhelm Johannsen loi ”geenin”
käsitteen vuonna 1909 eikä vuon- na 1911. Merkillinen on Brownen
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 0 9
väite, että ns. synteettinen evoluu- tioteoria olisi muotoutunut juuri sopivasti Chicagossa vuonna 1959 järjestettyjä ”Lajien synnyn” sata- vuotisjuhlia varten. Eiköhän noi- ta satavuotisjuhlia vietetty muual- lakin kuin Chicagossa – ja lisäk- si synteettinen teoria oli muotou- tunut jo 1940-luvun alkupuolella, niin että vuosijuhlaan oli melkoi- sesti aikaa jäljellä! Tällaiset huoli- mattomuudet vaikuttavat pieniltä, mutta ne saavat miettimään, mitä kaikkia muita pikkuvirheitä kirjas- ta voisi löytyä.
Siellä täällä Janet Browne tuntuu itse ottavan kantaa Darwinin kir- jaan. Hän toteaa kuin moittien, että Darwin ei sanallakaan maininnut, mitä evoluutioteorialla oli sanot- tavanaan ihmisistä, ja samoin hän väisti keskustelun Jumalan läsnä- olosta luonnossa. Toisaalta Browne kyllä muistuttaa, että Darwinin kir- jan loppuluvussa mainitaan ihmi- sen alkuperän ja hänen historian- sa saavan paljon valaistusta. Olisi- ko Darwinin pitänyt tässä julistaa, että toistakymmentä vuotta myö- hemmin hän julkaisee ihmisen bio- logisesta historiasta ja hänen suku- laisuudestaan muihin eläimiin vie- lä kaksikin huomattavaa kirjaa?
Voidaan myös kysyä, miksi Dar- winin olisi pitänyt kirjassaan vielä pohtia Jumalaakin, kun kysymyk- sessä oli nimenomaan luonnontie- teellinen kirja. Ja teoksensa lopul- la Browne suurin piirtein niput- taa yhteen darwinistit, geneetikot, kraniologit ja rotubiologit, ei sen- tään kuitenkaan kreatio nisteja, jot- ka saavat häneltä kuulla kunniansa.
Mutta kun Browne huomauttaa, et- tä ”ihmisen ja apinan sukulaisuutta koskevien näkemysten välillä val- litsee ikuinen jännite”, jää ihmette- lemään, mitä hän tarkoittaa. Sitäkö,
että ihmisten ja apinoiden välises- sä sukulaisuudessa olisi vielä jota- kin epäselvää? Yksityiskohtia kos- kevia avoimia kysymyksiä on ja tu- lee olemaankin vielä toki runsaasti.
Jos Janet Brownen kirja on ve- tävästi kirjoitettu mutta paikoin poukkoileva ja huolimatonkin, sa- maa voidaan sanoa suomennokses- ta. Jo ensimmäisessä luvussa kerro- taan Darwinin ja Wedgwoodin lä- hipiirin jäsenten olleen ”koulu- tettuja kiertäviä pastoreita”, kun kysymyksessä olivat pätevät pai- kalliset pappismiehet. Näille jäi ai- kaa ”luonnonhistorian tai urheilun harrastamiseen”, vaikka kysymyk- sessä oli metsästys eikä mikä hy- vänsä urheilu. Darwinin äidinisän keraamikko Josiah Wedgwoodin yhteydessä mainitaan hänen ”kuu- luisa orjuudenvastainen kunnia- merkkinsä”, jolla ilmeisesti tarkoi- tetaan hänen teettämäänsä mita- lia tai medaljonkia. Josiah Wedg- wood nuoremmasta on parissakin kohdassa tehty Charles Darwi- nin setä, vaikka hän tiettävästi oli Charlesin eno – englannin ”uncle”
ei tunne tätä eroa, mutta suomen- tajan pitäisi se tuntea. William Dar- win Foxia sanotaan ”serkkupojak- si”, vaikka hän oli Charlesia muu- tamaa vuotta vanhempi pikkuserk- ku. Ja mehiläiset kävivät imemässä
”kukkain emästen pieniä mesipus- seja” – mitä nuo ”emäkset” lienevät- kään, kasvitieteessä on totuttu pu- humaan mesitaskuista.
Oudoksi jää myös puhe ”pe- rinnöllisyyden geneettisen perus- tan kartoittamisesta” – kenties ky- symyksessä ovat geenikartat tai sitten geenien materiaalinen pe- rusta? Myös voisi ihmetellä, mik- si Lamarckin ranskankielinen te- os vuodelta 1801 on annettu eng- lanninkielisessä muodossa samoin
kuin Pierre Teilhard de Chardinin Le phénomène humain, joka sen- tään ilmestyi vuonna1963 suomek- sikin. Eikö oikeita termejä ja nimiä olisi löytänyt kirjastosta tai vaikka netistä?
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).
Paljon melua tyhjästä
Markus Hotakainen Leena Tähtinen ja Chris Flynn:Universumin pimeä puoli. Ursa 2008.
Voisiko juuri riskialttiimpaa kir- japrojektia kuvitella? Tiedetoimit- taja Leena Tähtisen ja tähtitietei- lijäpuolisonsa Chris Flynnin kirja vaikuttaa äkkiseltään melkoiselta uhkayritykseltä: kokonainen kirja asiasta, jota ei nähdä, jota ei tunne- ta, jota ei välttämättä ole edes ole- massa. ”Universumin pimeä puoli”
ei vetävästä nimestään huolimatta kerro Darth Vaderin vääristynees- tä Voiman käytöstä, vaan maail- mankaikkeuden aineesta ja ener- giasta, josta peräti 95 prosenttia on hukassa. Hubble-avaruusteleskoo- pin ja muiden huippuluokan ha- vaintolaitteiden ottamissa tai nii- den mittauksista muodostetuissa kuvissa näemme alle viisi prosent- tia maailmankaikkeuden massasta.
Ovatko tähtitieteilijät epäon- nistuneet tutkimustyössään niin pahasti, ettemme tiedä maailman- kaikkeudesta käytännössä juu- ri mitään? Ei se tietenkään niin ole, mutta kosmos on täynnä yllä- tyksiä, joista yksi suurimmista tu- li tietoomme vasta kymmenkunta
