Elina Moisio
KÄSITYÖHARRASTUS TYÖUUPUMUKSEN EHKÄISIJÄNÄ
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, Joensuu
Käsityönopettajakoulutus
Käsityötieteen Pro gradu -tutkielma Elokuu 2020
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulu- tuksen osasto
Tekijät – Author Elina Moisio
Työn nimi – Title
Käsityöharrastus työuupumuksen ehkäisijänä Pääaine – Main
subject
Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages Käsityötiede Pro gradu -tutkielma X
9.8.2020 70+ liitteet 2 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tut- kielma
Tiivistelmä – Abstract
Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on ymmärtää ja kuvata, millaiset käsityöt aut- tavat työkuormituksesta palautumisessa, miten käsitöiden harrastaminen edesauttaa työstä palautumista ja miten käsitöiden harrastaminen edistää työntekijän hyvinvoin- tia. Työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät koko ajan, kun työn tekeminen muuttuu, tehdään etätöitä ja ollaan jatkuvasti tavoitettavissa. Kuitenkin ihminen tarvitsee myös aikaa palautua, jotta pystyy tehokkaaseen työskentelyyn myös seuraavana päivänä, mikä tekee tutkimuksesta erittäin ajankohtaisen.
Tutkielma on fenomenologis-hermeneuttisella tutkimusotteella toteutettu laadullinen tutkimus, jonka kohderyhmänä ovat käsitöitä harrastavat työntekijät. Tutkielman ai- neistoa on kerätty kirjoitelmien ja haastattelun avulla ja tutkimustuloksia on analy- soitu teemoittelemalla ja tyypittelemällä sisällönanalyysiä hyödyntäen sekä teoria- että aineistolähtöisesti.
Kerätyn aineiston perusteella käsityötä harrastavat työntekijät tekevät monenlaisia käsitöitä palautuakseen työpäivästä. Käyttämiensä tekniikoiden ja materiaalien pe- rusteella heidät on mahdollista jakaa kahteen ryhmään. Osa rentoutuu ja palautuu tekemällä samoja käsitöitä samalla tekniikalla vuodesta toiseen. Toisille käsityöhar- rastuksen ydin on taas kokonaisessa käsityössä, kun saa itse suunnitella ja toteuttaa erilaisia projekteja eri materiaaleista ja eri tekniikoilla.
Tulosten perusteella käsityön voidaan todeta sisältävän kaikki työstä palautumisen psykologiset mekanismit. Sen avulla päästään irti työasioista, rentoudutaan, vietetään vapaa-aikaa ja opitaan uutta. Käsityöharrastus edistää työntekijän hyvinvointia viiden eri teeman avulla. Monet työntekijät hyödyntävät useampaa teemaa samanaikaisesti, mutta teemojen suosio vaihtelee yksilöittäin.
Avainsanat – Keywords
Käsityöharrastus, työuupumus, työssä jaksaminen, työstä palautuminen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Applied Educational Science and Teacher Education
Tekijät – Author Elina Moisio
Työn nimi – Title
Craft as a hobby to prevent burn out at work Pääaine – Main
subject
Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages Craft science Pro gradu -tutkielma X
9.8.2020 70 + appen- dices 2 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tut- kielma
Tiivistelmä – Abstract
The aim of this thesis is to describe and understand what kind of craft helps to recover of workload, how craft as a hobby can prevent burn-out at work and how craft as a hobby supports the well-being of an employee. The barrier between work and leisure turns more invisible all the time as the way of working changes, working for home and other teleworking increases and everyone is available all the time. However, a person also needs time to recover from work to be able to work again also the next day, which makes this thesis very current.
The design of this qualitative thesis is both phenomenological and hermeneutical. The focus group of the thesis is employees who do craft during their leisure time. The data of the thesis consist of essays and an interview and the results are analyzed with both thematic analysis and content analysis data- and theory-driven.
According to the data collected the employees make different kinds of craft to recover of the workday. Based on the techniques and materials they use they can be divided into two groups. Part of the craft amateurs relax and recover from work by making same kind of crafts year after year. The other part of the craft amateurs enjoys making different projects from a scratch and prefer the complete craft process, when you are able to plan and carry out different projects with diverse materials and techniques all by yourself.
Based on the result, it can be said that craft as a hobby includes all the psychological recovery mechanisms from work. It is possible to let go of the work-related matters, to relax, to spend leisure time and also to learn something new just by making crafts.
Craft as a hobby helps working people to recover in five different ways. Not everyone values all themes as much when it comes to recovering of workload, but every craft maker uses more than one theme during the recovery process.
Avainsanat – Keywords
Craft as a hobby, burn out at work, coping with workload, recovering of workload
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 NYKYAJAN KÄSITYÖHARRASTUS ... 4
2.1 KÄSITYÖHARRASTUS NYKYAJAN KULUTUSYHTEISKUNNASSA ... 4
2.2 KÄSITYÖN MERKITYKSET ... 8
2.3 KÄSITYÖ PROSESSINA ...12
2.4 KÄSITYÖ JA HENKINEN HYVINVOINTI ...14
3 NYKYAJAN TYÖELÄMÄ ...18
3.1 TYÖN LUONNE NYKYAJAN DIGITAALIYHTEISKUNNASSA ...18
3.2 TYÖUUPUMUS...21
3.3 TYÖKUORMITUKSESTA PALAUTUMINEN JA TYÖSSÄ JAKSAMINEN ...23
3.4 PSYKOLOGISET PALAUTUMISEN MEKANISMIT ...25
3.5 VAPAA-AJAN MERKITYS TYÖSSÄ JAKSAMISELLE ...27
4 TUTKIMUSTEHTÄVÄ ...30
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ...31
5.1 KVALITATIIVISEN TUTKIMUKSEN FENOMENOLOGIS-HERMENEUTTINEN LÄHESTYMISTAPA ...31
5.2 AINEISTONKERUUMENETELMÄT ...32
5.3 TUTKIMUSAINEISTON HANKINTA ...34
5.4 KUVAUS TUTKIMUKSEN KOHDEJOUKOSTA ...35
5.5 AINEISTON ANALYYSIMENETELMÄT JA ANALYYSI ...36
6 LAPASISTA LINNUNPÖNTTÖIHIN ...41
6.1 NEULOMISTA JA NIKKAROINTIA ...41
6.2 KAHDENLAISET KÄSITYÖHARRASTAJAT ...43
7 RAIVOA JA RENTOUTUMISTA ...47
7.1 PSYKOLOGISET TYÖSTÄ PALAUTUMISEN MEKANISMIT ...47
7.2 TYÖSSÄJAKSAMINEN JA KÄSITYÖHARRASTUS ...51
8 POHDINTA ...56
8.1 TULOSTEN POHDINTA ...56
8.2 TUTKIMUSPROSESSIN ARVIOINTI JA EETTISYYS ...60
8.3 JATKOTUTKIMUSAIHEET ...63
LÄHTEET ...66
LIITTEET (2) ...71
1 JOHDANTO
Tässä kvalitatiivisessa tutkielmassa perehdytään siihen, miten käsityöharrastus ehkäi- see työuupumusta ja auttaa jaksamaan työssä. Tutkielmani aihe alkoi tarkentua lopul- liseen muotoonsa, kun pidin opinnoista ”välivuosia” ja keskityin työn tekoon. Vaikka opinnot olivat tauolla, käsityöt pysyivät silti tiiviisti mukana arjessani, kun työpäivän jälkeen askartelin, neuloin, virkkasin tai väkertelin jotakin muuta. Välivuosia viettäes- säni kaksi tuttavaani sairastui työuupumukseen. Sairastuttuaan toinen tuttavistani pyysi minua opettamaan hänelle virkkausta, ja hän innostuikin siitä niin, että pieni matto valmistui jo muutaman päivän päästä. Toiselle tuttavalleni lääkäri oli ehdottanut liikunnan lisäksi toista harrastusta, jossa ei ole suuria suorituspaineita – hän alkoi neu- loa norjalaisia villapaitoja. Molemmissa tapauksissa vaikutti kuitenkin siltä, että käsityöt toivat elämään jotakin uutta ja edistivät omalta osaltaan työuupumuksesta toipumista.
Näiden tapausten perusteella ja omien kokemusteni pohjalta halusin selvittää, miten käsityön tekeminen vapaa-ajalla edistää työssä jaksamista.
Käsityötä on tutkittu rentoutumisen keinona ja henkisen hyvinvoinnin osatekijänä var- sinkin 2000-luvulla eri näkökulmista useamman tutkijan voimin. Corkhill, Hemmings, Maddock ja Riley (2014) ja Pöllänen (mm. 2006, 2013 ja 2015b) ovat tutkineet käsityön merkitystä ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta, kun taas Luutonen (2004) on pai- nottanut käsityöharrastusta henkilön minäkuvan ja itsetunnon vahvistajana. Kenning (2015), Kouhia (2012 ja 2016) ja Saloheimo (2004) ovat kaikki tutkineet käsityöhar- rastuksen erilaisia merkityksiä, kuten käsityön yhteisöllisyyttä, roolia kulttuuri-identi- teetin vahvistajana ja ilmaisun välineenä. Busch (2012, 2014 ja 2018) on sen sijaan tutkinut nykypäivän käsityötä ja sen yhteisöllisyyttä ja voimaannuttavaa vaikutusta.
Hän näkee käsityön keinona saada ääni kuuluville nyky-yhteiskunnassa niin yksilöllisesti kuin yhteisönäkin.
Työhyvinvointia, työssä jaksamista ja työstä palautumista on tutkittu useamman vuo- sikymmenen ajan – nykyään yhä enenevässä määrin. Sonnentag ja Fritz (2007) ovat tutkineet työstä palautumista ja esittäneet siihen liittyen neljä erilaista mekanismia.
Kinnunen ja Mauno (2009) sekä Siltaloppi, Kinnunen, Feldt ja Tolvanen (2011) ovat tutkineet Tampereen yliopistolla työstä ja stressistä palautumista ja vapaa-ajan merki- tystä palautumisen kannalta. Bakker ja Demerouti (2017) ovat sen sijaan kehittäneet työn vaatimusten ja voimavarojen teoriaa, kun taas Schaufeli ja Salanova (2013) ovat perehtyneet työuupumukseen.
Eri tutkimuksissa (mm. Caldwell, 2005; Trenberth 2005; Weng & Chiang 2014) vapaa- ajasta ja harrastuksista puhutaan usein hyvin yleisellä tasolla. Samoin käsityön ja hy- vinvoinnin tutkimuksessa puhutaan henkilön yleisestä hyvinvoinnista (Corkhill ym.
2014; Pöllänen 2015a). Toisin sanoen käsityön työssä jaksamista edistäviä vaikutuksia on tutkittu melko vähän, mikä tekee tästä tutkielmasta hyvin ajankohtaisen ja tarpeel- lisen.
Tässä tutkielmassa tarkastellaan käsityöharrastusta työuupumuksen ehkäisijänä ja työstä palautumisen edistäjänä. Tutkielmassa on kvalitatiivinen tutkimusote, ja tavoit- teena on ymmärtää ja tulkita tutkimushenkilöiden käsityölle antamia merkityksiä sellai- senaan kuin ne heidän kirjoitelmissaan ja haastattelussa esiintyvät hermeneuttisfeno- menologista lähestymistapaa hyödyntäen.
Tutkimuskontekstina ovat ammatiltaan ja iältään heterogeeninen työssäkäyvien käsi- työharrastajien joukko, jotka ovat vapaaehtoisesti osallistuneet tutkimukseen joko kir- joittamalla kirjoitelman tai osallistumalla haastatteluun. He harrastavat erilaisia käsi- töitä ja ovat aloittaneet harrastuksen erilaisista syistä. Käsityöhön ja hyvinvointiin liit- tyvät tutkielmat sijoittuvat käsityötieteen tutkimuskentässä yleensä yhteiskunnallisen ja psykologis-sosiaalisen suuntautumisen (kuvio1) välimaastoon, mutta aihetta on mah- dollista tutkia myös muista näkökulmista (Pöllänen, 2012). Tässä tutkielmassa työssä uupumista ja työkuormituksesta palautumista pidetään yhteiskunnallisena ilmiönä, ja käsityön merkitystä harrastajalleen tutkitaan psykologis-sosiallisesta orientaatiosta.
KUVIO 1. Käsityötieteen tutkimusorientaatiot ja tutkielman sijoittuminen käsityö- tieteen tutkimuskentässä (Seitamaa-Hakkarainen ym. 2007, 15)
2 NYKYAJAN KÄSITYÖHARRASTUS
Digitaaliyhteiskunnan nopeasta muuttumisesta huolimatta, käsityö on säilyttänyt ase- mansa suosittuna harrastuksena uudellakin vuosituhannella (Kouhia 2016, 20, 30; Luu- tonen 2004, 12). Tässä tutkielmassa perehdytään käsityöharrastukseen 2000-luvun al- kuvuosikymmenten älypuhelinten valtaamassa arjessa. Vaikuttaa siltä, että koko yh- teiskunta elää ruuhkavuosia, ja kiire ja uupumus ovat ennemminkin muotia kuin vain joidenkin yksilöiden ongelmia. Alaluvuissa käsitellään käsityön merkityksiä kuin myös käsityöharrastuksen tuomaa hyvinvointia ja asemaa nyky-yhteiskunnassa.
2.1 Käsityöharrastus nykyajan kulutusyhteiskunnassa
Käsillä tekeminen on aina ollut osa suomalaista yhteiskuntaa. Ennen vanhaan käsitöitä tehtiin, koska tarvittiin erilaisia käyttöesineitä ja vaatteita arjesta selviämiseen. Teollis- tumisen myötä arjen käyttötavarat alettiin hankkia kaupoista ja käsityön tekeminen vain sen hyödyllisyyden ja välttämättömyyden takia vähitellen menetti merkityksensä.
Huolimatta asemansa menetyksestä jokaisen kansalaisen välttämättömänä taitona, kä- sitöiden tekeminen on silti pitänyt pintansa. Joillekin käsitöiden tekeminen on ollut ta- loudellisesti kannattavaa, toiset ovat pitäneet käsitöiden tekemistä mielekkäänä ajan- käytönmuotona ja kolmannet ovat nauttineet käsitöiden tekemiseen liittyvästä kiireet- tömyyden tunteesta. (Luutonen 2004, 12–13; Pöllänen 2013, 217).
Käsityö on aina yhteydessä arkipäivään, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Lisäksi käsitöitä tehtäessä saadaan aina jotakin konkreettista lopputulokseksi. Ihatsun (2006, 20–22) mukaan edellä mainitut seikat ovat edesauttaneet käsityön säilymistä niin harrastuksena kuin ammattinakin länsimai- sessa kulttuurissa nykypäiviin saakka. Teollistumisesta huolimatta käsitöiden tekemi- nen ei ole kadonnut, sillä kyseessä on harrastus, joka muuttuu yhteiskunnan muutosten
ja trendien mukana. Toisaalta käsityö tarjoaa uusista trendeistä ja materiaaleista huo- limatta myös jatkuvuutta ja yhteyden omiin juuriin (Rönkkö 2011, 82). Töissä käytet- tävät perinteiset tekniikat ja materiaalit kulkevat uusien rinnalla sukupolvilta toisille.
Maailman muuttuessa yhä globaalimmaksi oma kulttuurinen alkuperä on tullut ihmisille yhä merkityksellisemmiksi.
Luutonen (2004, 12), Kenning (2015, 52) ja Kouhia (2016, 20, 30) toteavat käsityö- harrastuksen kasvattaneen suosiotaan aina 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaista maailmanlaajuista käsityöinnostusta on kutsuttu myös itsetekemisen aikakaudeksi, jolloin yhä useammat ovat alkaneet nauttia käsillä tekemi- sen hyvinvointivaikutuksista, tekemisen ilosta ja itsetehtyjen tuotteiden aikaansaami- sesta. Luomisen tarve, mielikuvitus, hyötymotiivi ja uteliaisuus uutta kohtaan yhdisty- vät käsityöharrastuksessa ja käsityöharrastajissa. Taitotason kasvaessa käsitöiden te- kemisen sosiaaliset motiivit saavat myös entistä enemmin jalansijaa.
Busch ja Pazarbasi (2018, 66–67, 69) toteavat käsityön nostaneen profiiliaan viime vuosikymmenten aikana sitten teollistumisesta aiheutuneen laskusuhdanteen. Enää se ei ole ”vain” harrastus ja pientä puuhailua, vaan käsityöstä on tullut voimaantumisen ja osallistumisen sekä osallistamisen keino, jossa mukana ovat niin käsityöalan ammatti- laiset kuin paikalliset yhteisöjen jäsenetkin. Käsityöharrastuksesta on tullut vastavoima massatuotannolle. Sen avulla parannetaan omaa hyvinvointia, tullaan kuulluksi ja koe- taan vapautta toteuttaa itseään.
Globaali käsityön nousukausi on Kouhian (2016, 21–23, 25) ja Kenningin (2015, 52) mukaan yhteydessä laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kehitykseen, sillä kuluttamisen eettisyys on noussut entistä tärkeämmäksi ja toisaalla sosiaalisen median kehittyminen on mahdollistanut uudenlaisen jakamisen ja yhteisöllisyyden kulttuurin esimerkiksi erilaisten käsityösivustojen ja virtuaalisten ryhmien välityksellä. Suomessa käsityöt ovat Kouhian (2016, 21) mukaan olleet suosittu harrastus jo vuosikymmenten ajan, ja viime vuosikymmeninä käsitöiden suosio on pysynyt lähes muuttumattomana.
Ihatsu (2006, 22) toteaa käsityötaitojen kuuluvan kaikissa Pohjoismaissa yleissivistyk- seen. Käsityön eri tekniikat ja toteutustavat tarjoavat jokaiselle jotakin, ja käsitöitä voi harrastaa henkilön taloudellisesta asemasta riippumatta. Kouhia (2016, 23) täydentää käsitöiden harrastamisen olevan nykypäivänä ihmisen kokonaisvaltaista toimintaa, joka virkistää ja antaa henkilölle mahdollisuuden kanavoida luovuuttaan.
Kouhian (2016, 20) mukaan suomalaisten harrastajien into on viime vuosikymmeninä kohdistunut huonekalujen valmistukseen, erilaisiin puutöihin sekö muun muassa auto- jen ja soitinten rakentamiseen ja korjaamiseen, kun miehet ovat kiinnostuneet puu- töistä ja pienesineiden rakentelusta. Kuitenkin käsityön suosituin muoto Taitoliiton (2018) mukaan, sekä aktiiviharrastajien että valtakunnallisten panelistien parissa, on yhä edelleen lankatyöt, eli neulominen ja virkkaaminen.
Taitoliiton Taloustutkimuksella teettämään kyselyyn vastanneista suurin osa oli naisia, mikä vaikuttanee saatuun tulokseen. Aktiiviharrastajista 88 % neuloi tai virkkasi vähin- tään 1-3 kertaa viikossa, myös pääosa neulomista tai virkkaamista harrastavista pane- listeista teki sitä vähintään kerran viikossa. Neulomisen ja virkkaamisen vankasta ase- masta huolimatta käsityöharrastamisen into on kuitenkin laskenut juuri perinteisten naisten käsitöiden osalta, kuten neulomisessa, virkkauksessa, nypläämisessä ja ko- ruompelussa. (Kouhia 2016, 20; Taitoliitto 2018.)
Mason (2005, 262) ja Kouhia (2016, 30) toteavat käsityömyönteisyyden juurtuneen laajasti materiaaliseen kulttuuriin. Yhä useamman ihmisen tavoitteena on elämän hi- dastaminen ja henkistyminen, joihin käsitöiden harrastaminen tarjoaa oivan mahdolli- suuden. Käsityöt ovat harrastajilleen samanaikaisesti voimavara kuin myös tapa ym- märtää niukkenevien resurssien maailmaa sekä kyvykkyyttä toimia ja tulla tietoiseksi omasta taidostaan tekemisen kautta.
Taitoliiton kyselyn (2018) mukaan käsitöitä harrastettiin eniten siksi, että ne rentoutta- vat. Käsitöiden tekeminen koettiin myös palkitsevaksi, kun valmiista työstä saatiin on- nistumisen tunteita. Nuoremmat vastaajat painottivat kyselyssä käsityön osalta uuden oppimisen tärkeyttä. Toisaalta varsinkin alle 35-vuotiaat kyselyyn vastaajat eivät olleet harrastuksessa kovin pitkäjänteisiä. Uusista töistä ja työtavoista innostuttiin helposti, mutta työt tuli saada nopeasti valmiiksi.
Kuten Taitoliiton (2018) teettämä kyselykin osoittaa, käsityöstä on tullut yhteiskunnan muuttumisen myötä viihteellisempää. Tämä on havaittavissa muun muassa yhä ylei- sempänä sekatekniikkojen käyttämisenä ja perinteisten käsityömenetelmien rajojen rikkomisena, Ihatsu (2006, 25) toteaa. Kansantaide ja korkeataide sekoittuvat, samoin kuin eri historialliset ajanjaksot ja tyylisuunnat kulttuureista ja yhteiskuntaluokista pu- humattakaan. Käsityö voidaan nähdä populaarikulttuurin tapaan viihteenä, kun se on muuttunut arjen välttämättömyydestä harrastajan omaksi iloksi tehtäväksi puuhaksi, jossa pääsee myös toteuttamaan itseään.
Masonin (2005, 266) mukaan käsityöharrastus tarjoaa mahdollisuuden yhteisön tai per- heen yhteisille käsityöprojekteille. Monet harrastavatkin käsitöitä nykypäivänä erilai- sissa kerhoissa, ja töitä jaetaan esimerkiksi Facebookin erilaisissa käsityöryhmissä, Ra- velryssa ja Instagramissa Kouhia (2016, 27) ja Vilhunen (2018, 128) toteavat. Ihatsu (2006, 25–26) kuitenkin esittää, ettei kerhoissa pääasiallinen tarkoitus ole välttämättä työn tekeminen ja itsensä haastaminen, vaan sosiaalisten kontaktien hakeminen ja viih- tyminen.
Toisaalta käsitöitä tehdään kuitenkin edelleen myös yksin ja hiljaa, kuten Kouhia (2016, 27) ja Pöllänen (2006, 72 ja 2015b, 66) toteavat. Käsitöitä tehdään sekä vapaa-ajalla että omalla ajalla Saloheimo (2004, 21–22) täydentää. Vapaa-aikana ollaan vapaita työstä, mutta silloin täytetään usein toisten tarpeita. Sen sijaan oma aika on varattu vain itselleen ja omille yksilöllisille kiinnostuksen kohteille. Kotoilu, jossa kotona jouti- laasti puuhaillaan jotakin (esimerkiksi tehdään käsitöitä) on muodostunut vastapainoksi kiireiselle työntäyteiselle arjelle. Nuorempi harrastajasukupolvi on kiinnostunut kotiin ja kotiympäristöön liittyvistä aktiviteeteista, kuten käsitöistä, korjaamisesta ja perintei- sistä kotitöistä juuri kotoilun myötä. Kotoilu koetaan keinoksi löytää harmoniaa ja itse- ään toteuttavaa sisältöä elämään. Busch (2012, 451–452) huomauttaa kuitenkin kotoi- lun ja tee-se-itse -mentaliteetin (DIY) nostaneen pintaan myös käsityöharrastukseen ja suunnitteluun liittyviä epäkohtia muun muassa vapaa-ajalla tehtävästä ilmaisesta työstä. Tavaratalot myyvät itsekoottavia huonekaluja DIY-hengessä, ja käsityöyrittäjät etsivät testineulojia tai kaavatestaajia harrastajien joukosta, jotka eivät varsinaisesti saa korvausta käyttämästään ajasta. Toki tällainen toiminta on vapaaehtoista, mutta se samalla ”vie” mahdollisesti jonkun toisen työpaikan.
Vaikka moni tekeekin käsitöitä yksin kotonaan, on valmiiden töiden jakaminen esimer- kiksi sosiaalisien median alustoille monille käsityöharrastajille tärkeää (Kouhia 2012, 37). Vilhunen (2018, 128, 131–132) täsmentää, ettei tärkeää ole vain omien töiden näyttäminen muille, vaan sosiaalisen median ja blogien kautta saadaan esimerkiksi ajantasaisin tieto uusista käsityötrendeistä, keskustellaan eri tekniikoista ja saadaan neuvoja sekä haetaan apua ongelmallisissa tilanteissa käsityötä tehtäessä. Sosiaalisen median alustat, joissa on mahdollista nähdä valmiita töitä ja seurata muiden harrasta- jien työskentelyä tuovat itsevarmuutta ja uskoa omiin kykyihin. Toisten töistä saadaan ideoita ja mallia omaan työskentelyyn (Busch 2012, 444), ja ne innostavat jatkamaan omaa tekemistä. Motivaatio saada työ valmiiksi kasvaa, kun se halutaan saada muiden virtuaalisen käsityöyhteisön jäsenten nähtäville.
Vilhusen (2018, 137) mukaan virtuaaliyhteisöihin kuuluvat käsityöharrastajat järjestä- vät tapaamisia myös reaalimaailmassa. Käsityöharrastajat kokevat tapahtumat tärke- äksi osaksi harrastustaan, kun pääsee tapaamaan kasvotusten virtuaalisen käsityöyh- teisön jäseniä. Mitä aktiivisempi käsityöharrastaja on erilaisissa internetin käsityöyhtei- söissä, sitä tärkeämmäksi hän kokee myös reaalimaailman tapaamiset. Varsinkin maa- seuduilla ja pienemmillä paikkakunnilla asuvat harrastajat kokevat tärkeäksi käsityö- harrastuksen mukanaan tuoman virtuaalisen yhteisöllisyyden, kun omasta lähipiiristä ei välttämättä löydy muita saman henkisiä harrastajia, ja esimerkiksi kansalaisopiston kä- sityökursseja on harvakseltaan, tai ne sijaitsevat pitemmän matkan päässä.
Ihatsu (2006, 27) toteaa lähes kaiken mahdollistavan virtuaaliteknologian haastavan käsityön konkreettisuutta yhä enemmin 2000-luvun kuluessa. Käsin kosketettavuus ja työn materiaalinen tuntuma ovat käsityön vahvuuksia, jotka tarjoavat yhteyden reaali- maailmaan kaiken virtuaalisen ja abstraktin keskellä – käsityön tekeminen tarjoaa mah- dollisuuden pysähtyä kaiken kiireen keskellä. Busch (2012, 444–445) kuitenkin huo- mauttaa virtuaalisuuden myös omalta osaltaan rikastuttavan nykyajan käsityöharras- tusta, kun ohjeita ja esimerkkitöitä on entistä helpommin saatavilla internetin yhteisöl- lisistä vaikutuksista puhumattakaan.
Mason (2005, 262, 265), Pöllänen (2006, 76 ja 2013, 219) ja Taitoliitto (2018) toteavat- kin käsityön pystyvän hyvin vastaamaan 2000-luvun alkuvuosikymmenten haasteisiin.
Se on edelleen suosittu harrastusmuoto muuttuvine trendeineen, kuitenkaan perinteitä unohtamatta. Tapa oppia käsitöitä muuttuu osittain digitalisoitumisen mukana, mutta myös perinteinen harjoittelu pitää pintansa, sillä tiettyjä asioita ei voi oppia kuin itse tekemällä. Koska harrastus mukautuu ja joustaa eri elämänvaiheiden mukaan, käsityö tarjoaa tekijälleen juuri hänelle sopivan haasteen joko iloista stressiä tuottavana ositet- tuna käsityönä tai sitten kokonaisen käsityön mukaansa tempaavana flow-kokemuk- sena. Käsityöharrastus tarjoaa mahdollisuuden viettää aikaa yksin omien ajatusten kanssa, mutta myös kokea yhteisöllisyyttä ja vahvistaa omaa minäkuvaa (Luutonen 2004, 14–15).
2.2 Käsityön merkitykset
Luutonen (2004, 14) määrittelee käsityön tarkoittavan sekä valmista tuotetta että sen valmistusprosessia. Molemmat merkitykset ovat tärkeitä käsityön harrastajille, mutta varsinkin valmistusprosessiin liitetään positiivisia merkityksiä. Pöllänen (2013, 219) tar- kentaa käsityön määritelmää neljällä erilaisella lähtökohdalla: tekijän kautta,
prosessina, tuotteena tai käyttäjän kautta. Toisin sanoen käsityö ei ole vain prosessista syntynyt lopullinen tuote, vaan siihen sisältyy myös tekijän identiteetin muokkautumista tekoprosessin aikana, suuri kirjo valmiiseen tuotteeseen liittyviä arvoja ja prosessin ai- kana kohdattuja tunteita.
Käsityön merkityksiä on myös määritelty useasta eri näkökulmasta. Rönkkö (2011, 65) on esimerkiksi tutkinut käsityön merkityksiä suunnittelun kautta jakaen ne neljään orientaatiotyyppiin: tuote-, taito- perinne- ja ilmaisuorientaatioon. Kouhia (2012, 30) sen sijaan on määritellyt käsityölle kahdeksan toisiinsa liittyvää merkitystä: toiminnal- lisen, materiaalisen, esteettisen, ilmaisullisen, kokemuksellisen, moniaistillisen, yhtei- söllisen ja kerronnallisen. Tässä luvussa tarkastellaan käsityön erilaisia merkityksiä Kou- hian merkitysjaottelua mukaillen.
Käsityön toiminnallinen merkitys
Käsityöstä on harrastajilleen ilon ohella hyötyä. Luutonen (2004, 12–13) toteaa se ole- van keino valmistaa tarpeellisia yksilöllisiä tuotteita, mutta niin sanotusti oheistuotteena harrastaja luo itselleen hyvää elämänsisältöä ja lisää elämän mielekkyyttä. Käsitöiden tekeminen lisää mielihyvän tunnetta ja itsearvostusta, kun tekijä näkee kättensä jäljen, oppii uutta ja saa muilta positiivista palautetta ja kannustusta. Rönkkö (2011, 73) lisää oman käsityötaidon näyttämisen ja kehittämisen olevan tärkeä osa käsityön toiminnal- lista merkitystä.
Käsityöharrastajat ovat tutkimuksissa (mm. Corkhill ym. 2014; Pöllänen 2006, 2015b) kuvanneet käsityön merkitsevän heille aivan kaikkea – toiset pitävät sitä kutsumukse- naan ja joillekin se on ajattelua ilman sanoja. Käsitöitä tekemällä harrastajat luovat ympärilleen kauneutta tekemällä laadukasta työtä samalla kun rentoutuvat. Ihatsu (2006, 20) lisää käsitöiden tekemisen olevan vastapainoa maailmalle, jossa kaikki yh- distyy globalisoitumisen myötä yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Käsityö koetaan rau- hoittavana vastavoimana, jonka yksittäinen ihminen pystyy ymmärtämään ja hallitse- maan. Käsityötä pidetään arkisena, intiiminä, marginaalisena ja ihmisläheisenä toimin- tana – eli riittävän pienenä ja konkreettisena yksityiskohtana jatkuvan informaationtul- van ja maapalloistumisen keskellä.
Corkhill ym. (2014, 40) lisäävät käsitöiden tekemisen kehittävän kolmiulotteista hah- motuskykyä. Käsityötä tehdessä molemmat aivopuoliskot työskentelevät, mikä helpot- taa meditatiiviseen tilaan pääsemistä. On myös mahdollista, että toistuvat liikkeet esi- merkiksi neuloessa lisäävät serotoniinin tasoa elimistössä, mikä tuottaa lisää mielihyvää ja rauhoittaa. Tekemällä oppiminen ja käsin työskentely edistävät myös kokonaisuuk- sien hallintaa, oppimista ja muistia (Huotilainen, Rankanen, Groth, Seitamaa-
Hakkarainen & Mäkelä 2018, 12). Yksikertaisen käsityön tekeminen kuuloperusteisessa opetustilanteessa, kuten luennolla, auttaa oppijaa pitämään yllä virittynyttä olotilaa, jolloin uuden tiedon omaksuminen käy helpommin kuin passiivisesti kuunneltaessa.
Käsityön yhteisöllinen merkitys
Ihatsun (2006, 22) ja Rönkön (2011, 82) mukaan käsityön kautta paitsi etsitään juuria, pidetään myös yllä ja säilötään omaa kulttuuria. Käsitöitä tehdään ympäri maailmaa, ja eri paikoissa samoista tekniikoista on erilaisia sovellutuksia. Toisin sanoen samaan lop- putulokseen voi päästä monin eri keinoin, mikä tekee käsityöstä kielen, jota ymmärre- tään yli kansallisten rajojen. Busch, Holroyd, Keyte, Yin, Ginsburg, Earley, Ballie ja Hansson (2014, 389) toteavat perinteisten käsitöiden tarjoavan yhteyden omiin juuriin ja historiaan, kun taas perinteisten mallien ja tekotapojen muokkaus liittyy enemmän oman identiteetin ja minuuden esille tuomiseen.
Kouhia (2012, 33–35) ja Kenning (2015, 62) huomauttavat käsityöhön liittyvän aina kulttuurista yhteisöllisyyttä, jossa näkyvät niin sosiaaliset käytännöt kuin kulttuuri-iden- titeettikin. Kun käsitöitä tehdään tietyssä ryhmässä, syntyy tunne yhteisöllisyydestä.
Tunne on mahdollista saavuttaa, vaikka kukin ryhmäläinen tekisi erilaista työtä – riittää, kun kaikki tekevät jotakin käsityötä. Käsityön avulla on pystytty myös kuromaan kult- tuureihin liittyviä eroavaisuuksia lähemmäs toisiaan, vaikka samanaikaisesti käsityö- harrastus tarjoaa keinon luoda ja ylläpitää omaa kulttuurista identiteettiä. Busch ym.
(2014, 388) näkevät kulttuurien välisen kanssakäymisen nykykäsityön rikkautena, kun perinteisiä käsityömenetelmiä ja malleja hyödynnetään ja varioidaan eri tavoilla. Tällöin perinteinen käsityö ei katoa, vaan säilyy ja kehittyy ympäröivän kulttuurin mukana.
Käsityön yhteisöllisyys voi liittyä samanhenkisten harrastajien sijaan myös harrastajan omaan lähipiiriin. Rönkön (2011, 82) mukaan joillekin on tärkeää oppia käsitöitä jonkin läheisen henkilön ohjaamana, kun taas Saloheimo (2004, 22–23) toteaa, että käsitöitä tekemällä huolehditaan usein läheisten ja perheen hyvinvoinnista ja viihtyisyydestä.
Valmiita tuotteita harvemmin pidetään itsellään, vaan ne menevät yleensä läheisten käytettäviksi, Kenning (2015, 59) täydentää.
Käsityön materiaalinen merkitys
Ihatsun (2006, 23–24) mukaan perinteisessä käsityössä tärkeintä on ollut tuottaa toi- mivia käyttöesineitä. Sittemmin käsityön materiaalinen merkitys on muuttunut ja ny- kyisin tuotteen käytettävyyden lisäksi painottuvat sen kauneus ja ylellisyys (Rönkkö 2011, 66). Teollistuminen ja postmoderni aikakausi ovat Ihatsun (emt.) mukaan mah- dollistaneet käsityön ”levittäytymisen” myös perinteisen taiteen ja käsityön väliselle
harmaalle alueelle. Enää ei ole kaiken kattavaa yleisyyttä, vaan globaalistuminen on aiheuttanut kulttuureiden tasapäistymisen ohella myös erilaisten alakulttuurien synnyn ja leviämisen. Perinteisten käyttöesineiden ohella käsityöharrastajat ovat ruvenneet murtamaan perinteitä ja tekemään käsitöistä taidetta. Vaikka tämä onkin johtanut rih- kamamäärän kasvuun ja laadun heikkenemiseen, kun ammattilaisten lisäksi markki- noille ovat pyrkineet myös harrastajat, on käsityötuotteisiin tullut mukaan aivan uuden- laista huumoria, kun tuotteen tärkein funktio ei välttämättä olekaan käytettävyys, vaan esimerkiksi vain tuottaa iloa katsojalleen.
Kouhia (2016, 23, 25) toteaakin käsityöharrastuksen nojaavan toisaalta materiaaliseen vuoropuheluun ja toisaalta itsensä vapaaseen toteuttamiseen. Tuunaaminen, jossa van- hoille ja vähänkäytetyille tuotteille syntyy uusi esteettinen, toiminnallinen tai ilmaisulli- nen arvo, on noussut eettisyytensä vuoksi suosituksi käsitöiden tekotavaksi (Busch 2018, 381). Tällöin materiaalia muokataan uudelleen käsityön tekijän ideoiden ja taito- jen mukaan aivan uuteen uskoon. Käsityönharrastaja on kuitenkin aina sidottu materi- aaliin, sillä käsitöitä tehtäessä valmistuu aina jotakin konkreettista.
Pöllänen (2006, 68 ja 2015b, 65) sekä Busch ja Bazarbasi (2018, 70) täydentävät kä- sitöistä tulevan hyödyn lisäävän iloa niiden tekemisestä, kun esimerkiksi korjatulle tuot- teelle ja tehdylle työlle voi laskea hinnan. Varsinkin vähävaraisemmissa perheissä tämä tuottaa iloa vaatteen korjaajalle, kun pystyy konkreettisesti osoittamaan käsityön teke- misen arvon. Rahallisen arvon määrittäminen nostaa myös käsityön tekijän, esimerkiksi kotiäidin tai työttömän itsetuntoa. Busch ym. (2014, 381, 394) peräänkuuluttavatkin entistä tiiviimpää yhteistyötä niin suunnittelijoiden, jälleenmyyjien kuin kuluttajienkin kesken, jotta tekstiileiden ja vaatteiden korjaus- ja muuntelumahdollisuudet huomioi- taisiin jo niiden suunnitteluvaiheessa niin kaavoituksessa kuin materiaalivalinnoissakin kestävämmän tulevaisuuden luomiseksi.
Käsityön ilmaisullinen merkitys
Käsityöharrastamisen antama mahdollisuus itseilmaisuun liittyy Kouhian (2012, 33) mukaan tiiviisti henkilön luovuuteen. Itseilmaisun ohella käsitöiden tekemiseen sisältyy aina tarkoitus, Pöllänen (2013, 217) täydentää. Käsityöt symboloivat aina tekijänsä suhdetta muihin ihmisiin, kulttuuriin ja perinteisiin. Luutonen (2004, 18) ja Rönkkö (2011, 82) toteavat käsityöharrastuksen antavan tekijälleen mielekästä sisältöä elä- mään sekä mahdollisuuden kehittyä ja vahvistaa minäkuvaansa. Käsityöt ovat tekijäl- leen niin kommunikoinnin väline kuin elämän ilon ja mielekkyyden tuoja.
Busch ja Bazarbasi (2018, 66, 69) toteavat käsityön muuttuneen viime vuosina yhä enemmän provokaation keinoksi, jolla halutaan herättää ihmiset huomaan massatuo- tannon ja kulutusyhteiskunnan epäkohtia. Käsityöstä on tullut keino saada äänensä kuuluviin niin yhteisöille kuin yksilöillekin. Käsityötuotteen kautta tekijä voi tuntea ar- vokkuutta ja olla ylpeä taidoistaan. Lisäksi käsityötaidon kautta on mahdollista ilmentää omia arvojaan esimerkiksi valitsemalla, korjaako rikkimenneen vaatteen vai ostaako tilalle uuden.
2.3 Käsityö prosessina
Kojonkoski-Rännäli (1995, 61, 92–95) esittelee käsityön kahtiajaon ositettuun, eli jäl- jentävään käsityöhön, ja kokonaiseen käsityöhön. Ositetusta käsityöstä saattaa puuttua esimerkiksi työn taiteellinen suunnittelu tai sen osuuden on tehnyt joku muu kuin ky- seinen käsityöharrastaja. Tällöin käsityötuote valmistetaan valmista suunnitelmaa sekä/
tai materiaali- ja toteutusohjeita noudattaen. Ositetulle käsityölle tyypillistä on käytet- tävän tekniikan ja materiaalin määritteleminen etukäteen, Pöllänen ja Kröger (2006, 86–88) täydentävät. Osittaista käsityötä tekevä harrastaja suunnittelee työhönsä kor- keintaan pieniä yksityiskohtia tai tekee omia värivalintoja. Kokonaiseen käsityöproses- siin sen sijaan kuuluu sekä tuotteen suunnittelu- että valmistusprosessi. Kojonkoski- Rännäli (1995, 61, 92–95) lisää myös prosessin ja valmiin työn arvioinnin olevan olen- nainen osa kokonaista käsityötä. Kokonaisessa käsityössä sama henkilö suorittaa kaikki käsityöprosessin vaiheet itse, tai joko ryhmän osallistuvana jäsenenä (Pöllänen & Kröger 2006, 88).
Pölläsen ja Krögerin (2006, 86–88) mukaan kokonaisen käsityön prosessi lähtee liik- keelle ideoinnista, joka pohjautuu yleensä joko erilaisiin virikkeisiin tai koettuihin tilan- teisiin. Käsityöharrastuksen aloittelija tarvitsee myös etukäteen käsityksen siihen, mihin ollaan ryhtymässä ja mikä suunnilleen voisi olla lopputulos. Ideointia konkretisoidaan visuaalisella ja teknisellä suunnittelulla, tarkentaa Kojonkoski-Rännäli (1995, 61, 92–
95). Toisinaan se voi käsittää myös muotoilua, mikäli siihen liittyy prototyypin tai mal- likappaleen valmistamista. Kokonaisen käsityöprosessin kannalta juuri suunnittelu erot- taa sen ositetusta käsityöstä. Suunnittelun yhteydessä ratkotaan ongelmia, arvioidaan ratkaisuja ja reflektoidaan omaa tekemistä.
Spiraalimaisesti etenevän suunnitteluvaiheen jälkeen siirrytään suunnitelman valmista- miseen, jossa kerrataan vanhoja tietoja ja taitoja, ja yhdistellään niitä prosessin aikana saatuihin uusiin kokemuksiin (Kojonkoski-Rännäli 1995, 61, 92–95). Visuaalinen ja
tekninen suunnitelma voi muuttua vielä valmistusvaiheessakin siinä tapahtuvan oppi- misen vuoksi. Koko käsityöprosessin ajan suoritetaan reflektointia sekä työn ja tekemi- sen arviointia. Valmiin tuotteen arvioinnissa palataan vielä prosessin eri vaiheisiin ide- oinnista lähtien. Luovuus, ongelmanratkaisu, arviointi ja reflektointi ovat osa jokaista prosessin vaihetta, mitkä tekevät käsityöstä kokonaisen käsityön (Pöllänen & Kröger 2006, 86–88).
Pöllänen (2006, 68–70) ja Pöllänen ja Kröger (2006, 88) kuitenkin huomauttavat, että harrastaja priorisoi usein kokonaisen käsityöprosessin sijaan valmiiseen tuotteeseen, produktiin, sillä kokonaisen käsityön prosessi on hidas ja nopeatempoisessa maailman- menossa tuloksia halutaan nopeasti. Usein harrastajalle on tärkeämpää itse käsityön tekeminen ja tuotteen valmistuminen kuin sen suunnitteleminen alusta lähtien itse.
Yleensä valmis tuote annetaan jollekin läheiselle tai laitetaan esille omaan kotiin, mikä lisää käsityön tekemisen merkittävyyttä tekijälleen. Myös ositetun käsityön tuloksena syntynyt tuote voi siis olla sellaisenaan palkitseva, vaikka tekijä ei itse ole suunnitellut työn visuaalista ilmettä tai rakenteellisia ratkaisuja.
Huolimatta edellä esitetystä kokonaisen ja ositetun käsityön kahtiajaosta Pöllänen ja Kröger (2006, 94) toteavat, että käsityön eri paradigmat lähinnä vain täydentävät toi- siaan. Kokonaista käsityötä on vaikea oppia tekemään, ellei ensin harjoittele ositetun käsityön avulla. Ositettu käsityö tarjoaa myös erilaisia vaihtoehtoja käsityön tekemiseen hankalissakin elämäntilanteissa, kun aikaa ei välttämättä ole suunnitteluun ja ideointiin, mutta halu tehdä jotakin käsin kuitenkin on olemassa. Kokonainen ja ositettu käsityö täydentävät toisiaan, ja ne onkin nähtävä ja erilaisiin lähtötilanteisiin ja asiayhteyksiin soveltuvina menetelminä.
Luovan työn on todettu aiheuttavan tekijälleen eräänlaista iloista stressiä, mitä Pölläsen (2006, 74) mukaan on mahdollisesti havaittavissa käsityötä tehtäessä. Itselle uuden tuotteen valmistaminen, tekniikan oppiminen tai mallin variointi antavat tekijälleen on- nistumisen tunteita, jotka voidaan tulkita niin sanotuksi hyvälaatuiseksi stressiksi. Osa käsityöharrastajista hyödyntää osittaista käsityötä onnistumisen tunteen ja iloisen stressin varmistamiseksi, jolloin he valitsevat tehtävän työn sen mukaan, että oppivat samalla uutta, mutta tietävät kuitenkin onnistuvansa. Luutonen (2004, 16) lisää käsi- työtaidosta olevan myös käytännön hyötyä ja siirtovaikutuksia uusiin tilanteisiin. Käsi- työharrastaja on usein hyvä ratkaisemaan erilaisia pulmia, sillä käsitöiden tekeminen kehittää ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä.
2.4 Käsityö ja henkinen hyvinvointi
Maailman terveysjärjestön (WHO, 2014) mukaan henkisellä hyvinvoinnilla tarkoitetaan tilaa, jossa yksilö ymmärtää oman potentiaalinsa, selviää elämään kuuluvista normaa- leista stressaavista tilanteista, pystyy työskentelemään tuotteliaasti ja osallistumaan yhteisönsä toimintaa. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (THL, 2019) sen sijaan mainit- see hyvinvoinnin osatekijöinä terveyden, materiaalisen hyvinvoinnin sekä koetun hy- vinvoinnin ja elämänlaadun. THL:n mukaan yksilön hyvinvointiin vaikuttava sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen, onnellisuus ja sosiaalinen pääoma. Pöllänen (2012 ja 2013, 213) kiteyttääkin hyvinvoinnin muodostuvan yksilön tyytyväisyydestä ja tyyty- mättömyydestä omaan elämäänsä. Koska hyvinvointi on kunkin ihmisen sisäinen käsi- tys omasta tilastaan, se voi olla riippumaton ulkoisista tekijöistä. Esimerkiksi henkilö voi sairaudesta huolimatta tuntea voivansa henkisesti hyvin. Mielekkäät aktiviteetit edistä- vät osaltaan toivon ja positiivisuuden tuntemuksia, jotka parantavat yksilön hyvinvoin- tia.
Käsitöitä pidetään miellyttävänä ja tyydytystä tuottavana harrastuksena (Ihatsu 2006, 20). Käsitöiden tekeminen koetaan mielekkäänä ja hyödyllisenä tapana viettää vapaa- aikaa. Pölläsen (2013, 213, 208, 222; 2015a, 83) mukaan vaikeassa elämäntilanteessa käsitöiden tekeminen tarjoaa pakokeinon todellisuudesta ja voi ylläpitää motivaatiota elämiseen ja antaa elämälle tarkoituksen. Kouhia (2016, 25) täydentää käsitöiden ole- van monelle käsityöharrastajalle väline oman elämän hallintaan. Ne auttavat selviyty- mään arjesta ja toimivat stressinlievityskeinona, voimaannuttavat ja rentouttavat. Tai- toliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn (2018) mukaan 65 % aktiiviharrastajista teki käsitöitä, nikkaroi tai rakenteli joka päivä. Myös valtakunnallisessa verrokkiryh- mässä kaikista vastanneista noin kolmasosa (34%) teki käsitöitä, nikkaroi tai rakenteli vähintään muutaman kerran kuussa. Eniten käsitöitä tekivät päivittäin yli 50-vuotiaat henkilöt.
Käsityön tekijän itsetunnon ja varmuuden omasta tekemisestä on todettu paranevan muiden käsityöharrastajien antaman palautteen, kädentaitojen kehittymisen, valmiiden tuotteiden ja itselle asetettujen tavoitteiden saavuttamisen myötä. Toiset kokevat niin syvää tyytyväisyyttä valmistamastaan käsityötuotteesta ja prosessista, että haluavat tehdä samanlaisen käsityön useamman kerran. Käsityötuotteessa nähdään konkreetti- sesti tehty työ ja tuotteisiin muodostuu vahva emotionaalinen sidos. Osalle käsityöhar- rastajista on tärkeää jättää jotakin pysyvää itsestään myös tuleville sukupolville. Tämä luo yksilölle tunnetta siitä, että hän on hyödyllinen ja merkityksellinen. (Luutonen 2004, 15; Pöllänen 2006, 68 ja 2013, 221.)
On ilmeistä (Pöllänen 2006, 69; 2013, 213, 208, 222; 2015a, 88), että mielekkäät ak- tiviteetit edistävät toivon ja positiivisuuden tuntemuksia, jotka parantavat yksilön hy- vinvointia. Tällaisia aktiviteetteja ovat esimerkiksi vapaa-ajan harrastukset ja toimin- not, jotka tarjoavat flow-kokemuksia. Käsityönharrastuksen on todettu tuovan tekijäl- leen virkistystä, tyytyväisyyttä, positiivisia tunteita ja optimismia.
Csikszentmihalyi (2014, 230–231) kuvailee flow-kokemuksen olevan kunkin henkilön subjektiivinen tila, jolloin kaikki muu (esimerkiksi väsymys ja ajankulu) unohtuvat, ja yksilö keskittyy vain käsillä olevaan tekemiseen. Flow-tilassa yksilö työskentelee suu- rimmalla kapasiteetillaan. Kun toiminta ja tietoisuus sulautuvat yhteen, kaikki huomio kiinnittyy juuri sen hetkiseen tehtävään. Aikakäsitys muuttuu flow-tilassa, kun tekemi- seen keskitytään hetki hetkeltä. Tällöin ajankuluun ei kiinnitä enää samalla tavalla huo- miota kuin muulloin arjessa. Flow-kokemuksen aikana koetaan kontrollin tunnetta – tai toisin sanoen unohdetaan pelätä kontrollin pettämistä. Kun unohdetaan pelätä epäon- nistumista, tunne kontrollista saa aikaan hyvää oloa ja tunteen tehtävän palkitsevuu- desta.
Luutonen (2004, 17) esittääkin käsityössä toteutuvan usein monet Csikszentmihalyin edellä kuvaamista flow-kokemukseen vaadituista elementeistä. Käsityötä tehtäessä ta- voitteena on saada aikaan jotain konkreettista tiettyjä käsityötekniikoita hyödyntäen.
Jokaisessa työvaiheessa tekijä näkee kädenjälkensä, eli saa suoran palautteen tekemi- sestään. Lisäksi käsityöharrastaja haluaa yleensä haastaa itseään ja kehittää taitojaan, jolloin hän vastaanottaa entistä vaativampia ja suurta keskittymiskykyä vaativia haas- teita. Huotilainen ym. (2018, 11) täydentävät, että käytännön kautta saatu taito ja asi- antuntemus edesauttavat flow-tilan saavuttamista. Aloittelevan käsityöharrastajan on vaikeampi saavuttaa flow-tilaa kuin kokeneemman harrastajan, sillä aloittelijan täytyy vielä keskittyä oikean tekniikan ja rytmin harjoitteluun.
Pöllänen (2013, 217) ja Luutonen (2004, 15) toteavat sekä käsityön tekemisen että itse valmistetun käsityötuotteen olevan elementtejä, jotka lisäävät käsityöharrastajan hen- kistä hyvinvointia. Käsitöiden harrastamisella on Pölläsen (2015b, 64–78) ja Huotilaisen ym. (2018, 12–13) mukaan positiivisia vaikutuksia niin fysiologisten ja kognitiivisten taitojen kehittymiseen kuin henkilön kehittymiseen ihmisenä. Käsityöharrastus lisää harrastajan oman kehon, ajatusten ja tunteiden hallintaa, minkä ohella myös kulttuuri- nen ja sosiaalinen tietoisuus kasvavat (kuvio 2). Käsityötuotteet valmistetaan huolella ja rakkaudella, ja niissä on näkyvillä aina osa tekijän persoonaa. Käsityön tekijän ja käsityötuotteen välinen vuorovaikutus voi parantaa yksilön itsetuntoa sekä kehittää hä- nen käsitystänsä itsestään.
Pöllänen (2006, 70; 2015a, 92–93) toteaa käsityöharrastuksen auttavan kohottamaan mielialaa ja eheyttämään minäkuvaa vaikeassa elämäntilanteessa. Käsityö tarjoaa yk- sinäisyydestä kärsivälle ystävän, keski-ikäinen näkee käsityön elämänkulun ja tapahtu- mien kuvaajana ja ikääntyvälle se tarjoaa keinon harjoittaa muistia. Kiireisessä elämän- tilanteessa käsityöt tarjoavat huolehtijalle tai hoivaajalle voimavaroja, kun voi suoda edes hieman aikaa itselleen, omille ajatuksille ja toiveille.
Käsityö koetaan tuotteliaaksi keinoksi lisätä yksilön sisäistä kasvua, mikä on kanava onnistuneeseen ikääntymiseen. Käsityö tarjoaa turvallisen ympäristön epäonnistua, ja samalla huomata, että virheitä ovat korjattavissa. Toisaalta onnistumiset käsityöpro- sessissa ja itsensä ilmaisu käsityön avulla symbolisoivat henkilön siirtymistä korkeam- malle tai uudelle tasolle henkisesti. Kokeellinen tekemällä oppiminen voi sallia suurem- man ymmärryksen elämästä ja ihmissuhteista. (Corkhill ym. 2014, 40; Huotilainen ym.
2018, 8; Pöllänen 2006, 70; 2015a, 90.)
Pöllänen (2013, 222–223; 2015a, 90; 2015b 70) ja Corkhill ym. ( 2014, 39–40) esittä- vät käsityöntekemisen edistävän kykyä analysoida elämäntilanteita, mutta myös hel- pottavan erilaisten tilanteiden käsittelemistä. Esimerkiksi suruun tai epätavallisen stres- saavaan elämänvaiheeseen (avioero, sairaus jne.) käsitöiden tekemisen on todettu tuo- van helpotusta. Käsitöiden tekemistä käytetään myös keinona henkisesti paeta vaikeita asioita, jolloin käsitöitä tekemällä yksilö suojelee itseään. Käsitöiden tekeminen saa
KÄSITYÖN HYVINVOINTIA
LISÄÄVÄT ELEMENTIT
Materiaalit Tuotteet
Tunteet ja ajatukset
Tunne jonkin saavuttami-
sesta Henkinen
kasvu Fysiologisten ja
kognitiivisten taitojen kehittyminen Kehon
kontrollointi Kulttuuriset ja
sosiaaliset ulottuvuudet
KUVIO 2. Käsityön henkistä hyvinvointia lisäävät elementit (Pöllänen 2012; 2015b, 64-72)
ajatukset pois vaikeasta asiasta ja lisää tunnetta päivittäisen elämän ja oman tulevai- suuden kontrolloimisesta.
Niin käsityön tekeminen kuin käsityömateriaalit sekä valmiit ja keskeneräiset työt tuot- tavat mielenrauhaa käsityöharrastajalle, Pöllänen (2006, 71–72; 2015b, 65) toteaa.
Käsityön tekemisen, tai välillä jopa pelkän koskettamisen, avulla harrastaja pystyy rau- hoittumaan, jäsentämään elämäntilannettaan ja näkemään asiat uusin silmin. Huotilai- nen ym. (2018, 12) lisäävät, että stressaavassa tilanteessa keho voi ”muistaa” esimer- kiksi käsityön tekemisen kautta, miten rentoutua, jolloin tietoiset negatiiviset ajatus- ketjut eivät pääse valloilleen.
3 NYKYAJAN TYÖELÄMÄ
Työelämä on muuttunut nopeasti viime vuosikymmenten aikana. Työn luonne on muut- tunut aiempaan verrattuna epäselkeämmäksi ja uusia tapoja tehdä töitä kehitetään jat- kuvasti (Lehti, Rouvinen & Ylä-Anttila 2012, 12, 95). Tässä luvussa tutustutaan 2010- luvun työelämän yleisiin piirteisiin. Tavoitteena on kuvailla niin työstä palautumiseen liittyviä psykologisia tekijöitä kuin tutustua työuupumuksen syntyyn ja sen ehkäisemi- seen. Alaluvuissa määritellään työstä palautumisen ja työuupumuksen kannalta keskei- simmät termit ja esitellään keskeisimmät teoriat.
3.1 Työn luonne nykyajan digitaaliyhteiskunnassa
Työn luonne on muuttunut viime vuosikymmeninä nopeasti muun yhteiskunnan mu- kana. On oltava palvelualtis, verkostoitunut ja joustava. On omaksuttava uusia toimin- tatapoja ja ohjelmistoja ennen kuin on oppinut vanhojakaan. Kansainvälistymisen, te- hostumisen ja palveluyhteiskunnan aikakaudella harva työnkuva on pysynyt ennallaan (Kauhanen, Maliranta, Rouvinen & Vihriälä 2015, 11). Työnteko on muuttunut aiempaan verrattuna epätyypillisemmäksi työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyessä ja uusien työ- tapojen kehittyessä. Epävarmuus oman työtehtävän ja -suhteen säilymisestä lisääntyy yhteiskunnan ja talouden kehittyessä kohti digitaalista palveluyhteiskuntaa, ja osalla työntekijöistä on jo hankaluuksia pysyä kehityksen mukana. (Hellgren, Sverke &
Näswall 2008, 46; Lehti ym. 2012, 12, 95.)
Kielitoimiston sanakirjan (2018) mukaan työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittami- seen tähtäävää toimintaa. Taris (2018, 5) tarkentaa yksinkertaisesti ajatellen työn ole- van tavoitteellista tekemistä, jonka avulla saadaan yleensä aikaan tuotteita tai palve- luita. Tavoitteellinen tekeminen on aina hyvin suunniteltua ja koordinoitua, jolloin siitä on hyötyä myös muille työntekijöille sekä yhtiölle tai organisaatiolle, jossa työtä
tehdään. Työhön liittyvät toiminnot vaativat aina psykologisia tai fysiologisia ponniste- luja, joista palkitaan esimerkiksi rahallisesti.
Työntekeminen voi myös olla väsyttävää ja turhauttavaa, Taris (2018, 1–2) toteaa. Sii- hen kuluu aikaa, jonka moni käyttäisi mielellään johonkin hauskempaan. Kuitenkin ih- misten on vaikea kuvitella tyydyttävää elämää ilman työssäkäyntiä. Parhaimmillaan työ tarjoaa rahallisen tulon lisäksi iloa, rakennetta ja rutiinia arkeen, statuksen, haasteita, sosiaalisia suhteita sekä työntekijälle tunteen, että hän on tarpeellinen. Työn avulla on mahdollista vaikuttaa positiivisesti myös kanssaihmisten elämään.
Nykypäivän työmarkkinat ovat jatkuvassa muutostilassa ja työpaikkoja syntyy ja tu- houtuu jatkuvasti, Kauhanen ym. (2015, 11) toteavat. Kehittyneissä maissa ollaan siir- tymässä digitaalisen palvelutalouden rakentamisesta sen hyödyntämiseen, mistä joh- tuen suurimmat työelämän muutokset koskevat digitalisoitavissa olevaa tietointensii- vistä työtä. Lehti ym. (2012, 5, 18, 116) lisäävät, että itsepalvelu, vertaistuotanto, epä- suorat ansaintamallit ja muu kuin markkinavaihdanta ovat korostuneet digitaalitalouden kasvaessa. Yhteiskunnassa ja taloudessa kokeillaan jatkuvasti uutta digitaaliteknologian saralla, jolloin muutokset eivät aina hyödytä kaikkia, vaan syntyy myös ei-tavoiteltuja vaikutuksia (Hellgren ym. 2008, 46).
Lehti ym. (2012, 12, 95) sekä Kauhanen ym. (2015, 13) kuvailevat tieto- ja viestintä- teknologinen murroksen muuttaneen ammattirakenteita 1990-luvulta lähtien. Digitaali- talouden myötä kasvaneesta palvelutaloudesta huolimatta teollinen toiminta ei ole ka- toamassa. Monen palvelun tuottamiseen tarvitaan teollisuustuotetta, mutta samanai- kaisesti teollisuustuotteiden käyttäminen vaatii siihen integroitua palvelua. Entistä use- ammalla alalla työhön kuuluu tiedon tuottamista, jakamista tai välittämistä, työ on niin kutsuttua tietotyötä. Tietotyön ydin ei kuitenkaan ole itse teknologian käytössä, vaan uudeksi tuotantotekijäksi on noussut informaation ja tiedon korostunut merkitys. Tieto- työt ovat luonteeltaan usein epämääräisiä, jolloin työ on varsin itsenäistä ja esimerkiksi vapaa-ajan ja työn rajat hämärtyvät helposti. Ihmisen fyysiset ja henkiset ominaisuudet asettavat rajoitteita uuden teknologian käyttöönotolle, sillä teknologia, joka ei ole ih- misten mittojen mukaista kuolee.
Taris (2018, 9, 95, 102) on todennut työn hajoavan ja sen sisällön muuttuvan työmark- kinoiden muuttuessa. Työelämän muutokset näkyvät yksittäisten työntekijöiden elä- mässä monella tavalla. Tyypillistä on 24x7x365 -logiikan mukainen työelämän rajatto- muus, jossa työntekijän on aina oltava valmis reagoimaan työn niin vaatiessa. Arjen ja vapaa-ajan rajat ovat hämärtyneet, eivätkä aika ja paikka aseta työnteolle enää yhtä
selkeitä rajoja kuin aikaisemmin. Lehti ym. (2012, 5) täydentävät, että nykyteknologian ansiosta ja syystä työtä on mahdollista tehdä missä ja milloin vain – monipaikka-, mo- niansio-, osa-aika ja yrittäjätyö yleistyvät jatkuvasti. Hellgren ym. 2008, 46) sen sijaan toteavat työn rajattomuuden asettavan työtekijälle haasteen pystyä asettamaan rajoja omalle työlleen. Omien töiden organisoinnin ja tehtävien priorisoinnin ohella on työnte- kijän lisäksi huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan ja palautumisestaan. Työstä on tul- lut entistä yksilöllisempää, kun erilaiset enemmän tai vähemmän työkeskeiset elämän- tyylit ovat tulleet mahdollisiksi. Silti työ koetaan nykyisin vähemmän tärkeäksi kuin vielä 1990-luvun lopulla.
Kauhasen ym. (2015, 59) mukaan Suomessa, kuten muissakin kehittyneissä maissa, ammattirakenteet ovat polarisoituneet tieto- ja viestintäteknologian kehittymisen ja kansainvälisen kaupan luonteen muuttumisen myötä. Tämä tarkoittaa pieni- ja korkea- palkkaisten ammattien lisääntymistä, kun taas keskipalkkaisten ammattien määrä on vähentynyt. Aiempaan verrattuna nykyisin tarvitaan enemmän erityisesti muodollista koulutusta ja abstrakteja valmiuksia. Sen sijaan rutiininomaisten työtehtävien määrä on pienentynyt teknologisen kehityksen myötä. Lehden ym. (2012, 6, 31) mukaan kor- keakoulutuskaan ei ole tae varmasta työllistymisestä.
Bakker ja Demerouti (2017, 273) sekä Kinnunen, Siltaloppi ja Mauno (2009, 42–43) esittelevät kahtiajaon työn vaatimuksista ja voimavaroista. Työn vaatimukset liittyvät työn fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin tai organisatorisiin piirteisiin, jotka kuluttavat työntekijää joko psyykkisesti tai fyysisesti hänen ponnistellessa vaatimusten toteutta- miseksi. Työn vaatimukset eivät välttämättä ole alun perin kielteisiä ominaisuuksia, mutta ne voivat muuttua kielteisiksi stressitekijöiksi, mikäli työntekijä ei pysty palautu- maan ponnisteluistaan. Työn voimavarat sen sijaan ovat tekijöitä, jotka auttavat saa- vuttamaan työlle asetettuja tavoitteita, vähentävät työn vaatimustekijöitä ja niiden kiel- teisiä seurauksia, tai edistävät yksilön kasvua, kehittymistä ja oppimista työssä. Työn voimavarat paitsi helpottavat työn vaatimuksia, myös ylläpitävät osaltaan yllä työnte- kijän sisäistä motivaatiota.
Tariksen (2018, 99–100) mukaan kontrolli oman työn tekemisestä ja työn mielekkyys ovat avainasemassa työssä jaksamisen ja työstä nauttimisen kannalta. Kinnunen ym.
(2009, 42–43) täydentävät, että vaikutusmahdollisuudet yhdessä työn varmuuden sekä esimieheltä ja työtovereilta saadun sosiaalisen tuen kanssa helpottavat työ vaatimusten parissa ponnistelua. Kinnunen ja Feldt (2009, 7) sekä Sonnentag ja Fritz (2007, 216) ovat kuitenkin todenneet työelämän rationalisoimisen – työtahdin kiihtymisen ja kont- rolloinnin vähentymisen – luovan yhä enemmin painetta siihen, miten työskentelemme.
Kiihtyvä työtahti ja riittämätön palautuminen voivat yhdessä johtaa työntekijän hyvin- voinnin heikkenemiseen.
3.2 Työuupumus
Aholan, Tuiskun ja Rossin (2018) mukaan vuonna 2011 työssäkäyvistä suomalaisista miehistä 2 %:lla oli vakavaa ja 23 %:lla lievää työuupumusta. Naisilla luvut olivat pro- senttiyksikön verran suuremmat: 3 % kärsi vakavasta työuupumuksesta ja 24 % lie- västä työuupumuksesta. Vakavalla työuupumuksella viitataan viikoittaisiin oireisiin ja lievässä työuupumuksessa oireilua on suunnilleen kuukausittain. Vaikka sukupuolten välillä ei ole kovin suuria eroja suuntaan tai toiseen, todetaan työuupumusta kansain- välisellä tasolla eniten 35 – 45 -vuotiailla naisilla (Schaufeli & Salanova 2013, 298).
Schaufeli ja Salanova (2013, 296) toteavat työuupumuksen tunnetuimman määritelmän olevan Maslachin, Jacksonin ja Leiterin määritelmä vuodelta 1986, jonka mukaan työ- uupumusta ilmenee vain ”ihmistyötä” tekevillä henkilöillä. Sittemmin määritelmää on kuitnekin laajennettu koskemaan kaikkia eri ammattialoja, ja nykyään työuupumuksen ajatellaan olevan monisyinen systeemi, johon sisältyy stressireaktioita, henkistä etään- tymistä ja negatiivisia uskomuksia. Kielitoimiston sanakirja (2018) määrittelee työuupu- muksen yksinkertaisesti työn aiheuttamaksi henkiseksi uupumukseksi.
Kinnunen ja Feldt (2009, 14-16) kuvailevat työuupumusta pitkittyneen stressin seu- rauksena kehittyneeksi krooniseksi stressioireyhtymäksi. Schaufelin ja Salanovan (2013, 296) mukaan työuupumuksen kolme tyypillisintä oiretta ovat ekshaustio, kyy- nistyneisyys ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Ekshaustiolla tarkoitetaan uupu- musasteista väsymystä, jolloin kyse on energiavarojen tyhjentymisestä. Edes päivittäi- nen lepo tai loma-aika eivät poista työntekijän kokonaisvaltaista ja yleistynyttä väsy- myksen tunnetta, Kinnunen ja Feldt (2009, 14–16) täydentävät. Kyynistyneisyydellä viitataan työntekijän subjektiiviseen kokemukseen työnsä merkityksen ja mielekkyyden kyseenalaistamisesta. Samalla työntekijä luo henkistä etäisyyttä mahdottomalta tuntu- vaan tilanteeseen. Pelko, ettei suoriudu työstään ja etteivät työasiat pysy yksilön hal- linnassa ilmentävät ammatillista itsetunnon heikkenemistä. Työuupumuksen oireiden katsotaan olevan melko pysyviä, ja ne harvemmin häviävät ilman hoitoa.
Kaikki kolme työuupumuksen oiretta ovat Aholan ym. (2018) sekä Schaufelin ja Sala- novan (2013, 296) mukaan yhteydessä toisiinsa. Ekshaustio johtuu työstressin kroonis- tumisesta, johon vaikuttavat muun muassa työn ylikuormitus, emotionaaliset
vaatimukset ja henkilöiden väliset konfliktit. Välttääkseen liiallisen voimien kuluttami- sen uupunut työntekijä vetäytyy henkisesti työstä kehittämällä itselleen kyynisemmän asenteen työtä kohtaan. Tällöin työsuoritus todennäköisesti heikkenee ja lopputulok- sena henkilö tuntee itsensä entistä epäpätevämmäksi alisuoriutujaksi.
Aholan ym. (2018) sekä Schaufelin ja Salanovan (2013, 306) mukaan työuupumus ei ole sairaus, mutta se lisää riskiä sairastua esimerkiksi masennukseen, unihäiriöihin tai päihdehäiriöihin. Kinnunen ja Feldt (2009, 14) lisäävät työuupumuksen olevan kuitenkin hälytyssignaali terveyttä vaarantavasta työstressistä. Se lisää naisilla riskiä sairastua tuki- ja liikuntaelinsairauksiin ja miesten osalta riski sairastua sydän- ja verenkiertoelin- ten sairauksiin kasvaa. Työtapaturmien ja työkyvyttömyyden riski kasvavat kaikilla työntekijöillä vakava-asteisen työuupumuksen yhteydessä.
Työuupumuksen oireiden on arvioitu kestävän keskimäärin 2, 5 vuotta, mikä tekee siitä kroonisen tilan (Schaufeli & Salanova, 2013, 298). Eniten työuupumusta on todettu Aholan ym. (2018) sekä Schaufelin ja Salanovan (2013, 305) mukaan esiintyvän opet- tajilla ja muilla korkeasti koulutetuilla henkilöillä. Torkelson ja Muhonen (2008, 312) kuitenkin toteavat, että matalapalkkaisten ja erityisesti naisvoittoisten alojen työuupu- musta ja työssä jaksamista on tutkittu huomattavasti vähemmin kuin korkeasti koulu- tetumpia ammattialoja.
Aholan ym. (2018) mukaan työuupumukseen sairastuva on yleensä alun perin ollut mo- tivoitunut ja velvollisuudentuntoinen työntekijä, jolla on ollut korkeat tavoitteet niin oman työskentelyn kuin työsuorituksenkin suhteen. Hän on kuitenkin joutunut työhy- vinvoinnin kannalta epäedullisiin työolosuhteisiin. Epäedullisille työolosuhteille tyypil- listä on työn liialliset vaatimukset yhdistettynä liian pieniin työn voimavaroihin, Schaufeli ja Salanova (2013, 298) toteavat. Liian suuri työmäärä, rooliristiriidat, vähäi- set vaikuttamismahdollisuudet, vähäinen sosiaalinen tuki sekä epävarmuus, ennakoi- mattomuus ja koettu epäoikeudenmukaisuus edesauttavat työuupumuksen kehitty- mistä.
Tampereen yliopiston psykologian laitoksen tutkimusprojektin Työstä irrottautumisen ja palautumisen rooli hyvinvoinnin ylläpidossa 2006 – 2009 tulosten perusteella työnteki- jät, jotka kokivat paljon palautumisen tarvetta työpäivän jälkeen, kokivat myös enem- män uupumusasteista väsymystä. Toisaalta muun muassa Schaufeli & Salanova (2013, 304) toteavat uupuneen työntekijän kokevan työmääränsä suuremmaksi kuin hyvin- voiva työntekijä. Kinnusen ja Feldtin (2009, 14) mukaan vakava-asteinen väsymys ja kyynistyneisyys lisäsivät yli kolmen päivän sairauspoissaoloja. Sen sijaan ammatillisen
itsetunnon heikentymisellä ei todettu olevan samanlaisia seurauksia. Työuupumuksen millään oireella ei tutkimuksen mukaan ollut yhteyttä alle kolmen päivän poissaoloihin.
Työuupumuksen hoitoon on todettu auttavan samat keinot kuin työstä palautumiseen muutenkin (Ahola ym. 2018).
3.3 Työkuormituksesta palautuminen ja työssä jaksaminen
Bakkerin ja Demeroutin (2017, 273) mukaan työuupumus on yleistynyt työssäkäyvien keskuudessa 2000-luvun alkuvuosina huomattavasti. Työstä palautuminen voidaan nähdä sekä psykologisena että fysiologisena prosessina, Kinnunen ja Rusko (2009, 29) toteavat. Fysiologisesta näkökulmasta palautumisessa on kyse kehon stressitason pa- lautumisesta työsuoritusta edeltävälle tasolle, jolloin ihminen tuntee itsensä levän- neeksi. Kinnusen ja Feldtin (2009, 7) mukaan työstä palautumisen psykologisessa nä- kökulmassa sen sijaan huomioidaan työntekijän omakohtaiset kokemukset palautumi- sesta ja toisaalta myös teoreettiset perusteet palautumiseen ilmiönä.
Kinnunen ja Feldt (2009, 8) toteavat työkuormituksesta palautumiselle löytyvän useita erilaisia määrittelyjä, mutta niille kaikille on ominaista, että palautumista katsotaan ta- pahtuvan sen jälkeen, kuormittava stressitilanne tai stressitekijä on ohi. Palautuminen siis korjaa stressin aiheuttamat kielteiset vaikutukset yksilöön ja hänen elimistöönsä.
Riittävä lepo työjaksojen välissä on edellytys palautumisprosessin käynnistymiselle.
Psykologisesta näkökulmasta katsottuna palautuminen on onnistunut silloin, kun työn- tekijä itse kokee olevansa valmis jatkamaan työtään. Peirón (2008, 289, 299) mukaan yksilön työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää huomioida myös työstressiin liittyvät kulttuuriset ja sosiaaliset näkökulmat, jotka vaikuttavat koko työyhteisöön.
Kun yksilö kokee pakottavaa tarvetta saada aikaan katkos suhteessa hänen työnsä vaa- timuksiin, puhutaan palautumisen tarpeesta. Kokiessaan tarvetta palautua, työntekijä on väliaikaisesti haluton jatkamaan nykyisten työtehtävien ja toimintojen parissa tai hyväksymään uusia tehtäviä. Palautumisen tarvetta kuvaillaan emotionaalisena tilana, jolloin yksilö tuntee itsensä ylikuormittuneeksi ja ärtyneeksi sekä haluaa vetäytyä sosi- aalisista tilanteista. Palautumisen tarvetta pidetään merkkinä riittämättömästä palautu- misesta ja se ennakoi pitkäaikaista väsymystä ja stressiä. (Kinnunen & Feldt 2009, 11- 12.)
Tutkimusten perusteella (mm. Kinnunen 2009; Torkelson & Muhonen 2008, 312) naiset kokevat enemmän tarvetta palautua työstä kuin miehet. Lisäksi palautumisen vaikeuk- sia oli enemmin vanhemmilla ikäryhmillä kuin nuoremmilla. Myös työviikon pituus vai- kutti palautumisen tarpeen kokemukseen, samoin se, kuinka säännöllinen työaika oli.
Kinnusen ja Feldtin (2009, 13–14, 17) mukaan päivätyötä tekevät kokivat pienempää tarvetta palautua kuin vuorotyötä tai epäsäännöllisiä työaikoja noudattavat työntekijät.
Mikäli työntekijä kokee riittämätöntä palautumista, ovat psykosomaattiset oireet, työ- paikan vaihtaminen, työstä poissaolot ja työuupumus todennäköisempiä kuin niillä työn- tekijöillä, jotka kokevat palautuvansa riittävästi. Yleisesti ottaen noin 10 – 30 prosentilla työntekijöistä on työkuormituksesta palautumisen haasteita.
Ihmisen palautumisen kannalta uni on ensiarvoisen tärkeää sekä psykologisesti että fysiologisesti (Myllymäki & Kaartinen 2009, 127, 132–133). Alentunut suorituskyky, vä- symys ja mielialanvaihtelut johtuvat usein unen puutteesta tai unihäiriöistä. Tutkimuk- sen (Kinnunen 2009) mukaan alle 6 tuntia yössä nukkuneet työntekijät kokivat toden- näköisemmin suuria palautumisen vaikeuksia kuin yli 7 tunnin yöunia nukkuneet työn- tekijä. Kinnunen ja Feldt (2009, 16–17) sekä Myllymäki ja Kaartinen (2009, 132–133) toteavat, että säännöllistä tai vuorotyöhön liittyvää yötyötä tekevät työntekijät eivät näytä vuosienkaan kuluessa sopeutuvan poikkeavaan vuorokausirytmiin, vaan he kär- sivät palautumisvaikeuksista, unihäiriöistä ja erilaisista fysiologisista sairauksista päi- vätyötä tekeviä enemmän.
Sonnentag ja Fritz (2007, 208) kuvaavat palautumisen mekanismin (engl. recovery mechanism) käsitteen olevan lähellä selviytymiskeinojen (engl. coping) käsitettä. Pa- lautumisen mekanismeilla viitataan tapaan, jolla yksilöt palauttavat sisäisiä voimavaro- jaan. Sen sijaan selviytymiskeinojen avulla yksilöt pyrkivät käsittelemään stressiä, eli niitä vaatimuksia, jotka kuluttavat yksilön voimavaroja tai ylittävät ne, täsmentävät Peiró (2008, 299) sekä Torkelson ja Muhonen (2008, 312).
Tiivis aikataulu yhdessä suuren työmäärän kanssa vaikeuttavat palautumista eniten, sillä työn määrällinen ylikuormitus heikentää palautumismahdollisuuksia monella tapaa.
Esimerkiksi mikäli työntekijä kärsii suuresta työmäärästä, mahdollisuus, että hän ottaa töitä mukaansa kotiin kasvaa, jolloin psykologinen irrottautuminen työstä vaikeutuu.
Jos taas työpaikalla kärsitään jatkuvasta ylikuormituksesta, se voi lisätä työntekijän huolta seuraavan päivän työtehtävistä selviämisestä. (Kinnunen & Feldt 2009, 19; Kin- nunen, Siltaloppi & Mauno 2009, 43; Sonnentag & Fritz 2007, 216.) Sen sijaan työnte- kijöiden oikeudenmukainen kohtelu esimiehen puolelta ja työtehtävien oikeudenmukai- nen ja tasapuolinen jakaminen ehkäisevät Kinnusen ym. (2009, 45) mukaan
palautumisen ongelmia. Peiró (2008, 300) lisää, että myös työhön liittyvien hyvien vai- kutusmahdollisuuksien, työtovereiden ja esimiehen tuen sekä työn varmuuden on to- dettu edistävän palautumista. Palautumista tukevista voimavaroista parhaiten toteutu- neeksi on tutkimuksissa osoittautunut työtovereiden tuki.
3.4 Psykologiset palautumisen mekanismit
Sonnentagin ja Fritzin (2007, 204–205) mukaan mielialan muuttaminen on tärkeimpiä palautumista edistäviä toimintoja. Heidän esittävät, että on olemassa ainakin neljä psykologista mekanismia, jotka tukevat työntekijän palautumista: psykologinen irrot- tautuminen työstä, rentoutuminen, taidon hallinnan kokemukset ja kontrolli vapaa- ajalla. Psykologiset palautumisen mekanismit perustuvat kahteen erilaiseen teoriaan, joissa työ nähdään joko ponnistelujen ja palautumisen vuorotteluna tai uhkana henkilön voimavaroille (kuvio 3).
Psykologinen irrottautuminen ja rentoutuminen pohjautuvat Meijmanin ja Mulderin (1998) ponnistelujen ja palautumisen malliin, jonka mukaan palautuminen mahdollis- tuu, kun työssä käytetyt toiminnalliset systeemit tai sisäiset voimavarat eivät kuormitu enää vapaa-ajalla. Sen sijaan taidon hallinnan kokemukset ja kontrolli vapaa-ajalla poh- jautuvat Hobfollin vuonna 1989 kehittämään voimavarojen säilyttämisteoriaan. Uusien voimavarojen, kuten energian, itsetunnon tai positiivisen mielialan saaminen edistävät uhattujen voimavarojen säilyttämistä ja palauttamista (Kinnunen & Feldt 2009, 18– 23;
Sonnentag & Fritz 2007, 204–205).
KUVIO 3. Psykologiset palautumisen mekanismit ja teoriat, joihin ne pohjautuvat (Kinnunen & Feldt 2009, 18– 23; Sonnentag & Fritz 2007, 204–205)
Ponnistelujen ja palautumisen malli
Voimavarojen säilyttämisteoria
Psykologi- nen irrot- tautuminen
Rentoutumi- nen
Taidon hal- linnan koke-
mukset
Vapaa-ajan
kontrolli
Pelkkä fyysinen poistuminen työpaikalta ei välttämättä riitä palautumiseen, vaan Son- nentag ja Fritz (2007, 205–206) esittävät, että työstä tulee irtautua myös psykologi- sesti. Kyse on tilasta, jossa yksilö ei mieti työhön liittyviä ongelmia ja tehtäviä, vaan sulkee ne pois mielestään. Tällöin hän ei myöskään ole tavoitettavissa työasioihin liit- tyen esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostitse, eikä myöskään itse teen työhön liittyviä aktiviteetteja. Kinnunen ja Feldt (2009, 18) täsmentävät, että työasioiden ajattelu yllä- pitää samaa virittynyttä tilaa kuin työtä tehtäessä, jolloin ponnistelujen ja palautumisen mallin mukaan riittävä palautuminen työpäivän rasituksista ei ole mahdollista.
Sonnentag ja Fritz (2007, 206, 216) toteavat rentoutumisen liitettyvän usein vapaa- ajan aktiviteetteihin, joille on tyypillistä alhainen virittymisen tila ja myönteinen tunne- tila. Rentoutunut olotila voidaan saavuttaa joko erilaisten vapaa-ajan toimintojen kautta tai sitä voidaan tavoitella tietoisesti esimerkiksi meditaation avulla. Myös sosiaalisen kanssakäyminen auttaa rentoutumisessa. Kinnunen ja Feldt (2009, 19) lisäävät, että prosessit, jotka vähentävät virittymisen tasoa ovat tärkeitä, koska elimistön pitkäaikai- nen virittyminen lisää sairastumisriskiä. Myönteisten tunnetilojen avulla pystytään ku- moamaan negatiivisten tunnetilojen vaikutuksia, esimerkiksi ehkäisemällä työstressin aiheuttamia kielteisiä tuntemuksia. Lisäksi myönteisten tunnetilojen todettu luovan li- sää myönteisiä tunnetiloja.
Taidon hallinnan kokemuksilla Sonnentag ja Fritz (2007, 206) viittaavat työnulkopuoli- siin vapaa-ajantoimintoihin, jotka tarjoavat yksilölle mahdollisuuden kehittää itseään, oppia uutta ja kokea pätevyyden tunteita. Tällaisia vapaa-ajantoimintoja ovat esimer- kiksi uuden kielen opettelu, uuden harrastuksen aloittaminen ja siinä kehittyminen sekä vapaaehtoistyö. Vaikka taidon hallintakokemukset saattavat asettaa yksilölle lisävaati- muksia, ne auttavat silti palautumisessa, sillä taidon hallintakokemusten avulla on mah- dollista hankkia uusia sisäisiä voimavaroja. Uudet taidonhallintakokemukset vaikuttavat positiivisesti myös yksilön mielialaan, Kinnunen ja Feldt (2009, 19) täydentävät.
Sonnentag ja Fritz (2007, 206–207) katsovat vapaa-ajan kontrollin edistävän palautu- mista, koska tällöin yksilöllä on päätösvalta siitä, mitä tekee milloinkin ja miten. Kont- rolli vapaa-ajalla voi lisätä yksilön pystyvyysuskoa ja pätevyyden tuntemuksia, mikä edistää yksilön hyvinvointia. Vapaa-ajalla yksilöllä on mahdollisuus valita omaa palau- tumista parhaiten edesauttava vapaa-ajan tekeminen. Kontrolli toimii siis ulkoisena voi- mavarana, jonka avulla yksilön palautuminen työstä helpottuu.
Tutkimusten mukaan (Kinnunen 2009; Kinnunen & Feldt 2009, 23; Sonnentag & Fritz 2007, 219) psykologinen irrottautuminen työstä on palautumisen mekanismeista
