T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5 65 ti luonnossa elävistä yksilöistä ku-
vatut luontokuvat kertovat havain- nollisesti verkkosiipisten olemuk- sesta.
Suomen verkkosiipiset kuuluu viime vuosina julkaistujen hieno- jen lajisto-oppaiden joukkoon, joi- ta on koottu ympäristöministeriön rahoittamaan PUTTE-tutkimus- ohjelman tuella. Tarkoituksena on edistää Suomen puutteellisesti tun- nettujen ja uhanalaisten metsälaji- en tuntemusta. Rintala on julkais- sut Veikko Rinteen kanssa myös komean teoksen Suomen luteet (2011).
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailiija.
Mistä on paperi tehty?
Juhani Päivänen Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli:
Kuidut kuvina – Paperikuitujen tunnistaminen. Metsäkustannus 2015.
Äskettäin ilmestynyt laaja suo- menkielinen teos paperin valmis- tamiseen käytettävien puu- ja ruo- hokuitujen tunnistamisesta on ol- lut tekijälleen todellinen elämän- työ. Aineiston keräys käynnistyi jo vuonna 1954 kirjoittajan tul- tua nimitetyksi Keskuslaboratori- on kuituanalyysiosaston johtajak- si. Osastonjohtajan työtehtäviin ei kuitenkaan mahtunut suunnit- teilla olleen tieteellisteknisen kä- sikirjan kokoaminen siihen jär- jestelmälliseen muotoon, mitä te- kijä kunnian himoisesti tavoitte- li. Eläkevuosienkin ensimmäiseksi hankkeeksi nousi samaa aihepiiriä käsittelevän englanninkielisen kä-
sikirjan laatiminen ja julkaisemi- nen (Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäffli:
Fiber Atlas, Identification of Paper- making Fibers. Springer Series in Wood Science 1995).
Kunnioitettavan pitkästä elä- mänkaarestaan (1916–2013) huo- limatta Marja-Sisko Ilvessalo-Pfäf- fli ei ehtinyt nähdä suomenkielis- tä kirjaansa valmiina. Kirja ilmestyi tämän vuoden alussa postuumis- ti. Käsikirjoitus oli kuvia ja taittoa myöten valmis, tarvittiin vain kus- tantaja ja vakaa luottamus kirjan tarpeellisuudesta.
Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä esitellään puukuidut ja toisessa kuidut, jot- ka eivät ole puukuituja. Puukuitu- ja käsittelevä osa esittelee puulaje- ja kaikista maanosista: Euraasiasta 24 lajia, Pohjois-Amerikasta 25 se- kä eteläiseltä pallonpuoliskolta ja tropiikista 15. Toisessa osassa ku- vataan lähinnä ruohovartisten kas- vien kuituja ja näiden lisäksi myös muutamia kasvikunnan ulkopuoli- sia kuituja, joita on käytetty pape- rin raaka-aineena.
Kirjan alussa on kaksi lyhyt- tä, mutta käyttäjän kannalta oleel- lista lukua. ”Lukijalle”-luku on it- se asias sa kirjan käyttöohje, jota ei pidä ohittaa, vaikka kirjaa ei kan- nesta kanteen lukisikaan. Jo kir- jan selaaminen edellyttää, että lu- kija osaa yhdistää kuvissa esiinty- vät kirjainmerkit soluissa ja huo- kosissa osoitettuihin rakenneosiin.
Tässä johdantoluvussa kerrotaan myös, millä periaatteella kirjassa käytettyihin tieteellisiin nimiin ja arkinimiin on päädytty. Suomessa kasvavista puulajeista kirjassa käy- tetään arkiniminä perinteisiä ni- miä ja muualla kasvavista puula- jeista nimien käännöksiä englan- ninkielisistä nimistä.
Kirjan kuvat ovat yksinomaan mustavalkoisia piirroksia, mikä saattaa ihmetyttää värikylläiseen kuvitukseen tottuneita nykyluki- joita. Valittua, vanhahtavalta vai- kuttavaa ratkaisua puoltaa toisaal- ta selkeys (epäolennaisen häivyt- täminen) ja toisaalta kuvattavana olevan solurakenteen olennaisim- pien piirteiden korostamismah- dollisuus.
Puun rakenteen kuvauksessa käytettävään terminologiaan kan- nattaa myös tutustua perinpoh- jaisesti (luku 2) ennen kuin läh- tee lukemaan yksittäisen puulajin kuvaus ta ja tutkimaan sen kuitura- kenteesta tehtyjä mikroskopointiin perustuvia piirroksia. On myös il- meistä, että massasta tehtyjen pre- paraattien onnistunut mikrosko- pointi edellyttää alkuvaiheessaan ohjattua opastusta. Pelkällä itse- opiskelulla ei varmastikaan selviä, koska puulajin määritys perustuu mitattavien tekijöiden sijasta kui- dun ominaispiirteiden tunnista- miseen.
Puulajien tunnistaminen esi- tetään sekä havupuiden että leh- tipuiden kohdalla kaksivaiheises- ti. Kolmannessa luvussa etsitään massasta puulajien tunnistamisen kannalta oleellisia solurakenteiden tuntomerkkejä. Itse puulajien kuvauksissa (luvut 4 ja 5) puulajit kuvataan järjestyksessä, jossa diag- nostisesti samankaltaiset lajit esite- tään peräkkäin. Kuiturakenteiden tunnistaminen tehdään tunnista- mistaulukoihin ja kuiturakenneku- viin tukeutuen (alaluvut 4.2 ja 5.2).
Vasta tämän jälkeen tulevat puula- jien kuvaukset puusuvuittain (ala- luvut 4.3 ja 5.3).
Puulajien kohdalla esitetään myös niiden levinneisyysaluei- den kartat. Koska puulajien le-
66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 5
vinneisyystiedot on kerätty useas- ta lähteestä, karttakuvien esitysta- vat vaihtelevat, mutta ovat yleis- silmäys kartoiksi vallan riittävän tarkat. Havu- ja lehtipuusukujen levinneisyysalueet maapallolla esi- tetään kirjan lopussa tieteellisen ni- men mukaisessa aakkosjärjestyk- sessä samanmittakaavaisilla kart- tapohjilla.
Kirjallisuusluettelo on laadit- tu kirjan loppuun pääluvuittain.
Sen laadinnassa saattaa olla jon- kin verran haparointia, esimerkiksi
”Puun rakenne” -lukuun ei ole esi- tetty lainkaan viitteitä, vaikka niitä leipätekstissä jokunen onkin. Kir- jan tieteellisteknistä käsikirjaluon- netta edistää erinomainen asiaha- kemisto. Kirjassa mainitut puulajit on aakkostettu nimihakemistoik- si kolmeen luetteloon: tieteellisen nimen, englanninkielisen nimen ja suomenkielisen nimen mukaan.
Suomenkielisen tieteellistekni- sen käsikirjan ilmestyminen met- sä- ja puutieteiden alueella on ai- na ilahduttava asia. Onhan Koti- maisten kielten tutkimuskeskuk- sen Suomen kielen lautakuntakin korostanut, että kaikilla tieteen aloilla tulisi olla käytettävissään ajantasaista suomenkielistä kirjal- lisuutta. Vain siten pystytään am- mattisanastoa kehittämään ja yl- läpitämään. Tämän kirjan sisältö ei myöskään hevillä vanhene – kuitujen rakennehan ei muutu.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suo- metsätieteen professori (emeritus).
Saamen kielten paikannimet
vähemmistö–enemmistö- suhteiden kuvaajina
Terhi Ainiala Taarna Valtonen: Mielen laaksot. Neljän saamen kielen paikannimien rakenne, sanasto ja rinnakkaisnimet vähemmistö–
enemmistö-suhteiden kuvastajina.
Suomalais-Ugrilainen Seura 2014.
Suomessa puhutaan kolmea saa- men kieltä: pohjoissaamea, ina- rinsaamea ja koltansaamea. Nä- mä kolme sekä lisäksi Ruotsissa ja Norjassa puhuttava eteläsaame ovat Taarna Valtosen väitöskirja- tutkimuksen kohteina. Eteläsaa- me ja pohjoissaame kuuluvat saa- men kielten läntiseen pääryhmään, kun taas inarinsaame ja koltansaa- me ovat itäisen pääryhmän kieliä.
Nykyään eläviä saamen kieliä on kaikkiaan yhdeksän.
Valitut kielet ovat olleet eri val- takielten vaikutuksen alaisina. Ete- läsaamea ympäröivät skandinaavi- set kielet, pohjoissaameen vaikut- tavat suomen kieli ja skandinaavi- set kielet, inarinsaame on saanut vaikutteita ennen kaikkea suomes- ta ja koltansaame puolestaan venä- jästä ja karjalasta. Valtonen vertaa työssään näiden kielten paikanni- mistöjä toisiinsa. Tavoitteena on selvittää, kuinka paikannimet ku- vastavat vähemmistö- ja enem- mistökielten ja -kulttuurien välisiä suhteita paikallisessa kontekstissa.
Valtonen haluaa lisäksi pohtia, voi- ko nimistöä käyttää vähemmistö- kielen ja -kulttuurin tilannetta ku- vastavana indikaattorina.
Paikannimien ja yhteisöjen tutkimusta
Tutkimus on kielitieteellistä ni- mistöntutkimusta, ja Valtonen täsmentää oman teoriakehyksen- sä kulttuuriseksi onomastiikaksi.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että pai- kannimianalyysista saaduista tu- loksista tehdään tavallista pitem- mälle meneviä tulkintoja sijoitta- malla ne tarkkaan kulttuuriseen kontekstiin. Luonnollisesti aiem- pikaan paikannimitutkimus ei ole voinut jättää ympäristön ja kult- tuurin kontekstia missään määrin huomiotta, mutta Valtonen tekee tältä osin monitieteisempää ja pe- rinpohjaisempaa työtä. Kulttuuri- nen onomastiikka kytkeytyy lähei- sesti etnolingvistiseen tarkastelu- tapaan.
Neljä tutkimusaluetta ovat Här- jedalen, Ruvhten sїjte (eteläsaame), Ohcejohka, Dálvadas (pohjoissaa- me), Aanaar, Čovčjävrin ja Kos- seennâmin alue (inarinsaame) ja Suõ’nn’jelsijdd, Sverloffin sukualue (koltansaame). Tarkastelussa kes- kitytään 1900-luvun alkupuolen tilanteeseen, jolloin elämäntapa oli enimmälti omalähtöinen eivätkä valtiot olleet aloittaneet keskitet- tyä, aktiivista nimistöpolitiikkaa näillä alueilla. Kultakin tutkimus- alueelta on oma paikannimiaineis- tonsa, joita ovat koonneet useat tut- kijat tai muut toimijat eri aikoina.
Aineistot ovat melko pieniä: vähi- ten nimiä on eteläsaamesta (168 ni- meä) ja eniten nimiä koltansaames- ta (655 nimeä). Vaikka Valtonen ei itse juuri ole koonnut tuoretta ni- mistöaineistoa, on hän silti tehnyt monipuolista kenttätyötä alueil- la muun muassa havainnoiden ja haastatteluja tehden.
Valtosen tutkimus on väitös- kirjaksi laaja, liitteineen kirjassa
