Joonas Karttunen
”MILLÄÄN MITÄ TAVOITTELI, EI OLLUT MERKITYSTÄ”
Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät nyky-yhteiskunnan representaationa ja aikalaisanalyysina
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Kirjallisuus
Toukokuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Humanistinen osasto
Tekijät – Author Joonas Karttunen Työn nimi – Title
”Millään mitä tavoitteli, ei ollut merkitystä”. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät nyky-yhteiskunnan representaationa ja aikalaisanalyysina.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Kirjallisuus
Pro gradu -tutkielma x
24.5.2017 114 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkielmassani tarkastelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (2014) representoimaa nyky-yhteiskuntaa ja -ihmistä. Tutkin teosta aikalaisanalyysina. Tutkimukseni jakautuu kahteen tutkimuskysymykseen. Ensiksi kysyn, millä tavoin suomalaisen yhteiskunnan kuvaus rakentuu ja millaiseksi yhteiskunta ja ihminen representoidaan. Toiseksi kysyn, millä tavoin yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kuvaus rakentuu ja millaiseksi yhteiskunta ja ihminen representoidaan. Molempiin tutkimuskysymyksiin liittyy neljä alakysymystä, joiden avulla tarkennan tutkielmani kysymyksenasettelua.
Tutkielmani aihealueen ja kysymyksenasettelun kautta tutkimukseni linkittyy sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen piiriin.
Tarkastelen Valtosen teosta aikalaisanalyysina, joten miellän teoksen nyky-yhteiskuntaa analysoivana ja ajankohtaisia kysymyksiä pohtivana romaanina. Teoksen ymmärtäminen aikalaisanalyysina vaikuttaa lukutapaani, joka on kontekstuaalinen.
Tällöin tarkastelen teoksen representoimaa nyky-yhteiskuntaa ja -ihmistä suhteessa yleisinhimilliseen kontekstiin. En ajattele teosta todellisuuden peilinä vaan puheenvuorona yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Tutkimukseni teoreettinen viitekehys koostuu kolmesta käsitteestä: representaatio, nyky-yhteiskunta ja subjekti. Representaation käsitettä lähestyn läsnä- ja poissaolon problematiikan kautta, mikä sopii kontekstuaaliseen lukutapaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hyödynnän teoksen representaatioiden analysoimisessa nyky-yhteiskuntaan ja subjektiin pohjaavaa teoriaa läsnä- ja poissaolon problematiikan tarkastelun tukena. Nyky-yhteiskunnan käsite on moniulotteinen. Lähtökohtanani on, että länsimaista nyky-yhteiskuntaa määrittävät uusliberalistinen ideologia ja globalisaatio. Yhteiskunnallista toimintaa ohjaavat välineellinen rationaalisuus ja liikkuvuus. Nämä asiat tuottavat myös epätasa-arvoa. Lisäksi nyky-yhteiskuntaa määrittävät yksityisen ja yleisen eriytyminen sekä informaatioteknologia. Subjektilla tarkoitan tutkimukseni kontekstissa pääasiassa toimijuutta, jonka ymmärrän subjektiuden olennaiseksi osaksi. Ymmärrän subjektin rakentuvan suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Teoksen reprentoimaa subjektiutta tarkastelen fiktiivisten henkilöiden kautta.
Teoksen representaatiot rakentavat käsitystä suomalaisen ja yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan samankaltaisuudesta. Suomi näyttäytyy Yhdysvaltoina pienoiskoossa. Uusliberalistinen ideologia, välineellinen rationaalisuus, globalisaatio ja informaatioteknologia määrittävät teoksen esittämiä yhteiskuntia. Suomen kontekstissa uusliberalistinen ideologia todentuu 1990-luvun laman myötä. Yhdysvallat representoituu uusliberalistisen ideologian hallitsemaksi 1970-luvulta saakka.
Yhdysvalloissa globaalin markkinatalouden ja medioituneen yhteiskunnan ongelmat tulevat laajemmin esiin kuin Suomessa.
Yhteiskunnat representoituvat skitsofreenisiksi. Yhteiskunnallinen valta on eliitillä ja informaatioteknologia on väline, joka määrittelee ihmisiä. Teoksen representoimissa yhteiskunnissa subjektista on tullut objekti, joka elää antiparanoian tilassa. Yksilön esitetään olevan loppujen lopuksi kyvytön vaikuttamaan yhteiskunnalliseen tilaan, mikä konkretisoituu Samuelin eläinaktivismissa ja Joen yhteiskunnallisessa vastarinnassa. Viime kädessä yhteiskunnallisella eliitillä on valta normalisoida tilanne omaksi edukseen mediaa hyödyntäen. Subjektit on valjastettu skitsofreenisen yhteiskunnan normalisoinnin toteuttajiksi.
Avainsanat – Keywords
He eivät tiedä mitä tekevät, representaatio, nyky-yhteiskunta, subjekti, uusliberalismi, aikalaisanalyysi, kapitalismi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School Humanistic Department Tekijät – Author
Joonas Karttunen Työn nimi – Title
”Millään mitä tavoitteli, ei ollut merkitystä”. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät nyky-yhteiskunnan representaationa ja aikalaisanalyysina.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Literature
Pro gradu -tutkielma x
24.5.2017 114 p.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The goal of this study is to examine how the society and the people of today are represented in Jussi Valtonen´s novel He eivät tiedä mitä tekevät (2014). This goal is pursued through two research problems. First, how the Finnish society is constructed in the novel and how the society and people are represented in the Finnish context. Second, how the American society is constructed in the novel and how the society and people are represented in the American context. For ensuring achieving the study goal the both research questions consist of four subquestions.
This study comes under sociological literature review. The novel is considered as a contemporary description. Thus the novel is considered as analysing and reflecting the society of today and its topical issues. I approach the novel contextually, in other words I compare the representations in the novel to the actual context.
The theoretical framework of the study consists of three concepts which are the representation, the society of today and the subject. I approach representation from the presence and the absence problematic. Thus I compare the representation in the novel to the theory written on the society of today and the subject. The concept of the society of today is problematic. I see that the western society of today is determined by neoliberalism and globalization. Instrumental rationality and mobility direct the society and also cause inequality. Furthermore the society of today is determined by the public/private divide and information technology.
By subject I mainly mean agency. I see the subject as being founded on its enviromental context. I analyse the subjectivity represented in the novel through the fictive characters.
In the novel the Finnish and the American society of today are represented quite similar. Finland is represented as little America.
The societies are defined by neoliberalistic ideology, instrumenral rationality, globalisation and information technology. In Finland the neoliberalistic ideology became real at the time of the recession in the 1990s. In the US the problems caused by global market economy and the media became clearer than in Finland. The societies are represented as schitzophrenic. In the society it is the elite who hold the power and information technology is an instrument to defining people. The subject has become an object who lives in antiparanoia. The individual cannot change the society which becomes clear by Samuel´s animal advocacy and Joe´s political activities. In the end the elite has the power to normalise the situation for its own cause by using the media. The subjects can only take part in the normalisation of the schitzophrenic society.
Avainsanat – Keywords
He eivät tiedä mitä tekevät, representation, society of today, subject, neoliberalism, contemporary description, capitalism
SISÄLLYS
1. JOHDANTO ... 1
1.1. Tutkielman aihe ja tavoitteet ... 1
1.2. Aineiston kuvaus ... 3
1.3. Aikaisempi tutkimus ... 8
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA KESKEISET KÄSITTEET... 20
2.1. Representaatio ... 20
2.2. Nyky-yhteiskunta ja aikalaisanalyysi ... 23
2.3. Subjekti ... 30
2.4. Tarkennetut tutkimuskysymykset ja tutkimuksen eteneminen ... 34
3. SUOMI NYKY-YHTEISKUNTANA ... 37
3.1. Lamautettu Suomi ... 37
3.2. Uusliberalisoituva Suomi ... 41
3.3. Informaatioteknologia Suomessa ... 47
3.4. Subjektina Suomessa ... 55
3.4.1. Alistettu subjekti ... 55
3.4.2. Samuel modernina autonomisena subjektina ... 63
3.5. Yhteiskunnan ehdoilla ... 69
4. YHDYSVALLAT NYKY-YHTEISKUNTANA ... 71
4.1. Jakautunut yhdysvaltalainen yhteiskunta ... 71
4.2. Välineellinen rationaalisuus yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan itseisarvona ... 74
4.3. Median ja informaatioteknologian rooli yhdysvaltalaisessa nyky-yhteiskunnassa .. 80
4.4. Subjektina Yhdysvalloissa ... 87
4.5. Vapautena normalisoitua ... 97
5. JOHTOPÄÄTÖKSET – HE EIVÄT EDELLEENKÄÄN TIEDÄ MITÄ TEKEVÄT .. 99
5.1. Yhteenveto ... 99
5.2. Tietämisen mahdottomuus ... 105
LÄHTEET ... 107
1. JOHDANTO
1.1. Tutkielman aihe ja tavoitteet
Kirjallisuuden pro gradu -työssäni tarkastelen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (2014) representoimaa yhteiskuntaa ja ihmisen toiminnan mahdollisuuksia. Tiivistetysti tarkastelen teosta nyky-yhteiskunnan -ja ihmisen representaationa ja aikalaisanalyysina.
Aiheeni muotoutuminen on sidoksissa teoksesta välittyvään lukukokemukseeni ja ennakko- oletukseeni, että teos rakentaa representaatioidensa kautta käsitystä uusliberalisoituneesta, yritysten ja informaatioteknologian ohjaamasta nyky-yhteiskunnasta. Teoksessa nousee esiin esimerkiksi tieteen autonomia, teknologiakehitys ja kaupallisen koneiston valtaaman alan kasvu sekä näihin teemoihin yhdistyvä subjektin problematiikka.
Tutkimusaineistonani oleva Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on Jussi Valtosen kolmas romaani. Aiemmat romaaniteokset ovat Tasapainoilua (2003) ja Siipien kantamat (2007). Lisäksi Valtoselta on julkaistu yksi novellikokoelma Vesiseinä (2006). (Silvonen &
Sisättö 2015: 146.) Valtosen tuotanto ei muodosta laajaa aineistoa, mikä varmasti johtuu hänen monipuolisesta toimijuudestaan useilla eri alueilla. Valtonen on valmistunut psykologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2000. Hän on toiminut kirjailijan työn ohella psykologina, tiedetoimittajana ja rock-kitaristina. Valtosen omien kokemusten on nähty vaikuttaneen tutkimuksen kohteena olevaan teokseen niin amerikkalaisen akateemisen maailman osalta kuin yleisesti tietynlaisen kulttuurisokin kuvauksen osalta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Valtosen tuotantoa yhdistäviksi piirteiksi on mainittu ”tarkkanäköinen psykologinen kuvaus ja vähäeleinen kielenkäyttö”. (Silvonen & Sisättö 2015: 139.) Tutkielmassani tarkastelen teoksen representaatioiden muodostamia rakennelmia nyky- yhteiskunnasta ja ihmisestä suomalaisessa ja yhdysvaltalaisessa kontekstissa.
En ota tutkimuksessani kantaa siihen, millä tavoin Jussi Valtosen omakohtaiset kokemukset Suomesta ja Yhdysvalloista ovat mahdollisesti vaikuttaneet teoksen sisältöön. Joka tapauksessa tieto hänen omakohtaisista kokemuksistaan niin suomalaisessa kuin yhdysvaltalaisessa kulttuuris-yhteiskunnallisessa kontekstissa toimii perusteena sille, miksi
teoksen nostaminen tutkittavaksi on tärkeää. Teoksen tutkimiselle aikalaisromaanina antaa painoarvoa Finlandia-palkinto, sillä teos on nähty suureksi aikalaisromaaniksi (ks. Petäjä 2014). Palkinto itsessään ei anna perusteita tutkimukselleni, mutta se, miksi teos on aikalaisanalyysi ja mikä on teoksen yhteiskunnallinen tehtävä ovat tutkimisen arvoisia asioita. Uskon teoksen toimivan yhteiskunnallisena puheenvuorona, joka esittää oman näkemyksensä nyky-yhteiskunnan tilasta ja siinä elävästä ihmisestä (vrt. Karkama 1994: 15).
Näin ollen palkinnon antaminen näyttäytyy poliittisena tekona, joka nostaa teoksen aikalaisanalyyttisena ja yhteiskunnallisena puheenvuorona jalustalle. Lisäksi teoksen tematiikka koostuu nykyisin yleisessä keskustelussa käsiteltävistä aiheista, kuten digitalisaatiosta, kaupallisuuden levittäytymisestä yhä laajemmalle ja yksityisemmälle alueelle sekä yleisesti ihmisyyttä ja ihmisenä olemista koskevista eettisistä ja moraalisista kysymyksistä. Mielenkiintoista on tarkastella, millä tavoin tuo puheenvuoro asemoituu suhteessa yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Teoksen representoimaa ihmistä tarkastellessani hyödynnän subjektin käsitettä. Tarkastelen teoksen kolmea päähenkilöä subjekteina – toimintansa tiedostavina toimijoina (Steinby 2011: 104). Tähän liittyen Foucaultilla (2000: 140–141, 204) on mielenkiintoinen pohdinta subjektivaatiosta yhteiskunnassa: mikäli subjektius nähdään vain valtakoneiston osoittaman subjektiposition omaksumisena, niin subjektilla ei nähdä olevan mahdollisuutta sosiaalisten käytäntöjen muuttamiseen maailmassa. Tarkastelemalla Valtosen teoksen representoimaa yhteiskuntaa ja siinä elävää ihmistä pystyn tarkastelemaan, millä tavoin teoksen representoimat subjektit ovat vapaita tai epävapaita. Tutkimukseni kontekstissa tarkastelen subjektiutta nimenomaan teoksen fiktiivisten henkilöiden kautta – ymmärrän fiktiiviset hahmot eräänlaisiksi puheenvuoroiksi ja keskustelun herättäjiksi. Nyky-yhteiskunnan ja subjektin käsitteitä hyödyntämällä pystyn tarkastelemaan Valtosen teosta aikalaisromaanina.
Tutkimuksen lähtökohtiin on vaikuttanut kiinnostukseni postmodernin teorioihin, vaikka en tartu tutkimuksessani postmodernin käsitteeseen. Uskon kuitenkin, että uusliberalistinen yhteiskuntamalli ja esimerkiksi Foucaultin (2000: 140–141, 204) korostama subjektivaatio ovat käsitettävissä osaksi postmodernia yhteiskuntaa. Postmodernilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi ihmisen mahdollisuutta tavoitella mitä vain tai paradoksaalisesti ihmisissä herännyttä epävarmuutta tavoittelemisen arvoisista asioista postmodernissa maailmassa (vrt.
Bauman 1996/1992: 21–22). Tarkastelen erityisesti sitä, konstruoiko teos – ja millä tavoin – representaatioissaan nyky-yhteiskunnan ihmisen epävarmuutta aiheuttavaksi tekijäksi.
Ajatuksenani on, että teoksen representoimissa päähenkilöissä ilmenee sekä sisäisiä että ulkoisia ristiriitaisuuksia sen suhteen, miten tulisi toimia, mitä tulisi sanoa ja mistä näkökulmasta asioita tulisi katsoa. On mielenkiintoista tarkastella teoksen tapaa representoida henkilöitään ja heidän suhdetta niin toisiinsa kuin ympäröivään yhteiskuntaan.
Mielenkiintoni kohteena ovat myös teoksen representoimat tiedon ja vallan suhteet ja niiden ilmeneminen etenkin teoksen konstruoimissa yhteiskunnallisissa konteksteissa.
Yhdysvaltojen ja Suomen vastakkainasettelu sekä päähenkilöiden taustat herättävät kiinnostuksen teoksen representoimiin kulttuurisiin, uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin ristiriitoihin. Päähenkilöiden ajatukset ja käsitykset eroavat toisistaan, mutta teos ei näyttäisi asettuvan kenenkään puolelle.
1.2. Aineiston kuvaus
Jussi Valtosen He eivät mitä tekevät miljöinä toimivat Suomi ja Yhdysvallat. Teoksessa on kolme päähenkilöä: Alina, Joe ja Samuel, joiden kautta teoksen temaattista kokonaisuutta rakennetaan. Henkilöiden keskinäinen yhteys tulee esiin heti teoksen alussa, sillä Alina ja Joe ovat Samuelin vanhempia. Teoksessa käsitellään kaikkien henkilöiden mietteitä kolmannen persoonan kaikkitietävän kertojan ja henkilöiden välisten dialogien kautta. Teos koostuu 15. luvusta, jotka sivumäärällisesti poikkeavat toisistaan melko paljon. Luvut eivät ole numeroituja, mutta ne ovat otsikoituja yhtä lukuun ottamatta. Aivan teoksen alussa ennen ensimmäisen otsikoidun luvun alkua on kaksisivuinen otsikoimaton luku, joka toimii viittauksena teoksen myöhempiin tapahtumiin. Muiden paitsi teoksen aloittavan kaksisivuisen luvun kohdalla mainitaan ensisijaiseksi tapahtumapaikaksi joko ”Helsinki, Suomi” tai ”Baltimore, MD, USA”. Määrällisesti Yhdysvaltoihin viittaavia otsikointeja on yhdeksän ja Suomeen viisi. Pääasiallinen tapahtumapaikka otsikoinnissa ei tarkoita sitä, ettei päähenkilöiden ajatuksissa mentäisi mantereelta toiselle.
Teoksen alku sijoittuu vuoden 1994 Helsinkiin. Se keskittyy kuvaamaan suomalaisen Alinan ja yhdysvaltalaisen Joen elämää vasta syntyneen Samuelin kanssa. Joe ja Alina ovat tutustuneet ja rakastuneet ulkomailla. Melko nopeasti Joe päättää muuttaa Suomeen saadessaan Helsingistä vuoden määräaikaisen työn tutkijana, eläinfysiologisen laitoksen
post-doc:ina. Suomen yliopistomaailma paljastuu Joelle – hänen näkökulmastaan – takapajuiseksi, eikä hän koe voivansa toteuttaa työtään Suomessa samoin kuin kotimaassaan.
Tutkijan työ on hänelle kaikki kaikessa. Vuoden post-doc:in jälkeen töitä ei 1990-luvun Suomessa yhdysvaltalaiselle tutkijalle löydy. Heikko työtilanne ei koske ainoastaan Joeta.
Alinan ja Joen yhteiselämä alkaa ajan kuluessa hankaloitua muun muassa heidän kulttuuristen näkemyserojensa ja työllisyystilanteen vuoksi. Lisäksi Samuelin syntymä muuttaa odotettua enemmän heidän parisuhde-elämäänsä. Kulttuurisia ristiriitoja ja yhteentörmäyksiä sattuu puolin ja toisin. Lopulta Alina ja Joe eroavat. Suomalaisen ja yhdysvaltaisen kulttuurin vastakkainasettelusta muodostuu henkilöiden välille ristiriita, joka kantaa läpi teoksen. Pariskunnan erottua Joe muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin ja Samuel jää äitinsä kanssa Suomeen. Yhdysvaltojen ja Suomen vastakkainasettelussa lienee lopulta kyse myös muusta kuin kulttuurien ja yhteiskuntien vastakkainasettelusta.
Teoksen ensimmäisen luvun jälkeiset tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Tuolloin Joe työskentelee professorina Baltimoren yliopistossa. Joella on myös uusi perhe: vaimo Miriam sekä tyttäret Rebecca ja Daniella. Heitä kuvataan pitkälti Joen näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Pitkin teosta Joe ja Alina palaavat takaumina heidän yhteisiin hetkiinsä Suomessa. Joe tuntee huonoa omatuntoa olemattomasta yhteydenpidosta poikaansa. Alina taas on kasvattanut Samuelia yksinhuoltajana laman muokkaamassa Suomessa tuntien syyllisyyttä esimerkiksi äitiydestään ja työstään. Lopulta Alina löytää uuden miehen, psykologina työskentelevän, ajattelevan ja keskustelevan Henrin. Heillä on kaksi lasta: Ukko ja Taisto. Lopulta Alinasta tulee menestyvä kirjailija. Menestyksen myötä hän kiertää asiantuntijana puhumassa erilaisissa maahanmuuttoon liittyvissä istunnoissa. Sekä Joen että Alinan kohdalla problematisoituvat oman uransa edistämiseen ja perheestä huolehtimiseen liittyvät kysymykset.
Kun Samuel saa teoksessa äänen, hän on jo aikuinen mies: huippuarvosanoin lukiosta valmistunut nuorukainen. Hän on ajatteleva ja fiksu. Samuelin elämä kokee kolauksen, kun hänen isänsä jättää tulematta ylioppilasjuhliin. Kaiken lisäksi Samuel eroaa tyttöystävästään Kertusta. Eron ja isään kohdistuneen pettymyksen seurauksena Samuel menettää opiskelupaikkansa Helsingin yliopistossa. Samuel löytää elämälleen uuden suunnan saatuansa töitä Laajakosken Biotieteet Oy:stä. Lopulta hän kuitenkin lopettaa työnsä, sillä
sattuman kautta hänelle paljastuu yrityksen eläinkokeissa käytettävien eläinten kehnot olosuhteet ja ylipäänsä tavat, joilla tutkimustuloksia saadaan.
Eläinkokeiden paljastuminen saa hänet järjestämään mielenosoituksen yritystä vastaan.
Samuel ryhtyy Laajakosken Biotieteet Oy:ssä kokemansa vuoksi täysipäiväiseksi eläinaktivistiksi. Eläinaktivismista hän kiinnostuu jo ennen työtään Laajakosken Biotieteellisessä. Tapahtumat eivät etene teoksessa kronologisesti vaan teos poukkoilee ajasta toiseen valottaen jokaisen päähenkilön motiiveja tuntemuksilleen ja toiminnoilleen.
Ennen Samuelin näkökulman mukaan tuloa selviää, että Joe on joutunut ilkivallan ja hyökkäysten uhriksi. Hyökkäyksistä syytetään eläinaktivisteja. Myöhemmin herää epäilyksiä myös Samuelin roolista näihin hyökkäyksiin. Hyökkäysten jatkuessa ja pelon vallatessa yhä enemmän tilaa normaalilta elämältä Joen ja Miriamin välille alkaa syntyä erimielisyyksiä. Riitaa syntyy muun muassa käsiaseen hankkimisen tarpeellisuudesta ja kasvatusmenetelmistä. Eettisiä ristiriitoja etenkin Joelle aiheuttaa myös uusi teknologia ja markkinatalouden ympäröimät koulut. Joe kohtaa häneen ja hänen perheeseensä kohdistuneiden iskujen vuoksi ongelmia myös työpaikalla ja julkisuudessa. Perhe päätyy lopulta hankkimaan jopa turvamiehet ja valvontajärjestelmän kotiinsa. Hyötyä näistä ei näytä olevan. Samuelin liittyminen perheen kohtaamiin vaikeuksiin paljastuu pikkuhiljaa teoksen edetessä – epäilyjä suuntaan ja toiseen on, mutta todellisuus tulee ilmi vasta lopussa isän ja pojan kohdatessa.
He eivät tiedä mitä tekevät on kokonaisuudessaan moniulotteinen ja niinpä teoksen juonen ja pääsisällön selittäminen on haastavaa. Kerronta ei etene kronologisesti, sillä takaumat hajottavat aikakäsitystä siirtäen lukijan menneisyyteen, takaisin alkuun. Tämä on ominaista teoksen ulkopuoliselle kertoja, sillä sen asema ja näkökulma ovat kertomuksen ulkopuolella.
Kaikkitietävä kertoja tietää ”kaiken” ja voi tämän vuoksi tarkastella eri henkilöhahmojen ajatuksia ja tunteita sekä hyppiä tilasta tai ajasta toiseen (Hallila 2011: 407.) Näin on asianlaita myös Valtosen teoksessa. Tällaisen kertojan avulla lukijan on mahdollista päästä syventymään Alinan, Joen ja Samuelin henkilöhahmoihin teoksen eri tilanteista. Vapaa epäsuora esitys on Samuli Häggin mukaan yksi kaikkitietävän kertojan puheen esittämisen malli. Sen avulla referoidaan henkilöhahmoja ja jäljitellään heidän kielellistä tyyliään, johon liittyy useimmiten tyylillisesti värittyneen kieliaineksen – esimerkiksi huudahdusten – säilyttäminen. Tämän vuoksi ei ole selvää kenen diskurssia puhe esittää, henkilöhahmon vai
kertojan. (Hägg 2011: 431.) Lukijan tulkinta siis vaikeutuu ja kerronta vaikuttaa objektiiviselta, kuten tarkastelemani teoksen kohdalla. Lisäksi teoksessa sekoittuvat diegeettinen – vapaa epäsuora esitys – ja mimeettinen – esim. vuorosanojen hyödyntäminen – kerronta. (vrt. Hallila 2011: 407.)
Ilman kaikkitietävää kertojaa teos ei ehkä pystyisi tarjoamaan temaattisesti niin kirjavaa teosta kuin mitä se nyt on. Helsingin Sanomien Jukka Petäjä (2014) on arvostelussaan luonnehtinut Valtosen teosta isoksi uudeksi aikalaisromaaniksi. Teoksen temaattisen kirjon on nähty pitävän sisällään yleisiä ja ajankohtaisia teemoja, kuten moraaliset kysymykset, etiikka tieteessä ja teknologiassa, aktivismi, yksityisyyden häilyvyys, kasvatus ja vanhemmuus sekä kaupallisuuden, markkinatalouden, ilmestyminen jokaiselle elämänalueelle (Silvonen & Sisättö: 114). Nykykirjallisuuden edustajana Valtosen teoksen voi nähdä Pertti Karkaman mukaisesti perinteisen realistisen romaanin sijasta jälkirealistiseksi. Tällöin kaikkitietäväkertoja kyseenalaistuu, sillä ihmisen minuus muodostuu ilman johdonmukaisuutta, satunnaisista tapahtumista ja kokemuksista, joihin henkilö elämänsä aikana törmää. (Karkama 1988: 243.) Tätä näkökulmaa tukee se, että kertoja on vaillinaisesti kaikkitietävä, sillä se on jossain määrin rajoittunut käsittelyssä olevan henkilön näkökulmiin, vaikka muutkin henkilöt saisivat äänen. Tarkastelemani teoksen kertojalta on tavallaan kadonnut yksi paikkansa pitävä tarkastelupiste ja kaikkien henkilöiden mietteet vaikuttavat yhtä tosilta tai vääriltä: ”kaikkitietäväkertoja näyttäytyy aina jonkin henkilön ajatuksiin rajoittuneelta” (vrt. Karkama 1998:243; vrt. Peltonen 208:
36).
Toisaalta realismin poetiikalle on ylipäänsä tyypillistä todellisuutta korostava kerronta, joka luo ambivalenssia ja tuo esiin yksilön ristiriitaisen todellisuussuhteen. Ristiriitaisen todellisuussuhteen esiin nostaminen realistisessa kirjallisuudessa ilmentää teosten yhteiskuntakriittistä asennetta. (Hallila 2011: 107.) Näin voi olla myös tarkastelemani teoksen kohdalla. Toisaalta teos on ajateltavissa näine kaikkine ominaisuuksineen ja poukkoilevine ajanhahmottamisineen postmoderniksi, etenkin juuri moniäänisyydessään, sillä lukijan on käännettävä katsettaan eri näkökulmiin ja niiden peittämiin seikkoihin.
(Karkama 1994: 303). Lisäksi Valtosen teoksen voisi temaattisessa runsaudessaan mieltää jopa ensyklopediseksi. Ensyklopedian käsitettä on käyttänyt Markku Eskelinen tarkastellessaan Janne Nummelan, Tommi Nupposen ja Jukka Viikkilän teosta Ensyklopedia
(2011) osana 2010-luvun suomalaisen kokeellisen nykykirjallisuuden kenttää. Eskelinen viittaa ensyklopedialla teoksen sisällölliseen rikkauteen ja tarkkuuteen (Eskelinen 2016:
571.) Valtosen teoksen voisi mahdollisesti liittää omanlaisenaan teoksena suomalaisen kokeellisen proosan kirjavaan joukkoon, johon Eskelinen (2016: 572–573) luettelee jo mainitun Ensyklopedian lisäksi muun muassa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuroromaanin (2012) ja Maria Matinmikon Valkoisen (2012). En tutkimuksessani ota kantaa Valtosen teoksen ensyklopedisuuteen ja kokeellisuuteen, sillä se ei tämän työn puitteissa ole mahdollista. Toki Valtosen teoksen temaattiselta kirjoltaan ja laajuudeltaan voisi katsoa osaksi ensyklopedista kirjallisuutta, joskin eri tavoin kuin Ensyklopedia.
Pyrkimyksenäni ei siis ole tutkia Valtosen teoksen rakennetta ja kerrontaa postmodernina tai ensyklopedisena, vaikka teos siihen mahdollisuuden tarjoaisi. Teoksen moniäänisyys ja kertojan teoretisointi tässä vaiheessa helpottaa tulevan analyysin seuraamista.
Tarkastelemani representaatiot kuitenkin rakentuvat kerronnan kautta. Kaikkitietävän kertojan näkökulmaan rajoittumisen esiin tuominen liittyy myös tapaani tarkastella päähenkilöiden subjektiuden ilmaisuja heidän ”ominaan” kolmannen persoonan kertojan representoimana. Jokaisella päähenkilöllä on ikään kuin oma kolmannen persoonan kertoja, joka kuitenkin kaikkitietävänä koostaa teoksen lopussa näkökulmista yhtenäisen kertomuksen. Teoksen He eivät tiedä mitä tekevät luonnehtiminen aikalaisromaaniksi (ks.
Petäjä 2014) tukee pohdintaani teoksen realistisesta luonteesta ja sen taas voisi ajatella tukevan väitettä siitä, että nykykirjallisuus palaa jossain määrin maailmallisuuteen (vrt.
Hallila 2011: 425). On myönnettävä, ettei teos todennäköisesti asetu täsmällisesti realistiseen kirjallisuuteen, sillä nykykirjallisuudelle on tyypillistä yhdistellä eri aikakausien kirjallisia konventioita (vrt. Hallila 2011: 426). Joka tapauksessa, mikäli Valtosen teos on tällä tavoin nähtävissä realistisen tradition jatkeena, ainakin kerronnan puolesta, niin voihan teoksen sosiologisen tarkastelun aikalaisromaanin näkökulmasta nähdä varsin varteen otettavana näkökulmana.
Luvun lopuksi on huomioitava myös mahdolliset tutkimuseettiset kysymykset. Julkisen kaunokirjallisen teoksen ottaminen tutkimuskohteeksi ei suoranaisesti aiheuta eettisiä ongelmia. Joka tapauksessa tutkijana minun on tärkeä muistaa, että teoksen tulkintatapani ja teoksesta esittämäni väitteet on oltava perusteltavissa aineistostani käsin. Lisäksi tutkimukseni eri vaiheiden tulee olla läpinäkyviä ja minun tulee sitoutua määrittelemiini
metodologisiin asetelmiin siten, että menetelmät ja suorittamani analyysi ovat yhdistettävissä toisiinsa. Tutkimusta tehdessä on tärkeää, että pystyy osoittamaan analyysin eri vaiheet, jotta tuloksia voi perustella. 2000-luvun kirjallisuudentutkimuksessa tärkeintä ei ole niinkään tulkinnan yleispätevyys, vaan ennemminkin sen pätevyys tutkijan antamien ehtojen puitteissa (Ruohonen 2011: 85–86). Lähdeaineistoihin on myös viitattava asianmukaisella ja järjestelmällisellä tavalla, jotta lukijalla on mahdollisuus palata käyttämilleni lähteille.
Suurimpana tutkimuseettisenä kysymyksenä pidän työni kohdalla sitä, ettei Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -teosta ole tutkittu lainkaan. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta minun on tehtävä työni kunnolla, jotta siitä voisi olla jotain hyötyä tulevaisuudessa. Lisäksi teoksen tutkimattomuus on aiheuttanut haasteita etenkin näkökulman rajaamisen suhteen.
Niinpä minun on tärkeä muistaa oman työni rajoitukset ja pyrkiä tiiviiseen näkökulmaan ja tarkasteluun, jotta pystyisin tuottamaan valitsemastani näkökulmasta mahdollisimman tarkan analyysin.
1.3. Aikaisempi tutkimus
Valtosen teoksesta ei aikaisempaa tutkimusta ole, mutta seuraavassa hahmotan tutkimukseni sijoittumista laajempaan sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen kenttään aiemman tutkimuskirjallisuuden kautta. Tutkimuksessani esiin nousevaa subjektin problematiikkaa taustoittavia teoksia ovat esimerkiksi Liisa Saariluoman teokset Muuttuva romaani (1989) ja Postindividualistinen romaani (1992) sekä Pirjo Lyytikäisen toimittama Subjekti. Minä.
Itse (1995). Saariluoma käsittelee Muuttuvassa romaanissaan romaania individualistisena lajina. Hän perehtyy eri ajanjaksojen kirjallisuuteen analysoimalla sitä, millä tavoin individualismi määrittää modernin ”romaanin maailmankuvaa, sen sisältöä, kerrontaa ja rakentumistapaa”. (Saariluoma 1989: 19.) Saariluoman lähtökohtana on oletus siitä, että
”uudenaikaista” – individualistista – romaania määrittää päähenkilö yksilöllisenä maailmankuvan tarkastelijana. Näin ollen vakava suhtautuminen tavalliseen ihmiseen on ollut ”uudenaikaisen” romaanin synnyn edellytys. Päähenkilö on voitava ottaa vakavasti, se ei ole ihmisen ideaali, kuten ihminen on esitetty esimerkiksi ritari- ja paimenromaaneissa.
(Saariluoma 1989: 22–24.) Saariluoman tarkastelu on luonteeltaan historiallista, eikä se näin
ollen liity suoraan sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen kenttään (vrt. Saariluoma 1989:
30). Individualistisen kirjallisuuden historia linkittyy kuitenkin siihen, millä tavoin subjektikäsitys on muotoutunut historian kuluessa. Tämän ymmärtäminen auttaa myös nykykirjallisuuden tulkinnassa.
Saariluoman (1989: 304) mukaan individualistinen, porvarillinen, romaani on syntynyt 1700-luvun puolivälin tienoilla ja ajautunut kriisiin 1900-luvun alkupuolella. Nuoren Wertherin kertomukset on Saariluoman mukaan ensimmäinen teos, jossa esiin nousee tekijän henkilökohtainen käsitys todellisuudesta. Mielenkiintoista oman tutkimukseni kannalta on etenkin se, että romaanien päähenkilöt ovat 1700-luvun puolivälin Richardsonin ja Fieldingin moraalisista ja opettavista esimerkkitapauksista muokkautuneet romantiikan ajan autonomisten yksilöiden, realismin historiallis-yhteiskunnallisesti – jopa biologisesti – määrittyneiden subjektien kautta modernismin persoonallisuuksiltaan hajonneiksi tai perinteiden varassa eläviksi subjekteiksi. Muutokset niin romaanien päähenkilöissä, muodossa kuin kerronnassa ovat yhteydessä historialliseen kontekstiinsa ja aikansa ihmiskäsitykseen. (Saariluoma 1989: 304–305.) Saariluoman tarkastelu ulottuu Muuttuvassa romaanissa vuoteen 1947 ja Thomas Mannin Tohtori Faustukseen, joka teoksena lähestyy postindividualistisen romaanin problematiikka (Saariluoma 1989: 309).
Postindividualistinen romaani on jatkoa Muuttuvalle romaanille. Postindividualistisessa romaanissaan Saariluoma tutkii postmodernia, subjektin heikkenemisen ajatusta. Toisin sanoen sitä, onko postmoderni romaani luopunut individualismista, jota on pidetty romaanin ominaisimpana piirteenä. (Saariluoma 1992: 28.) Ajatus subjektin heikkenemisestä perustuu todellisuuden kokemistavan muutokseen. Kokemistavan muutos taas juontaa juurensa ajatukseen historiallisen aikakokemus katoamisesta. (Saariluoma 1992: 52–53.) Merkityksellisintä oman tutkimukseni kannalta on se, että Saariluoma (1992: 253) toteaa postmodernin tai postindividualistisen romaanin olevan olemassa. Se eroaa individualistisesta romaanista, mutta raja ei ole niin jyrkkä kuin usein on esitetty.
Postmoderni kirjallisuus ei ole päässyt eroon representaatiosta, ilmaisusta eikä subjektista.
Eroja usein korostetaan enemmän kuin olisi tarpeen. (Saariluoma 1992: 253.) Historiallisen tarkastelutavan voi tässä mielessä nähdä antavan perspektiiviä romaanin ymmärtämiseen.
Jokainen Saariluoman Postindividualistisessa romaanissa tarkastelemasta viidestä teoksesta kysyy ihmisen asemaa todellisuuden kokijana ja tiedostajana. Teokset pohtivat ihmisen
kykyä todellisuuden rationaaliseen tiedostamiseen ja tässä mielessä postindividualistinen romaani on jatkoa individualistiselle romaanille. Näin siksi, että modernin projektin ajatus ihmisestä todellisuuden tiedostajana ja hallitsijana kyseenalaistuu, kuten Pynchonilla The Crying of Lot 49:ssa, jossa ihminen havaitsee asiat kulttuuristen diskurssien välityksellä kykenemättä tulkitsemaan niitä itse. (Saariluoma 1992: 254–255.) Saariluoman teokset ovat oman tutkimukseni viitekehyksen kannalta merkittäviä siinä mielessä, että niistä voi päätellä subjektin problematiikan olevan edelleen keskiössä, eikä teosten representatiivisuuskaan ole kadonnut. Lisäksi, samalla tavoin kuin Saariluomalla, oma tutkimukseni vertaa Valtosen teoksen konstruoimaa yhteiskunnallista viitekehystä suhteessa teoksen rakentamaan subjektiuteen. On kuitenkin muistettava, että Saariluoman tutkimusten lähtökohta on historiallinen ja ne on julkaistu noin 25 vuotta sitten. Tutkimuksessani subjektin problematiikkaa käsitellään Valtosen teoksen esittämässä globaalissa maailmassa ja tällöin oma lähestymistapani subjektiin poikkeaa Saariluomasta.
Subjektin kirjallisuudentutkimuksellista käsittelyä on myös Pirjo Lyytikäisen toimittamassa teoksessa Subjekti. Minä. Itse. Kyseisessä artikkelikokoelmassa tarkastellaan subjektin problematiikan keskiöön nostaneita subjektikäsitysten hahmotteluja ja ratkomisyrityksiä.
Lisäksi teoksessa tarkastellaan esimerkiksi kerronnan, kielen ja lyriikan subjekteja.
(Lyytikäinen 1995: 10.) Teos koostuu kuudesta artikkelista, joista voisin luoda katsauksen Schlomith Rimmon-Kenanin artikkeliin ”Kerronta, representaatio, minä”. Kyseinen artikkeli on tutkimukseni kannalta mielenkiintoinen, sillä Rimmon-Kenan kiinnittää huomion representaation ja kerronnan kysymyksiin liittäen ne subjektin problematiikkaan (Lyytikäinen 1995: 10–11). Rimmon-Kenan lähtee liikkeelle representaation ongelmasta, jossa on kyse kielen ja kirjallisuuden mahdollisuudesta esittää todellisuutta. Ihmisten – minuuksien – ollessa osa todellisuutta on kyse representaation problematiikasta ja sen erilaisista tasoista. Minuuden tai oikeastaan subjektin on usein ajateltu olevan erilaisten representaatioiden summa: millä tavoin subjektit representoivat itseään ja kääntöpuolena se, millä tavoin toiset representoivat meidät itsellemme. Subjekti on ikään kuin erityistapaus, representaation johdannainen. (Rimmon-Kenan 1995: 14.)
Representaation problematiikan voi tiivistetysti todeta perustuvan perinteisen kirjallisuuden teorian näkemyksen kyseenalaistamiselle. Perinteisessä näkemyksessä kirjallisuuden katsottiin voivan välittää kuvan todellisuudesta: sanat ovat kanava kielen ulkoiseen
todellisuuteen, joka on olemassa ennen kielellisesti esitetyksi tulemistaan. Tämä on niin sanottu mimeettinen kirjallisuuskäsitys. Näkemys kyseenalaistuu muun muassa Derridan ja Heideggerin kaltaisilla filosofeilla, joilla on herännyt epäilys kielen kyvystä esittää maailmaa ja toisaalta myös epäilys sitä kohtaan, onko todellisuutta ennen representaatiota.
Näissä ajatuksissa nousee esiin poissaolon problematiikka, jossa kielen nähdään ennemminkin korvaavan poissaolevan todellisuuden, ei heijastavan sitä. Mimeettinen kirjallisuuskäsitys kyseenalaistuu myös psykoanalyysissa, etenkin Lacanin edustamassa suuntauksessa. Psykoanalyysiin pohjaavassa ajattelussa lähtökohtana on, että ihminen pyrkii torjumaan traumaattiset kokemuksensa, jotka kuitenkin vaikuttavat tiedostamattomasti hänen elämäänsä. Tällaiset poissaolevat kokemukset tai tapahtumat kuitenkin toistuvat elämässä – poissaolosta tulee läsnäolevaa. Ajatuksena tämä on ongelmallinen. Voidaan myöntää, että torjuttua ei voi tiedostaa, mutta se on kuitenkin läsnä muualla, tiedostamattomassa. (Rimmon-Kenan 1995: 15–17.) Tähän representaation luonteeseen voisi esittää monenlaisia puheenvuoroja, mutta representaation problematiikka pohjaa siis läsnä- ja poissaolon problematiikkaan, kirjallisuuden kykyyn välittää todellisuutta.
Kirjallisuus itsessäänkin on ottanut kantaa tähän problematiikkaan metatekstein, joilla teokset kyseenalaistavat todellisuuden esittämiseen liittyvät haasteet (Rimmon-Kenan 1995:
20).
Represetaation problematiikkaan liittyy myös Saariluoman Postindividualistisessa romaanissaan tarkastelema subjektin hajoaminen. Representaation käsite on kuitenkin Rimmon-Kenan (1995: 24) mukaan mukana äärimmilleenkin viedyissä ei-mimeettisissä lähestymistavoissa samalla tavoin kuin subjektin käsite. Jos subjekti tai representaatio kielletään kokonaan, se herää uudelleen henkiin, koska täytyy olla jokin, joka tuottaa esimerkiksi kirjallisen tekstin. Ristiriidat tukevat toisiaan, on vain myönnettävä kielen ja subjektin kahdentuneisuus. (Rimmon-Kenan 1995: 24–25.) Merkityksellistä tutkimukselleni on nimenomaan se, etten tulkitse teoksen representoimaa subjektia tai yhteiskuntaa suorassa viittaussuhteessa todellisuuteen vaan tarkastelen representaatiota läsnä- ja poissaolon problematiikan kannalta. Tarkastelen siis Valtosen teoksen esittämää todellisuutta suhteessa nyky-yhteiskunnasta ja subjektista esitettyyn teoriaan. Edeltävien tutkimusten tarkastelun perusteella voisi sanoa, että nykykirjallisuus myöntää oman kykenemättömyytensä todellisuuden välittäjänä, se on nähtävä ennemminkin puheenvuorona, jolloin järkeväksi tavaksi tutkia representaatiota osoittautuu läsnä- ja poissaolon problematiikan tarkastelu.
Kaunokirjallinen teos jättää aina jotakin kertomatta ja sillä on oma merkityksensä kokonaisuudessa.
Subjektin problematiikka on läntisessä maailmassa usein yhdistetty modernisaatioon liittyviin kysymyksiin. Tästä esimerkkinä toimi Pertti Karkaman teos Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja tendenssejä (1994). Karkaman lähtökohtana on modernisaation mukanaan tuomat haasteet yksilölle, sillä yksilö on se, jonka on etsittävä vastauksia muuttuvaan maailmaan kyetäkseen toimimaan uudessa tilanteessa. Näin ollen Karkama tarkastelee suomalaista romaania modernisaatioprosessin ilmentäjänä etenkin yksilön yksilöllistymisprosessin kautta – kuinka yksilöstä tulee ”toimiva ja elävä subjekti”.
Näin ollen hän olettaa omana aikanaan nykyaikaisen kirjallisuuden hahmottavan yksilön suhdetta modernisaatioprosessiin. (Karkama 1994: 7–8.) Oma näkemykseni kirjallisuuden luonteesta on hyvin samankaltainen. Näkemys on sidoksissa sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen tapaan ajatella kirjallisuuden tarjoavan erityislaatuista tietoa maailmasta ja toimia yksilön ja maailman, modernisaatioprosessin, välisenä keskusteluna.
(vrt. Sevänen 2011: 38.)
Yleisesti ottaen modernisaatiolla tarkoitetaan sosiaalisia prosesseja: ihmisten liikkuvuuden lisääntyminen, kansallisvaltioiden syntyminen, massakommunikaation kehittyminen, markkinatalouden syntyminen ja kasvaminen sekä yleisesti elämän nopeutuminen. Samalla ihmisestä tulee sekä modernisaation subjekti eli tekijä että objekti eli kohde (Berman 1990/1982: 16.) Toisin sanoen modernisaatio on sekä ihmistä vapauttava että alistava. Tässä mielessä kysymykset modernisaation ja individuaation – yksilöllistymisen – suhteesta ovat aiheellisia myös kirjallisuutta tarkasteltaessa. Kirjallisuuden katsotaan osallistuvan tähän kulttuuriseen dialogiin (vrt. Karkama 1994: 8). Niinpä Karkama (1994: 15) näkee kirjallisen teoksen puheenvuoroksi yhteiskunnassa käytävään keskusteluun muovaten samalla kirjallisuuden käsitystä modernista ihmisestä – ihmisestä osana modernisaatioprosessia.
Tämä näkemys on sama, johon itsekin olen maininnut tutkimuksessani yhtyväni. On toki muistettava, että Karkaman työn julkaisusta on jo kaksivuosikymmentä, joten sen informaatio ei ole suoraan sovellettavissa 2010-luvun kirjallisuuteen. Toisaalta nyky- yhteiskunnan luonteeseen liitetään usein globalisaatio, joka liittyy modernisaatioprosessi globalisoivaan luonteeseen (Giddens 1990: 4). Maailma globalisoituu edelleen, minkä vuoksi modernisaatioproblematiikka liittyy myös 2010-luvun romaanin tarkasteluun.
Suomalaisessa kirjallisuudessa modernisaatiokuvaukset ovat sijoittuneet hyvin pitkään ainoastaan maaseudulle, sillä kaupungistuminen on ollut hidasta. Kirjallisuuden haaste on ollut keskustella esimerkiksi torpparikysymyksestä, joka on nähtävissä modernisaation mukanaan tuomaksi (Karkama 1994: 90). Modernisaatio ilmenee Karkaman (1994) mukaan monella tavoin nimenomaan työn kautta, eikä tämä sinänsä ole yllättävää, sillä jo Marx piti palkkatyötä työstä vieraantumisena ja näin ollen ulkoisen motivaation ohjaamana. Nykyisin palkkatyöstä on tullut jo työnteon normi. (vrt. Steinby 2011: 144–145.) Tässä kohtaa on huomattava, että suomalaisen kirjallisuuden alaa on vallinnut ja vallitsee edelleen realistinen juonne, jossa erilaiset elämään suhtautumistavat ja erilaiset toiminnan muodot representoidaan suhteellistettuina. Usein tällaisessa asettelussa käy niin – ainakin Joel Lehtosen Sorron lapsissa (1923) ja Punaisessa miehessä (1925) – että arvorationaalinen ja tavoiterationaalinen toiminta ja elämä menettävät merkityksensä. Näin ollen liberalismin kauppaama vapaus ja menestys murtuvat, josta seuraa pettymystä ja pessimismiä: elämästä itsestään tulee alistava subjekti, jonka edessä vapaa ihmissubjekti alistuu objektiksi.
(Karkama 1994: 132; vrt. Berman 1990/1982: 16.) Mielenkiintoista onkin tutkia, millaisia haasteita Valtosen teos yhteiskunnan ja yksilön välille esittää.
Modernisaatioon on liitettävissä ihmisen ahdistuksen, kärsimyksen ja vierauden kokemukset ja niiden voimistuminen modernisaation edetessä. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten työn luonteen muuttuminen, ovat johtaneet arvosisältöjen kyseenalaistumiseen ja yksilöllistymisen kriisin, jonka voi nähdä modernistisen taiteen lähtökohtana. (Karkama 1994: 192.) 1950-luvun kirjallisuuden poliittis-yhteiskunnallinen sitoutumattomuus alkoi 1960-luvulla näyttäytyä kulttuuriälymystön mielestä vastuuttomana. 1960-luvulla ajan haasteet koettiin omiksi ongelmiksi, sillä uudet ja vanhat elämän sisällöt ajautuivat jatkuvaan ristiriitaan keskenään. Näin sai alkunsa pirstoutumisen prosessi, joka ulottui minuuteen saakka. (Karkama 1994: 243.)
Tyypillistä 1960–70-lukujen kirjailijoille oli kirjoittaa ”näennäisomaelämäkertoja”.
Mainittakoon esimerkkeinä Hannu Salama ja Markku Lahtela. Salaman alkutuotannossa korostuu valinnat – tietoiset tai tiedostamattomat – jotka johtavat tekoihin ja lopulta pakkovalintojen kahleisiin. Valinnanvapaus näyttäytyy näennäisenä ja liberalistinen yksilön vapaus kumoutuu. Näin on esimerkiksi Pasi Harvalan tarinassa. Lahtelalla tematiikka on
samankaltaista liittyen modernisaation lupauksiin. Tematiikka tulee esiin kollaasiromaanin ajan ja tilan välisen särkevän suhteen muodossa. (Karkama 1994: 264–267.) Teknologian kehittyessä toisen maailman sodan jälkeen Suomi alkoi globalisoitua ja tuo prosessi on olennainen osa modernisaatioprosessia, joka kantaa tähän päivään saakka (vrt. Giddens 1990: 4). Tästä suunnasta tarkasteltuna modernisaatio kytkeytyy globalisaation tavoin talouteen ja tässä mielessä uusliberalismi jatkaa liberalismin perintöä markkinoita ja yksilön vapautta korostaessa (vrt. Ojajärvi 2006: 116). Karkaman teos toimii taustoittavan teoksena omalle työlleni, sillä Karkama tarkastelee kirjallisuutta puheenvuorona yhteiskunnalliseen keskusteluun ja pohtii, millaisena kirjallinen teos näkee yksilön muuttuvassa maailmassa.
Modernisaatioproblematiikan huomioiminen tutkimukseni viitekehyksessä on tärkeää, sillä lähtökohtani tutkimukselleni ovat samankaltaiset kuin Karmalla: tarkastella romaania yhteiskunnallisen kehityksen ja yksilön välisen suhteen kautta. Toki yli kaksikymmentä vuotta vanha Karkaman tutkimus asemoituu tarkastelemaan modernisaatioproblematiikka eri tavoin kuin minä, sillä kiinnitän huomioni nykykirjallisuuteen tarkastellessani He eivät tiedä mitä tekevät esittämää maailmaa.
Ojajärven väitöskirja Supermarketin valossa (2006) on tuoreempaa – kapitalismikriittistä – tutkimusta, jonka lähtökohdissa on paljon yhteneväisyyksiä sekä Karkaman tutkimukseen että omaani. Ojajärven lähtökohtana on tuoda kapitalismin tarkastelu kirjallisuudentutkimuksen kenttään. Hänen kiinnostuksen kohteenaan on kapitalismin suhde minuuden ja toimijuuden rakentumiseen. Ojajärvellä keskiössä on ”kapitalismin ja subjektin problematiikka”. (Ojajärvi 2006: 20.) Kapitalismikriittistä tutkimusta ei Ojajärven (2006:
17) mukaan ole Suomessa 1990-luvulta väitöskirjan kirjoittamisvuoteen mennessä juuri tehty. Ennemmin on keskitytty erilaisiin sukupuolta koskeviin tutkimuksiin sekä myöhäismoderniin linkittyviin kysymyksenasetteluihin. Kulttuurintutkimuksessa on mainoksia analysoitaessa otettu huomioon näiden vaikutus identiteettiin. Näissäkään ei kuitenkaan varsinaisesti tarkastella ”subjektin suhdetta pääoman intresseihin, luokkaan” tai kapitalistiseen ideologiaan. (Ojajärvi 2006: 17–18.) Ojajärven tutkimus asettuu lähelle oman tutkimukseni kysymyksen asettelua hänen tarkastellessaan kapitalismin ja toimijuuden suhdetta.
Kapitalismikritiikin katsotaan nostaneen päätään kirjallisuudessa päätään 1990-luvulla (Ojajärvi 2013: 131). Ojajärvi tekee väitöskirjassaan kapitalismikriittistä tulkintaa Juha
Seppälän novellista ”Supermarket” (1991) ja Mari Mörön romaanista Kiltin yön lahjat (1998) (Ojajärvi 2006). Hän päätyy novellin ”Supermarket” tulkinnassaan siihen, että tekstissä kuvatun maailman onttous perustelee novellin irvokkuutta ja aggressiivisuutta.
Lisäksi koko Seppälän Super Market -kokoelmaa tuntuu hallitsevan aggressiivisuus – todellisuuskin on kaupan. Novellin voi tulkita realistiseksi, johon yhdeksi syyksi Ojajärvi esittää sen järjettömyyden. Novelli on osuva kapitalismikriittinen puheenvuoro: ”Ja jos
”Supermarketin” maailma tuntuu järjenvastaiselta, se on vain osoitus siitä, että kapitalismin ideologisen rationaliteetin – kuten välineistämisen, markkinoinnin, kulutuksen ja rahan – vallassa on murtumia.”. (Ojajärvi 2006: 74–75.) Novelli ”Supermarket” rakentaakin Fredric Jameson mukaista postmodernia nykykulttuurin käsitys kaikialle levittäytyvästä kapitalismista (Ojajärvi 2006: 71–72). Novellin hyväksikäytön kuvaukset eivät representoi niinkään ihmisen pahuutta vaan kapitalistista vaihto- ja lisäarvologiikkaa (Ojajärvi 2013:
132).
Kiltin yön lahjat näyttäisi Ojajärven (2006) tulkinnoissa taas asettuvan konstruoimaan 1980- luvulla kasvaneen kulutuskulttuurin leviämistä yhä laajemmalle (vrt. Ojajärvi 2013: 132).
Ojajärven (2006: 117) tulkinnan mukaan Kiltin yön lahjojen 6-vuotiaan Siian hajanainen ja epämääräinen perhe tuottaa tilanteen, jossa Siia samaistuu ennemmin tuotteiden ja elämysten kuluttamiseen kuin kotiin tai perheeseen. Siia saa myös jatkuvasti poissaolevalta äidiltään ”kiltin yön lahjoja”, lahjuksia korvikkeena kiltisti vietetyistä yksinäisistä öistä.
Näin ollen teos representoi kodin ja perheen kaupallistumista, joka on tätä ennen yltänyt jo muihin ympäristöihin. (Ojajärvi 2006: 118.) Tämä tulkinta osoittaa, ettei liberaalisen uskon mukainen ajattelumalli perheestä koossa pitävänä kiinnevoimana täyty (Ojajärvi 2006: 116).
Ojajärven kapitalismikriittinen näkökulma luo pohjaa Valtosen teoksen tarkasteluun aikalaisanalyysina ja teos rakentanee oman puheenvuoronsa ajastamme 2010-luvulla.
Tutkimukseni ei kuitenkaan ole lähtökohdiltaan yhteneväinen suhteessa Ojajärven kapitalismin ja subjektin suhdetta tarkastelevaan väitöskirjaan. Omana lähtökohtani on erityisesti globaalin ja informaatioteknologian valtaaman nykymaailman ja subjektin suhteen tarkastelu sekä Valtosen teoksen lukeminen aikalaisanalyysina. Toki asetelma pitää sisällään kapitalismikritiikin, mutta lähtökohdiltaan tutkimukseni kuitenkin hieman poikkeaa Ojajärven työstä.
Tutkimustani taustoittavia artikkelikokoelmia ovat myös Jussi Ojajärven ja Liisa Steinbyn toimittama Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella (2008) sekä Voitto Ruohosen, Erkki Seväsen ja Risto Turusen toimittama Paluu maailmaan. Kirjallisten tekstien sosiologiaa (2011). Ensinnä mainitun teoksen perimmäisenä ajatuksen on tarkastella markkinavoimien vallan vaikutusta ihmiseen nykymaailmassa. Yhteiskunnan ongelmien ollessa usein talouden ja hallinnon ongelmia täytyy humanistisen tutkimuksen tarkastella ihmisen kokemusta jostakin historiallisesta, kulttuurisesta tai sosiaalisesta ilmiöstä. Teoksen lähtökohdat nojaavat samoihin lähtökohtiin kuin omani eli länsimaisissa yhteiskunnissa viime vuosikymmeninä tapahtuneeseen muutokseen, jossa taloudesta on tullut yhteiskunnallista toimintaa määrittävä tekijä. Tämän katsotaan vaikuttaneen myös ihmisten toimintaan ja maailman kokemistapaan. (Ojajärvi &
Steinby 2008: 7–8.) Teoksen artikkelit tarkastelevat uusliberalistisen talouden ja ideologian merkityksiä ihmisen kannalta (Ojajärvi & Steinby: 14). Uusliberalismihan pohjaa liberalismin ideologiaan, joka korostaa yksilön vapautta, yksityisomistusta ja markkinataloutta. Uusliberalismissa ”vapaan kilpailun” katsotaan olevan riittävä edellytys ihmisten vapaudelle. Tällainen käytäntö on nähtävissä myös suomalaisessa yhteiskunnassa keskeiseksi, etenkin talouspolitiikassa. (Ojajärvi & Steinby 2008: 12.) Tätä keskeistä lähtökohtaa artikkelikokoelmassa tarkastellaan subjektin historian, koulutuspolitiikan, uuden työn, tosi-tv:n, brändätyn minuuden ja kirjallisuuden kautta (Ojajärvi & Steinby 2008:
14–18). Minä ja markkinavoimat -teoksesta poiketen tarkastelen en tarkastele ainoastaan markkinavallan vaikutusta ihmiseen vaan keskityn yleisesti globaalin maailman ja ihmisen suhteeseen, jolloin toki esiin nousee myös esimerkiksi sellainen käsitys kuin uusliberalistine kapitalismi.
Paluu Maailmaan taustoittaa sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuussosiologian asemaa, sen laajaa aihepiiriä ja kehityslinjoja. Teos on jaettu kolmeen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee sosiologiaa oppiaineena ja tekstisosiologian nykyistä tilaa, toinen keskeisiä käsitteitä ja näkökulmia kirjallisia tekstejä tutkittaessa ja kolmas muun muassa kirjallisuuden lajeja sekä kerrontaa (Sevänen 2011: 44). Omassa tutkimuksessani hyödynnän teoksen useita artikkeleja, joista voi mainita tässä luvussa hyödynnetyn Erkki Seväsen kirjoittaman teoksen johdannon, jossa luodaan yleiskatsaus kirjallisten tekstien sosiologiaan. Lisäksi voisin mainita myös Liisa Steinbyn artikkelin
”Subjektin ja sitä koskevien käsitysten historiaa”, jota hyödynnän tutkimukseni lähtökohtiin
soveltuvin osin subjektin käsitettä avatessani; sekä Risto Turusen artikkelin ”Ideologia, diskurssi ja representaatio”, jota hyödynnän representaation problematiikkaa pohtiessani.
(Ruohonen, Sevänen & Turunen 2011.) Paluu maailmaan toimii hyvänä taustoittavana teoksena, sillä se kartoittaa omaa sosiologiseen kirjallisuudentutkimukseen linkittyvää tutkimustani.
Lähestyn Valtosen teosta sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen keinoin tekemällä kriittistä aikalaisanalyysia. Kriittistä aikalaisanalyysia tehdessäni kiinnitän huomioni etenkin siihen, millä tavoin teos representoi yhteiskuntaa, millaiseksi yhteiskunta konstruoituu ja millaisena tuossa yhteiskunnassa elävä ihminen teoksen kautta representoituu. Sosiologiseen kirjallisuudentutkimukseen liittyy ajatus kirjallisuuden sosiaalisesta määräytyneisyydestä tai siitä, että kirjallisuus on sosiaalisesti sidonnainen elämänalue. Näin ymmärrettynä kirjallisia tekstejä ja kirjallista elämää voi tarkastella, tulkita ja selittää suhteessa muuhun kulttuuris- yhteiskunnalliseen todellisuuteen. (Sevänen 2011: 12.) Ajattelen kirjallisuuden tarjoavan jollakin tavoin erityislaatuista tietoa maailmasta ja näin ollen kirjallisuus toimii ikään kuin subjektin ja maailman välisenä keskusteluna (Sevänen 2011: 38). Tutkimukseni perimmäisenä tarkoituksena on Valtosen teoksen tarkastelu aikalaisanalyysina, joten ajattelen kirjallisuuden yleisesti ottaen olevan yhteiskunnallinen puheenvuoro – kirjallisuus osallistuu yhteiskunnassa käytävään keskusteluun. Tällaiseen tarkasteluun sosiologinen kirjallisuudentutkimuksellinen ote soveltuu hyvin.
Tieteenfilosofisesti sitoudun tutkimuksessani konstuktionistiseen käsitykseen tiedon luonteesta. Jokisen (2011: 71) mukaan Stuart Hall ja Lawrence Grossberg ovat tiivistäneet reaalisen paikan kulttuurintutkimuksessa. Kontruktionionismi toimii hyvänä lähestymistapana representaatioanalyysiin, sillä siinä pyritään huomioimaan käsitteiden ja muiden merkkijärjestelmien prosessiluonne. Tällöin materiaalinen ja symbolinen on erotettava toisistaan. Konstruktionistisessa lähestymistavassa, Hallin näkemyksen mukaan, materiaalinen todellisuus on olemassa, mutta sen voi konstruoida diskursiivisten ehtojen kautta. Grossberg on kuitenkin huomauttanut, että kulttuurintutkimuksessa on tärkeää ottaa huomioon myös muut asiat kuin diskurssit, sillä kaikkea informaatiota ei voi tuottaa lausumissamme. (Jokinen 2011: 71.) Tällainen näkökulma toimii perusteluna sille, miksi kiinnitän representaatioiden analysoinnissa huomiotani nimenomaan läsnä- ja poissaolon problematiikkaan. Kognition teoriana konstruktivismiin sisältyy ajatus siitä, että tietyllä
hetkellä hyödynnettävissä olevat tietorakenteet ja mahdollisuudet käsitteellistää maailmaa vaikuttavat asioiden koostamiseen mielessä (Puolimatka 2002: 41). Lisäksi ihmisten erilaiset käsitykset rakentuvat yhteiskunnallisissa viitekehyksissään joidenkin kulttuuristen merkkien merkitysten ja vaikutusten kautta. Näin ollen myös representaatiot pohjaavat erilaisiin normeihin ja esitystapoihin, tutkimukseni tapauksessa yhteiskuntaan ja siinä elävään ihmiseen liittyviin representaatioihin. Sekä siihen, kuinka teos toistaa tai uudistaa käsityksiä nyky-yhteiskunnasta ja -ihmisestä. (vrt. Paasonen 2010: 40–41.) Representaatiot ovat tällöin sosiaalisesti rakentuneita, joten niiden merkitykset eivät ole kiinteitä vaan monitulkintaisia (vrt. Hacking 2009/1999: 14). Lähtökohtanani on ajatus, että teos rakentaa representaatioidensa avulla jonkin näkemyksen yhteiskunnasta, johon ihminen tiiviisti kuuluu. Lukijan tehtävänä on arvioida tuota konstruktiota. Tutkijana pyrin avaaman teosta ja tulkitsemaan sitä yhteiskunnallisessa viitekehyksessään.
Lukutapani on pääasiassa kontekstuaalinen eli se pohjaa käsitykseen siitä, että teos tuottaa eri kontekstien välisiä merkitysyhteyksiä. En kiinnitä huomiotani vain teoksen tekstuaaliseen rakentumistapaan vaan pyrin konstruoimaan teoksen representoimia merkityksiä yhteiskunnallisessa ja yleisinhimillisessä kontekstissa. (Rikama 2012: 57.) Toisin sanoen luen Valtosen teos varsin realistisesti. Lukutapaani ja Valtosen teoksen sosiologista tarkastelua tukee teoksen mieltäminen jossain määrin ensyklopedisena (ks.
Eskelinen 20016: 571). Tarkoituksenani on tarkastella teoksen päähenkilöiden subjektiutta suhteessa teoksen representoimaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. En kuitenkaan käsitä kirjallista teosta subjektin eli päähenkilön ja objektin virkaa toimittavan maailman välisenä heijastuksellisena suhteena.
Käsitän kirjallisen teoksen mieluummin bahtinilaisittain useiden toisistaan eroavien subjektiivisten, mutta samalla myös sosiaalisten maailmojen leikkauspisteenä. Tällöin kyse on ihmisten vuorovaikutuksellisesta suhteesta, joka koskettaa myös objektina käsitettyä maailmaa – yhteiskuntaa ja kulttuuria – saaden erilaisia esiintymismuotoja eri tilanteissa.
Teos ei pyri antamaan yhtä oikeaa kuvaa maailmasta, eikä se heijasta yhtä näkemystä vaan ennemmin konstruoi pluralista ja heterogeenistä todellisuutta. (Steinby 2011: 388.) Luen Valtosen teosta etenkin yhteiskuntakysymyksenä en niinkään kulttuurisena, vaikka tämä usein liitetään sosiologisen kirjallisuudentutkimuksen kenttään. Joka tapauksessa näen materiaalisen maailman osana elämää, jolloin se on kietoutunut myös kirjallisuuden
maailmaan, jonka lähtökohdat eivät ole kuitenkaan pelkästään taloudellisia. Representaatiot on siis suhteutettava materiaaliseen todellisuuteensa, historiallis-yhteiskunnalliseen viitekehykseensä. (vrt. Sevänen 2011: 12; vrt. Jokinen 2011: 74–75.)
Vaikken siis ajattele kirjallista teosta suoraan ulkoisen maailman heijastuksena, pystyn edellä kuvaamaani bahtinilaiseen ajattelutapaan ja sosiologiseen kirjallisuudentutkimukseen nojaten tuomaan tarkasteluni kautta keskusteluun niitä yhteiskuntaa, kulttuuria ja ihmistä koskevia diskursseja, joita teoksen kautta eri yhteyksissä nousee esiin. Valtosen teos tarjoaa hedelmällisen maaperän kuvaamalleni tarkastelutavalla jo ajankohtaisuutensa ja tuoreutensa vuoksi.
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA KESKEISET KÄSITTEET
2.1. Representaatio
Representaation käsitteessä on sekä teoreettisia että metodologisia ongelmia. Esimerkkinä mainittakoon representaation asemaa horjuttaneina suuntauksina jälkistrukturalismi ja tieteensosiologia. Noissa suuntauksissa representaatioiden on katsottu olevan oman aikakautensa tuotteita, jotka eivät tarjoa luottamuksellista tietoa ulkopuolisesta todellisuudesta. (Knuuttila & Lehtinen 2010: 8.) Representaatio on kriisiytynyt ja sen voi havaita muun muassa kirjallisuuskäsitysten muutoksissa tarkasteltaessa kirjallisuutta historiallisesti (Turunen 2011: 313). Representaatiolla on eri tutkimusalojen yhteydessä tarkoitettu hyvin monia eri asioita, joten käsitettä on syytä pohtia etenkin siitä näkökulmasta, mitä sillä minun työssäni tarkoitetaan (vrt. Knuuttila & Lehtinen 2010: 9). Terminä
”representaatio” on peräisin latinankielisestä sanasta ”representatio”. Latinankielisellä sanalla on tarkoitettu ensinnäkin mielessä kuvailemista, silmien eteen asettamista, havainnollistamista ja kuvailemista ja toiseksi heti tekemistä tai toteuttamista. Termillä
”representatio” on siis kaksi päämerkitystä. (Simpson & Weiner 1989, Knuuttila & Lehtinen 2010: 10 mukaan.)
Sanan representaatio nykymerkitys muotoutui 1400-luvulla, jolloin sen merkitykseksi muodostui jonkin edustaminen, jonkin toisen tilalla oleminen sekä kuvana tai muotona toimiminen ja esimerkiksi ihmisen kohdalla jonkin sijaisena oleminen (Simpson & Weiner 1989, Knuuttila & Lehtinen 2010: 10 mukaan). Hakemalla sanan merkitystä sen englannin kielisellä vastineella ”representation”, sanan ensimmäiseksi merkitykseksi tulee ”edustus”
ja ”edustaminen”. Näin ymmärrettäessä esimerkiksi kaunokirjallisen teoksen fiktiivisen henkilön nähdään representoivan teoksen ulkopuolisessa maailmassa elävää ihmistä tai
”ihmistyyppiä”. Tutkimukseni kysymyksenasettelu vaatii kuitenkin representaatio käsitteen täsmällisempää määrittelyä, sillä representaation edustussuhdetta ei voi nähdä aivan näin yksioikoisesti.
Yksi representaatio käsitteen nykymerkityksistä on se, että representaatio on jotakin, joka on jonkin toisen tilalla edustamassa varsinaisen objektin tai subjektin poissaoloa.
Representaatio on siis sidoksissa ”läsnäolon ja poissaolon problematiikkaan”.
Representaatiot ovat kuitenkin kahdentuneita ja tähän kahdentumiseen on nähty liittyvän myös ongelmallisuutta. (Knuuttila & Lehtinen 2010: 11.) On haastavaa ymmärtää sitä, millä tavoin esimerkiksi kaunokirjallisen teoksen tapahtumat tai henkilöt voivat välittää jonkin teokseen sisältymättömien tapahtumien tai henkilöiden ominaisuuksia. Tällainen representationaaliseen ajatteluun liittyvä kahdentuminen tarkoittaa, että vaikka jokin tietty henkilö tai tapahtuma ei olisikaan varsinaisesti teoksessa, niin tätä kohdetta voi teoksessa edustaa jotkin tietoisuudessa siihen liittyvät tai ulkoisin representaatioin kuvatut kohteet.
Toki ongelmallista on myös representaation totuudenmukaisuus kohteensa edustajana. Tässä yhteydessä onkin tärkeää selittää, millä tavoin representaatiot viittaavat, vaikkapa kaunokirjallisen teoksen ulkopuolisiin kohteisiin ja mikä suhde subjektilla ja objektilla on.
(vrt. Knuuttila & Lehtinen 2010: 11.) Todellisuus on kuitenkin usein monimuotoisempi ja monimutkaisempi kuin siitä tehtävä representaatio, joka edustuu esimerkiksi kaunokirjallisen tekstin kielessä. Niinpä representaatiot ovat luonteeltaan edustuksellisia saaden kirjallista tekstiä lukiessa usein itseään suuremman merkityksen. (Turunen 2011:
310–311.) Risto Turunen toteaa representaation olevan ideologinen: kun realistisen ja modernistisen taiteen todellisuuden jäljittelevyys kyseenalaistettiin, paljastui myös taiteen ideologisuus – taide esittää jonkin näkökulman, ei heijasta todellisuutta (Turunen 2011: 313–
314). Representaation heijastuksellisen suhteen todellisuuteen kyseenalaistaa myös Baudrillard. Hänen ajattelussaan representaatio voi olla representaatio silloin kun se luopuu todellisuudesta ja pyrkii heijastamisen sijaan ennemmin jäljittelemään todellisuutta.
Representaatio ikään kuin peittää syvällisen kuvan todellisuudesta, sillä ei ole yhteyttä siihen. Se on yksittäinen malli, jäljitelmä todellisuudesta. (Baudrillard 1994: 6, McGuigan 2006: 65 mukaan.)
Nykykirjallisuus luo fiktiivisiä maailmoja pääasiassa luomalla tekstejä. Mitä sitten on fiktio ja fakta? Fiktiivisyyteen ja sen todellisuussuhteeseen liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan esimerkiksi fiktiivisten maailmojen teoriassa tarkastelemalla tekstejä kokonaisvaltaisesti. Tässä teoriassa on ajateltu, että tärkeää ei ole pohtia yksittäisen lauseen todenmukaista viittaussuhdetta vaan tarkastella ennemminkin tekstiä kokonaisuutena, todellisuuteen viittaavana ja siitä tietoa tuottavana objektina. Lisäksi on huomattava, että se, mitä joskus on pidetty faktana, voidaan myöhemmin nähdä fiktiona. Niin on käynyt esimerkiksi uskonnollisille teksteille. (Veivo 2010:139.) Kirjallisuuden voidaan ajatella
representoivan kirjoituksen avulla erilaisia ilmiöitä ja asioita. Kirjallisuudessa representoitua maailmaa taas voidaan representoida esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa. (vrt. Veivo 2010: 139.)
Edellä kuvattu fiktiivisten maailmojen teoria on yksi näkemys, mutta lähemmäksi minun tutkimukseni metodologiaa asettuu pragmaattisen kirjallisuuden semiotiikan käsitys representaation käsitteestä. Se on osittain samankaltainen fiktiivisten maailmojen teorian kanssa niin merkin käytön ja sen kontekstin kuin siihen vaikuttavien sääntöjen suhteen.
Pragmaattinen teoria korostaa kuitenkin enemmän tulkintaa ja lukijan roolia tekstin esittämän maailman ymmärtäjänä. Tulkintoja voi myös olla useita ja ne voivat tulla esiin monessa eri muodossa – minun tapauksessani tutkielmana. (Veivo 2010: 143–144.) Kielen käyttö ja erilaiset säännöt voidaan nähdä pitkälti sosiaalisina ilmiöinä, joten myös kielen – tutkimuksessani kaunokirjallisen teoksen kielen – suhdetta todellisuuteen verrataan usein suhteessa toisiin uskomuksiin ja kokemuksiin. Representaation käsite on kohdannut kritiikkiä laajuutensa vuoksi, mutta ehkä käsitteen ymmärtäminen nimenomaan laajana edesauttaa kirjallisuuden toimintatapojen ymmärtämistä jo siten, että hyväksytään monitulkintaisuus. (vrt. Knuuttila & Lehtinen 2010: 21; vrt. Veivo 2010: 145.)
Kieli on ymmärrettävissä osaksi ihmisen kokemaa maailmaa, sillä ihminen kuvaa maailmaa kielen avulla. Kieli on myös yhteisöllisesti ja kulttuurisesti sidonnainen, mikä asettaa sille rajoitteita ja määrityksiä. Kirjallisuuden kieli ei kuitenkaan ole sitoutunut mihinkään erityisiin vaatimuksiin vaan kirjallisuuden kielessä voi tehdä esimerkiksi merkityksettömästä merkityksellistä. Siinä voi ottaa huomioon asioita, jotka muissa diskursseissa jäävät pimentoon ja ovat tämän vuoksi merkittäviä. (Veivo 2010: 151, 153.) Tämänkaltainen näkemys kirjallisuuden kielen mahdollisuuksista ja representaatiosta luo perustaa tutkimukseni kysymyksenasettelun kaltaiselle tarkastelutavalle: miten, millaisina ja millä tavoin nyky-yhteiskunta, siinä elävä ihminen ja ihmisen toiminta konstruoituvat Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät representoimana. Vaikka kirjallisuuden kieli voi ottaa huomioon diskursseja, jotka jäävät muuten pimentoon, niin joka tapauksessa kirjallisen teoksen representaatioissa on kyse läsnä- ja poissaolon problematiikasta. Niinpä lähestynkin representaation käsitettä ja representaatioiden tarkastelua läsnä- ja poissaolon problematiikan kautta. (vrt. Veivo 2010: 151, 153; vrt. Knuuttila & Lehtinen 2010: 11.) Representaation ymmärtäminen kahdentuneena, läsnä- ja poissaolona, tarkoittaa
tutkimuksessani sitä, että tarkastelen teoksen esittämää maailmaa suhteessa todelliseen maailmaan nyky-yhteiskunnasta ja subjektista esitettyä teoriaa hyödyntäen. Vaikka teoksen esittämä maailma ja henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, niillä voi olla yhteys todellisuuteen.
Representaation tarkastelu läsnä- ja poissaolonproblematiikan avulla auttaa minua pääsemään tutkimukseni tavoitteeseen eli selittämään teoksen ja todellisuuden suhdetta, joka ei ole aukoton. Tätä representaation käsitteen tarkastelutapaa tukee myös ajatus teoksen representoimasta maailmasta yhtenä jäljitelmänä, mallina maailmasta (Baudrillard 1994: 6, McGuigan 2006: 65 mukaan). Lisäksi esimerkiksi Pierre Macharey on kiinnittänyt huomiota erityisesti tekstin aukkoihin, joita hän pitää tekstin ideologisuuden ytimenä. On yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää tutkia, mitä teos kätkee kuin mitä se sanoo suoraan. (Ruohonen 2011:
89.) Representaatio ei ole suora vaan jäljittelevä viittaus todellisuuteen ja se, mitä teoksessa on ja mitä ei ole jättää tilaa teoreettiselle tarkastelulle ja representaation tulkinnalle.
Analyysissani tulen käyttämään representaatio sanan synonyymeina ilmaisuja ”esittää” ja
”näyttää”.
2.2. Nyky-yhteiskunta ja aikalaisanalyysi
Nykyisestä yhteiskunnasta puhuttaessa voi yksinkertaisesti puhua nyky-yhteiskunnasta.
Kyseinen termi ei ole arvottava vaan neutraali. Toisaalta se ei ole myöskään selittävä.
Seuraavassa hahmotan nyky-yhteiskunnan käsitettä ensin yleisesti ja sitä kautta oman tutkimukseni kontekstissa. Yleisesti eri aikakausilla on yhteiskuntatieteissä pyritty hahmottamaan tietylle ajalle luonteenomaiset piirteet yksiselitteiseksi käsitteeksi. Nykyistä yhteiskuntaa on luonnehdittu katsontakannasta riippuen muun muassa seuraavilla termeillä:
jälkiteollinen tai postfordistinen yhteiskunta, kulutusyhteiskunta, palveluyhteiskunta, informaatioyhteiskunta, vapaa-ajan yhteiskunta ja jälki- eli postmoderni yhteiskunta.
(Ilmonen 2001: 5.) Nyky-yhteiskunta ei siis ole yksiselitteinen vaan moniulotteinen. Se, kuinka nyky-yhteiskunta hahmotetaan, riippuu nimenomaan katsontakannasta. Edellä esitetyt termit eivät sulje toinen toisiaan pois vaan ne ovat limittäisiä. Tässä luvussa hahmotan teoreettista pohjaa nyky-yhteiskunnasta Valtosen teoksen representaatioiden analysoimisen tueksi.
