3. SUOMI NYKY-YHTEISKUNTANA
3.3. Informaatioteknologia Suomessa
Yhteiskunnallisena lieveilmiönä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa teoksessa nousevat esiin myös kouluampumiset, joihin teoksen representaatioissa kytkeytyy informaatioteknologia. Lieveilmiöksi kouluampumiset voi tulkita sen vuoksi, että teoksen alkupuolella Joen ja hänen illanvietossa kohtaamansa naisen välinen keskustelu antaa ymmärtää, ettei 1990-luvun Suomessa kouluampumisia ollut tapahtunut:
– Mutta meillä ei ole se kouluampuminen. Teillä on kerran kuukaudessa. Jos Suomessa olisi yksikin kouluampuminen, me oppisimme siitä heti. Me muuttaisimme lakia heti. Kaikki lait. Kiellettäisiin kaikki aseet kaikilta, jos olisi pakko. (HETMT: 258.)
Sitaatissa äänessä oleva humalainen nainen puhuu Joelle englantia, joten ilmaukset on kirjoitettu kieliopillisesti ”väärin”. Esimerkki yleistää ja vertaa Suomea Yhdysvaltoihin, mutta itsessään teoksen representaatio siitä, ettei 1990-luvun Suomessa ollut tapahtunut yhtään koulusurmaa, on väärä. Christopher Rowleyn mukaan vuonna 1989, ennen internetin vallankumousta, 14-vuotias koulukiusattu poika ampui kaksi luokkakaveriaan Raumalla sijaitsevassa koulussa. Kouluampumiset ovatkin ymmärrettävissä nuorten pahoinvointina.
(Rowley 2009: 40.) Tämä seikka ei teoksen representoimana paljastu vaan jää lukijan tiedon varaan, joten on tärkeä muistaa teoksen fiktiivinen ja pluralistinen luonne – teos ei heijasta yhtä oikeaa kuvaa maailmasta (Steinby 2011: 388). Vaikka esimerkki osoittaa, ettei teosta tule lukea peilinä, teoksen myöhemmät representaatiot konstruoivat käsitystä kouluväkivallan ja samalla lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa:
Hän olisi pyyhkinyt kotona kyyneleensä ja antanut koko asian olla, ellei olisi seuraavana päivänä tullut töissä lounastauolla katsoneeksi Yle Arenasta tuoretta ajankohtaisohjelmaa, joka oli sattunut Vihdissä edellisellä viikolla. Suomalainen 19-vuotias oli – taas – ampunut kuoliaaksi koulutovereitaan, opettajia ja sen jälkeen itsensä. (HETMT: 310.)
Sitaatin tapaus ei ole ainutkertainen kouluampumisten osalta. Toinen tapaus esiintyy teoksen loppupäässä Alinan kuunnellessa Ylen Ykköseltä keskusteluohjelmaa liittyen kouluampumisiin. Hän luulee kuuntelevansa yhdysvaltalaista NPR:ää: ”[ – – ]; hän on juuri edellisenä päivän kuunnellut miltei sanasta sanaan samanlaisen keskustelun Yhdysvalloista.”. (HETMT: 612.) Sekä tähän että edeltävään lainaukseen liittyy median ja asiantuntijuuden roolien pohdinta nyky-yhteiskunnassa. Aiemmassa sitaatissa asiantuntijana on piispa (HETMT: 310) ja toisessa ”psykologi tai psykiatri”:
[– –] psykologi tai psykiatri, joka vakavalla äänellä sanoi ne asiat, jotka Alina arvasi jo etukäteen hänen sanovan.
Kaksikymmenvuotias poika, jota kukaan ei ollut arvannut väkivaltaiseksi, oli tappanut ensin oman äitinsä, ajanut sen jälkeen entiseen peruskouluunsa ja ampunut siellä kaksikymmentä
ekaluokkalaista ja kuusi aikuista kuoliaaksi. (HETMT: 613.)
Näin ollen teos representoi vuoden 1989 koulusurman puuttumisella median ja digitalisaation kasvanutta merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Väistämättä teoksen esittämät koulusurmat yhdistyvät myös Mikko Salasuon esittämään suomalaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä tapahtuneeseen muutokseen: illuusio hyvinvointivaltion turvaverkosta elää yhä, mutta nimenomaan illuusiona, sillä verkkoa on karsittu uusliberalistisen talousideologian myötä. Kasvatuksesta ja yleisesti peruspalveluista
karsiminen ei lisää nuorten hyvinvointia. Samalla jonot mielenterveyspalveluihin ovat pitkä ja yksityiseen terveydenhuoltoon kaikilla ei ole varaa. (Salasuo 2009: 46–47.) Usein hoidon vaihtoehtona käytetään lääkkeitä, kuten Valtosen teoksen representaatiotkin ovat osoittaneet (vrt. Rowley 2009: 40–41).
Edeltävät seikat nousevat teoksessa esiin lasten ja nuorten kohdalla. Samalla tavoin teos representoi niitä vanhainkodin kohdalla. Alinan isä on saanut teknologiayritykseltä lahjaksi
”Henna HoitoNorpan”, josta ihmiset ovat innoissaan, sillä tuohan se ainakin ”seuraa”
vanhuksille (HETMT: 545). Kyseessä on kuitenkin tuote, jolla pyritään ennemmin ulkoistamaan vanhainhuolto koneille kuin pitämään seuraa:
Henna HoitoNorppa oli lahja IT-yritykseltä, joka halusi myydä sellaisen Suomen jokaisen vanhainkodin jokaiselle osastolle. Hylkeistä oli innoissaan myös kotimaisen sanomalehden pääkirjoitustoimitus, joka toivoi hylkeen kaltaisista innovaatioista Suomen teknologiateollisuudelle veturia. Hylkeiden yhteydessä puhuttiin aina Romahtaneesta Matkapuhelinimperiumista: saataisiinko nyt kansakunnalle uusi toivo, matkapuhelinvalmistaja, joka ei tällä kertaa petä ja jätä. (HETMT: 545.)
Vanhustenhuolto on pieni asia verrattuna siihen mahdollisuuteen, että tuotteesta tulisi kansainvälinen menestys. Tässä esimerkissä teos rakentaa käsitystä globaalisaatiosta, joka kattaa niin markkinatalouden kuin median, sillä tässä yhteydessä nousee esiin tieto ulkomailla käytetystä vastaavasta koneesta, jota on hyödynnetty ”hullujen” kohdalla (HETMT: 546). Suomen kontekstissa tulee esiin nykyistä globaalistumista luonnehtiva tavaroiden ja tietojen liikkuminen yli kansallisvaltioiden rajojen (vrt. Robins 2000: 195).
Teos esittää norpalle vaihtoehdoksi lääkkeillä ”turruttamisen”: ”On se varmaan parempi kuin että turrutetaan pöhnään lääkkeillä, sanoi toimistovirkailija, joka tv-uutisissa poimittiin kadulta edustamaan kansan mielipidettä, [– –].” (HETMT: 546). Vanhukset yhdistyvät teoksessa koulusurmaajiin. Yhteiskunnassa koulusurmien toteuttajat leimataan usein syrjäytyneiksi, joita tulee aina lisää. Määrän kasvu on kuitenkin pitkälti poliittinen, ei niinkään taloudellinen, vaikka pulmaa pyritään usein helpottamaan edistämällä
”kansainvälistä kilpailukykyä” (Kalela 2008: 129). Näin käy teoksessa vanhustenhuollon kohdalla: mikäli ”Henna HoitoNorpasta” tulee maailmanlaajuinen, niin vanhuksilla menee paremmin. Globaalin menestyksen uskotaan ehkäisevän yksinäisyyttä ja syrjäytymistä.
Teoksen representoimana suomalainen nyky-yhteiskunta näyttäytyy jälleen uusliberalistisena yhteiskuntana, jossa yksilö jää pahimmillaan yksin – kaiken ulkopuolelle.
Edellä mainitsemissani esimerkeissä nousee esiin median ja teknologian nopeasti kasvanut merkitys yhteiskunnassa. Teos kuitenkin esittää teknologian varsin vieraaksi asiaksi 1990-luvulla:
Mutta Joen paksu kannettava tietokone oli samassa huoneessa kuin kaappi, jossa silitysrautaa pidettiin. Vain siellä oli vapaa pistoke puhelimelle, johon pahalla äänellä narskuva, robottimaisia kiljahduksia ja murinoita päästelevä modeemi kytkettiin Alinan mielestä oli järjetöntä maksaa tietokoneen takia suurempia puhelinlaskuja – kuka ihan oikeasti tarvitsi sähköpostiyhteyttä kotonaan?
ja mihin? (HETMT: 71–72.)
Sitaatissa teknologia näyttäytyy vieraana, mutta myöhemmin teoksessa media ja digitalisaatio osoittautuvat suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa kaikkialle levinneenä ja jopa hallitsemattomana. Tämä väite realisoituu kirkon internet-sivustossa, joka ei ole kirkon vaan yksityisen kaupallisen yrityksen ylläpitämä: ”Kirkko toimi siellä vain yhteistyökumppanina eikä siksi voinut esimerkiksi vaatia omia sääntöjään sivustolle. Kirkko ei valitettavasti myöskään voinut ottaa yksittäisten käyttäjien kokemuksista vastuuta – palstallahan sai kuka tahansa kirjoittaa aivan mitä huvitti.”. (HETMT: 311–312.) Tämä seikka selviää Alinalle hänen ottaessa yhteyttä kirkon työntekijään, sillä hänen kysymyksiinsä vastataan sivustolla solvauksin. Kirkko ei kuitenkaan voinut vaikuttaa ihmisten kommentointiin. Alina päätyy lopulta soittamaan seurakuntaan piispan puhuttua televisiossa asiakaspalvelukanavasta, jolla piispa ei ollut itse vieraillut. Kommentteihin puuttumisen kynnystä perustellaan sananvapaudella ja kirkon läsnäololla siellä missä ihmisetkin ovat. (HETMT: 310–312.) Näin ollen teknologian nopea kehitys – internet, media ja palveluiden ulkoistaminen – osoittautuvat problemaattisiksi teoksen representaatioissa.
Yleisesti yhteiskunnan rakenne on nähty liikkuvaksi, kuten myös informaatio, organisaatioiden yhteistyö, kuvat, äänet ja symbolit (Castells 1996: 411–412). Tuo liikkuvuus rakentuu teoksessa osaksi Suomea nyky-yhteiskuntana, kuten aiemmat esimerkit osoittavat. Liike ja liikkuvuus eivät ole vain sosiaalisten organisaatioiden elementtejä vaan taloutta, politiikkaa ja symbolista elämää hallitsevia prosesseja (Castells 1996: 412).
Liikkuvuus mahdollistaa Suomen representaatioissa ”käsien pystyyn nostamisen”, kuten kirkon tapauksessa. Rakenteissa on niin paljon liikkuvia osia, ettei kenenkään tarvitse ottaa vastuuta. Tämä sama tematiikka on noussut esiin jo lama-tematiikan kohdalla.
Alina päättää edellä kuvatun negatiivisen kokemuksensa seurauksena erota kirkosta: ”Tosin oli hänellekin palstasta ollut se kiistämätön hyöty, että Suvi-papin vastauksen luettuaan hän oli poistunut palstalta palaamatta sinne koskaan, eronnut kirkosta siltä istumalta [– –].”
(HETMT: 315). Mikäli kirkolla on oma keskustelupalsta internetissä, on sillä myös kirkosta eroamissivusto. Kirkosta eroaminen internetin välityksellä osoittautuu yhdenlaiseksi sosiaaliseksi liikkeeksi. Yleisesti ottaen kommunikaatioteknologia on mahdollistanut laajalle levittäytyvät sosiaaliset liikkeet, jotka saavat alkunsa jostakin konfliktista ja ilmaisevat esimerkiksi laajaa yhteistä kokemusta (Castells 2012: 228–229). Tässä tapauksessa yhteinen kokemus on kirkosta eroaminen, joka on nähtävissä osaksi suurten kertomusten romuttumista, jollaiseksi suomalainen hyvinvointivaltiokin on osoittautunut teoksen representaatioita analysoidessani (vrt. Lyotard 1993/1979: 37). Kirkosta eroaminen nousee esiin myös Samuelin kohdalla ja ilmenee uudessa sukupolvessa yleisenä käytäntönä:
”Hän oli toisaalta myös kahdeksantoista täytettyään Matiaksen kanssa heti eronnut kirkosta, mutta ehkä sekin oli juuri se, mitä pesunkestävä suomalaisesti luterilainen teki.” (HETMT:
463). Kirkosta eroaminen suurten kertomusten tuhona on tulkittavissa yleiseksi nyky-yhteiskuntaa määrittäväksi symboliikaksi ja kaiken aiemmin pysyvänä ajatellun romuttumiseksi.
Teoksessa Matiaksen – Samuelin ystävän – tekemä musiikki, jonka hän mieltää aidoksi, kyseenalaistuu Samuelin argumenteissa ”huoraamisena”:
–Että mietithän säkin että mitä tollasessa musassa kuuluu tehdä. Kelaat hiki päässä että mitä sä laitat päälles. Että jos nyt noita teidän levynkansia ja paitafontteja ja biisintekstejä sillä silmällä kattoon ni ei se nyt mun mielestä niin järjettömän vapaalta ja rehelliseltä näytä. Sä yrität myydä niitä. (HETMT:
455–456.)
Matiaksen toiminta ja laulujen yhteiskunnallisuus asettuu paradoksaaliseen valoon, sillä tekemällä alakulttuurille uskollista musiikkia ja tuotteistamalla sen, päätyy musiikki vastarinnassaan pönkittämään markkinajärjestelmää, oli se tarkoitus tai ei. (vrt. Förnäs 1998:
154). Lisäksi Matias esitetään ylempään sosiaaliluokkaan kuuluvaksi asuessaan vanhempineen nelikerroksisessa omakotitalossa (HETMT: 437). Yleisesti kapinallisten alakulttuurien edustajien on katsottu koostuvan pääasiassa ”keskiluokkaisista nuorista”
(Förnäs 1998: 150). Matiaksen tekemän ”jälki-ääreismetallin” kaupallisuuden tai siihen pyrkimisen – musiikin ja muiden oheistuotteiden myymisen – mahdollistaa internet:
Bändin uusimman kappaleen Fuck you fucking brainless consumer-polluter-whore!? sai muuten nyt ladata hintaan 0,99 € osoitteesta www.fuckyouyoufuckingbrainlessconsumerpolluterwhore.com.
Olihan Samuel jo tykännyt yhtyeestä kaikilla yhteisöllisillä viestinsivuilla, joihin kuului? Jos riittävän moni tykkäisi, yhtye saisi mainoksen tunnetun hakukoneen sivuille halvemmalla. (HETMT: 448.)
Informaatioteknologia näyttäytyy tekijänä, joka on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa mahdollistanut kaiken kaupallistamisen kaikille. Jopa alakulttuurit ja itsenäiset toimijat voivat levittää muun muassa musiikkiaan internetissä. Sosiaaliseen taustaan liittyviltä representaatioilta ei vältytä, sillä aihe synnyttää keskustelun työnkäsityksestä Matiaksen mainitessa soittamisen työkseen (HETMT: 456):
– Miten se soittaminen muuten on sun ammatti? Ethän sä saa siitä rahaa.
– Saanhan.
– Kymmenen euroa vuodessa.
– Saan enemmän.
– No kakskyt. Ja ostat kitarakamoja kahdella tonnilla.
– Mikä sun pointti on olevinaan?
– Ni eikos se ole silloin harrastus? Jota sun rikkaat vanhemmat rahoittaa? (HETMT: 457.)
Sitaatin representoima vanhempien vaurauden mahdollistama nuoren itsensä toteuttamisen mahdollisuus linkittyy digitalisaation myötä syntyneeseen ”globaaliin taloudellis-poliittiseen järjestelmään”. Samalla kun ”globaali taloudellis-poliittinen järjestelmä” on lisännyt vaurautta esimerkiksi kehitysmaihin, on se aiheuttanut myös eriarvoisuutta. (vrt.
Sevänen 2011: 35.) Niinpä teoksen representaation kaltainen musiikin tekeminen ja itsensä täysipäiväinen toteuttaminen teknologian välityksellä ei ole välttämättä mahdollista kaikille.
Rahaa ei välttämättä ole saatavilla. Matiaksen valtavirran vastustaminen, vapauden ja omatoimisuuden korostaminen näyttäytyvät kaupallistumispyrkimyksineen nyky-yhteiskunnan todellisena luonteena, liberalismina (vrt. Touraine 1995/1992: 233). Nyky-yhteiskunta representoituu tässäkin tapauksessa paradoksalisena vapauden ideaalin kääntyessä itseään vastaan (vrt. Berman 1990/1982: 15). Näitä ajatuksia tukee myös se, että Matias toteaa Samuelille olevan mahdollista liittyä bändin ”faniarmeijaan”. Siitä huolimatta, ettei Samuel saisi tulla bändikämpälle mukaan (HETMT: 447–448). Esimerkissä myös ystävyyssuhteet valjastuvat välineelliselle rationaalisuudelle, etenkin sosiaalisen aseman tavoittelun muodossa. Sosiaalisen asema representoituu internetissä toimivan yhteisön laajuudesta riippuvaksi (vrt. Touraine 1995/1992: 103; vrt. Castells 2012: 229.) Toisaalta nyky-yhteiskunnassa työteon normina pidetään palkkatyötä. Tätä Matias ei tee, joten hän asettuu tästä näkökulmasta järjestelmää vastaa, joskin pyrkimyksenään saada rahaa. (vrt.
Stenby 2011: 145.) Suomalainen nyky-yhteiskunta näyttää hajanaiselta, sillä kaikilla asioilla on kääntöpuolensa.
Suuren kertomuksen romuttumisen keskeiseksi symboliksi representoituu tiedon ja luotettavuuden kyseenalaistuminen suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Tiedon
luotettavuus kyseenalaistuu teoksen represetaatioissa nimenomaan informaatioteknologian ja median kautta. Konkreettisimmin tiedon luotettavuuden kyseenalaistuminen suomen kohdalla tulee esiin Alinan ja Samuelin keskustellessa vaikuttamisesta liittyen Samuelin yläkoulussa tekemään esitelmään ”Miten jokainen meistä voi vaikuttaa” (HETMT: 280).
Samuel saa esitelmästään kritiikkiä, sillä opettaja pitää sitä viisasteluna, kun taas Samuel turhautuu luomupuuvillapaitojen värjäämistä koskevan uutisen jälkeen kirjoittamaan: ”[– – ] ei osta tavallisia vaatteita vaan luomupuuvillasta tehtyjä.” (HETMT: 281). Lopulta Alina ja Samuel käyvät keskustelua kuluttajan vaikutusmahdollisuuksista ja siitä, mitä tieto on:
– Valtahan on meillä kuluttajilla, Alina sanoi. – Meidän ei pidä olla niin itsekkäitä, että me vain ostetaan mitä halutaan, vaikka –
Samuel tuskastui kuin hän olisi potkaistu.
– Niin kaikki aina hokee, mutta se ei ole totta! Valta ei ole meillä, koska me ei tiedetä, miten ne tavarat on tehty! Toi puhelin jonka sä just ostit, siitähän paljastu että siinä on – mitä sen nimi nyt oli.
Mikä sai niiden tehtaassa ne kakssataa ihmistä sairastumaan. Sä ostit just sen puhelimen. Koska se näytti hyvältä puhelimelta!
– Niin mutta en mä enää ostaiskaan sitä, Alina sanoi. – Eikä kukaan muukaan. Tieto kulkee nopeasti nykyisin. Siitähän tulee aina skandaali kun paljastuu joku tollanen.
– Ehkä yhdessä tapauksessa tuhannesta. Ja silloin ihmiset alkaa vältellä yhtä tuotetta ja yhtä valmistajaa. Ne 999 muuta on ihan yhtä pahoja. Kaikki tehdään maissa, joissa ympäristöä ja työntekijöitä saa kohdella miten vain, koska niissä ne kannattaa tehdä.
– Mistä me sitten voidaan tietää mitä voi ostaa?
– Ei voidakaan! Tää on just sen artikkelin pointti. Epäsymmetrinen informaatio. Sen takia – (283–
284.)
Teos representoi sitaatin kautta tiedon luotettavuutta ja kyseenalaistaa mediasta saatavan tiedon ajankohtaisuutta paljastaen sen pirstaleisuuden. Tiedon pirstaleisuus liittyy Alain Tourainen mukaisesti persoonallisen ja kollektiivisen järjestyksen eriytyneisyyteen.
Yhteiskunta näyttää jakaantuneelta: toisella puolella on kulutus ja toisella tuotanto. Teoksen esitys rakentaa käsitystä tuottaja-kuluttaja yhteiskunnasta. Tällainen tila nähdään usein myös pirstaloituneeksi, jopa postmoderniksi, millaiseksi se tässäkin tapauksessa rakentuu. (vrt.
Touraine 1995/1992: 97–99.) Pirstaloituminen taas liittyy globalisaatioon, joka liittyy meneillään olevaan modernisaatioprosessiin, joka taas väistämättä on globalisoiva (vrt.
Giddens 1990: 4). Globaalimaailma siis hukuttaa tietoa allensa, jolloin yhteiskunnassa ja mediassa esitettävä tieto on pirstaloitunutta. Tiedon pirstaleisuus taas liittyy suurten kertomusten tuhoutumiseen ja kysymykseen siitä kuka päättää, mitä tieto on. Teoksen representoimassa Suomessa tieto on valtaa ja valta on tietoa – ne kuuluvat hallitsevalla eliitille (vrt. Lyotard 1993/1979: 8–9.) Teos representoi jälleen globaalin taloudellis-poliittisen järjestelmän negatiivisia puolia, nyt ympäristöongelmien muodossa (vrt. Sevänen 2011: 35).
Median, vallan ja tiedon kyseenalaisuus representoidaan myös Samuelin johtaman mielenosoituksen kohdalla Laajakosken Biotieteelliset Oy:n pihalla. Yhtiön eläinkokeita vastaan järjestetty laillinen mielenosoitus muuttuu laittomaksi. Media kiinnostuu mielenosoituksesta vasta toisella viikolla, kun se yhä jatkuu ja on muuttunut laittomaksi: ”[–
–] toimitusjohtajaa huolestutti. Häntä huolestutti erityisesti nuorten oma turvallisuus.”.
(HETMT: 714.) Teos representoi todelliseksi syyksi seuraavan:
Tilanteesta tuli toimitusjohtajalle ja koko Laajakosken Biotieteet Oy:lle yhä kiusallisempi. Miksi poliisin neuvot ja opastus eivät auttaneet mielenosoittajia ymmärtämään, että heidän piti poistua?
Toimittajat soittelivat toimitusjohtajalle, sielläkö se nuorten telttaleiri vieläkin on? Ja niin herkullinen se kylttikin, Laajakosken Biokusetus oy. Sama, joka päätyi tv-uutisten inserttiin. (HETMT: 714.)
Mielenosoittajia pyydetään ottamaan huomioon kyseessä olevat ”arvokkaat investoinnit”, vaikka sitä vastaan he protestoivat (HETMT: 714). Median rooli kyseenalaistuu, sillä teoksessa media kiinnittää huomion kärjistäviin kyltteihin ja mellakkavarusteisiin poliiseihin. Lopulta tilanne kärjistyy teoksessa siihen, että Samuel ja kaksi muuta lukitsevat itsensä alueen ulkopuolella olevaan pyörätelineeseen käsiraudoilla. Heitä vastaan käytetään pippurisumutetta ja tilanteen purkamisen perusteeksi teos esittää epäilyn poliisin resursseista. (HETMT: 714–717.)
Ei kai poliisilla voi olla resurssejakaan tällaiseen viikkokausiksi?
Ehkä näistä syistä, Samuel arvelin, tai myös osin sellaisista, joita julkisuudessa ei koskaan kuultu, poliisin olikin lopulta täytynyt käyttää oikeuttaan virkatehtävää suorittaessaan turvautua tietyissä tilanteissa tarpeellisiin voimakeinoihin.”. (HETMT: 714–715.)
Teoksen representaation voi tulkita dystopiaksi median vallasta tiedon levittäjänä etenkin siinä mielessä, että media on virkavallan ja ennen kaikkea suuryritysten talutusnuorassa.
Teoksen esittämässä käsityksessä eläinoikeuksien puolustajat esitetään Pirita Jupin mukaisesti yhteiskunnallisina uhkina, jolloin kyseessä on yhteiskunnan vastaisten piirien toimista. Tekijöiden motiivit demonisoidaan ja niiden yhteys eläinten oikeuksiin piilotetaan julkisen turvallisuuden takaamisen taakse. Tällaista diskurssia on esiintynyt myös todellisuudessa suomalaisessa valtamediassa, joten teos kyseenalaistaa representaatioillaan vallitsevaa median valtaa. (vrt. Juppi 2003: 146–147.) Huomionarvoista on, että Laajakosken Biotieteet esitetään globaaliksi yritykseksi, sillä yritys on kansainvälisen
”Parkingfield Life Sciences Internationalin” omistuksessa. Itse asiassa teoksen lopussa monet tapahtumat kietoutuvat yhden globaalin yrityksen paljastumisen kautta yhteen (HETMT: 782.) Luvussa neljä käsitelen teoksen representoimaa yhdysvaltalaista nyky-yhteiskuntaa, jossa aiheesta lisää. Joka tapauksessa teoksen representoimassa suomalaisessa
nyky-yhteiskunnassa ihmisen vapaus näyttäisi alistuvan ennen kaikkea suuryritysten jalkoihin, jolloin suurten kertomusten romuttuminen Lyotardin tiedon ja vallan -suhteiden mukaisesti näyttäisi konstruoivan tätä yhteiskuntaa (vrt. Lyotard 1993/1979: 8–9).
Epävarmuus luonnehtii yhteiskuntaa ja ainut, joka säilyy, on kapitalismi (vrt. McGuigan 2006: 1). Teoksen representoima suomalaisen nyky-yhteiskunnan muutos on todellisuudessakin tapahtunut informaatioteknologian vallankumouksen kautta. Suomi nyky-yhteiskuntana representoituu informaatioyhteiskunnaksi, jossa yritykset ovat verkostoituneet, työ on individualisoitunut ja media on reaaliaikaista ja moninaista.
Yhteiskunnallinen kontrolli on eliitillä, joka kuvastaa talouden strategista globalisoitumista.
(vrt. Castells 1997: 1.) Monelta osin teos representoi sitä, että medioituminen on mennyt niin pitkälle, että eri toimijoiden olemassaolo on riippuvainen mediajulkisuudesta (vrt. Juppi 2003: 145). Tähän liittyy esimerkiksi se, että kenestä tahansa voi tulla ”asiantuntija”.
Tärkeintä on saada tarpeeksi mediajulkisuutta. Näin esitetään käyvän Alinan kohdalla.
(HETMT: 317.) Teos representoi suomalaisen nyky-yhteiskunnan todellisuutta kärjistetysti ja dystopioiden saaden pohtimaan ennen kaikkea suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta, ihmisen mahdollisuuksia. Julkunen (2001: 286) näkee vielä 2000-luvun alun kirjoituksissaan suomalaisen poliittisen kentän edustavan arvoiltaan liberalismia, mutta Valtosen teoksen tulevaisuuden visiossa se ei näyttäydy enää sellaisena.